Manauksen vuosipäivä

Tästä näkyy Manauksen hienoin hotelli, Tropical, ja sen takana kerrostalorivistö rantabulevardilla. Meidän talo on joku niistä kauimmaisista. Aamukävelyllä kierran Tropicalin kaikki rakennukset kuvan ulkopuolelle ja kuljen edestakaisin rantabulevardia, joka on kaupungin suosituin kävely-, juoksu-, maleksinta- ja möykkäpaikka.

Näitä yleisiä juhlapäiviä Brasiliassa piisaa. Vaikea kuvitella Helsingin, Porin tai Rovaniemen vuosipäiviä kunkin kaupungin yleisiksi vapaapäiviksi. Itsenäisyyspäivä on ymmärrettävä, mutta minkä takia osavaltion vuosipäiväkin on juhlapyhä? Vaikka kieltämättä Etelä-Suomen läänin vuosipäivä olisi sopiva vapaapäivä.

Vapaapäivän vuoksi aamukävelijät ja -juoksijat olivat samaan aikaan liikkeellä kuin minä, yhdeksän maissa, eikä heti kuuden jälkeen kuten tavallisesti. En ole hölkkääjä, ja tässä ilmastossa kävelykin saa hien pintaan niin että kuvittelee tekevänsä suuremmankin urheilusuorituksen kuin joku viiden kilometrin kävely. Reippaudenpuuskassa intouduin talomme alakerrassa olevaan kuntosaliinkin.

Ai miten vuosipäivää vietetään? Ainakin pelataan jalkapalloa. Iltakuuden jälkeen auringon laskettua ei ole liian kuuma. Tuossa hiekkakentällä rannalla lauletaan vaimeasti kansallislaulua, mutta soitto on kuuluvampaa. Vaikeampaa kansallislaulua saa hakea! Sanat ovat konstikkaat ja sävel brasseillekin hankala. ("Ipirangan töyräiltä se kuului, kaikui sankarillisen kansan huuto. Ja vapauden aurinko, kirkkain sätein, paistoi tuolloin kotimaan taivaalta")

Viereisellä kentällä jo pelataan. Meidän ja naapuritalojen kentilläkin teinit pelaavat jalkapalloa tai istuvat kentän reunalla, huudot kaikuvat ja musiikki soi. Naapuritalossa on taas joku kutsunut kaverinsa iltaa istumaan grillin ja uima-altaan ääreen. Joitain yksittäisiä ilotulitusraketteja räiskyy. Ihmiset vellovat rantabulevardilla, kiva ilma. Tätä kaikkea voi katsoa parvekkeeltamme. Tai kuunnella sisällä.

Armeijaa ja vankilaa

Olen huolettomasti heitellyt virheellisiä tietoja ettei Brasilia ole koskaan ollut sodassa. Voi, voi, on toki ollut sotia.

Ensimmäinen sota oli Brasilian omalla maaperällä Bahiassa. Armeija kukisti vuonna 1823 kourallisen Portugalin lipulle uskollisia sotilaita taaten itsenäisyyden.

Isompi juttu oli se toinen sota - II maailmansota. Saksalaiset ja italialaiset sukellusveneet tuhosivat vuonna 1942 brasilialaisia kauppalaivoja. Presidentti Getulio Vargas, joka yritti olla kaikkien kaveri, ei olisi halunnut sotkeutua sotaan, mutta kansan painostuksen vuoksi Brasilia julisti todella sodan Italiaa ja Saksaa vastaan elokuussa 1942. Ajatuksena oli lähettää 100,000 miestä Italiaan, mutta kahden vuoden kutsuntojen aikana saatiin vajaa 25,000 sotilasta jotka lähetettiin Italiaan 1944-45. Sodan loppumetreillä Brasilialla ei ollut ratkaisevaa merkitystä, mutta symbolista arvoa toki oli.

Siihen ne sodat sitten loppuivatkin. Brasilian historia ei armeijan kannalta ole kovin sotaisa vaikka orjuutta, intiaanien lahtaamista, diktatuuria ja muuta ikävää onkin ollut.

Brasiliassa on jopa yleinen asevelvollisuus. Tämä todella yllätti minut. Jokainen 18 vuotta täyttänyt mies on kutsuntavelvollinen. Maavoimissa palvellaan 12 kuukautta, ilmavoimissa 24 kuukautta ja laivastossa peräti 36 kuukautta. Brasiliasta on pitkä matka joka paikkaan laivalla! Brasilian erikoisuus, viidakkojoukot Manauksessa, palvelevat 12 kuukautta.

Mutta, mutta. Vaikka armeija on pakollinen, se ei ole kaikille pakollinen. Jos opiskelee tai aikoo rueta opiskelemaan yliopistossa, tai on vakituisessa työssä, ei tarvitse mennä armeijaan. Jos on terveyden kanssa jotain häikkää tai ihotatuointeja, ei ole armeijaan menemistä. (Tatuoinnit voivat infektoitua). Tai jos on liian pitkä tai liian lyhyt tai liian laiha tai liian lihava tai jos on jotain muuta estettä.

Vähän sama on vankilan kanssa. Olen pelännyt Brasilialaista vankilaa kuin ruttoa. Nyt kuulin että jos vaikka olen imeskellyt liköörikonvehteja liikaa ja minulta puhallutetaan yli 0.6 promillea ratsiassa, pääsen yliopistotutkintoni ansiosta miellyttäviin vankilaoloihin ja voin käydä töissä. Ehkä minulle jopa järjestetään palkallista työtä? Voin mukavassa omassa vankilahuoneessani pitää puhelinta, televisiota ja tietokonetta, minulla on nettiyhteys ja muuta kivaa. Kaikki sen vuoksi että olen opiskellut.

Tämän jos minkä pitäisi houkuttaa brasilialaisia opintielle!

Uskonnollinen herätys vatsataudin uhalla

Roma Negra, Musta Rooma. Salvador on Brasilian katolisen kirkon keskus. Salvadorissa on tarinan mukaan kirkko joka päivälle, 365 kirkkoa, jokainen yrittäen olla toistaan parempi.

Kuten Brasiliassa on tapana, kaikki sekoitetaan. Uskontokin. Afrikkalaisten orjien tuoma candomblé-uskonto elää ja voi hyvin Bahian osavaltiossa. Katolinen kirkko ei katsonut hyvällä afrikkalaista pakanauskontoa, joten orjat sekoittivat candomblén katolisuuteen hämäten papit.

Kun orjuus lakkautettiin 1800-luvun lopussa, uskonnon suosio kasvoi. Nykyään candomblén harjoittajia on noin kaksi miljoonaa (1,5% väestöstä), ja he kuuluvat kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Myös monet muihin uskontokuntiin kuuluvat brasilialaiset osallistuvat satunnaisesti candomblén rituaaleihin. Kuten me.

Etsimme Gastronomia-koulua jossa piti olla hyvä bahialainen ravintola. Seisoimme torilla jolla koulun piti olla - ei vaan osunut silmiin. Mikko kysyi torin kulmassa seisovalta rastatukalta neuvoa. Kaveri vei meidät ravintolaan jonka edesssä olimme seisseet, mutta sitä ennen olimme maksaneet 60 euroa ilmoittautumalla samaniltaiseen candomblé-rituaaliin. Hmmm... kaikkeen sitä joutuu.

Meidät haettiin puoli kahdeksalta hotellista. Pikkubussissa oli yhteensä 12 ihmistä ja takapenkiltä kuului suomenkielistä puhetta! Neljä helsinkiläistä sosiaalityöntekijää osallistui kansainväliseen kongressiin Salvadorissa ja heidät oli samalla torilla houkuteltu rituaaleihin mukaan.

Candomblén luokittelu on epäselvää. Candomblétä pidetään spiritualistisena uskontona, sillä siihen liittyy useiden jumalien ja henkien palvomista. Toisaalta candomblé on monoteistinen, sillä periaatteessa todellisia jumalia on olemassa vain yksi, esiintyen vain hieman eri muodoissa.

Matka Salvadorin esikaupunkiin kesti melkein tunnin. Olimme alueella jota ennen Manaukseen muuttoa olisin kutsunut slummiksi, mutta nyt tiedän että se on alemman keskiluokan kunniallista asuinaluetta. Tilaisuus oli yksityistalossa, jonkinlaisessa salissa, ehkä noin 30 neliötä. Miehet istuivat salin toisella puolella muovisissa puutarhatuoleissa, naiset toisella puolella.

Candomblén "tanssijat" olivat pukeutuneet valkoisiin, musta yleisökin oli valkoisissa vaatteissa. Yksitoikkoinen neljän miehen rummutus oli taukoamatonta. Tanssijat lauloivat monotonisesti tuntemattomalla kielellä, kävelivät salin keskellä ympyrässä, vaipuen välillä jonkinlaiseen transsiin, joku korisikin. Toiset kävivät heitä sitten virvoittelemassa, taputtelemassa, avaamassa päähuivia, ja tanssi jatkui.

Candomblé-tanssi (kuva Miami Herald)

Me vain istuimme ja katsoimme. Valokuvia ei saanut ottaa, videointi oli kielletty. Jotenkin tuo rummutus alkoi kammottaa, rupesi miettimään ettei ole juotavaa mukana ja ruokailustakin on aikaa. Tuntuu heikottavalta...

Tanssijat tulivat taas rinkiin kantaen päänsä päällä ruukkuja joissa oli ruokaa. Tuo ruoka tarjottiin seurakunnalle. Lautasina puunlehdet, ruoka syötiin sormin. Mikko ei syö perinneruokaa eikä maistanut pöperöitä. Minut oli jo vallannut ajatus heikotuksesta, joten nautin rasvaisen okra-kana-ties mitä-aterian kiitollisena. Vähemmästäkin olen Brasiliassa saanut vatsataudin! Mutta ehkä minulle on syntymäni hetkellä tullut suojaksi joku Orishá , jumalainen elementti, ja pysyn terveenä ja tyytyväisenä.

Candomblé ruokatarjoilua (kuva BBC)

Rummutus ja tanssi jatkui läpi yön. Kaksi tuntia riitti turisteille, joista osalla oli suuria vaikeuksia pysyä hereillä.

Tilaisuus oli oikeasti mielenkiintoinen ja erikoinen kokemus. Paikallista porukkaa kertyi, osa oli talon pihalla tullen välillä sisään. Lapsia ja aikuisia. Välillä kohotettiin käsiä tai kosketettiin otsalla tai kädellä lattiaa ynähdellen jotain mystistä. Aika maagista.

Laskin että vatsatautini tulee alkamaan aamuyöstä jolloin heräsin odottamaan taudin voimallista iskua. Luulen että minulle on siunaantunut vahva positiivinen Orishá. Olen edelleen hyvin terve.

Salvadorin historiaa ja päämäärätöntä vaellusta

Hotellimme terassi ennen auringonlaskua

Joskus haluaisin nähdä hienon brasilialaisen hotellin. Luxus on kaukana neljästä brassitähdestä. Mutta hotelli oli siisti ja hyvällä paikalla ja aamiainen oli riittävä. Ja respan setä ihmetteli kun puhumme portugalia ilman ulkomaalaisaksenttia!!

Olimme perjantaiaamuna Salvadorissa ja lähdimme heti liikkeelle. Lentokoneessa tuli nukutuksi varsin hyvin.Tutustuimme Farol da Barra-majakkaan joka museonsa mukaan näytteli tärkeätä roolia Brasilian itsenäisyystaistelussa. Kaikki tietävät että Brasilia ei ole koskaan ollut sodassa. Itsenäisyyssotaa ei tullut. Syyskuun 7, 1822 Brasiliaan mieltynyt Portugalin kuningasperheen Dom Pedro nousi Ipiranga-joen rannalle, repi Portugalin sinivalkoiset värit univormustaan, kiskaisi miekkansa tupesta ja huudahti: "Kautta vereni, kunniani ja Jumalani: teen Brasilasta vapaan maan!".

No, ennen Dom Pedron huutoa Salvador oli ollut Brasilian itsenäisyysliikkeen keskus. Itsenäisyyssotana voi kai pitää Salvadorin vapautumista Portugalin vallattua Salvador vielä Dom Pedron huudon jälkeen 1823.

Kävelimme kilometritolkulla mukulakivikatuja. Goethe Instituutin, Brasilia-Ranska-keskuksen ja Espanja-Brasilia-keskuksen tienoot olivat siistejä. Espanja on varmasti saanut kasoittain EU-rahaa espanjalaisen kulttuurin edistämiseen Brasilian Salvadorissa, rakennus oli mitä upein. Sen jälkeen katukuva muuttui. Emme enää sulautuneet joukkoon. Missä on kaikki Salvadorin turistit? Missä kuuluisat kahvilat ja ravintolat? Siirtomaatyyliset rakennukset? Salvador on tehty turistille turvalliseksi ripottelemalla poliiseja sinne tänne. Täällä ei ollut yhtään turistia eikä yhtään poliisia. Täpötäysiä busseja jyrisi ohi, kaupat työntyivät kadulle kuten Manauksessa, Mikon työmatkan "lähiöissä". Emmehän me Manausta tulleet Salvadorista etsimään!

Kartan levittäminen ei aina ole fiksu juttu, joten jatkoimme määrätietoista kävelyä toiseen suuntaan. Salvador on kahden kerroksen kaupunki. Konkreettisesti. Yläkaupunki on 85 metriä korkeammalla kuin Alakaupunki. Olimme raahautuneet turistien suosiman Yläkaupungin liepeille, muttemme osuneet Pelourinhoon, vanhaan kaupunkiin. Pelourinhossa on kaupungin ylpeys, vuodesta 1873 toiminut hissi, joka yötä päivää kuljettaa ihmisiä ylös alas 5 sentin maksua vastaan. Jos ei löydä hissiä, on meidän tapaan kuljettava sik-sak-katuja ihaillen entisiä taloja joita toiveikkaasti joku entisöi. Suuri osa jyrkänteen taloista oli vain pensaita kasvavia julkisivuja. Liioittelematta, kivirakenteiset talot olivat romahtaneet ja jäljelle jääneet rakenteet olivat kompostoituneet niin että ne näyttivät tarjoavan erinomaisen kasvualustan vaikka kahvin tai hampun viljelylle.

Kaksi kaupunkia, hissi ja talojen kasvullisuus

Lopen uupuneina löysimme kauppahallin, entisen tullirakennuksen jossa oli kaksi ravintolaa ja rihkamakojuja. Manauksesta poiketen Salvadorissa osataan myydä ja markkinoida. Siemenistä tehtyjä helminauhoja ja koruja saa Manauksestakin, mutta Salvadorissa joku oli koko ajan nykimässä hihasta koruja kaupaten. Manauksessa myyjät odottavat että asiakkaat löytävät heidät jostain, sitten ilmaisevat halunsa ostaa (mieluiten portugaliksi), sitten ruetaan tinkaamaan hintaa.

Hissillä pääsi takaisin Yläkaupunkiin, löytyi se vanha kaupunki ja laumoittain turisteja. Näkymä "Pyhäinmiesten päivän lahdelle" oli upea. Italialainen löytöretkeilijä Amerigo Vespucci oli ensimmäinen eurooppalainen joka Pyhäinmiestenpäivänä 1501 saapui Bahiaan - lahden nimi on todella Baía de Todos os Santos. Portugalilaiset asettautuivat alueelle 1549 ensimmäiseen Brasilian siirtokuntaan. Salvadorista tuli pääkaupunki satamansa, sokeriviljelyn ja orjakaupan ansiosta ja se on edelleen Brasilian katolisen kirkon keskus.

Koko Brasilian rannikko on pilkutettu linnoituksilla, fortaleza, tarkoituksena puolustautua hollantilaisten hyökkäyksiltä. 1630 alkaen hollantilaisten hallussa olikin lähes puolet Brasiliasta, hollantilaiskeskuksen "Uusi Hollanti" ollessa Recifessä, suomalaistenkin suosimassa Pohjois-Brasilian rannikkokaupungissa. Portugali nujersi hollantilaiset, Uusi Hollanti kukoisti vain vajaa 30 vuotta. En ole kuullut että hollantilaisten vallasta olisi jäänyt mitään Brasilialle, joitain vaaleita jälkeläisiä lukuunottamatta.

Hollantilaisia ei siis näkynyt, turistit olivat enimmäkseen espanjaa ja portugalia puhuvia. Toki myös amerikkalaisia, saksalaisia ja ranskalaisia. Bahian osavaltion kuuluisan afro-brasilialaisen keittiön sijaan menimme nauttimaan kehutun japanilaisen ravintolan saopaulolaisen keittiömestarin anteja. Illallinen meren yllä, terassilla istuen, tumman yön tähtitaivasta ihaillen, nauttien bahialaisittain piristettyä sushia oli loistava päätös viikonloppuloman ensimmäiselle päivälle.

Viikonloppumatkalle Salvadoriin

Voi olla tyhmää kirjoittaa etukäteen paikasta jonne menee, mutta silti kerron että lähdemme tänään torstai-perjantaivastaisena yönä viikonloppumatkalle Salvadoriin.

Ja kuten aina, huomaamme kuinka kaukana kaikesta Manaus on. Kartasta katsoen Salvador on näppärässä paikassa. Tuossa alaoikealla Manauksesta, Atlantin rannalla. Mutta kun sinne lähtee matkaamaan, tietää että samassa ajassa matkustaisi Portugaliin tai Kanadaan.

Joten taas Brasilian kartta esiin:

Manauksesta on suoria lentoja rajoitetusti. Onnistuimme saamaan lennot vain yhdellä vaihdolla. Sen sijaan että poikkeaisimme viidellä eri pohjois-Brasilian lentokentällä, käymme nyt vain etelässä São Paulossa ja sieltä takaisin pohjoiseen Salvadoriin. Takaisin tullessa piipahdamme maan keskipisteeseen Brasíliaan josta on suora lento Manaukseen. Siksi yölennot ovat käteviä, jos niin voi sanoa. Lähdemme puoliltä öin ja olemme kahdessa eri lentokoneessa makeasti nukutun yön jälkeen perillä joskus klo 8 maissa aamulla, valmiina Salvadorin valloitukseen.

Salvador on Bahia-osavaltion pääkaupunki. Bahiasta kaikki tietävät että se on Brasilian afrikkalaisin osavaltio. Salvador oli orjakaupan keskus. Bahiassa sanotaan olevan maan mausteisimmat ruoat, onnellisimmat ihmiset, parhaimmat rannat, paras musiikki, eniten musiikki- ja kulttuuritapahtumia, festivaaleja ja juhlia. Kuuluisimmat brasilialaiset muusikot ovat bahialaisia. Tiedän tosin vain yhden - se kulttuuriministeri, Gilberto Gil, se joka juuri lähti hallituksesta jatkaakseen musiikin tekoa.

Sanotaan myös että Bahiassa asuu Brasilian laiskimmat ihmiset. Samaa sanotaan Rio de Janeirosta, josta voinee vetää johtopäätöksiä. Kateellisia? Rio on yksi maailman kauneimmista kaupungeista. Miksi asuisi paratiisissa jos ei ehdi siitä nauttia?

No jaa. En ole vielä ollut Salvadorissa. Lähden tänään.

Salvador on etelämpänä kuin Manaus, siellä on nyt talvi. Kylmin kuukausi. Yöllä +21C, päivällä +28C. Olemme suomalaisia ja tottuneet karuihin oloihin. Talvi on meille tuttu. Täältä tullaan Salvador da Bahia!

Kausivaihtelua

Luulen tosiaan että nyt on se Amazonasin sateettomampi ja kuumempi kausi. Lämpötila tuntuu kipuavan harva se päivä 42 C asteeseen ja viilentyvän Rio Negro-joen rannalla iltaisin 34C asteeseen. Täällä joen rannalla on aina hieman viileämpää ja korkealla kerrostalossa huomaa tuulenkin vilvoittavan.

Sateita on ollut täällä viettämäni viikon aikana vain muutama lyhyt kuuro. Mietimme jatkuvasti miten saisimme parhaiten tuuletettua kotimme ja pidettyä hiipivän homeen loitolla. Nyt olemme kokeilleet pitää makuuhuoneessa tuuletuksia lukuunottamatta jatkuvasti ilmastointia päällä 27C asteessa. Yöksi ilmastointi menee 25 asteeseen. On aika luonnollista että Manaukseen ei ole kehittynyt tapaa nukkua paksujen filttien alla, käytetään joko pelkkää lakanaa tai sen lisäksi ohutta kanavakangas-tyyppistä peittoa.

Päivisin vedämme pimennysverhoja ikkunoiden suojaksi niin ettei aurinko pääse paahtamaan ja kuumentamaan sisätiloja. Parvekkeelle käy hentoinen tuuli ja siellä on varsin miellyttävä olla kun aurinko ei osu sinne.

Autossa ilmastointi joutuu koetukselle. Ainakin minun Focukseni joutuu ähkimään ilmeisen äärirajoilla yrittäessään viilentää sisätilan auton seisottua vaikkapa ostoskeskuksen parkkipaikalla parikin tuntia. Silti ostoskeskukseen mennään mieluusti farkkuihin pukeutuneena, asussa joka ei ensimmäisenä tule suomalaisen mieleen asiallisena tropiikkivaatetuksena 42C kuumuudessa. Ostarit ja kaupat ovat varsin maltillisesti ilmastoituja ja shortseissa tarkenisi hyvin. On jotenkin turistimaista mennä shortseissa ravintolaan tai kauppoihin, vaikka toki sitä tehdään.

Brasilia kuivui

En tajua miten menin kirjoittamaan taannoin ettei Manauksessa mitään tapahdu. Koko Brasiliassa on tullut voimaan uusi laki 19.6.2008, Lei Seca, kuiva laki. Nollatoleranssi. Jos otat, et aja. Jos ajat, et ota. Jos otat ja ajat, olet vankilassa.

Onhan Brasiliassa kuulema ollut 0.5 promillen raja aiemminkin. Mutta kun mitään ratsioita tai puhallutuksia ei ole ollut, ei tuollaisesta niin ole välitetty. Töiden jälkeen on menty baariin Happy Hour'ia viettämään, São Paulon nuoret snobit istuivat iltamyöhään "odottamassa ruuhkan helpottumista". Ja sitten auton rattiin ja kotiin. Kuka kotiin, kuka hautaan. Mistä tulet ja minne menet? Miksi niin synkästi otsaasi rypistät?

Otsaa on kyllä rypistetty. Muutos on valtava. Brasilia on lakien luvattu maa. Brasiliassa poliisi ei ole aina ystävä. Brasiliassa oikeuslaitos on vahva ja rangaistukset kovia.

Lain tultua voimaan kuolemaan johtaneet liikenneonnettomuudet ovat pudonneet 57% Folha Online'n mukaan. Mitä ilmeisimmin lakia noudatetaan. São Paulolaiset kertovat että kaupungin Happy Hour-baarit ovat tyhjiä.

Nykyään autoilijoita pysäytetään ja puhallutetaan. Jos puhaltaa yli 0.2 promillea, menee ajokortti vuodeksi ja sakkoa 400 euroa. Jos puhaltaa yli 0.6 promillea, vankilatuomio on kuudesta kuukaudesta kolmeen vuoteen.

Toki voi kieltäytyä puhalluksesta. Silloin poliisilla on oikeus käsitellä tapaus 0.6 promillen mukaan tai pidättää virkavallan vastustamisesta. Sanoinhan jo että Brasiliassa poliisi ei aina ole ystävä.

Mikko oli tehtaan strategiakokouksessa. Yleensä illallisella on otettu olut tai pari ruoan kanssa ja sitten ajeltu kotiin. Nyt juotiin mehua, tuskaisimmat ottivat alkoholitonta olutta.

Suuri muutos brasilialaisille. Rangaistuksen pelko näyttää olevan elämäntapaa voimakkaampi.

Bensa-asemista ja autonpesusta

Koska autoni oli homeessa, se vaati kunnon pesua. Auton pesuun Manauksessa on erilaisia vaihtoehtoja.

1. Bensa-asemat. Useilla bensa-asemilla on puutarhaletku, ämpäreitä ja sieniä ja lukuisia nuoria miehiä jotka pesevät auton yltäpäältä. Enää en kiinnitä mitään huomiota minkälaisia bensikset muuten ovat, mutta olen ollut huomaavinani että ainakin Shellillä on tietty shabluuna, bensikset maasta riippumatta ovat saman kaavan mukaisia. Shellillä on useimmiten sellainen automaattiautopesulan rakennus. Autonpesupaikka joko peittyy käyttämättömänä hiljalleen vihreän homeen ja viidakon liaanien peittoon tai sinne viedään autot pestäväksi käsin ja sen puutarhaletkun avulla.

Miinuksena on että pesu kestää tunnin eikä bensiksillä ole mitään tekemistä. Tunnin istuminen muovisessa puutarhatuolissa bensamittarin vieressä on kamalan tylsää vaikka olisi lukemista mukana. Maksu noin 6-10 euroa.

Manauksessa ei ole yhtään automaattipesupaikkaa johon vain ajaisi sisään, vettä ja pesuainetta suihkuaisi ja suuret harjat pyörisivät ja putken päästä ajaisi pois. Puitteet olisi, mutta mekaniikka puuttuu. Varmaan liian kallistakin. Miksi käyttää koneita kun on ihmisiä?

2. Kaduvarsipesu. Näitä on joka paikassa mihin vaan auton voi pysäköidä. Samalla kun joku yrittäjä vahtii autoa, toinen yrittäjä voi pestä auton. Yhdellä vesiämpärillisellä ja sienellä pesee suurenkin auton. Miinuspuolena on pienestä vesimäärästä johtuva auton mahdollinen naarmuttuminen eikä kadunvarsipesussa saa autoa sisältä puhtaaksi. Plussaa on nopeus ja helppous. Auto tulee puhtaaksi sinä aikana kun on asioimassa. Maksu noin 4 euroa.

Pysäköintimittareita ei Manauksessa ole. Autoille löytyy aina parkkipaikka näiden yksityisyrittäjien avulla joille maksetaan lähtiessä 1-2 realia eli noin 40-80 senttiä.

3. Viralliset autopesulat. Näitäkin on. Ne on suuria pesupaikkoja logistisesti nokkelissa paikoissa siten että asiakkailla on jotain tekemistä. Kuten suuremman ravintolan / kahvilan vieressä tai ostoskeskuksessa. Miinuspuolena on että pesu kestää pari tuntia. Kaksi tuntia kahvilassa istumista on puuduttavaa. Ostoskeskuksessa voi sen verran kuluttuaa aikaa. Pesutulos on hyvä, auto kiiltää sekä sisältä että ulkoa. Maksu noin 12 euroa.

4. Pesetys omassa talossa. Talomme pihatyön- etc tekijäpojat pesevät ehtiessään autoja. Erityisen näppärää silloin kun tietää ettei lähde minnekään. Poika tulee hakemaan avaimet, ajaa auton talon pesupaikalle ja tuo avaimen takaisin kotiin. Maksu noin 4 euroa ja pesutulos oikein hyvä. Mukavinta on tietenkin kun poika soittaa kotiin ja kysyy voisiko pestä auton.

Kotipesu on siis ehdottomasti kätevin. Mutta minulla oli asiaa ostoskeskukseen ja jätin autoni sinne vaikka 30 realin maksu kirpaisikin. Autosta tuli todella puhdas eikä homeesta ole tietoakaan.

Dengue-epidemia

Dengue-kuume ei ole innostanut minua kirjoittamaan. Pitäisikö kirjoittaa hieno lääketieteellinen tiivistelmä taudista vai ylimalkainen juttu? Siihen tämä on lässähtänyt. Ja siihen ettei dengue ole kovin suuri ongelma Manauksessa, vaikka neljä lasta onkin tämän vuoden aikana kuollut siihen.
Tosiasia nyt kuitenkin on että Brasiliassa, etenkin Rio de Janeirossa, on historian pahin dengue-epidemia. Kyse ei silti ole mustan surman, espanjantaudin tai isorokon kaltaisista tappajista. Riossa on 6 miljoonaa asukasta, ja tämän vuoden aikana - neljä kuukautta - dengueen on kuollut 62 ihmistä, koko Brasiliassa 106. Edellisen vaikean dengue-epidemian aikana vuonna 2002 Riossa todettiin 288,245 tautitapausta, nyt on diagnosoitu 121,586 ja epidemia jatkuu.

Dengue on hyttysten levittämä virustauti jota esiintyy koko maailman trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla. Hyttyset liikkuvat päivällä tiheästi asutuilla alueilla. Malariaa levittävät hyttyset taas ovat hämärää ja pimeää rakastavaa lajia.

Jonkinlainen urbaani tarina jolla luultavasti on todellisuuspohjaakin, on että malariasääsket ovat aktiivisimpia kello 18-19 välillä, auringonlaskun aikaan. Silloin meilläkin on ikkunat ja parvekkeen ovi kiinni. En kyllä tiedä miksi. Asumme niin korkealla ettei hyttyset jaksa lentää meille. Luultavasti auringon laskiessa ilma vain tuntuu yhtäkkiä hyvin kostealta ja sen vuoksi on mukavampi pitää ikkunat kiinni.

Suurin osa dengue-tartunnoista on vähäoireisia tai oireettomia. Kuin flunssa: äkillinen korkea kuume, päänsärky, lihas- ja nivelkivut, vatsakipu ja pahoinvointi, silmien takana tuntuva kipu, ihottuma. Useimmiten tautia ei huomaa sairastavansa, mutta joskus kehittyy vakava verenvuotokuumetauti johon 1% potilaista kuolee. Korkeakuumeiset potilaat osaavatkin täällä hakeutua herkästi sairaalaan. Hoitoa ei ole - seuranta, runsaasti nesteitä, verenvuotodenguen pelossa aspiriinilla tai ibuprofeenilla ei kuumetta alenneta, vain parasetamoli kelpaa.

No, eihän aina ole denguesta kyse. Kyseessä voi olla influenssa ja muut normaalit virustaudit, mononukleoosi, vihurirokko, tuhkarokko, hepatiitti, keltakuume, leptospiroosi, lepra, malaria, pilkkukuume, Q-kuume, skistosomiaasi, erilaiset autoimmuunitaudit kuten Kawasakin tauti, Henoch-Schöleinin purpura ja muut purpurat. Esimerkiksi nämä. Ei TV-sarjan tohtori House ole ainoa joka osaa diagnosoida tauteja poissulkumenetelmällä.

Lehdissä, televisiossa, työpaikoilla ja kouluissa ympäri maata levitetään informaatiota denguesta ja sen ehkäisystä. Salcompillakin jokaiselle työntekijälle lähetettiin kirjallinen selkeä tietoisku. Tauti on 90-prosenttisesti kotiperäinen - seisova vesi, vesisäiliöt, kukkaruukkujen aluslautasilla oleva vesi, tyhjät pullot ja oluttölkit joihin kertyy sadevettä, hylätyt autonrenkaat, mikä hyvänsä kotipihalle tai kadulle lojumaan jäänyt esine joka voi varastoida sadevettä on dengue-hyttysen elatusalusta. Pelkällä seisovan veden kaatamisella ei hyttysen munista ja toukista pääse eroon vaan esimerkiksi kukkaruukun lautanen on pestävä.

Pikkulapset katsovat esityksiä joissa näyttelijät hauskan tarinan avulla opastavat dengue- ja malariahyttysten oikeaan ehkäisyyn. Lapset ovatkin herkimpiä saamaan tartunnan, joten hyttysmyrkyt ja-suihkeet ja -voiteet ja -geelit ovat lasten arkipäivää.

Tuoreen tutkimuksen mukaan Rio de Janeiron turismi on pudonnut 30%. Rion lempinimi on "a cidade maravilhosa", "ihastuttava kaupunki". Folha de São Paulo-lehden mukaan ihanuuden takaa paljastuu nyt Rion synkkä puoli.

Lähdemme Rioon huomenna.

Vaarallista

Brasiliaa pidetään väkivaltaisena ja rikollisena maana. Onhan se varmasti totta, mutta kun yritin etsiä tilastoja, en löytänyt Brasiliaa sadan pahimman maan joukosta. Paitsi nuorten tekemät rikokset -murhat ja ryöstöt - joiden kohdalla Brasilia oli kirkkaasti johdossa.

Rio de Janeiro ja São Paulo ovat kiistatta vaarallisia paikkoja. Slummit - favelat - ovat lohduttomia eikä siellä kasvaville oikein ole muuta tapaa päästä elämässä eteenpäin kuin rikollisuus. Mutta en ole suurkaupunkien rikollisuuden asiantuntija. Olen ollut vain São Paulossa, joka minulle ei ole näyttäytynyt vaarallisena.

Kuten ei Manauskaan.

Nyt portugalinopettajamme on peloissaan. Pari viikkoa sitten hänen kotiinsa murtauduttiin - mitään ei viety. Taloa vartioiva tanskandogi oli tuuperrettu lääkkeiden avulla.

Toissailtana Ary ajoi keskustassa, aivan lähellä Teatro Amazonasia, illalla kello 22. Ilta oli manauslaisittain viileä ja kuiva joten auton ikkunoita oli mukava pitää auki. Punaiset liikennevalot, Ary pysähtyi, ei ollut kiire. Samat valot joihin mekin pysähdymme joka kerran kun tulemme illalla oopperasta.

Ikkunasta työntyi käsi ja veitsi Aryn kaulalle. Lompakko ja kännykkä meni. Roisto tarkitsi lomakon sisällön - onneksi oli rahaa 120 euron verran, joka tuntui riittävän. Kaveri häipyi. Ary todella pelkäsi.

Nyt Ary hakee uutta ajokorttia, uusia luotto- ja pankkikortteja, osti uuden kännykän. Paljon vaivaa ja rahanmenoa kun muutenkin on taloudellisesti aika tiukkaa.

Ary on asunut koko ikänsä Manauksessa, melko köyhillä alueilla. Ary ei ole rikas ja on paikallisen näköinen.

Mekin hätkähdimme. Jos paikallinen ryöstetään tuolla tavoin, on meidänkin parempi pitää ikkunat kiinni ja todella ajaa punaisten valojen läpi illalla ja yöllä. Ja Mikko voisi ajaa töihin ihan normaaleja teitä eikä pukkelehtia slummin läpi. Meistä näkee kauas että olemme ulkomaalaisia ja autommekin kaikki tunnistavat kalliiksi, vaikka se ei harvinainen täällä olekaan.

Ajokorttia hakemassa

Aloitimme eilen teoriatunnit brasilialaista ajokorttia varten. Saimme helpotusta prosessiin joten emme joudu ajokokeeseen emmekä teoriakokeeseen. Vain 15 tunnin iltakurssi on pakollinen, kolme tuntia joka ilta tällä viikolla.

Saman kurssin käyvät ne jotka ovat saaneet ajokorttinsa yli 10 vuotta sitten eikä heidänkään tarvitse tenttiä sitä. Mutta luennoilla on istuttava. Se on erittäin pakollinen eikä sieltä livahdeta kesken pois. Luennolle mennessä tarkistetaan sormenjäljen perusteella ettei kukaan lähetä sijaista luentoja kuuntelemaan, sitten allekirjoitetaan läsnäololista ja kolmen tunnin luennon jälkeen illalla kello 22 on vielä nimenhuuto.

Muuten kurssi on eloisa. Oli kuin olisi istunut ekaluokkalaisten koulutunnilla. Luennoitsijana oli nainen joka vain puhui, käytti tietokonetta vain yhden lyhyen Hessu Hopo liikenteessä-animaatioleffan näyttämiseen ja 9 minuutin rattijuoppo-onnettomuuden esittämiseen.

Kurssitoverimme olivat jatkuvasti äänessä. Kukaan ei nukkunut. Kaikki osallistuivat. Opettajan retorisiin ja todellisiin kysymyksiin vastailtiin vapaasti. Kiivasta keskustelua käytiin esimerkiksi siitä voiko tunnelin liittymä olla risteys. Manauksessa tai Amazonasissa ei ole yhtään tunnelia koska ei ole yhtään kukkulaa, joten kyse oli teoreettisesta tilanteesta tai sitten äänessä olivat ne jotka halusivat kertoa olleensa muuallakin maassa, jopa sellaisessa paikoissa missä on tunneleita.

Emme voineet nukkua yhtään. Kolme tuntia portugalia ja koko ajan hereillä.

Viidakkoyliopistossa

Ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista portugalintunneistani!

UFAM ei ole pelkästään Amazonasin osavaltion vanhin yliopisto, vaan koko Brasilian vanhin. Silti se viettää 100-vuotisjuhliaan vasta vuoden kuluttua. UFAM perustettiin 1909 kumibuumin aikaan, samaan aikaan jolloin Manaus oli rikkaimmillaan, aikana jolloin kumiparonit lähettivät pyykkinsä Eurooppaan pestäväksi koska Amazonin vesi on mudan väristä ja Rio Negron mustaa kuin vesi suon silmäkkeessä, jolloin Manaus oli Brasilian ainoa kaupunki jossa oli sähkö, jolloin Teatro Amazonasiin virtasi kansainvälisiä esiintyjiä, jolloin luonnollinen paikka yliopistolle oli maan vaurain kaupunki.

Kumipuukausi kesti vain 30 vuotta, 1890-1920. Manauksen yliopisto ei kuollut, mutta kutistui. Kuvaavaa Brasilialle, ainoaksi tiedekunnaksi jäi juridiikka. Ja lain voimalla alkoi uusi nousukin - valtion hallinnoima 1962 Amazonasin yliopisto, UFAM.

Yliopisto on tarkoituksella keskellä viidakkoa. Valtatieltä poikkeavan, yliopistoon vievän tien varressa ei ole yhtään rakennusta ennenkuin yhtäkkiä eteen avautuu kampus. Kampuksella ei asuta, siellä on vain luentosalit ja tutkimusyksiköt. Nykyiset rakennukset näyttävät olevan 70-luvulta, ilman suurempia kunnostuksia. Mikään ei ole uutta ja kiiltävää. Viidakon kosteus näkyy vihreänä homeena talojen seinissä ja laatoitetuilla ulkokäytävillä. Sisätilojakaan ei voi kuvata raikkaiksi seinillä hurisevista ilmastointilaitteista huolimatta.

UFAM on ehdottomasti hyvä yliopisto Brasiliassa ja sinne on vaikea päästä opiskelemaan. Opiskelijoita on 20,000 ja opettajia 766. Ainakin nettisivujen mukaan.

Ympäristötieteen laitokselle viidakon keskellä oleminen on mainio asia. Ary on hyvä puhumaan itsensä eri paikkoihin ja kun nyt pystyimme esittelemään amazonilaisesta eläinkannasta ja sen tutkimuksesta kiinnostuneen kanadalaisen ympäristötieteiden opiskelijamme, meille avautui ovet helposti.

Englantia puhuva ystävällinen yliopiston opettaja, joka oli erikoistunut pienten kalojen tutkimukseen, esitteli meille yhden laboratorion. Ikkunan vieressä oli terraario jossa asusti pieniä kaimaaneja, amazonilaisia alligaattoreita. Suuret kaimaanit ovat kolmimetrisiä, onneksi sellainen oli vain täytettynä. Pialta tietenkin kysyttiin mistä eläimistä hän on erityisesti kiinnostunut - "hevosista..." oli hieman outo vastaus tuossa ympäristössä. Kukaanhan kun ei ole edes kuullut tutkimuksen kohteena olevista otuksista. Jotkut mikroskopoivat hyttysiä, toiset ruokkivat kaloja. Meidän iloksemme boalle syötettiin elävä valkoinen hiiri. Sitä ennen olimme pitäneet boaa kädessämme...
15-vuotias kolmisormilaiskiainen oli laboratorion lemmikki. Se oli asunut siellä aina. Se oli todella laiska.

Seurasimme apinatutkijaa ulos tutkimusalueelle. Näimme maailman pienimmän apinan joka ei tosin luontaisesti asu Brasiliassa vaan Etelä-Amerikan länsiosissa. Apina oli otettu salakuljetettajien hallusta yliopistoon turvaan. Tutkimusalueella elää paljon eläimiä, puolivilleinä, siten kesyinä että ovat tottuneet hakemaan niille jätetyn ruoan tietystä paikasta. Vaikka aurinko paistoi, viidakko oli pimeä ja kostea. Ja yliopisto oli 20 metrin päässä.

Ajokortti

Ajokortti on ollut täällä yksi monista pienistä ongelmista. Siis hankkiako paikallinen kortti vai ei. Joissain firmoissa ulkomaalaiset eivät aja ollenkaan autoa, osa ajaa firman autoa, me ollaan jopa ostettu auto. Käytämme suomalaista ajokorttia notarisoidun portugalinkielisen käännöksen kanssa. Saamamme tiedon mukaan näin voimme ajella vuoden verran.

Firmasta kerättiin nyt viisi suomalaista samaan syssyyn hakemaan ajokorttia. Markku on jo vanha manauslainen, vaimokin täältä kotoisin. Teemu ja Kirsi muuttivat hieman Mikon jälkeen ja minä olen se tuore tapaus.

Virastoissa on aina hirveä jono. Jonotus on kuitenkin demokraattista jonotusnumeroiden mukaan. Erisvelton - kaveri joka edustaa firmaa joka hoitaa maahanmuuttoasioita - meni aamulla kuudelta jonottamaan jonotusnumerot meille ja me menimme kymmeneltä liikennevirastoon kun asiointivuoromme alkoi lähestyä. Erisvelton puhuu englantia ja valoitti prosessia parhaansa mukaan, mutta käytännössä olemme ikäänkuin paketteja joita siirretään paikasta toiseen ja lätkäisemme allekirjoituksemme käskettyyn kohtaan. Ja toivomme kaiken järjestyvän.

Asiointi sujui hyvin. meillä oli mukana pino notarisoituja papereita, erilaisia kopioita erilaisista dokumenteista. Pieni takapakki oli kun tietokone paljasti minulla olevan liikennerikkomuksia - ne ylinopeusssakot.

- "Hullua! Sakot vaikkei ole ajokorttia?" ihmetteli virkailija.

Arvelin joutuvani raudoissa suoraan pois maasta, mutta asia tulkittiin lyöntivirheeksi tietokoneessa, joten selvisin ainakin toistaiseksi.

Valokuvat otettiin ja kortit ovat sitä myöden selvät. Tosin ennenkuin kortit ovat lompakossa, joudumme käymään viikon teoriakurssin, 15 tuntia. Tenttiä ei ole, osallistumispakko on.
- "Ottakaa iPodit mukaan niin voitte kuunnella musiikkia kurssin ajan", evästi avulias Erisvelton.

Niin, ja tietenkin lääkärintarkistus ja psykologinen testi. Demokratian ja tasapuolisuuden tai mikä lienee taustalla - kukaan ei osannut selittää - kullekin ajokortin hakijalle arvotaan klinikka minne mennä testeihin ja tutkimuksiin. Jouduimme kaikki viisi eri klinikkaan. Mikon ja minun klinikat olivat vierekkäin, joten Erisvelton meni Mikon tulkiksi ja minä lähdin kokeilemaan yksin onneani.

Hieman mietitytti kun saimme kuulla tutkimusten kestävän kaksi tuntia.

Näkö- ja kuulokoe meni hyvin. Verenpainekin katsottiin normaaliksi. Sitten se psykologinen osuus. Erilaisia kuvioita, monivalintoja, viivojen piirtämistä, numeroiden etsimistä. Huhhuh. Testiperfektionisti-Mikko jämähti testeihin, mutta toisaalta aikaa vei myös se että Erisvelton oli koko ajan tulkkaamassa. Ja Mikko kuuli kuinka joku poistui murheellisena klinikasta kun ei ollut selvittänyt psykologista osuutta, mikä ei erityisesti rauhoittanut Mikkoa. Minä sain olla rauhassa viivojeni ja kuvieni kanssa.

Emme saaneet edes tietää tuloksiamme, paitsi että olemme selvinneet ajokortin hankinnassa toistaiseksi suunnitelman mukaisesti. Aloitamme teoriakurssin viitenä arki-ilta kello 19-21 maaliskuun alussa. Sen jälkeen, toivon mukaan, meillä on brasilialaiset ajokortit.

Guarana

Il Guarany on Carlos Gomesin ooppera ja kertoo Guarani-intiaaniheimon sodasta ja heimon uljaasta prinssistä.

Guarana on amazonilainen suurilehtinen pensas. Guarana/i-nimetkin ovat ilmeisesti portugalilaisten jesuiittojen keksimiä eikä alkuperäistä intiaanikieltä, mutta ei näistä kukaan tiedä. Joten nimistä viis, guaranan kirsikankokoisilla marjoilla on merkitystä. Tai ei edes marjoilla, vaan sisällä olevalla siemenellä. Siemenessä on kolminkertainen määrä kofeiinia kahvinpapuun verrattuna! Guarana on siten yksi tuhansista Amazonin lääkekasveista, joskin guaranan käyttö on yhtä arkipäiväistä kuin kahvin juonti - ainakin virvoitusjuomana.

Tertullinen avautuneita guaranamarjoja on hauska näky. Kuin sadat silmät tuijottaisivat silmämunat putoamaisillaan ihmetyksestä. Punaisen marjan ohuen valkoisen hedelmälihan rikkoutuessa paljastuu musta siemen.

Tietenkin marjaan liittyy tarina. Brasilia on täynnä tarinoita:

Joutessaan yksi jumalista tappoi kylän rakastetuimman lapsen. Lohduttaakseen onnettomia kyläläisiä, hyväntahtoisempi jumala otti kuolleen lapsen vasemman silmän ja istutti sen metsään. Näin syntyi villinä kasvava guaranapensas. Lapsen oikean silmän hyvä jumala istutti kylään jonka jälkeen kylissä saatettiin kotitarpeiksi viljellä guaranaa. Hedelmän siemenet jauhettiin ja juotiin teenä sokerin kanssa. Ja rakastettu lapsi oli iäti läsnä.

Korkean kofeiinipitoisuutensa vuoksi guarana on valtavan suosittu - Brasiliassa hiilihappoiset Guarana-juomat ovat toiseksi suosituin virvoitusjuoma heti Cola-juomien jälkeen. Siitä tehdään teetä, energiajuomaa, piristyspillereitä. Guaranan on todettu virkistävän, lisäävän suorituskykyä ja muistia. Ainakin rotilla. Mutta kuten lääketeollisuus tietää, rotilla saadut tulokset korreloivat varsin hyvin ihmisiin.

Guarana-limsa on hyvää. Juon sitä melko usein, light-versiona. Se on hedelmäistä, ei liian makeata, lievästi kirpeätä, helpon makuista janojuomaa.

Kuka tuntee Carlos Gomes'in?

Huhtikuisilla Amazonas Oopperafestivaaleilla kerroimme kyselytutkijalle olevamme Richard Wagnerin musiikin ystäviä. Kyselijätytön englannintaidolla asia kirjattiin tutkimukseen siten että kaksi suomalaista tuli Festivaaleille ystävänsä Richard Wagnerin kutsumina.

Sunnuntaina menimme Oopperaan Carlos Gomesin takia, ilman kutsua. Ja ilman pääsylippuja. Täällä ei ikinä pääse maksamaan filharmoonikkojen kuuntelemisesta. Tai miksi maksaisi filharmoonikoista, kun melkein kaikki muutkin Teatro Amazonasin esitykset ovat ilmaisia.

Carlos Gomes (1836-1896) on Brasilian tunnetuin säveltäjä. Gomes syntyi Campinhassa, Sao Paulon osavaltiossa ja opiskeli musiikkia Riossa. Gomesin toinen ooppera, Joanna da Flanders, oli Brasiliassa niin suosittu että keisari Don Pedro II oitis myönsi apurahan jonka turvin 28-vuotias säveltäjä sai jatkaa opintojaan Italiassa. Koska Gomes oli Milanon konservatorioon yli-ikäinen, hän opiskeli yksityisoppilaana.

Italiassa ei tuohon aikaan tunnettu Brasiliassa hyvin suosittuja revyy-tyyppisiä musiikkinäytelmiä. Gomes teki läpimurtonsa italialaiseen musiikkimaailmaan tällä eksoottisella brasilialaisuudellaan.

Gomes oli tavallisen ylpeä brasilialainen ja parhaiten sen huomaa kuuluisimmassa brasilialaisessa oopperassa Il Guarany. Tarina sijoittuu 1560-luvun Rio de Janeiroon kertoen portugalilaisen aatelismiehen tyttären ja ylpeän ja pelottoman Guarany-intiaaniprinssin rakkaustarinan. Toisin kuin Romeo ja Julia, tarina päättyy onnellisesti. Aatelinen isä uhraa itsensä tyttärensä ja intiaaniprinssin rakkauden puolesta, rakkauden, joka symboloi Brasilian kansan alkuperää ja monirotuisuutta.Emme tietenkään ennen Brasiliaan muuttoamme olleet kuulleet mitään Carlos Gomes'ista jota oli sentään pidetty Verdin veroisena säveltäjänä.

Sunnuntaisen esityksen teema oli "Carlos Gomesin sankarittaret". Neljä sopraanoa esitti parhaat palat Gomesin seitsemästä oopperasta. Se oli todella hienoa. Lyyristä ja mahtipontista, hyvin dramaattista. Ei siinä voinut nukkua, vain huudahdella ihastuksesta ja taputtaa vimmatusti. Paitsi Mikko taisi nukahtaa Il Guarany'n lyyrisimmän balladin aikana, mutta vain hyvin lyhyesti.

Wagnerin lisäksi taidamme nykyään kuulua myös Carlos Gomes'in ystäviin.

Järistyksen jälkijärkytys

Manauksessa on kolme sanomalehteä, A Critica, Diario do Amazonas ja Em Tempo. Tänään jokaisen lehden etusivun uutinen oli Karibian maanjäristys. Se ei ole mikään ihme, media on yleensäkin kiinnostunut onnettomuuksista ja murheista.

Järkytyin kun syvennyin Diarion sisäsivujen järistysuutisiin. Lehdessä oli kuva kodistamme jonka portilla parveili kaikki talomme kodinhoitajat, keittäjät ja siivoojat. Farol da Ponta Negran - kotitalomme - kuudennen kerroksen keittäjää ja kymmenennen kerroksen siivoojaa haastateltiin tapahtuneesta. Molemmat olivat hyvin järkyttyneitä, kuudennen kerroksen keittäjä muisti järistyksen olleen jo toinen hänen elämänsä aikana.

Jos kahdeksannen kerroksen rouva ei olisi katsonut uuvuttavan typerää brasilialaista Naisten Kanavan televisio-ohjelmaa kauneusleikkauksista, hän ei olisi nukahtanut vaan olisi huomannut maanjäristyksen. Ja kun hän olisi huomannut maanjäristyksen, hän olisi mennyt parvekkeelle ja huomannut alhaalla portilla parveilevat ihmiset ja mennyt mukaan parveilemaan. Ja luultavasti antanut lehteen haastattelun. Esimerkiksi: "Olen suomalainen. Asun täällä ja pidän kaupungista. Minua ei pelota." Näin olisi kahdeksannen kerroksen rouva todennut medialle jollei olisi nukkunut soffalla koko järistyksen ajan.

Tämän vuoksi olen järkyttynyt etteivät talomme vartijat evakuoineet rakennusta. Menetin mahdollisuuteni olla Kaunis ja Rohkea, saada kuuluisuutta ja olla aito the Survivor.

Eduardo Gomes

En malttanut odottaa. Oli pakko tietää kuka Eduardo Gomes on. Brasiliassa on paljon paikkoja jotka on nimetty kuuluisuuksien mukaan, esimerkiksi Manauksen lähes ainoa kaupungin ulkopuolinen nähtävyys, Presidente Figueiredon putoukset, on nimetty Brasilian viimeisen diktaattorin kunniaksi. Nimeämisen aikaan Figueiredo toki oli vielä diktaattori. On brasilialaista luonnetta - sallivuutta - kuvaavaa että nimeä ei ole vaihdettu.

Eduardo Gomes eli 1896 - 1981. Hän oli sotilas, vallankumoustaistelija ja poliitikko. Eduardo oli nuorena useaan otteeseen vallankumouksellisten vehkeilyjen vuoksi vankilassa, välillä lähetettiin Karibialle vankeuteen Trinidadin saarellekin. Sitkeästi Eduardo tuli vallankumouksellisena takaisin Brasilian parrasvaloihin.

Vuoden 1930 verettömän vallankumouksen yhteydessä presidentiksi tuli Getúlio Vargas, populistinen nationalisti ja anti-kommunisti, Brasilian teollistamisen ja liberaalien uudistusten isä. Eduardo Gomes pääsi Vargasin hallituksen sotaministeriöön, perusti armeijan lentojoukot ja sen koulutuksen. Eurooppaa seuraten Vargas kääntyi Mussolinin ja Hitlerin suuntaan, yrittäen kuitenkin sodan aikana pysytellä sekä Saksan että Yhdysvaltain ystävänä. Yhtälö oli mahdoton ja Vargas erosi 1945.

Sodan jälkeen Brasiliassa elettiin tasavallan aikaan. Vargas tuli valituksi uudelleen presidentiksi 1951, jolloin vastaehdokkaana oli ystävämme Eduardo Gomes. Vargasin ammuttuaan itsensä vuonna 1954, Eduardosta tuli ilmailuministeri, virka jossa hän pysyi myös 1964 alkaneen diktatuurin aikana, jääden poliittisesta elämästä vuonna 1967.
Nuoruuden vallankumouksellisuuden hiivuttua Eduardo toimi politiikassa kehittäen sekä armeijan ilmavoimia että siviilimatkustamista. Eduardo oli itsekin lentäjä. Manauksen kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä, syntyikin Rio de Janeiron osavaltiossa.

Kun Manauksen lentokenttä valmistui vuonna 1976, se oli Brasilian modernein ja tunnettiin lempinimellä "Yliäänikenttä" sen jälkeen kun joku Concorde-kone laskeutui kentälle aikataulujen ulkopuolisesti. Tästä tapahtumasta en kyllä löytänyt enempää tietoa. Virallinen nimi kentälle on "Aeroporto Internacional de Manaus - Eduardo Gomes" ja kansainvälinen lyhenne MAO.

Kenttä on toimiva, vaikka tuskin moderni. Nostalgisen 70-lukulainen - tai parhaat päivänsä nähnyt - eikä ensimmäisenä tule mieleen kansainvälinen kenttä. Toisaalta, onhan Ivalon lentoasemakin kansainvälinen.

Suomi ylitti uutiskynnyksen

Suomi ylitti tänään pitkästä aikaa uutiskynnyksen, niin täällä Brasiliassa kuin amerikkalaisessa mediassa. Uutisointi Jokelan koulun järkyttävistä ampumisista on hyvä muistutus sille, että kaukana olevista maista näkyy uutisissa yleensä vain negatiivisia juttuja. Positiiviset uutiset eivät ole uutisia.

Sain sattumalta juuri tänään lehtileikkeen (tosin se oli Iltiksestä tai Iltalehdestä, joten sen nyt voi jättää omaan arvoonsa), jossa kerrottiin kuinka kamala paikka Sao Paulo on. Jopa niin vaarallinen, että formulakuskit joutuvat menemään radalle helikopterilla; Interlagosin rata on kuulemma keskellä vaarallisimpia slummeja. Olen käynyt kaksi kertaa katsomassa ajoja siellä (oli muuten todella mahtava tunnelma nyt kun Kimi voitti ja etenkin kun Alonso ei voittanut, tuntui että koko katsomo oli innoissaan suomalais-brasilailaisen yhteistyön onnistumisesta). Kumpaankin suuntaan on menty pikkubussilla ja kävelty loppumatka. Eikä edes ymmärretty pelätä. Ehkä formulakuskit käyttävät helikopteria samasta syystä kuin esimerkiksi Silverstonessa: liikenneruuhkassa ei ole kiva istua kun pitäisi keskittyä tulevaan kilpailuun. Selvyyden vuoksi: Sao Paulon slummit ovat todellakin vaarallisia, eikä niihin pidä mennä. Mutta ei niihin ihan helposti eksy, itse olen nähnyt niitä vain moottoritietä ohi ajaessa vaikka olen käynyt Sao Paulossa ainakin parikymmentä kertaa.

Jokelan koulun verilöylystä kertovissa kansainvälisissä uutisissa on muuten mainittu, että Suomessa on kolmanneksi eniten ampuma-aseita väkilukuun suhteutettuna (USA:n ja Jemenin jälkeen). Anteeksi vaan Willelle kun kommentoidessani hänen taannoista blogiaan muistelin, että Suomessa niitä olisi jopa USA:a enemmän. /M

Kylä

Amazonas-osavaltion 2.8 miljoonasta asukkaasta 60% asuu Manauksen alueella. Loput 40% on levittäytynyt jokivarsille kyliin ja kaupunkeihin, vaikka alue onkin harvaan asuttu.

Joella asuu kaikenlaisia ihmisiä. Eivät kaikki kylät ole intiaanien asuttamia, eivätkä intiaanitkaan ole välttämättä intiaaneja. Kuten kaikkialla Brasiliassa, rodut sekoittuvat sulavasti.

Jokiristeilyllämme poikkesimme intiaanikylään. Kylä oli kuuden tunnin laivamatkan päässä Manauksesta, ja yhteysalus kulkee joka päivä Manaukseen – eivät kylät ole eristyksissä. Generaattoreilla saadaan sähköä, kaupungista ostetaan vaatteet, jääkaapit ja televisiot, lääkäri käy kerran viikossa ja lapset käyvät koulua.

Pia ja minä katsomme kylän koulua.

Kyliä on vieri vieressä. Vedenkorkeuden noususta ja laskuista johtuen kylät ovat mahdollisimman korkealla, eikä niitä useinkaan näe joelta. Sitäpaitsi, mitä korkeammalle voi kylän perustaa, sitä enemmän sinne tuulee eikä kuumuus tunnu niin tukalalta. Ilmastointia lautarakennuksissa ei sentään ole. Kylät ja kodit ovat meidän silmin alkeellisia.

Kylässä asui kolmisenkymmentä perhettä. Koulussa oli kaksi opettajaa ja opetus oli kahdessa vuorossa, aamuvuoro ja iltapäivävuoro.
Oppilaiden luokkakuva ja nimet.

Jorge-opas sanoi että oppilaita kuljetetaan koulubussilla kouluun, mutta en nähnyt tietä enkä sunnuntaina koulubussiakaan. Kai se bussi silti kulkee. Vaikka luulisi että kanootilla jokea pitkin pääsee nopeammin siirtymään paikasta toiseen.

Pikkutytöt ovat innokkaimpia varaamaan parhaat paikat kirkossa. Punapaitainen mies on pappi, bändi virittelee soittimiaan.

Presbyteerit ovat viime vuosikymmeninä tehneet käännytystyötä niin tehokkaasti että monet aiemmin katoliset kylät ovat kääntyneet presbyteereiksi. Emme osallistuneet sunnuntain jumalanpalvelukseen, mutta emme voineet olla kuulematta papin paatoksellista puhetta. Kylän generaattorit toimivat täysillä, kirkkobändi soitti sähköisiä laitteitaan ja kaiuttimet toimivat niin että saarna ja musiikki taatusti kuului niillekin jotka eivät vaivautuneet kirkkoon asti. Tunnelma oli totisesti toinen kuin hillityssä Lower Merionin Presbyteerikirkossa Philadelphiassa. Mutta pukeutumiseen kiinnitettiin yhtä paljon huomiota. Pitkät housut pojilla ja miehillä, naiset ja tytöt mekoissa. Hiukset märkinä pesun jäljiltä.

Yksivuotias Valeria kodissaan valmiina kirkkoon.

Jorge näyttää meille talon takapihan aitauksessa olevia apinoita.

Maanviljelystä harrastetaan sen verran että pysytään omavaraisina, kanoja ja muita siipieläimiä on. Apinoita voi syödä, samoin alligaattoreita ja joki on täynnä kaloja.

Yksi kylän johtomiehistä esittää puhallusputken toimintaa. Jokainen perhe askartelee siemenistä koruja, bambunruokoisia puhallusputkia ja pieniä puisia esineitä ja myy niitä turisteille tässä kaupparakennuksessa. Kuvassa näkyvät loossit ovat perheiden kauppoja.

Puhallusputkella voi tosiaan ampua nuolia ja niillä osuu ilmeisen tarkasti maaliin!
Olihan se puhallusputki ostettava. Taustalla kyläläisten koteja.

Pialla on siemenistä tehdyt kauniit korvakorut.

Huvituksia? Kirkon ja koulun lisäksi tietysti jalkapallo. Keskellä kylää on valtava, hyvin leikattu ruohokenttä. Työnnettävällä ruohonleikkurilla koko kylän ja kentän nurmikon leikkaaminen on kova työ.

Jalkapallokenttä on valtava ja ruoho on huolellisesti leikattu. Sunnuntain peli alkaa päivän kuumimpaan aikaan kello 13. Tai suunnilleen silloin.

Samoin talohökkeleiden edustat oli lakaistu, roskia ei näkynyt. Alkeellista mutta siistiä. Lapsille on keinuja, trampoliininkin näin. Barbeja ja pehmoeläimiä. Muita huvituksia? Uiminen on ehdottomasti yhtä suosittua kuin jalkapallo. Tai ainakin vedessä seisominen. Lapset pulikoivat, teini-ikäiset halaavat rakastuneen näköisenä, aikuiset vain ovat vedessä. Vedessä on viileätä.

Auringon nousu ja lasku määrittelee silti elämän rytmin. Kuudesta kuuteen on valoisaa.

Jokiristeily ylimalkaisesti kerrottuna

Tyytyväiset jokiristeilijät Rio Negron rantatöyräällä.

Mikko ja pojat olivat Amazon Explorersin järjestämällä jokiristeilyllä viime marraskuussa ja olivat siihen todella tyytyväisiä. Valitsimme saman matkanjärjestäjän ja saman ohjelman. Tosin ohjelmat aina hieman muuttuvat, tulee yllättäviä tilanteita - vettä pitää hakea jostain kylästä tai munia maitohyytelöä varten. Tai veneen moottori ei kestäkään niin pitkää matkaa kuin oli aiottu.

Risteilyaluksemme rantautuneena. Matkustajat kapuavat intiaanikylästä alas rantaan.

Amazon Explorers on toiminut vuodesta 1965 ja kuten muutkin matkanjärjestäjät, räätälöivät ohjelmat matkustajien toivomusten mukaisesti. Kaikki ei silti ole mahdollista. Vain tiettyihin intiaanikyliin voi mennä, useimpiin tarvitaan viranomaisten lupa. Amazon on suojeltua aluetta, minne vain ei leiriydytä. Turistille on koettavaa muutenkin riittävästi, ei ole tarkoitus löytää ennenkulkemattomia reittejä tai etsiä heimoja jotka eivät ikinä ole kohdanneet valkoista miestä. Sellaiset seikkailut olisivat kokemattomalle kulkijalle suoranainen itsemurha. Amazon on täynnä myrkyllisiä käärmeitä, hämähäkkejä, kasveja ja puita puhumattakaan alligaattoreista, jaguaareista tai kaloista.

Termiitit eivät ole myrkyllisiä, mutta inhottavia.

Alukset eivät ole luksusveneitä. Amazon Explorersilla on kolme venettä, yksi suuri, meidän veneemme ja pienempi vene päiväretkiä varten. Meidän veneessä oli kaksi hyttiä joissa oli kerrossängyt. pedit neljälle hengelle. Miehistö - veneen kuljettaja, kokki ja moottorimies / apupoika ja opas nukkuivat ilmeisesti keulassa riippumatoissa. Turistit voivat myös nukkua yläkannelle viritetyissa riippumatoissa, joka on taatusti mukavampaa kuin kuumissa ahtaissa hyteissä.

Matkustaminen jokilaivalla on varsin leppoisaa.

Kävimme katsomassa jokaiselle turistille pakollisen jokien kohtaamisen. Siis sen kun musta, hitaasti virtaava Rio Negro-joki ja mutainen, nopeasti virtaava Solimoes kohtaavat ja kulkevat pari kilometriä rinnakkain eri virtausnopeudella niin että joessa on selvä väriero. Kaksi jokea yhdessä joessa. Nyt korkean veden aikana kohtalaisen reipas tuuli oli kuitenkin sekoittanut veden pinnan eikä väriero ollut selkeä viiva.

Samaan pakolliseen kuvioon kuuluu myös Amazonin jättilumpeiden ihastelu. Lumpeet ovat kukassaan vain yöllä tiettyina aikoina vuodessa, päivisin katsotaan suuria repaleisia lumpeenlehtiä - ei kovin mielenkiintoista.

Yhden yön vietimme hylätyssä viidakkomajatalossa. Emme päässeet selville onko majoitus toiminnassa vai ei. Meidät vain vietiin sinne ja kysyttiin haluammeko olla yön siellä tai veneessä. No, hylätyt viidakkomajat kai pitää kokea. Paikasta vastasi pariskunta, ketään muita ei ollut. Kello 18 jälkeen päiväntasaajalla on pimeätä - generaattorilla tehtiin sähköä kello 18-23, sen jälkeen olimme taskulamppujen varassa. Tai oikestaan jo ennen sitä. Huolimatta hyttysverkoista, valo houkutteli pieniä itikoita lautalattioiden ja -seinien raoista sisään. Yö oli kostea ja kuuma. Lakana takertui nihkeään ihoon. Jokaisessa pikkumökissä oli alkeellinen kylpyhuone, ruskea vesi johdettiin joesta. Suihku tuntui ihanalta aamulla. Joessa ei suositeltu uimista. Pistäviä stingray-kaloja on liikaa.

Kuusi kahden hengen koppia maksaville vieraille... Kaikenlaiseen sitä joutuukin!

Yöllinen alligaattorinmetsästys pienellä moottoriveneellä oli mahtava. Alligaattoreita emme löytäneet, mikä ei haitannut ollenkaan. Itse ajelu lämpimässä, tyynessä pimeydessä oli aivan upea. Pimeässä tuli vastaan pieniä veneitä ja kanootteja, taskulamppujen valossa liikkuen kuten mekin. Pehmeän kostea yön lämpö kietoutui lempeästi ympärille, tähdet loistivat pilvettömällä taivaalla.

Odotetuin ohjelmanumero oli viidakossa nukkuminen. Siihen tarvittiin paikallinen intiaaniopas. En tiedä oliko leirialue intiaanikylän alueella vai mikä sopimus Amazon Explorersillä on kyseisen kylän kanssa. Mutta vaikka oma oppaamme, Jorge, oli aikanaan opastanut Jennifer Lopezia ja Val Kilmeriä heidän kuvatessaan Anaconda-elokuvaa, emme aivan luottaneet Jorgen selvitymistaitoihin. Jorge puhui aivan liikaa siitä mitä kaikkea oli oppinut katsoessaan Discovery-kanavaa televisiosta. Paikallisen intiaanin mukanaolo tuntui turvalliselta.

Tytär ja äiti iltanuotiolla vesiputousuinnin jälkeen sademetsän pilkkopimeässä yössä . Mikon hikiset vaatteet somasti kuivumassa. Intiaaniopas Antonio - taustalla - puuhaili koko ajan jotain.

Kävimme yhdessä monista jokivarren kylistä. Siellä asui kolmisenkymmentä perhettä. Oli presbyteerikirkko, jalkapallokenttä, koulu ja maniokkipeltoja. Varsinainen elanto saadaan vierailevista turisteista. Jokainen perhe valmistaa koruja ja puhallusputkia myytäväksi. Materiaali saadaan luonnosta - erilaisia siemeniä ja kalansuomuja koruihin, puhallusputkiin bambunruokoa.

Kylän presbyteerikirkko, jumalanpalvelus alkamassa. Viereiset kylät olivat katolisia.

Matkanteko veneellä oli hidasta. Maisemat ovat jotakuinkin samoja, kylät ovat piilossa rannan puiden takana. Veden vaihteleva korkeus pakottaa asumaan kaukana rannasta, mahdollisimman korkealla. Se mikä nyt oli upeata valkoista hiekkarantaa, on syvällä joen pohjassa mustan veden alla näkymättömissä kesäkuussa.

Puolen vuoden kuluttua tällä hiekkarannalla ei kävellä. Vesi nousee yli rinteiden puolivälin.