Ehdinpäs oopperaan!

Olemme aloittaneet uusia harrastuksia erikoisessa ympäristössä, ratsastus ei ole ainoa kummallisuus.

Amazonasin pääkaupunki sademetsän keskellä ei ole kulttuurin kehto, mutta olemme Manauksessa olleet oopperassa ja konserteissa kuin yhteensä entisessä elämässämme.

Manauksen vuosijuhlan kunniaksi esitettiin yleisön pyynnöstä toisena perättäisenä iltana Imbaúba-ryhmän populaarimusiikkia. www.theworld.org/?q=node/19580
Ryhmä on paikallinen, osa muusikoista on sademetsän kylistä, jonka huomaa musiikista. Siitä huokuu jonkinlainen levollinen rakkaus metsää ja jokea kohtaan. Imbauba on puun nimi, se puu joka ensimmäisenä työntyy ulos hakatun metsän tilalle. Niitä vihaamiani puita jotka valtaa maan.

Tietenkin oli kitarat. Mutta myös kaikkea mitä viidakosta voi löytää käytettiin soittimina - pähkinöitä kahisutettiin ja kalkutettiin, vettä liruteltiin, intiaanisoittimia käytettiin. Sävelet olivat melankolisia vaikka sanat ovat positiivisia. Forroa lukuunottamatta brasilialainen musiikki on minusta lauleskelua, hyräilyä, tarinankertomista, kiireetöntä.

Ooppera oli täynnä ja ihmiset riemuissaan. Turistejakin on aina oopperassa, en tiedä avautuiko viidakon tunnelma heille samalla tavalla kuin muille.

Minulle oli onni päästä konserttiin. Viidakko on enimmäkseen ahdistanut minua. Ostin CD:n ja kuuntelin kotiin ajaessa uudestaan laulelmia. Se vaikutti kuin meditaatio. Yhtäkkiä tuntui että pidän viidakosta!

ÇA-IRA ja Amazonasin oopperajuhlat

En tiennyt että Roger Waters on tehnyt ÇA-IRA-nimisen oopperan jonka ensiesitys oli vuonna 2006. En tiennyt että Roger Waters on Pink Floyd-rockbändin jäsen ja tehnyt ilmeisen hyvää rock-musiikkia enkä itse asiassa tiedä yhtään Pink Floydin kappaletta. Tiedän että Pink Floyd liittyy jotenkin rock-musiikkiin ja voisi olla 70-luvulta.

Amazonasin oopperajuhlat ovat hyvin ennakkoluulottomat. Avajaisooppera oli tämän Roger Watersin ÇA-IRA. Itse Roger Waters lausui yleisön tervetulleeksi, portugaliksi. Mutkattomaan brasilialaiseen tapaan Manauksen media luonnehti seuraavan päivän lehdissä säveltäjä-suuruutta "Vapiseva Roger Waters luki kädet täristen portugalinkielisen puheensa".

Huolimatta rock-taustan omaavasta säveltäjästä, ooppera oli oikea ooppera, oikealle orkesterille sovitettu, vaikka musiikista löytyi rokkiin vivahtavaa helppoutta joka sopi meille. Pidimme siitä tosi paljon.

Viime vuodesta oppineena olimme tarkoituksella pukeutuneet ensi-iltaan intellektuellisti. Minulla oli mustat housut, musta bleiseri ja musta, rohkean avokaulainen pusero. Mikko pani paremmaksi pukeutumalla mustaan pukuun ja mustaan Rauli Badding-Somerjoki-t-paitaan. Mukana ollut Nipa Suomesta, HR-johtaja, pukeutui varsin tylsästi khakeihin ja pikkutakkiin.

Nipasta huolimatta media bongasi meidät heti sisään astuessa. Osasimme nyt sujuvasti kehua oopperajuhlia portugaliksi ja hymyilimme suvereenisti valokuvaajille. Olimme luultavasti julkkiksen näköisiä, koska lopulta kuvaajia oli lähes kymmenen. Oikeastaan hymy jo hyytyi siinä vaiheessa. Etenkin kun minulla on varsin näkyvät hammasraudat suussa.

Väliajalla paikallisen televisiokanavan toimittaja riensi luoksemme. Puhuimme hienosti portugalia kunnes meitä pyydettiin antamaan lausuntomme suoraan lähetykseen. Se on jo liikaa ja vaihdoimme englantiin. Uskomatonta kyllä, paikalliskanavan toimittajakunnassa oli yksi erinomaista englantia taitava, joka suostutteli meidät antamaan lausunnot englanniksi. Minusta ei ollut kameran eteen yksin, joten Mikko tuli Badding-paidassaan seisomaan viereeni kun kerroin kuinka uskomaton kontrasti tällainen upea oopperatapahtuma ja kaunis oopperatalo on sademetsän ja eristyneen kaupungin keskellä ja kuinka en ikinä ole kokenut mitään vastaavaa elämystä.

Samaan aikaan kun olimme Mikon kanssa suorassa lähetyksessä, Nipakin napattiin tv-kameran eteen kertomaan tulleensa Suomesta, ei nyt ihan oopperajuhlien takia, mutta ajoittaen työmatkansa siten että pääsi oopperaan. Kyllä Suomi on nyt puhuttu maailmankartalle! Ja Badding myös!

Ooppera kertoi Ranskan vallankumouksesta. Mukana oli suuri lapsikuoro, paikallisia Manauksen lapsia. Lapsista huomasi että kyseessä oli ensi-ilta, jännittivät ja tirskuivat keskenään vaikka olisi pitänyt esittää kärsivää kansaa tai olla hyvin vallankumouksellisen näköinen.

Seuraavana päivänä olimme ratsastamassa. Tuntiaan lopettava pikkutyttö ratsasti ohitsemme ja huikkasi "Karina, I saw you at the opera". Tyttö oli oopperan lapsikuorosta. Manauksen seurapiiri on kovin pieni.

Kannattaako Manaukseen tulla?

Manauksessa riittää tekemistä.

On Teatro Amazonas, satama ja kauppahalli josta voi ostaa kahtakymmentä eri laatua banaania, on upea Rio Negro kulttuuripalatsi joka on oikeastaan aina suljettu. On Bosque da Ciência jossa näkee jättimäisen vedessä elävän nisäkkään, manatee'n eli peixe-boi'n, kalahärän eli merilehmän. Manatee't uiskentelevat paitsi tässä tiedepuistossa, myös Amazonissa, Karibian ja Mexiconlahden sekä Afrikan kultarannikon matalissa rantavesissä. Bosque da Ciência on myös melkein aina kiinni. On kolme Mall'ia joista ei oikeastaan tule ostaneeksi mitään ja on neljä elokuvateatteria, joissa näytetään varsin hyviä ja tuoreita elokuvia.

Suljettu Rio Negro kulttuuripalatsi

Sitten on Sociedade Hípica de Nilton Lins. Ratsastusklubi. Sinne meidän vieraat joutuvat, koska siellä mekin käymme kahdesti viikossa hyppelemässä esteiden yli.

Pia on harrastanut enemmänkin ratsastusta joten tallille joutuminen oli mieluisaa. Kävimme viikon aikana kolmasti ratsastamassa. Kaksi ensimmäistä kertaa hyppäsimme Pian kanssa esteitä Mikon laukatessa kentän toista puolta ympäri ja ympäri ja ympäri. Se oli Mikolle annettu harjoitus. Kun Mikko sai hevosen hetkeksi rauhoitettua käyntiin tai raviin, opettajamme El huusi heti Mikolle että "galopa!", "laukkaa!". Kolmannella kerralla olimme kaikki maastossa klubin teinien kanssa. Tallin ja hevoset omistaa Linsin perhe, joka omistaa myös vieressä olevan yliopiston ja sairaalan. Oli hauskaa ratsastaa yliopiston mailla, parkkipaikan poikki pääovelle ja kaartaa takaisin tallille. Vähän sama tunne kuin silloin kun tulee omalla veneellä Tukholmaan. Kun menee totutusta poikkeavalla tavalla jonnekin.

Kuka tuntee Carlos Gomes'in?

Huhtikuisilla Amazonas Oopperafestivaaleilla kerroimme kyselytutkijalle olevamme Richard Wagnerin musiikin ystäviä. Kyselijätytön englannintaidolla asia kirjattiin tutkimukseen siten että kaksi suomalaista tuli Festivaaleille ystävänsä Richard Wagnerin kutsumina.

Sunnuntaina menimme Oopperaan Carlos Gomesin takia, ilman kutsua. Ja ilman pääsylippuja. Täällä ei ikinä pääse maksamaan filharmoonikkojen kuuntelemisesta. Tai miksi maksaisi filharmoonikoista, kun melkein kaikki muutkin Teatro Amazonasin esitykset ovat ilmaisia.

Carlos Gomes (1836-1896) on Brasilian tunnetuin säveltäjä. Gomes syntyi Campinhassa, Sao Paulon osavaltiossa ja opiskeli musiikkia Riossa. Gomesin toinen ooppera, Joanna da Flanders, oli Brasiliassa niin suosittu että keisari Don Pedro II oitis myönsi apurahan jonka turvin 28-vuotias säveltäjä sai jatkaa opintojaan Italiassa. Koska Gomes oli Milanon konservatorioon yli-ikäinen, hän opiskeli yksityisoppilaana.

Italiassa ei tuohon aikaan tunnettu Brasiliassa hyvin suosittuja revyy-tyyppisiä musiikkinäytelmiä. Gomes teki läpimurtonsa italialaiseen musiikkimaailmaan tällä eksoottisella brasilialaisuudellaan.

Gomes oli tavallisen ylpeä brasilialainen ja parhaiten sen huomaa kuuluisimmassa brasilialaisessa oopperassa Il Guarany. Tarina sijoittuu 1560-luvun Rio de Janeiroon kertoen portugalilaisen aatelismiehen tyttären ja ylpeän ja pelottoman Guarany-intiaaniprinssin rakkaustarinan. Toisin kuin Romeo ja Julia, tarina päättyy onnellisesti. Aatelinen isä uhraa itsensä tyttärensä ja intiaaniprinssin rakkauden puolesta, rakkauden, joka symboloi Brasilian kansan alkuperää ja monirotuisuutta.Emme tietenkään ennen Brasiliaan muuttoamme olleet kuulleet mitään Carlos Gomes'ista jota oli sentään pidetty Verdin veroisena säveltäjänä.

Sunnuntaisen esityksen teema oli "Carlos Gomesin sankarittaret". Neljä sopraanoa esitti parhaat palat Gomesin seitsemästä oopperasta. Se oli todella hienoa. Lyyristä ja mahtipontista, hyvin dramaattista. Ei siinä voinut nukkua, vain huudahdella ihastuksesta ja taputtaa vimmatusti. Paitsi Mikko taisi nukahtaa Il Guarany'n lyyrisimmän balladin aikana, mutta vain hyvin lyhyesti.

Wagnerin lisäksi taidamme nykyään kuulua myös Carlos Gomes'in ystäviin.

Amazon Film Festival

Emme aina tiedä mitä kaupungissa tapahtuu kun olemme laiskoja ostamaan paikallisia lehtiä; Pirkko on tainnut ostaa kahdesti, minä en kertaakaan. Tällä kertaa olin kuitenkin tilanteen tasalla. Tiesin että, Amazon Film Festival järjetetään 9-14 marraskuuta. Tänään olisi hyvä päivä mennä katsomaan joku filmi tai ehkä sillä on vaikka jotain mielenkiintoisin luentoja tai paneelikeskusteluja.

Filmifestivaalien kotisivut löytyivät ongelmitta. Ne oli jopa englanniksi. Ainoa ongelma, että linkki festivaalien ohjelmaan meni tyhjälle sivulle. No ei hätää, kun ei ollut muutakaan tekemistä ajelin päivällä Teatro Amazonasille, joka on juhlien pääpaikka. Tietenkään siellä ei ollut yhtään ovea auki, ei myöskään päivän ohjelmistoa teipattuna oveen.

Vietin illan katsomalla pari leffaa televisiosta. /M

Amazonasin Oopperajuhlat ja Lentävä hollantilainen

Festival Amazonas de Opera eli vuosittainen Amazonasin oopperajuhlat alkoivat eilen. Olimme tietenkin paikalla Wagnerin ”Navio Fantasma” (Lentävä hollantilainen) ensi-illassa. Kuten Savonlinnan Oopperajuhlat, Festival Amazonas on societé-tapahtuma, korkeakulttuuria erikoisessa paikassa.

Brasilian intellektuellit ja kulttuuripersoonat kansoittivat Teatro Amazonaksen, televisiokameroita oli kymmeniä. Julkkiksia haastateltiin joka puolella. Meitä ei bongattu, varmaan koska Mikolla on lyhyet hiukset eikä edes partaa eikä meillä ollut mustia vaatteita. Parin viikon päästä menemme Macbethiin, eikä tukka – parrasta puhumattakaan – ehdi kasvaa siihen mennessä. Ehkä tumma puku ja Rauli Badding Somerjoki –paita riittää?

Tai kyllä meitä haastateltiin johonkin kyselytutkimukseen. Haastattelu tehtiin englanniksi, mutta meidän portugali olisi saattanut olla parempaa kuin haastattelijan englanti. Loppuyhteenvedossa voi herättää huomiota suomalaispariskunta, joka väitti tulleensa oopperaan Richard Wagnerin henkilökohtaisesti kutsumana.

Musiikki oli taattua mahtipontista Wagneria, orkesteri taitava ja laulajat hyviä. Juonikin on yksinkertainen. Paholainen rankaisee ylimielistä hollantilaista merikapteenia kiroten hänet ikuisesti purjehtimaan. Enkeli armahtaa kapteenia päästäen tämän maihin joka seitsemäs vuosi. Jos hollantilainen löytää naisen joka rakastaa häntä kuolemaan asti, kirous raukeaa. Hollantilaisen kummitusalus rantautuu Norjan vuonoon, jossa norjalainen merikapteeni Daland on kauniin tyttärensä Sentan kanssa. Hollantilainen innostuu potentiaalista rakastetusta, Daland hollantilaisen rikkauksista ja Senta hollantilaisen maineesta ja rakastuu suipäin. Sentaan rakastuneen norjalaisen metsästäjän puheet aiheuttavat sekaannusta ja huolimatta Sentan hurmiosta, hollantilainen pitää Sentaa petollisena. Senta osoittaa uskollisuutensa heittäytymällä mereen kuolemaan ja hollantilainen on pelastunut.

Ensimmäistä kertaa elämässään Mikko pysyi hereillä koko oopperan ajan. Sovitusta voisi luonnehtia sanoilla ”kokeellinen”, ”moderni” tai ”erilainen”. Toi mieleen Fellinin elokuvat. Amarcord-leffan rehevä tupakkakauppias oli mukana, entistä rehevämpänä. Kauloja katkottiin ja päitä heiteltiin. Joku hirtettiin. Mystinen vanha pariskunta seisoi, istui tai makasi näyttämöllä ääntäkään päästämättä. Kuusi kyttyräselkäistä miestä kantoi ruumiita. Kääpiö oli ilmeisesti Sentan palvelijatar. Kääpiökään ei laulanut. Norjalainen Daland oli papin kaavussa, pieniä kuoripoikia oli vilistäen. Välillä joku oli lasiarkussa joko kuolleena tai kuolleista heräävänä. Hollantilainen esitti rikkautensa viiden kultakimalteisiin karnevaalihöyheniin pukeutuneen hahmon ja sambatanssijan avulla. Esiintyjät eivät mahtuneet aina näyttämölle vaan esitys laajeni katsomoon. Merellä purjehtivat laivat olivat strippaushäkkejä. Hyvä että tuli luettua se motelliartikkeli... Senta, hollantilaisen norjalainen rakastettu, tanakka japanilainen sopraano, tanssi Amazonilaista boi-bumbaa häkissä. Hollantilainen, jykevä basso, kieppui strippauspylvään ympärillä tyttöä viekoitellen. Kaiken lisäksi näyttämön eteen vedettiin vähän väliä harsokangas, johon heijastettiin käsivaralla kuvattua mustavalkoista filmiä, jossa näytettiin Amazonin intiaaneja, alastonta hääseuruetta, kuolleilla kaloilla peiteltyä kääpiöpalvelijaa ja sen sellaista. Loppukohtauksessa Sentan mekko ripustettiin koukkuun ja kohotettiin hitaasti ylös. Senta ikäänkuin nousi taivaisiin. Harsokangas vedettiin esiin ja mustavalkofilmissä seilasi pieni reipas Amazonin matkustajalaiva kohti ikuisuuutta.Kirous oli päättynyt. Ja Wagner raikui väkevänä koko esityksen ajan.

Vauhdin lisäksi tarvittiin myös meteliä. Toisen näytöksen lopussa katsomon käytävä täyttyi Boi-bumba-rummuttajista joita ohjasi jalkapallovalmentajaksi pukeutunut kapellimestari puhaltaen posket pullollaan pillillä tahtia.

Ooppera sai raikuvat suosionosoitukset. Yleisö oli yhtä hurmioissaan kuin Senta hollantilaisestaan.

Jos olisimme perehtyneet paikalliseen kulttuuriin yhtä hyvin kuin motellien arkkitehtuuriin, olisimme varmasti löytäneet enemmänkin symboliikkaa. Nyt oli kuin olisi katsonut ”Scary movie” elokuvaa ilman, että oli nähnyt yhtään siinä parodioitavaa kauhuleffaa. Nelituntinen esitys oli vähintään mieliinpainuva ja odotamme jännittyneinä Macbethiä. Tänään saimme tietää että Amazonas Opera Festival on tunnettu yllätyksellisyydestään ja kokeellisuudestaan.

Elokuvissa

Amerikassa asuessamme rupesimme käymään paljon elokuvissa. Joskus tuntui että olimme erikoistuneet kriitikkojen hyljeksimiin elokuviin. Kaikki high school-, college-elokuvat, heppoiset rakkaustarinat ja road trip-leffat vetosivat meihin.

Katsomme edelleen paljon elokuvia. Manauksessa meillä on telkkarissa useita amerikkalaisia leffakanavia ja lähikaupan vieressä, Blockbuster-leffavuokraamossa on reipas poika joka mielellään suosittelee Mister Mikolle elokuvia saadakseen tilaisuuden puhua englantia.

Eilen illalla tuntui että olisi kiva lähteä ulos. Amazonas Shopping Centerissä 15 minuutin ajomatkan päässä on kaksi leffateatteria. Farkut jalkaan, villatakki kainaloon, ilmastoidussa leffateatterissa on kylmä.

Amerikassa leffalippua ostaessa oli sattumanvaraista ymmärtääkö lipunmyyjä lausumistani ja saanko lippua lainkaan oikeaan näytökseen. Kyllä Amerikassa oli silti helppoa. Amazonasissa ensimmäistä leffateatteria juuri suljettiin. Kysäisenpä sujuvasti missä menee 21.30 leffa "Onde é nove e meio filme?" joka lausutaan jotenkin "oondzi e noovi i meiu fiumi". Sitten lippuluukulla yritän vääntää "Dois bilhetes no Motoqueiros selvagens", sen sijaan että sanoisin "Two tickets to Wild Hogs".

Kriitikoiden teilaama, mutta John Travoltan, William H Macyn ja Tim Allenin tähdittämä matka moottoripyörillä mantereen halki oli hauska. Yleisö on Manauksessa vastaanottavaista eikä nauramista pidetä omituisena. Ja mitä meluisampaa, sen parempaa. Mekin naurettiin ääneen.

Suomessa vielä

Pia on tasaiseen rauhalliseen tahtiin kirjoitellut ylioppilaskokeita. Äidinkieli oli uusimuotoinen, ensimmäiset kokelaat kirjoittivat sellaisen kaksiosaisen kokeen tänä keväänä. Vaikea tuollaista on arvioida miten meni. Bilsa on ainereaali, reaaliakin voi kirjoittaa useampana päivänä, kirjoitetaan yksi aine kerrallaan. Huomenna on vielä uskonnon reaalikoe. Sitten oli pitkä matikka ja englanti. Espanjan Pia kirjoitti vuosi sitten. Hyvin rauhallinen tyttö meillä on ollut. Kirjoitukset tuntuvat menevän omalla painollaan, vaikka lukee uutterasti.

Minä olen yrittänyt olla häiritsemättä ja pitänyt huolta Josiesta, niin ettei Pian ole tarvinnut kiirehtiä ennen kokeita aamukävelyllä koiran kanssa. Ja sitten olen potenut kaksi viikkoa flunssaa. Kun jatkuvasti aivastelee ja niistää nenää ja syö Buranaa lievään kuumeeseen, ei oikein huvita tavata kamalasti ihmisiä.

Haagassa olen toki käynyt, Mummua nähnyt, Ilkkaa samoin. Pekan perheen luona oli Saijan 9-vuotissynttärit ja Gillbergit tapasin. Myllymäkien luona piipahdin. Pirren luona olimme Reetan kanssa ratsastuksen jälkeen ja olenkin ratsastanut jo kolme kertaa.

Kulttuuristakin on nautittu tai ainakin koettu. Kansallisessa oli Gogolin Reviisorin omintakeisen moderni ohjaus, jonka tuomitsimme yksimielisesti mahdottoman huonoksi Tiinan, Ritvan, Ukin ja Mummin kanssa. Harvoin on kuultu niin vaimeita ja lyhyitä aplodeja vaikka oli kolmannen illan näytös.

Tänään katsoin Svenskanissa hyvin traditionaalisen Sound of Musicin, joka tuntui mieltä rauhoittavalta eilisen Reviisorin jälkeen. Perjantaina on vuorossa Kauppamatkustajan kuolema Kansallisessa, saa nähdä mitä siitä on kehitetty.

Kävin helsinkiläisenä äänestämässä, Kauppakorkeakoululla. Oli hieno tunne olla stadilainen monen espoolaisvuoden jälkeen. Ihan kuin olisin saanut oman identiteettini takaisin. Kokoomus sai historiallisen voiton ja 10 uutta eduskuntapaikkaa siirtyen varmasti hallituspuolueeksi SDP:n jäädessä todelliseksi luuseriksi. Ehkä omalla Etu-Töölöläisyydelläni oli tämä murskavaikutus.

Kulttuuria

Kävimme eilen lauantaina teatterissa. Teatro Amazonas on valmistunut kumipuubuumin huippuaikoihin 1896. Se on rapistuneen Manauksen keskustassa hämmentävän kaunis rakennus ja nyt kunnostamisen jälkeen siellä on lähes viikottain musiikki- tai muuta kulttuuritarjontaa.
Olimme teatterilla 40 minuuttia ennen näytöstä. Mikko kävi ostamassa liput. Niitä ei haluttu myydä Mikolle. Sanottiin että näytös on portugaliksi, teatterissa ei ole nyt englanniksi vedettävää opaskierrosta, eikä vapailta paikoilta näe mitään ja ne maksaa 20 realia per paikka (8 euroa). Kiitos Mikon sitkeyden, saimme liput kolmannen parven ensimmäiseen aitioon. Sieltä ei tosiaan paljon nähnyt mutta huimasi sitä enemmän; olimme korkealla näyttämön yläpuolella ja allamme oleva väliverho peitti suurimman osan näkymää.

Pikku Prinssi on lastennäytelmä. Mikko ei ole lukenut kirjaa, enkä itsekään ollut varma mikä oli Antoine De Saint-Exupéryn tarinan ydin. Muistin että lentäjää lukuunottamatta kaikki hahmot olivat epämiellyttäviä. Muistelin huipennuksen olevan siinä että Pikku Prinssi ymmärtää että jokainen on erikoinen jos on joku joka välittää, ja kaikilla pitäisi olla joku jota ilman ei voi olla. Mikon mielestä juttu ei vaikuttanut hääppöiseltä.

Ymmärsimme joitain sanoja 45 minuuttia kestävästä esityksestä. Katsomo oli täynnä, lapset ja aikuiset nauroivat paljon, esitys oli ilmeisesti hauska. Lopussa Pikku Prinssi jakoi lahjat ilmeisesti syntymäpäiviään viettäville lapsille ja otettiin paljon valokuvia.

Teatterin parvekkeelle oli upeasti katettu illallinen, ilmeisesti jonkun lapsen syntymäpäivävieraita varten. Menimme ulos ja katselimme oppaan kanssa kiertävää amerikkalaista matkailijalaumaa kuin turistinähtävyyttä. Sen jälkeen menimme kotiin.

Karnevaaliajan Boi Bumba-juhlat

Olemme olleet laiskoja karnevaalijuhlijoita, mutta eilen olimme Manauksen stadionilla Boi Bumba-juhlassa (härkäjuhlat). Härkäjuhlia on usein ja ne ovat Amazon-alueen erikoisuus.

Boi Bumba-tarina:
Taustalla on vanha tarina maanviljelijästä joka on lahjoittanut kauniin ja arvokkaan härän rakkaalle tyttärelleen. Härän huolenpito on uskottu maatilan työnjohtajalle Isä Franciscolle. Sattuikin niin että Franciscon vaimo Äiti Caterina raskautensa vuoksi himoitsee syödäkseen härän kieltä. Francisco on niin epätoivoissaan pelätessään Caterinan raskauden keskeytyvän jollei vaimo saa nauttia härän kieltä että varastaa isäntänsä härän, tappaa sen ja tarjoaa kielen vaimolleen. Rikos paljastuu, pariskunta pakenee viidakkoon, ja paikalliset intiaanit kutsutaan apuun ja rikolliset löydetään kohtaamaan kuolemanrangaistus. Yllättäen Johannes Kastaja ilmaantuu maanviljelijän uneen ja varoittaa tappamasta Isä Franciscoa ja Äiti Caterinaa. Saatuaan uuden mahdollisuuden, epätoivoinen Francisco saa shamaanien ja rumpujen paukkeen avulla elvytettyä tapetun härän. Kaikki ovat onnellisia.

Juhlat:
Menimme stadionille illalla klo 22 maissa, musiikki soi kovaa, ihmisiä oli vain tuhatkunta, mutta koko ajan nuoria vaelsi lisää. Niin, nuoria. Manaus on täynnä nuoria. Vanhusten keski-ikä on noin 30 vuotta... Sitä vanhemmat myivät kojuissa ruokaa, juomia, t-paitoja.

Kenttä oli puolisen kilometria pitkä ja täynnä tanssijoita tai siis yleisöä. Myös katsomot oli täynnä yleisöä tai siis tanssijoita. Kaikki tanssivat yhdessä korokkeella tanssivien taitavien esitanssijoiden tapaan, stadionin molemmin puolin oli esiintymislava jossa oli kilpailevat laulajat tanssijoineen. Monet myös lauloivat vaikka meidän mielestä nopeatempoisen laulun monotonisesta laulusta ei voinut erottaa sanoja.

Kaikki joivat olutta, mutta minkäänlaista häiriköintiä ei ollut. Paikalla oli luotiliiveihin pukeutuneita poliiseja, mutta he seisoivat asennossa, enkä usko että edes varpaat vipattivat musiikin tahtiin, ovat täällä sen verran kovan näköisiä kavereita. Tunnelma oli riehakas, ihmisiä alkoi olla jo useampi tuhat. Ikävä vain että tuollaiset rivitanssit joissa on määrätyt askeleet, käännytään, nostetaan käsiä ja taputetaan tiettyyn aikaan ovat meille mahdottomia. Sitäpaitsi täkäläiset ovat käsittämättömän notkeita, nopeita ja rytmitajuisia.

Ostimme hienot ja piukat t-paidat joissa näytämme siltä kuin yrittäisimme näyttää 17-vuotiailta ja lähdimme kotiin kahden aikaan yöllä. Porukkaa tuli koko ajan lisää.