Päivä pakukuskina

Alan uskoa itseeni. Viritän lampun kattoon, käytän ratikkaa, toimin terveyskeskuslääkärinä, puhun portugalia. Nyt osaan ajaa pakettiautoa.

Meillähän ei enää ole rivitalon pätkää eikä siten paikkaa jättimäiselle massiiviteak-puutarhakalustolle. Kalusto luvattiin Somerniemen mökille toista vuotta sitten. Mutta kun oli se Lauttasaaren minivarasto ja kanaverkkokopit. Kalusto oli litistetty yhden kopin takaseinään muun roinan taakse. Ei sitä sieltä niin vain noukkinut. Eikä kalusto olisi Lexuksen takakonttiin mahtunut.

Nyt Victor Ek on tyhjentänyt kanakoppimme ja puutarhakalusto paljastui pölyisenä mutta pirteänä, valmiina matkaamaan Somerniemelle. Vuokrasin pakettiauton, hain veljen apuvoimiksi ja Victor Ekin kaverit kantoivat pöydän ja kuusi tuolia ja jotain muuta sälää konttiin. Tuosta noin vain. Ihan spontaanisti.

Vuokraamani paku oli Hertzin suurin jota voi ajaa ilman kuorma-autokorttia. En ole eläissäni hinkunut pakukuskiksi. Tie on liian kapea, liikennettä ei voi seurata ilman taustapeiliä, manuaalivaihteet on hankalat. Selvitin karikot! Veli navigoi liikenteen ja reitit, minä ajoin, ihan tyynesti.

Puutarhakaluste on kauniisti mökillä, vuokra-auto palautettu ehjänä, pakukuski kartanlukijoineen voivat hyvin.

Työpaikkahaastattelussa

Kun tapasin paikallisen headhunterin ensimmäistä kertaa ja näytin CV:täni, Paulo piti minua välittömästi sopivana tyyppinä sairaalan hallintoon. Minusta minulla ei ole minkäänlaista pätevyyttä moiseen työhön, mutta en nyt ole varsinaisesti siinä tilanteessa että voisin valita työtäni, joten sanoin laimeasti Paulolle että se on varmaan mielenkiintoista.

En pysty kuvittelemaan ikävämpää työtä kuin byrokraattiset sairaalat jotka kärvistelevät niukkojen määrärahojen turvin, potilaat kuolevat, omaiset valittavat ja hoitajia on liian vähän eikä kenellekään makseta kunnon palkkaa. Ja kaikki tämä juristien ja lakien luvatussa maassa, Brasiliassa. USAn terveydenhuolon kohentaminen olisi lastenleikkiä tämän maan ongelmien rinnalla.

Toissapäivänä headhunter soitti ja kertoi että Santa Julian sairaalassa olisi työpaikkahaastattelu seuraavana aamuna kello 10 sairaalan johtajan luona.
- "Puhuuko kukaan siellä englantia?"
- "Ei."
- "Sehän on mielenkiintoista, tottakai, olen sairaalassa kello 10"

Vaikka olin täysin valmistautunut hoitamaan homman ontuvalla portugalillani, ilmoitin Arylle että voisimme pitää portugalintunnin työpaikkahaastattelun tiimoilta Santa Juliassa kello 10. Odotimme aikamme Dr. Edsonin puheille pääsyä ja kello 11 meidät ohjattiin neljänteen kerrokseen. Arya ei päästetty johtajalääkärin huoneeseen, minut istutettiin suuren pöydän päähän odottamaan haastattelua.

Edson saapui, tervehti - ja oli ensimmäinen tapaamani brasilialainen joka sanoi "hauska tutustua!" - ja istahti jättipöydän toiseen päähän. Pöytä oli niin suuri etten kuullut mitä Edson puhui. Vastailin ilmeisesti mitä sattui ja Edson ehkä arveli etten ymmärrä yhtään mitään, koska Ary tuotiin huoneeseen. Ary istahti muitta mutkitta Edsonin viereen ja kysyin saisinko tulla lähemmäksi niin minäkin kuulen mistä on puhe.

Edson oli urologi, ne on yleensä karuja ja suorapuheisia lääkäreitä. Tuijotti minua ja kysyi
- "Onko sinulla mitään kokemusta sairaalan hallinnosta?"
- "Ei..."
- "Miten aloittaisit työt?"
- "Tutustuisin sairaalaan, eri työntekijäryhmiin, miten sairaala toimii..."
- "Tässä sairaalassa on kuule sota meneillään. Kaikki valittavat, mikään ei toimi. Tänne tarvitaan joku jolla on paljon kokemusta. Kaikkein pahimpia ovat lääkärit - 60% lääkäreistä uskoo olevansa jumalia, 40% tietää olevansa jumalia. Niitä ei saa kuriin mitenkään. Täällä on sota."

Tiesin jo sairaalaan mennessä ettei homma ole minulle. Mutta oli mielenkiintoista olla työpaikkahaastattelussa ja Edson oli mukava urologi. Ary sai työtä Edsonin englanninopettajana, joten käynti oli todella kannattava.

Headhunterin workshopissa

Eilen illalla olin ensimmäistä kertaa Manauksen hienoimmassa hotellissa, Hotel Tropical Business. Olen kirjautunut paikallisen headhunterin asiakkaaksi ja osallistuin siellä ensimmäiseen workshopiin.

Meitä töitä kaipaavia oli parikymmentä, controllereita, henkilöstöihmisiä, IT-tyyppejä ja sitten joitain mitä en ymmärtänyt. Jokainen esitteli itsensä - minäkin sulavasti portugaliksi. Kerroin sujuvasti olevani lääkäri, ollut lääketeollisuudessa töissä ja tällä hetkellä en ole töissä. Loppukevennyksenä kerroin että ongelmani joka on se että olen suomalainen. Se herätti suurta hilpeyttä. Sinänsä sen ei pitäisi olla niin hassua, mutta kai se että ulkomaalainen mongertaa vierasta kieltä on aina jotenkin hupaisaa. Tosin työttömät kohtalotoverini tulivat tauolla juttelemaan kanssani ja toki heistäkin löytyi yksi joka oli jopa käynyt Suomessa, oli jossain vaiheessa ollut Perloksella töissä.

Kun viime viikon istuin Turvallisen ajon kurssilla ajokorttia varten remuavan ja nauraa röhöttävän porukan kanssa, nyt jengi oli tyystin toisenlaista. Ihan tavallista. Ihan kuin Suomessa. Erona voisi ehkä pitää sitä että ihmiset juttelivat tauolla toistensa kanssa, itse asiassa luulin jopa että kaikki muut tuntevat toisensa. Luennon aikana oltiin hiljaa paitsi kun kysyttiin asiallisia kysymyksiä.

Manauksen mittapuissa tällainen outplacement-palvelu on niin kallista ettei siihen pääse kuka vaan. Nekin jotka on irtisanottu ja saaneet ex-firmansa kustantamana tämän palvelun, ovat olleet varsin hyvässä hommassa.

Opinko jotain? Opin ainakin sen että ymmärsin suurimman osan mitä kolmen tunnin luennolla puhuttiin. Varmaan sen vuoksi että suurin osa mistä puhuttiin, oli asiana tuttua. En kuullut ensimmäistä kertaa miten pitää valmistautua työpaikkahaastatteluun, miten pukeutua, miten käyttäytyä. Suurin yllätys olikin se että neuvot olivat suurin piirtein samat Brasiliassakin.

Suurin ero on henkilökohtaisissa kysymyksissä joita täällä saa vapaasti tehdä. Nuoret ja kauniit ovat toivottavia työntekijöitä, paitsi nuoret naiset jotka kuitenkin saavat lapsia eikä niitä siksi kannata palkata kovin merkittäviin hommiin - tätä ei kyllä ihan näin suoraan sanottu. Ikäryhmä 30-45 vuotta luokiteltiin jo kypsiksi, sitä vanhemmat ovat aika mennyttä miestä ja mummoa vaikka heillekin löytyy kuulemma paikkoja. En ihan ymmärrä tuota kolmikymppistä kypsää työntekijää koska täällä voi joutua odottamaan opiskelupaikkaa samoin kuin Suomessakin joten valmistuminenkin siten viivästyy. Kai se riippuu työpaikasta. Tai ulkonäöstä... jollei vielä ole tullut selväksi, Brasiliassa ulkonäkö on todella tärkeä. Etenkin naisella.

Helppo homma

Muistan hämärästi millaista on olla töissä. Joskus oli kiireitä, piti tehdä ylitöitä, työpäivät vaan venähti.

Nepotismi on Brasiliassa kielletty, mutta toki sukulaisia suositaan. Niin mekin. Mikko on matkoilla ja minä istun Mikon töissä, Mikon työpöydän ääressä, Mikon huoneessa. On hyvin rauhallista. Kolmeen tuntiin ei kukaan ole kurkkinut huoneeseen, kukaan ei soita eikä kenelläkään ole asiaa minulle.

Luultavasti Mikolla on töissä yhtä rauhallista. Puhelimet on luultavasti aina käännetty Michellen vastattavaksi eikä varmasti kukaan viitsi kävellä Mikon huoneeseen asti, vihoviimeiseen huoneeseen käytävän perällä - tai ensimmäinen huone jos käyttää pääovea. Ilmeisesti Mikko viettää todella helppoa elämää töissä.

Voi tietenkin olla että kukaan ei kuvittele minun olevan täällä töissä. Voi olla että Michelle on levittänyt sanaa että se vaimo istuu Mr. Mikon huoneessa koska niillä kotona ei pelaa minkäänlaiset internetyhteydet ja kun se vaimo yrittää jotenkin työllistyä, sen pitää nyt etsiä erilaisia juttuja netistä.

Silti, on mukava istua toimistossa ja leikkiä olevansa töissä. Saa hakea kahvia keittiöstä ja katsoa käytävällä kulkevia ihmisiä, näkee minkälaisia ovat ne jotka ovat töissä. Halvat huvit.

Viidakkoyliopistossa

Ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista portugalintunneistani!

UFAM ei ole pelkästään Amazonasin osavaltion vanhin yliopisto, vaan koko Brasilian vanhin. Silti se viettää 100-vuotisjuhliaan vasta vuoden kuluttua. UFAM perustettiin 1909 kumibuumin aikaan, samaan aikaan jolloin Manaus oli rikkaimmillaan, aikana jolloin kumiparonit lähettivät pyykkinsä Eurooppaan pestäväksi koska Amazonin vesi on mudan väristä ja Rio Negron mustaa kuin vesi suon silmäkkeessä, jolloin Manaus oli Brasilian ainoa kaupunki jossa oli sähkö, jolloin Teatro Amazonasiin virtasi kansainvälisiä esiintyjiä, jolloin luonnollinen paikka yliopistolle oli maan vaurain kaupunki.

Kumipuukausi kesti vain 30 vuotta, 1890-1920. Manauksen yliopisto ei kuollut, mutta kutistui. Kuvaavaa Brasilialle, ainoaksi tiedekunnaksi jäi juridiikka. Ja lain voimalla alkoi uusi nousukin - valtion hallinnoima 1962 Amazonasin yliopisto, UFAM.

Yliopisto on tarkoituksella keskellä viidakkoa. Valtatieltä poikkeavan, yliopistoon vievän tien varressa ei ole yhtään rakennusta ennenkuin yhtäkkiä eteen avautuu kampus. Kampuksella ei asuta, siellä on vain luentosalit ja tutkimusyksiköt. Nykyiset rakennukset näyttävät olevan 70-luvulta, ilman suurempia kunnostuksia. Mikään ei ole uutta ja kiiltävää. Viidakon kosteus näkyy vihreänä homeena talojen seinissä ja laatoitetuilla ulkokäytävillä. Sisätilojakaan ei voi kuvata raikkaiksi seinillä hurisevista ilmastointilaitteista huolimatta.

UFAM on ehdottomasti hyvä yliopisto Brasiliassa ja sinne on vaikea päästä opiskelemaan. Opiskelijoita on 20,000 ja opettajia 766. Ainakin nettisivujen mukaan.

Ympäristötieteen laitokselle viidakon keskellä oleminen on mainio asia. Ary on hyvä puhumaan itsensä eri paikkoihin ja kun nyt pystyimme esittelemään amazonilaisesta eläinkannasta ja sen tutkimuksesta kiinnostuneen kanadalaisen ympäristötieteiden opiskelijamme, meille avautui ovet helposti.

Englantia puhuva ystävällinen yliopiston opettaja, joka oli erikoistunut pienten kalojen tutkimukseen, esitteli meille yhden laboratorion. Ikkunan vieressä oli terraario jossa asusti pieniä kaimaaneja, amazonilaisia alligaattoreita. Suuret kaimaanit ovat kolmimetrisiä, onneksi sellainen oli vain täytettynä. Pialta tietenkin kysyttiin mistä eläimistä hän on erityisesti kiinnostunut - "hevosista..." oli hieman outo vastaus tuossa ympäristössä. Kukaanhan kun ei ole edes kuullut tutkimuksen kohteena olevista otuksista. Jotkut mikroskopoivat hyttysiä, toiset ruokkivat kaloja. Meidän iloksemme boalle syötettiin elävä valkoinen hiiri. Sitä ennen olimme pitäneet boaa kädessämme...
15-vuotias kolmisormilaiskiainen oli laboratorion lemmikki. Se oli asunut siellä aina. Se oli todella laiska.

Seurasimme apinatutkijaa ulos tutkimusalueelle. Näimme maailman pienimmän apinan joka ei tosin luontaisesti asu Brasiliassa vaan Etelä-Amerikan länsiosissa. Apina oli otettu salakuljetettajien hallusta yliopistoon turvaan. Tutkimusalueella elää paljon eläimiä, puolivilleinä, siten kesyinä että ovat tottuneet hakemaan niille jätetyn ruoan tietystä paikasta. Vaikka aurinko paistoi, viidakko oli pimeä ja kostea. Ja yliopisto oli 20 metrin päässä.

HAETAAN TYÖTÄ

Kaikki ei ehkä olekaan menetettyä. Ehkä Manauksessa on vielä toivoa, jopa potentiaalia. Ainakin on mielenkiintoista nähdä.

Tänään tapasin paikallisen headhunterin, siis rekrytointifirman edustajan. Täällä nimi on ihan virallisesti ja paikallisella kielellä "headhunter" joka lausutaankin ihan kuten englanniksi lausutaan. Toimisto on maanlaajuinen, joten työnhaku kattaa koko Brasilian. Ja lonkeroita on myös USAan, joten ei ole kyse mistään pikkutoimistosta.

Tapaaminen oli rohkaiseva. Eihä lopputuloksesta voi tietää, mutta on jännittävää mennä mukaan tällaiseen prosessiin. En ole koskaan ollut rekrytointifirmojen kanssa tekemisissä, saati sitten Brasiliassa ja kaiken lisäksi puolittain portugaliksi. Tässä tarvitaankin jo lääkärin pokerinaamaa... siis että mikään ei hetkauta. Palveluun kuuluu normaalit CV:n kirjoittamiset, työpaikkojen kartoitukset, haastatteluharjoittelut - ne videoidaan ja sitten repostellaan! - ja alkuneuvottelut mahdollisen työpaikan kanssa siten että haastatteluun huolitaan. Loppu on minusta kiinni.

CV:ni menee uusiksi. Kun yleensä CV:n pitäisi olla mahdollisimman suppea ja tiivistetty, Brasiliassa suositaan sivutolkulla tekstiä. Yleensä etenkin ulkomaille suuntautuneet työmatkat luetellaan. Jos työpaikka on tästä kiinni, minun pitäisi olla jo palkattu jonnekin... Olen viimeiset 10 vuotta ollut työmatkoilla 70 - 100 päivää vuodessa ja käytännössä kaikki matkat ovat olleet ulkomaille ja suurin osa kansainvälisiin kongresseihin. Kyllä näistä kertyy ainakin kahdeksan sivua tekstiä lisää.

Mielenkiintoista!

Manattu Manaus

Jos ei aikaisemmin ole ottanut päähän niin nyt kyllä.

Tässä on vuosi nähty vaivaa ja matkattu useampaan kertaan Suomeen hakemaan työviisumia jonka piti olla valmis viimeistään silloin kun tammikuussa 2007 (siis vuosi sitten) muutin Manaukseen.

Nyt on viisumi, mutta ei työtä eikä enää edes lupausta työstä. Ainoa potentiaalinen työpaikka on viranomaisten valvonnan alla. Osavaltio syyti kasoittain rahaa paikalliselle biotekniikkakeskukselle, mutta ehtona oli että strategian pitää olla selkeä, uusi ja putiikin olisi syytä tuottaa rahaa. Nyt Brasíliassa, pääkaupungissa kootaan työryhmiä ja pohditaan miten toimitaan jatkossa. Brasilian tavat tuntien uskoisin olleeni pitkään eläkkeellä ennenkuin biotekniikkaputiikin strategia on selkeä.

Niin että se siitä. Vaikka kieltämättä Lulan toive selkeästä suunnitelmasta rahojen käytölle on minustakin varsin terve ajatus.

Viisumiasiat ovat yleisin keskusteluaihe muutenkin gringojen nettipalstalla jossa silloin tällöin käyn katsomassa josko joku toinenkin onneton olisi muuttanut Manaukseen. En kyllä tajua mitä ne siellä Sao Paulossa tai Riossa löytävät valitettavaa. Viisumi tai ei, nuo kaupungit eivät ole mistään eristyksissä. Mutta viisumit ovat toinen hankala asia, byrokratia toinen. Ja yleensä ne liittyvät toisiinsa.

Sao Paulossa ja Riossa saa myös ostettua hyödykkeitä, ruokaa ja tavaraa. Päädyimme puolisen vuotta sitten ostamaan kassakaapin kotiin, sen jälkeen kun kaksi kallisarvoista koruani katosi samaan aikaan kun siivoojamme lopetti meillä työnteon. Ei niin että näillä olisi mitään tekemistä toistensa kanssa. Ei toki.

No. Kassakaappeja ei ollut. Meille sanottiin että menkää Bemoliin (kodinkoneiden ja sensellaisten yleiskauppa) ja ostakaa sieltä. Kiersimme kaikki kaupungin Bemolit, ei kassakaapin poikastakaan. Lopulta tilattiin kaappi Sao Paulosta ja nyt meillä on samanlainen lokero kuin hotelleissakin.

Jokunen viikko sitten menin Bemoliin katsomaan matkalaukkuja. Ensimmäiseksi näin kassakaapit. Niitä oli kasoittain, useita malleja.

Kassakaapit ovat ilmeisesti sesonkikamaa. Tammikuu on otollisin aika kassakaapeille, ei heinäkuu. Heinäkuussa voi kyllä ostaa matkalaukkuja.

Pitkät lomat ovat vihoviimeisiä

Brasiliassa kuten Suomessakin harrastetaan pitkiä lomia. Lomat ovat jopa niin säädettyjä, ettei kymmentä päivää lyhyempää lomaa saa pitää. En ole varma syystä. Luultavasti arvellaan että muutaman päivän lomalla työntekijä ei virkisty tarpeeksi.

Täällä on nyt kesälomakausi. Koulut loppuivat vähän ennen joulua ja alkavat helmikuussa. Tosin helmikuussa on heti neljän päivän karnevaaliaika, jolloin yleensä ei olla koulussa tai töissä. Useimmat pitävät nyt neljän viikon loman.

Sain vihdoin viisumin joka oikeuttaa työntekoon. Kävin lokakuussa ihan lupaavia keskusteluja työpaikasta jotka silloin kariutuivat viisumin puutteeseen. En tietenkään voi olla varma oliko se tekosyy olla etenemättä palkkaamisessa - täällä tavataan välttää suoran "ei"-sanan käyttöä tällaisessa yhteydessä, mutta pienestäkin toivonkipinästä työtön ilahtuu.

Nyt mahdolliset tulevat työtoverini ovatkin sitten kesälaitumilla ja tulevat karnevaalin jälkeen töihin. Tämähän on kuin Suomessa jossa kaikki katoavat viikkojen lomilleen kesä-elokuun välissä! Vuoden norkoiltuani lähes toimettomana olisin enemmän kuin valmis riuskaan työntekoon. Tai edes kuulemaan onko työpaikkaa luvassa vai ei.

Vuosi vierähtänyt

Tyhjä olo. Vuosi sitten tulin Manaukseen ja nyt ihmettelen mitä oikein olen saanut aikaiseksi. Olenkohan tehnyt mitään.

En ole vieläkään töissä. Tosin nyt vasta saimme työhön edellyttävän viisumin. Se oli työvoitto jo sellaisenaan vaikkei koskaan töitä löytyisi. Viisumin piti olla valmiina viime tammikuussa kun lähdin Manaukseen, sitten kesällä, sitten marraskuussa aivan varmasti. Nyt pitkitimme joululomaamme Suomessa jotta viisumi ehtisi mukaan. Viisuminkirjoittaja oli myös pitkällä joululomalla.

Manauksen kodissa tietoliikenneyhteydet eivät ole parantuneet. Itse asiassa huonontuneet... Langatonta yhteyttä ja uutta antennia katolle on puuhattu jo puolitoista kuukautta. Kaapelimiehet olivat jättäneet jotain koodinumeroita sisältävän lapun keittiöön sinä aikana kun olimme Suomessa. Enhän minä niistä mitään ymmärtänyt. Ja vielä uuden tietokoneeni kanssa. En päässyt nettiin. Mikko tuli töistä kotiin ja sai yhteyden kaapelin avulla. Minä yritin lukea Hesaria omalta koneeltani uudella yhteydellä mutta heti tuli portugalinkielinen vaatimus salasanasta jota minulla ei ole. Ja kehoitus ottaa yhteys operaattoriin, siis niihin kaapelimiehiin. Nytkin piti ottaa kone kokeiltavaksi ostoskeskukseen jossa on ilmainen langaton yhteys ja kirjoitan tätä valitusta Millenium-ostoskeskuksen foodcourt'issa.

Millenium on Manauksen paras ostoskeskus. Ihmiset näyttävätkin rikkaammilta. Paljon krokotiili-paitoja ja koruja. Brasilialainen musiikkivideo luo kuitenkin tunnelmaa kuten yleensä paikoissa jossa muutenkin on hälyä riittämiin.

Kun ensimmäisen kerran tulin Manaukseen käymään ennen muuttoani tulimme suoraan lentokentältä Mikon kanssa tähän samaiseen foodcourt'iin lounaalle. Paikka ei tehnyt silloin varakasta vaikutelmaa. Meteli oli hirveä ja kaikki ihmiset näyttivät samanlaisilta. Vuoden aikana olen ainakin tottunut meteliin eivätkä manauslaisetkaan ole kaikki samannäköisiä. Ja osaan tilata ruoan enkä kurki kassakoneesta paljonko ostokseni maksaa.

Tehtaan joulujuhlat

Edellisen blogin luettuaan kaikkia jäi tietenkin askarruttamaan miten tehtaan joulujuhlat Mikon portuglinkielisen puheen jälkeen luistivat. En varmasti ole oikea henkilö kommentoimaan juhlia, koska en ollut paikalla. Toisaalta, kuulopuheiden perusteella saadaankin parhaimmat jutut kun ei tarvitse välittää totuudesta.



Sen tiedän että juhlat kestivät kello 18-23. Työntekijät kuljetettiin busseilla Kaupan työntekijöiden virkistyskeskukseen. Tällaisia työntekijöiden virkistyskeskuksia on lain mukaan oltava - niissä on lähinnä jalkapallokenttiä. Katetulle, mutta muuten avoimelle jalkapallokentälle oli nytkin katettu pöydät yli tuhannelle hengelle, paikka oli koristeltu kauniisti.

Juhlavieraat olivat pukeutuneet normaaliin massatapahtuman henkeen. Naisilla tiukkoja polvipituisia farkkushortseja, lyhyitä farkkuhameita ja pieniä toppeja. Avoin selkä oli koristeltu kimaltelevilla hileillä. Korkeakorkoiset sandaalit. Miehillä t-paita ja farkut. Monella oli tonttulakki, jossa on valkoinen tupsu ja valkoinen froteinen myssyn reunus koristettu vilkkuvin valoin.



Vaikka olisi mukava sanoa että Mikon puhe oli juhlan kohokohta, epäilen että tanssiminen silti voitti. Kuten suomalaisissakin pikkujouluissa, täälläkin syödään, juodaan ja tanssitaan.

Ruoaksi oli tietenkin lihavartaita, riisiä, maniokkisahanpurufarofaa ja papuja. Juomat oli säännöstelty: 3 olutta, 1 vesi, 3 virvoitusjuomaa.

Musiikkina soi paikallinen suosikki, jumputtava forro. Se joka väkisin panee ainakin jalan lyömään tahtia. Tehtaan johtoa lukuunottamatta kaikki tanssivat. Paikalliset johtajat eivät tanssineet, mutta onneksi ulkomaalaisille ei ole sääntöjä. Mikko on asunut jo 1.5 vuotta Manauksessa, kotimme on Manauksen suosituimman illanviettopaikan - rantabulevardin - varrella, jossa musiikki soi joka ilta. Rytmi on tarttunut. Naisvaltainen tehtaanväki pani tämän merkille. Jokainen halusi samaan valokuvaan Mikon kanssa. Mikolla ei ole ongelmia hymyillä, joten tämä osuus meni hyvin. Yllätys sen sijaan oli että Mikosta oli myös tanssijaksi! Sadat naiset ja tytöt jonottivat saadakseen tanssia Mikon kanssa. Se oli kovin uutta Mikolle.



Kotiin tultuaan Mikko olikin ihmeen hikinen ja janoinen. Tanssi on aikamoista urheilua.

Vilkas viikonloppu

"Olisipa tämä viikonloppu jo ohi!"

Yleensä kai huokaillaan työviikon pituutta, mutta jo perjantaina Mikko huokaili viikonlopun tuloa.

Torstain ratsatustuntimme oli peruutettu sateen vuoksi. Puolen vuoden aikana jo toinen peruutus! Sademetsässä ei tosiaankaan sada jatkuvasti. Tarvitsimme ehdottomasti tämän tunnin koska olimme hölmöyksissämme ilmoittautuneet lauantain ratsastuskilpailuun, kilpailemaan. Jonkinlainen viimeinen voitelu tarvittiin. Sen vuoksi tapasimme jo viideltä tallilla, hyppelimme niin että opettaja oli lopulta meihin tyytyväinen ja kaahasimme kotiin suihkuun.

Johtoryhmän illallinen oli mukava tilaisuus ja melkein unohdimme lauantain stressin, sen estekisan.

Lauantaina aamupäivällä meillä alkoi sataa. Ilahduimme siitä kovin. Kisat alkavat kello 15 ja arvelimme kentän olevan sellaista mutavelliä että hevoset vain liukastelisivat eikä hyppelyistä tulisi mitään eikä meidän tarvitsekaan mennä nolaamaan itseämme. Pakkasimme tarvittavat kamat autoon ja lähdimme rauhallisin mielin tallille. Jo kilometrin päässä kotoa oli aivan kuivaa. Tallilla paistoi aurinko ja terassi ja kenttä oli laitettu hienoiksi. Kyllä kisat pidetään - ja hauskat kisat olivatkin!

Sunnuntai-iltana oli tehtaan henkilökunnan joulujuhla. Mikon piti pitää puhe portugaliksi. Mutta ihme oli tapahtunut - Mikko lähti rennoin mielin juhliin. Ei portugaliksi puheen pitäminen ole mitään estekisoihin osallistumiseen verrattuna. Eikä kolmea päivää kukaan jaksa stressata. Joten juhlissakin oli hauskaa.

Töissä on ihmeellistä

Aina kun käyn Mikon töissä paljastuu jotain ihmeellistä.

Aikataulusyistä portugalintuntini pidettiin tehtaalla aamulla. Tuntini jälkeen lähdimme Mikon kanssa yhdessä tehtaan ulkopuolelle lounaalle. Mikon auto oli pesussa joten menimme minun autollani läheisen ostoskeskuksen McDonaldsiin.

Tehtaan portilta lähtiessä vilkuttelin vartijalle joka tuntui kysyvän jotain. Mikko ihmetteli aionko tehdä saman virheen kuin viimeksi tehtaalla ollessani, porhaltaa portista takakonttia avaamatta.

Vartija haluaa todellakin tarkistaa jokaisen lähtijän takakontin varkauksien varalta. Muutama laturi eksyy helposti käsilaukkuunkin, mutta viimeksi tehtaalta vietiin 200 kg kuparikaapelia. Sellaisen jo huomaa jos se on tungettu takakonttiin. Kaapelivaras saatiin kiinni kuitenkin valvontakameran avulla. Kaapelikasan kärrääminen pihalla olevan pick-up-auton lavalle oli aikaavievää. Varkaan kanssa yhdessä toiminut vartija sai samantien lähteä.

Joten sammutin auton, avasin takakontin, vartija vilkaisi sen olevan aivan tyhjä ja antoi luvan lähteä. Käsilaukkua ei tarkistettu, mutta sieltäkään ei olisi löytynyt laturia.

Roskat järjestyksessä

Kävin viime viikolla Mikon tehtaalla. Oma tietokoneeni on lopullisesti mennyttä konetta ja Mikon töissä pääsin internetin ääreen ja samalla portugalintuntini pidettiin tehtaalla. Mikon ollessa kokouksissaan istuin tyytyväisenä kotiyhteyksiä paljon nopeamman internetin äärellä.

Mikko tuli huoneeseen ja huudahti välittömästi "Mitä sä olet tehnyt mun roskiksille!?" ja alkoi järjestellä roskapönttöjään. Se oli minusta omituista käytöstä. Roskiksia on neljä - omat roskikset paperille, metallille, muoville ja yleisroskille.

- "Saan varmasti hirveästi virhepisteitä jos siivooja on ehtinyt nähdä tämän sotkun!"
Ai... virhepisteitä... siirsin roskiksia sen verran että pöydän ympäri pääsi kulkemaan myös oikealta, joka oli minusta suuri parannus. Mikkohan on aivan seonnut.

Joka huoneessa lattiaan on teipillä merkattu neljä neliötä. Kunkin neliön keskellä on roskakori. Joka päivä siivooja tyhjentää ja samalla tarkistaa roskakorien sisällön. Jos työntekijän roskakoreissa on vääriä roskia, vaikka metallinen Coca Cola-tölkki muoviroskakorissa, siivooja tekee ilmoituksen esimiehelleen ja työntekijä saa virhepisteitä, ja kun virhepisteitä on riittävästi, työntekijä saa sakot. Mikko ei todellakaan halua näyttää huonoa esimerkkiä saamalla sakkoja.

Kun Mikko aloitti työt Manauksessa, yksi ensimmäisiä pyyntöjä oli roskakori huoneeseen. Hyvin pian joku oli käynyt teippaamassa lattiaan neliöt. Sen jälkeen kesti jonkin aikaa kunnes tuli roskakorit. Roskakorien siirtely ei ole pikkujuttu. Jos roskakoria siirretään, jonkun on tultava teippaamaan uudet neliöt lattiaan ja revittävä vanhat pois.

Langaton tietokoneyhteys

Amerikassa asuessa jouduin hoitamaan mitä hankalampia kotiasioita. Piti löytää vesivahinkojen korjaajia, etsiä sopivat putkimiehet, kilpailuttaa viemäriputkien kaivajat ja etsiä sähkömiesten kanssa talomme pääkatkaisijaa. Aiemmin en ollut ikinä puuttunut vastaaviin asioihin. Ennen Amerikkaan muuttoa en ollut koskaan tavannut putkimiestä.

Kotiasioista vastaaminen on hyvin vaikeata jos ei ole aavistustakaan mistä on kyse. Viemärit eivät minua kiinnosta, sähkön kulku on minulle mysteeri, en tiedä mitä tehdä rikkonaisille sulakkeille.

Amerikassa puhuttiin englantia. Vaikka en ehkä tajunnut asioita, sentään tiesin mistä oli kyse.

Eilen Mikon töistä soitettiin ja varmistettiin että olen tänään kotona kun Mario tulee. Käsitin että Mario tulee tutkimaan voiko meille asentaa internet kaapeliyhteyden jolla voimme käyttää tietokoneita langattomasti. Ajattelin että Mario nuuskii paikat, mittailee jotain etäisyyksiä ja lähtee pois.

Mario oli hyvin hermostunut jo tullessaan, mutta pelästyi todella kun joutui katsomaan minua niska kenossa ylöspäin. Ulkomaalainen jättiläisnainen. Mario istahti varovasti sohvalle, otti salkustaan kansion ja alkoi selittää.

Ilmeisesti Mario oli tullut esittämään minulle kaapelitarjouksen. Kuka älykääpiö oli tämän keksinyt? Tämähän on aivan hyödytöntä. Mario kertoo minulle nopeuksista ja biteistä. En tiedä mikä on bitti. Tiedän kuinka nopeasti autolla ajetaan, tajuan tuulen nopeuden, mutta tietokoneiden nopeudet menevät yli minun ymmärrykseni. Kaapeleista en halua kuulla mitään. Johtojakin vihaan.

Mario oli hirveän hermostunut ja hikoili tuskaisen oloisena. Miesparka. Koska Mario nyt kuitenkin oli meillä, yritin olla hyvin ystävällinen ja kiinnostunut ja yritin keksiä kysymyksiä. ”Voiko kaapelin laittaa tähän taloon?”, ”Voiko antennin asentaa katolle?”, ”Uusi kaapeli? Eikö katolla ole jo antenneja?”, ”Voiko tuolla 512 kilon nopeudella soittaa Skype-puheluita?”, ”Voinko käyttää tietokonetta jokaisessa huoneessa?” Tuskaista kun ei voi kysyä mitä haluaa vaan mihin sanavarasto riittää.

En ymmärrä näitä asioita suomeksikaan, saati portugaliksi. Mutta Mario rauhoittui saadessaan puhua. Sanoin että tarjous on hyvä, mutta "mieheni päättää nämä asiat". Macho-maassa näin ehkä kuuluukin sanoa.

Kodinhoitajista

Renata, siivoojamme, irtisanoutui toista viikkoa sitten. Tänään on Renatan viimeinen työpäivä. Uusi kodinhoitaja aloittaa ensi viikolla.

Renata on hyvin mukava. Lauleskelee iloisia hengellisiä lauluja siivotessaan, on herttaisen näköinen ja tekee työnsä aivan kelvollisesti. Ei minulla ole mitään häntä vastaan. Olen nähnyt Renatan tyttären, kauniisti käyttäytyvän 5-vuotiaan, joka oli kerran meillä Renatan mukana kun lapsenhoito ei muuten ollut järjestynyt.

Renata antoi minulle tänään kirjeen jossa kertoi kuinka paljon pitää minusta, antoi puhelinnumeronsa ja valokuvansakin muistoksi. Kysyi samalla voisinko antaa hänelle 20 realia (8 euroa) jotta hän ostaisi tyttärelleen kouluvaatteita. Hymyilin ja otin Renataa kädestä; ei rahaa, kiitokset kyllä.

Meiltä nyt vaan on kadonnut jotain tavaroita, jotain on saatu pyydettäessä takaisin, jotain ei. Renata vakuuttaa itkien ettei tiedä niistä mitään. Vaatteita on hävinnyt, paremmasta päästä. Ne virttyneemmät puserot eivät tunnu edes homehtuvan kaappiin vaikken niitä käytä. Jotain koruja. Mistään ei voi olla ihan varma. Onko se koru minulla täällä loppujen lopuksi ollutkaan, jos se kuitenkin on Suomessa? Ja silti tiedän että otin sen mukaani.

Joskus Renata on näyttänyt lääkäriltä saamaansa reseptiä ja kysynyt onko minulla jotain siinä määrättyjä lääkkeitä. Maksavat paljon eikä Renatalla ole rahaa. Lääkäreille kertyy aina lääkkeitä, minullakin on niitä yksi laatikko täynnä – näppärää, ei tarvitse turhaan mennä täällä lääkäriin valittamaan vaivojaan, kun vähän kaikkeen tautiin on hoito jo odottamassa. Mutta yksin siivotessa tulee laatikoitakin kenties tutkittua, rasioita avattua. Miten joku muka voisi tarvita itselleen kaikkia näitä lääkkeitä!

Työntekijän on parempi irtisanoutua kuin odottaa irtisanomista, nimenomaan silloin jos voi sanoa syyksi henkilökohtaisen, sosiaalisen ongelman, kuten vaikka omaisen sairaus. Renatan tyttärellä on astma, Renata jää hoitamaan tytärtään. Tai näin sanotaan. Irtisanomisedut ovat paremmat sillä tavalla. Lähteekö Renata siksi että kadonneita tavaroita on ruettu kyselemään, vai tyttären sairauden vuoksi. En minä tiedä.

Tänään jäin varmuuden vuoksi kotiin. Ei ole harvinaista että siivooja lähtee viimeisen kerran täyden kassin kanssa. Useimmiten kyllä etukäteen ilmoittamatta että kyseessä oli viimeinen kerta.

Lämpöön tottuu

Sairaalassa kaikilla lääkäreillä on farkut ja valkoinen takki. Takissa on joko lyhyet tai pitkät hihat. Sairaalan ilmastointi viilentää jotkut huoneet +16C-asteisiksi, jossain ilmastointia ei ole lainkaan.

Mikon töissä kaikilla on pitkät housut. Miehillä paita tai kauluksellinen t-paita, khakit. Naisilla siisti toppi tai pusero, farkut tai mustat pitkät housut. Kaikilla on valkoinen laboratoriotakki varalla jos tulee liian kylmä. Ilmastointi asennetaan yleensä +16C-asteiseksi.

Kotiin tullessa vaihdamme farkut shortseihin tai hameeseen, kuljemme paljain jaloin tai sandaaleissa. Ilmastointi on päällä niissä huoneissa missä olemme ehkä kello 20-7 välisen ajan. Joka huoneessa on oma laite. Keittiössä ja kylpyhuoneissa ei ole ilmastointia ollenkaan.

Kello on 18, aurinko laski. Kävin keittiössä sulkemassa ikkunat, sisälämpömittari siellä näytti +33C. Ei ollut kuuma. Läpiveto vilvoittaa mukavasti, mutta laitoin ikkunat kiinni. Itikat tulevat valoa kohti. Parvekkeen ovi on auki – olohuone on pimeänä, ei tule ötököitä. Ulko- ja sisälämpötila on sama, +33C. Ei ole kuuma.

Joka päivä lämmintä. Joka päivä shortsit tai hame, sandaalit ja paljaat jalat.

Symposiumkäyttäytymisestä

Tarkennan edellistä kirjoitustani. Lääketieteellisissä symposiumeissa ja kongresseissa Manauksessa käyttäydytään hyvin korrektisti. Kirjoitin että kysymystulva on loputon ja puhutaan paljon. Mutta kesken esitystä ei kysytä mitään. On hiirenhiljaista. Ihmiset voivat liikkua ja vaihtaa paikkaa ja kuiskailla keskenään, mutta on hiljaista. Esityksen jälkeen taputetaan ja sitten käsiä nousee. Ei huidota tai huudeta että minä olin ensimmäinen. Hyvin korrektia.

Kysymyksensä pääsee esittämään vuorollaan. Kukaan ei etuile, kenenkään puhetta ei keskeytetä, kenenkään päälle ei puhuta. Kysymyksiin halutaan vilpittömästi myös vastaus. Näkemäni brasilialaiset lääkärit ovat esiintyessään ja kysyessään hyvin vapautuneita. Laveasanaisia, eivät jännitä tai takeltele sanoissaan.

Olin täällä erään kielikoulun kolmipäiväisessä opettajakoulutuksessa. Lopuksi pidimme näytetunnit. Yksi meistä, nuori kaveri, jännitti selvästi. Ohjaajamme nauroi ääneen ja sanoi "hei, sinähän vapiset, taidat jännittää!" Nauroimme kaikki, vapiseva kaverikin alkoi nauraa, rentoutui ja näytetunti meni hienosti.

En ole ollut täällä kovin monessa kongressissa, mutta yksi yhteinen piirre on ollut. Ennen tilaisuuden alkua valkokankaalla ei ole kongressin logoa tai mainosta. Sen sijaan näytetään brasilialaista musiikkivideota aina siihen asti kun ensimmäinen puhuja tulee toivottamaan yleisön tervetulleeksi.

Sairaalan symposiumissa

Olen taas ruennut käymään sairaalassa. Emme ole vielä Franklinin kanssa päässeet yhteisymmärrykseen mitä voisin tehdä siellä, koska en enää halua katsoa muiden työntekoa. Ehdotin tutkimusryhmään liittymistä, vaikka laboratoriotyötä mutta jotain sellaista jossa saan aikaiseksi jotain. Ja sairaalan nettisivujen kääntämistä englanniksi. Sen voisin hyvin tehdä, ja samalla tehdä sivut hieman myyvemmiksi. Katsotaan miten asiat kehittyvät.

HIV/AIDS-symposium alkoi aamulla puolisen tuntia myöhässä, ihan normaalisti. On raskasta kuunnella koko päivä luentoja ja vielä portugaliksi. Ilokseni ymmärsin aika paljon, ehkä sen vuoksi että tiesin jotain HIV:istä ja hepatiiteista joita myös käsiteltiin. Hyvät power point-esitykset auttoivat. Lukeminen on helpompaa kuin kuunteleminen.

Putosin täysin kärryiltä kun keskusteltiin. Luennoitsijat puhuivat tunnin ja keskusteluun meni sen jälkeen puoli tuntia. Aikataulun mukaan luennoitsijan 45 minuutin esitykseen sisältyi keskustelukin. Brasilialaiset ovat uuvuttavia keskustelijoita. Kaikilla on mielipiteitä ja ne perustellaan perinpohjaisesti. En ymmärtänyt yhtään kysymystä enkä yhtään vastausta. Äänensävyt kävivät kiivaiksi, ilmeisesti hoitotavoista kiisteltiin. Sitten taas naurettiin. Sellaisia nämä brasilialaiset ovat. Kysymystulva oli aina pakko lopettaa että jotenkin päästäisiin eteenpäin. Sekin on ihan brasilialaista.

Hyvä että oli kahvitauot. Useimmat joivat tuoremehua joita oli useita laatuja tarjolla, vaikka kyllä kahviakin meni. Lisäksi vadeittain makeita kakkuja, croissanteja, sämpylöitä ja juustopalleroita. En minä ainakaan tarvinnut lounasta.

Miksi t-paita maksaa niin paljon

Pirkko käski kirjoittamaan jutun siitä miksi t-paidat ovat niin kalliita Manauksessa. Paha kirjoittaa kun en tiedä mitään paikallisesta rättibisneksestä, en sen enempää vaatteiden tuonnista kun valmistuksestakaan. Tiedän jotain elektroniikkateollisuudesta.

Olemme Brasilian suurin laturien valmistaja. Asiakkainamme ovat isot globaalit kännykkävalmistajat, mutta laturit jäävät kaikki Brasilian kotimaisille markkinoille.

Matkapuhelinvalmistajien on ostettava lähes kaikki laturit kotimaasta. Hyvä juttu meille, sillä muuten ei tehtaallamme olisi ainuttakaan asiakasta. Huono juttu asiakkaille, sillä hinnat ovat yli kaksinkertaiset globaaleihin hintoihin verrattuna. Brasilian matkapuhelinmarkkina on vain 40 miljoonaa puhelinta vuodessa. Vaikka meillä on iso markkinaosuus, jäävät volyymit pieniksi verrattuna laturitehtaaseemme Kiinassa, jossa tehdään yli 200 miljoonaa laturia vuodessa. Massatuotannon volyymiedut jäävät saamatta.

Laturivalmistajilla on omat kiintiöt tuontikomponenteille. Vapaasti saadaan tuoda vain sellaisia komponentteja, joita ei valmisteta Brasiliassa. Kaikki muu on hankittava paikallisesti, oli se sitten kilpailukykyistä tai ei. Eikä tietysti useinkaan ole, kun volyymit jäävät pieniksi.

Nyt kun olemme saaneet ”vihreän linjan” statuksen tullissa, tuontitullaus kestää normaalisti ”vain” kaksi päivää. Joskus voi kyllä mennä pidempäänkin. Etenkin kysyntähuippujen aikaan sattuu käymään usein niin, että kriittisimmät komponentit joutuvat kaikesta huolimatta punaiselle linjalle. ”Erityisjärjestelyillä” ne vapautuisivat kyllä heti, mutta meillä ei ole halua osallistua viranomaisten rikastuttamiseen. Kokemusten mukaan siltä, joka maksaa kerran, pyydetään helposti uudelleen.

Yleensä tullilla on lakko joka vuosi. Tänä vuonna sellaista ei ole – ainakaan vielä – ollut. Sen sijaan maatalousministeriö on nyt lakossa jo toistamiseen. Tarkemmin sanottuna kyseessä ei ole lakko, he vaan tekevät työnsä osoittaen erityistä huolellisuutta. Ei uskoisi ihan helpolla, että maatalousministeriön lakolla on vaikutusta elektroniikkateollisuuteen: emme me tuo elintarvikkeita, emme edes kasveja tai niiden siemeniä. Mutta kaiken Brasiliaan tuotavan puisen pakkausmateriaalin pitää olla käsitelty tuholaisten torjunta-aineella. Maatalousministeriön virkamiehet tarkistavat, että asianmukaiset todistukset ovat kunnossa. Eli tarkistavat, että ulkomaalaiset viranomaiset ovat leimanneet yhdet paperit ja leimaavat sitten omat todistuksensa. Edellisen lakon aikana esimerkiksi Nokian koko tehdas oli kiinni materiaalipuutteiden takia.

Brasilia on protektionistinen maa ja byrokratia monimutkaista. Ehkä näillä on osuutensa siihen, että Brasilia on ollut ainakin 1980-luvulta lähtien tulevaisuuden lupaus. Tai ehkä se on ollut jo jonkun aikaa maa, jolla on takanaan loistava tulevaisuus? /m

Ilmiömäinen harhailija

Meillä on poika jolta puuttuu suuntavaisto kokonaan. Muuten pojassa ei ole vikaa.

Ihotautilääkärit olivat tänään menneet toiseen sairaalaan kokoukseen, eikä potilaita ollutkaan. Käytävällä kuulin puhuttavan englantia, näytti joltain esittelykierrokselta ja kysäisin onko mahdollista että liityn seurueeseen. Olihan se. Olin tunnin verran meksikolaisten ja muiden kanssa kiertämässä sairaalaa ja opin itse asiassa paljon. Ja sain kerrottua Trooppisen sairaalan lääkärille että aion todella olla Manauksessa 2 vuotta ja teen mielelläni muutakin kuin katson toisen lääkärin kanssa potilaita. Kaveri oli oikein innostunut ja suunnitteli kaikkea kivaa missä minusta olisi heille hyötyä. Toivotaan että se toteutuisi.

Tyytyväisenä itseeni en viitsinyt lähteä osastoille lorvimaan vaan lähdin klo 9.15 ajamaan 10 minuutin päähän Millenium Shopping Centeriin, hienoimpaan ostariin Manauksessa. Ajattelin nauttia siellä kahvit ja leivonnaisen.

Eksyin tietysti. Olen ollut monta kertaa Milleniumissa Mikon kanssa. Tiedän missä se on mutta en löydä sinne. Ajoin monta kertaa sen ohi mutta väärällä kaistalla, ja käännyin aina väärään suuntaan. Kello oli 10.30 kun yllättäen ajoin Artesaani-keskuksen ohi. Siellä myydään paikallisia käsitöitä ja olin uutterasti mutta turhaan etsinyt tuota keskusta. Olipas tämä onnellista, olen kaivannut rottinkipunottua roskista. Ostin korin ja jatkoin Milleniumin etsimistä. Kello 11.30 olin ostarissa ja nautin ansaitusti sen kahvin ja leivonnaisen.

Milleniumista on jotakuinkin suora 20 minuutin matka kotiin. Olin kello 13 kotona. Se ettei Ilkalla ole suuntavaistoa taitaa todella olla perinnöllistä.

Portugalinopettaja tulee kello 16. Tämähän on täysi työpäivä!