Arki alkoi

Eilen laiskottelin. Ei jet lagissa ja kahden vuorokauden matkustamisen ja parin tunnin yöunien jälkeen ole mikään pakko mennä vapaaehtoistyöhön. Luultavasti nukahtaisin mikroskoopin päälle.

Tänään menin sairaalaan Senhor Ecknerin oppiin. Vein Fazerin sinisen suklaalevyn tuliaiseksi. Olin ajatellut että kaikki saisivat maistaa hyvää suklaata - ainakin Salcompin porukka pitää kovasti suomalaisesta suklaasta, nimenomaan Fazerin sinisestä. Nimikin on kiva koska "fazer" on verbi ja tarkoittaa "tehdä". Sr. Eckner laittoi suklaan tyytyväisenä nopeasti laatikkoonsa piiloon. Hän on hyvin pullea herra.

Olin varsin älykkäällä päällä. Ymmärsin hyvin mitä minulle yritettiin kertoa. Tajusin mitä tutkin mikroskoopilla ja lähdin oikeaan aikaan tapaamaan Dr. Franklinia, joka alunperin otti minut sairaalaan. Franklin arveli että voisin siirtyä jo oikeasti arvioimaan näytteitä ja olisin englantia puhuvan lääkärin työparina. Sopii minulle, kunhan on tilaisuus puhua portugalia. Pelkkä mikroskooppiin tuijottaminen ei juuri kohenna kielitaitoani.

Kävin ruokakaupassa ja tulin kotiin. Jet lag ei ihan ole ohi. Nukahdin. Heräsin ennen Arin tuloa. Kolmen viikon tauko portugalin opinnoissa oli ruostuttanut ainakin kieliopin. Olen vain yhden oppikerran päässä Mikosta joka on ollut maassa jo melkein vuoden. Olemme siis yhtä hyviä tai yhtä surkeita, miten sen nyt ottaa.

Arin mielestä meidän pitäisi lähteä viikonloppuna hänen sukulaistensa maatilalle jossa suunnilleen sata siskoa, serkkua, tätiä ja setää puhuu portugalia samaan aikaan. Se olisi kuulemma hyvää harjoitusta nimenomaan opintojemme tässä vaiheessa. Kuulostaa painajaiselta.

Manaukseen vihdoin

Olipa matka. Kesti yhtä pitkään kuin Suomeen mennessä jolloin oli sentään varattu valmiiksi miellyttävä hotelliyö ja shoppailupäivä. Matka takaisin kesti suunnilleen saman kaksi vuorokautta mutta ilman hotelliyötä ja shoppailua. Sen sijaan Lontoosta lähtenyt British Airwaysin tupaten täysi kone joutui pari tuntia Sao Paulon yläpuolella kierreltyään laskeutumaan 100 kilometrin päähän pienelle rahtikentälle. Sao Paulossa oli sumua.

Maaseutukenttä oli kyllä hauskan näköistä ylänköseutua ja aurinkokin paistoi. Koko koneellinen istui silti tiiviisti koneessa koko 4 tunnin odotuksen. Onneksi enemmistö matkustajista oli hillittyjä brittejä jotka tuskin huomasivat viivytystä. Brassienemmistö olisi tunkeutunut väkisin koneesta ja jatkanut matkaa sukulaisten tai ystävien avulla joita jokaisella riittää maan joka kolkkaan.

Vihdoin Sao Pauloon päästyäni sain BA:lta ruokavoucherin, taksivoucherin toiselle kentälle ja sieltä lennon Manaukseen klo 19.30 alkuperäisen 9:40 tilalle. Ei se ollut suora lento vaan puikahti välillä Brasiliaan, pääkaupunkiin. Olisi mukavaa jos Salcomp olisi kuitenkin laittanut tehtaansa Sao Pauloon...

Mikko oli vastassa ja Manaus oli ennallaan. Hedelmät ovat makeita ja tuoremehut ihania. Suomessa kyllä huomasi että etelän hedelmien maku kärsii kuljetuksesta.

Takaisin kotiin, Manaukseen

Omituista missä koti kulloinkin on. Onko koti ihmiset joiden kanssa haluaa olla, tavarat vai se talo? Olin ollut vain reilun 2 kuukautta pois Suomesta ja Väinämöisenkadun asunto oli muuttunut täysin Pian kodiksi.

Niittykummun koti on vuokrattu pois, mutta ei sinne ollut halua mennä. Se on kuori, toinen perhe asuu siellä. En edes käynyt katsomassa sitä. Haagassa on nuoruuden kotini - käyn siellä vanhempieni luona kylässä. Vaikka kaikki on siellä tuttua minulle, se ei vuosiin ole ollut kotini. Oma koti on nyt Manauksessa jossa ei ole yhtään omaa huonekalua, pari omaa taulua, mutta siellä on Mikko.

Lapset kasvavat ja itsenäistyvät kuten kuuluukin. Pia oli kasvanut kypsyyttä kahden kuukauden aikana paljon. Itsenäinen ja pärjäävä. Pia viihtyy omassa kodissaan Töölössä. Ilkka on asunut jo pitkään yksin, Antti vielä kauemmin. Antin viimeinen koti - ja oma huone - meidän kanssa oli Amerikassa Villanovassa vuonna 2002. Silloin Antti muutti pois kotoa.

Lähden hyvillä mielin. En voi enää tehdä mitään täällä. Asioiden on mentävä eteenpäin ilman minua. Tulen taas kun tarvitaan. Olen onnellinen kun asun maailmalla, mutta rakastan käydä Suomessa. En voi sille mitään. Sellainen minä olen.

Suomessa vielä

Pia on tasaiseen rauhalliseen tahtiin kirjoitellut ylioppilaskokeita. Äidinkieli oli uusimuotoinen, ensimmäiset kokelaat kirjoittivat sellaisen kaksiosaisen kokeen tänä keväänä. Vaikea tuollaista on arvioida miten meni. Bilsa on ainereaali, reaaliakin voi kirjoittaa useampana päivänä, kirjoitetaan yksi aine kerrallaan. Huomenna on vielä uskonnon reaalikoe. Sitten oli pitkä matikka ja englanti. Espanjan Pia kirjoitti vuosi sitten. Hyvin rauhallinen tyttö meillä on ollut. Kirjoitukset tuntuvat menevän omalla painollaan, vaikka lukee uutterasti.

Minä olen yrittänyt olla häiritsemättä ja pitänyt huolta Josiesta, niin ettei Pian ole tarvinnut kiirehtiä ennen kokeita aamukävelyllä koiran kanssa. Ja sitten olen potenut kaksi viikkoa flunssaa. Kun jatkuvasti aivastelee ja niistää nenää ja syö Buranaa lievään kuumeeseen, ei oikein huvita tavata kamalasti ihmisiä.

Haagassa olen toki käynyt, Mummua nähnyt, Ilkkaa samoin. Pekan perheen luona oli Saijan 9-vuotissynttärit ja Gillbergit tapasin. Myllymäkien luona piipahdin. Pirren luona olimme Reetan kanssa ratsastuksen jälkeen ja olenkin ratsastanut jo kolme kertaa.

Kulttuuristakin on nautittu tai ainakin koettu. Kansallisessa oli Gogolin Reviisorin omintakeisen moderni ohjaus, jonka tuomitsimme yksimielisesti mahdottoman huonoksi Tiinan, Ritvan, Ukin ja Mummin kanssa. Harvoin on kuultu niin vaimeita ja lyhyitä aplodeja vaikka oli kolmannen illan näytös.

Tänään katsoin Svenskanissa hyvin traditionaalisen Sound of Musicin, joka tuntui mieltä rauhoittavalta eilisen Reviisorin jälkeen. Perjantaina on vuorossa Kauppamatkustajan kuolema Kansallisessa, saa nähdä mitä siitä on kehitetty.

Kävin helsinkiläisenä äänestämässä, Kauppakorkeakoululla. Oli hieno tunne olla stadilainen monen espoolaisvuoden jälkeen. Ihan kuin olisin saanut oman identiteettini takaisin. Kokoomus sai historiallisen voiton ja 10 uutta eduskuntapaikkaa siirtyen varmasti hallituspuolueeksi SDP:n jäädessä todelliseksi luuseriksi. Ehkä omalla Etu-Töölöläisyydelläni oli tämä murskavaikutus.

Minusta on tullut kasvissyöjä

Pirkko kadehtii minun työpaikkaruokiani. Itse olen totaalisen kyllästynyt jokapäiväisiin kengänpohjiin, siinä määrin että olen ruvennut lähes kasvissyöjäksi. Ei ihme, että olen laihtunut.

Tänään pilkoin 6 perunaa suikaleiksi, kaadoin wokkiin pari desiä öljyä ja paistoin suikaleet siinä. Maailman parhaita ranskalaisia, sellaisia joita sai ennen vanhaan Lontoon fish & chips –paikoissa, rasvaa valuvia. Söin ranskalaiseni kahden paistetun sipulin kanssa.

Hyvää ja terveellistä. Ja näköjään laihduttavaa.


PS. En ole vielä ehdoton vegaani. Ostin viikonlopuksi parin kilon paistin; proteiininsaantini on vielä turvattu.

/M

Lemmingsit

Renata käy meillä kahdesti viikossa. Minulla ei ole mitään syytä tiskata, astioita riittää yhdelle hengelle.

Pelasin vuosia sitten Lemmings -tietokenopeliä. Miljoonat pienet oliot säntäilivät edestakaisin, kaikilla kuitenkin yhteinen päämäärä, loikata kuolemaan. Sanakirjan mukaan lemming on sopuli, mutta ruudulla ne näyttivät joltain paljon pienemmiltä, paljon alkeellisemmilta olioilta.

Manauksessa on oikeita lemmingsejä, pienempiä kuin sopulit. Paljon pienempiä, jossain muurahaisten ja bakteerien välillä. Näiden tehtävänä ei ole loikata kuolemaan vaan ne tekevät samaa työtä kuin bakteerit. Menee viikkoja ilman, että näemme yhtäkään lemmingsiä. Jonain aamuna kylpyhuoneessa on kuollut kärpänen, jonka kimpussa on tuhansia. Jos en tee sille mitään, illalla kärpäsestä on jäljellä vain kuoret, eikä lemmingsejä näy missään. Ehkä ne ovat kuitenkin loikanneet kuolemaan?

Mistä lemmingsit yhtäkkiä ilmaantuvat? Mihin ne häviävät? Ovatko lemmingsit syy siihen, että meillä ei ole kärpäsiä?

Eilen illalla tiskipöydällä olevat likaiset astiat olivat täynnä lemmingsejä. Ei olisi varmaan kannattanut tehdä mitään – vuorokaudessa astiat olisi varmasti syöty puhtaaksi.

Päätin ruveta tiskaamaan päivittäin.

/M

Ratsastaja nuorena, ratsastaja vanhana

Ehkä sitä vaan kuvittelee olevansa ikuinen teini. En nuorena kyllä ikinä kuvitellut että minusta tulisi tätiratsastaja. 70-luvun ratsastavat tädit olivat nolo näky. Ne pomppi holtittomasti hevosen selässä ja hevoset kärsi silmin nähden. Tädit olivat lihavia ja rumia. Hevosten pahoinpitelijöitä.

Aloitin uudestaan ratsastuksen Kirkkonummella samalla tallilla missä Pia on ratsastanut jo vuodesta 2004. Eräänä päivänä vuosi sitten tuntematon ratsastusvaatteisiin pukeutunut nainen tuli luokseni ennen Pian tuntia, tuijotti minua ja sanoi "Paavo?". Tuijotin tätiä ja sanoin "Pirre?". Toinen mummeli tuli paikalle tuijottaen minua "kuka toi on?". Ihmettelin "Pitäiskö mun tuntea sut?". Ruskiksen ridauskaverini Pirre ja Reetta olivat koko vuoden ratsastaneet Piaa edeltävällä tunnilla muttemme olleet tunteneet toisiamme. Se on ihme, koska olimme olleet kaikki 13 kouluvuotta samalla luokalla, käyneet toistemme synttäreillä ja samoissa bileissä emmekä ole muuttuneet yhtään. Reetta on yhtä suorasukainen kuin aikaisemmin, Pirre samanlainen viilipytty, minä olen aina ollut samannäköinen vaikka käytän nyt Paavo-nimen sijaan Kaarinaa. Ei vaadittu paljoakaan että suostuin liittymään tätiratsastajiin. Olinhan ratsatanut Amerikassa parin vuoden ajan Pian kanssa.

Tädit Paavo, Pirre, Iiris (lääkiksen kurssikaverini) ja Reetta kahvilla tunnin jälkeen

Syksyllä ostin ratsastushousut ja liityin tallin täteihin. Olin varsin aktiivi. Huolehdin virolaisista vieraista ja järjestin pikkujouluja. Kävin kerran viikossa tunnilla. Brasiliaan muutto katkaisi hyvän harrastuksen josta oli tullut enemmän kuin harrastus. Siitä oli tullut elämäntapa ja viikon odotetuin hetki. Olin jopa hyvä ratsastaja.

Nyt ylioppilaskirjoitusten aikaan Suomeen tullessani olen käynyt ratsastamassa Pian, Reetan ja Pirren kanssa keskiviikkoisin. Lauantaina olen menossa toiselle viikon tunnille. Tallilta on vaikea olla pois. Hevosten kanssa on hauska touhuta ja ihmiset on kivoja. Se on sosiaalinen tapahtuma.

Pia ratsastaa

Kunhan opimme Mikon kanssa hieman enemmän portugalia, aloitamme Brasiliassa ratsastuksen. Olemme jo katsoneet tallin valmiiksi. Hieno talli, tyylikäs klubi. Hevoset on virkkuja, korskahtelevaa tyyppiä. Mikolla on lievä huoli voiko sellaisten kanssa aloittaa harrastuksen, mutta oppiihan uljaan tyylin. Ja joku päivä lähdemme kauan haaveillulle ratsastusvaellukselle joko Brasiliaan tai jonnekin muualle. Pia tulee tietysti mukaan.