HYVASTIT BRASILIALLE

Kirjoitan tata Manauksen lentokentan loungessa, Sala Vipissa. Sala Vipi... olen aina hymistellyt tuota sanaa mielessani, nyt tulee kyyneleet silmiin. Intiassa ei varmasti ole Sala Vipia.

Viisi matkalaukkua on tsekattu, odotamme Sao Paulon koneen lahtoa. Olemme todella lahdossa pois Manauksesta ja Brasiliasta. En oikein tieda mita ajatella tai mita kirjoittaa. Kaikki on hyvin omituista.

Michelle jai kotiimme vahdiksi, muuttomiehet tulevat iltapaivalla pakkaamaan loput tavaramme lentorahtiin. Kotimme oli edelleen kaunis, koska olimme vuokranneet sen kalustettuna, mutta se jai sinne steriilina, ei-kenenkaan-kotina. Kaikki omat tavaramme, valokuvat ja taulut ja koriste-esineet olimme kasanneet makuuhuoneisiin pakattavaksi.

Haikeutta, epavarmuutta tulevasta, innostusta ja uteliaisuutta tulevasta, surua, luopumisen vaikeutta, uuden odotusta... en tieda. Kaikenlaista tulee mieleen, yksittaisia hetkia Manauksen ajasta, hyvia ja huonoja.

Me muutamme nyt Intiaan.

Takaisin viidakosta

Saimme vieraamme takaisin viidakosta. Kolme päivää pienellä jokipurkilla, yksi yö kannella riippumatoissa sateen ropinaa kuunnellen, toinen yö viidakossa, riippumatoissa tietenkin.


Vaikka Antti ja Ilkka olivat tehneet kaksi vuotta sitten vastaavan matkan, tämä oli erilainen. Vene oli toinen, opas nuorempi, sadetta enemmän, reittikin hieman eri. Mutta palvelu oli yhtä hyvä kuin viimeksi - kolmea asiakasta kohden oli yksi varsinainen opas ja viidakkoyöpymistä varten lisäksi intiaaniopas, kokki, veneen ohjaaja ja konemies / moottoriveneen kuljettaja. Moottoriveneellä pääsee kalastamaan ja noukkimaan yön pimeydessä kaimaaneja, niitä Amazonin krokotiilejä.

Ilkka ja kaimaanin pentu. Huomaa Ilkan tyylikkäät pyjamahousut - kaikki tietävät, että viidakossa on kuuma, joten Ilkkakaan ei ottanut muita pitkiä housuja mukaan.

Viidakkoyöpymisellä mutanttikärpäset hyökkäsivät, opas eksyi ja kameran linssisuojus katosi. Tällaisissa tilanteissa intiaanioppaista on hyötyä. Antonio löysi sekä oppaan ja kaksi kameran linssisuojusta! Pikkuesineen löytäminen tiheästä viidakosta on kaiken järjen mukaan mahdotonta. Viiden metrin päästä ei toista ihmistä enää näe vaikka kuulee äänen, maa on täynnä pudonneita puunlehtiä eikä aurinko pääse tiheän kasvuston läpi valaisemaan paikkoja.


Ja mutanttikärpäset olivat vaarattomia. Vain surisivat ja purivat ja katosivat.

Jokiristeilylle viidakkoon

Tänään Antti, Ilkka ja Riikka lähtivät kolmen päivän jokiristeilylle. Olimme kello yhdeksän aamulla lähilaiturilla. Venettä ei näkynyt. Jokilaivaan lastautui turisteja päivämatkalle ja sitten jäimme laiturille yksin.

Kaupungin suunnasta puuskutti pieni vene ja kiinnittyi laituriin. Siellä oleva englantia puhuva opas sanoi odottavansa kolmea japanilaista eikä meidän nuoret kelvanneet. Ei niitä japanilaisia näkynyt.

Opas tarkisti papereitaan. Olihan se oikea paatti. Suomalaiset nimet ovat brasseista silkkaa japania.

Riossa

Ihan vain pikaiset terveiset Riosta! Tapasin sunnuntai-iltana puhkivasyneet Antin, Ilkan ja Riikan jotka olivat joutuneet odottelemaan toista tuntia koneeni tuloa. Tulimme sitten samalla taksilla kaikki Santa Teresan alueelle Bed & Breakfastiin vahan ennen puoltayota.

Ystavallinen emanta teki nalkaisille pojille munakkaan jonka jalkeen nuoret nukahtivat, mina jain viela hieman juttelemaan englantilaistyttojen ja emannan kanssa patiolle.

Riossa olemme kavelleet! Ja kulkeneet takseilla. Ja katsoneet nahtavyyksia. Ongelma on etta Ilkka ja Riikka ovat kiinnostuneita historiasta ja museoista, Antti haluaisi olla vain beachilla ja iltaisin sambabaareissa. Mina olen liian vanha sambabaareihin roikkumaan eika ehka aiti-poika-yhdiselma Rion yossa ole paras mahdollinen.

Joten meidan Riomme on nyt enempi kulttuurillinen kuin riehakas, vallaton samba-Rio.

Kotona Manauksessa

Voi luoja kun oli eilen väsynyt. Nukuin koneessa melkein koko ajan, mutta silti olin täysin uupunut kotiin tullessa. Otin Manauksen kentältä hienon taksin, sellaisen ei-ihan-virallisen, ja kuski ehti kymmenen minuutin matkalla vielä puuttua puhumani portugalin kielioppivirheisiin ja sanojen painotuksiin. Kun vaivoin sain muistettua talomme nimenkään.

Vartija portilla oli huikean iloinen Dona Karinan saapuessa. Sitä vilkutusta ja huudahtelua! Yritin nyt edes hymyillä aurinkoisesti vastaan. Sanoin "Boa tarde" - iltapäivää - vaikka olikin vasta aamupäivä. Ajantaju petti, mielestäni oli yö, vaikka aurinko paistoi.

Raahauduin kuumaan ummehtuneeseen kotiin, ikkunat ja parveke auki ja sen jälkeen kiinni ja ilmastointia päälle. Jääkaappi on ihan tyhjä. Pakko mennä kauppaan.

Menin ostariin ja söin siellä, laahauduin Carrefour'iin ruokaostoksille, muttei tehnyt mitään mieli. Muuta kuin nukkua. Kello oli kolme iltapäivällä.

Tiesin että olisi parasta mennä ulos reippaalle kävelylle ja sen jälkeen kuntosaliin, mutta jalat ei tuntuneet kantavan. Join tuoremehua ja katsoin telkkaria, mutta seitsemältä menin nukkumaan. Väsytti niin että teki kipeää.

Aamulla heräsin virkeänä. Valmiina hammaslääkärin hoitoon kello 9.

Reilua kauppaa ja luomua

Ecuador ei ole rikas maa vaikka vientiin riittääkin vietävää: katkaravut, banaanit, ruusut, kaakao, kahvi. En tiedä paljonko Ecuadorista tuodaan Suomeen näitä tuotteita, mutta ainakin banaanit kuuluvat Reilun kaupan tuotteisiin. Ja tietenkin Ecuadorista saa luomusuklaata ja kaakaota.

Mietin mitä luomu oikeastaan on ja mikä on Reilu kauppa. Ei näistä niin tiedä. Reilun kaupan tuotteita ja luomua ostamalla saa aina hyvän omantunnon, että sitä on ollut tiedostava ja ympäristöstään ja ilmastonmuutoksesta välittävä kuluttaja.

Reilu Kauppa

"Reilun kaupan merkkijärjestelmä on luotu parantamaan kehitysmaiden viljelijöiden ja suurtilojen työntekijöiden asemaa kansainvälisessä kaupankäynnissä.

– Kehitysmaiden viljelijät ja suurtilojen työntekijät saavat työstään oikeudenmukaisen korvauksen.
– Osa Reilun kaupan lisätuloista käytetään elinolojen parantamiseen.
– Lapsityövoiman hyväksikäyttö on kielletty.
– Kaikkien tuotteiden alkuperä tiedetään.
– Tuotannossa noudatetaan tiukkoja ympäristömääräyksiä.

Reilun kaupan ansiosta kehitysmaiden perheviljelijät pystyvät tuottamaan laadukkaita tuotteita ja vaikuttamaan omalla työllään kokonaisten yhteisöjen hyvinvointiin. Näin Reilu kauppa vähentää köyhyyttä kaupan avulla." (www.reilukauppa.fi)

Ja sitten luomu. Luomu on tietenkin jotain luonnonmukaista:

Luomu
"Luomu on tuotantotapa, joka ulottuu pellolta valmiisiin elintarvikkeisiin asti. Siinä pyritään viljelemään kasveja, kasvattamaan eläimiä ja valmistamaan elintarvikkeita mahdollisimman luonnonmukaisesti käyttäen hyväksi luonnon omia menetelmiä.

· luonto pysyy puhtaana ja elinvoimaisena
· mahdollisimman monet kasvi- ja eläinlajit säilyvät luonnossa
· kotieläimet voivat elää lajilleen tyypillisesti
· elintarvikkeet ovat turvallisia
· uusiutumattomia luonnonvaroja käytetään säästäen" (www.finfood.fi)

Ajoimme läpi Ecuadorin suurten banaaniplantaasien. Siinä ne oli Pan-American tien varressa. Pan-Americania voi hurauttaa Alaskasta aina Etelä-Amerikan kärkeen Tulimaahan asti. Samalla tiellä oli kaakaoviljelmiä. Kun kaakaohedelmä on kypsä, se avataan ja pavut otetaan kuivumaan jatkojalostusta varten. Siinä ne pavut kuivuivat pientareella. Hienon näköistä. Eikä olisi tarvinnut edes autosta nousta ottaakseen kuvan luonnonmukaisesta papukuivatuksesta.

Ehkä tässä ei olekaan Reilua kauppaa tai luomukaakaota tekeillä?

Kuvia Panamasta, Ecuadorista ja Galapagosilta

Valikoima kuvia matkaltamme löytyy täältä http://picasaweb.google.com/Kaukoranta/PanamaEcuadorGalapagosSep08#

Lento ilman passia...

... onnistuu varsin hyvin. Oikeastaan en tarvinnut edes skannattua kopiota passistani jonka Diego oli printannut minulle. Ajokortti riitti.

Lensimme 30 minuutissa Guayaquilista Quitoon. Vastaanottajaa ei näkynyt, joten ajoimme taksilla hotelliin. Sama tuttu Hotel Mercure jo kolmatta kertaa. Ovella odotti huolestuneen näköinen mies, Frank, matkanjärjestäjämme.
- "Anteeksi, oletteko Kaukorannat?"
Autonkuljettaja oli odottanut meitä lentokentällä ja soitellut huolestuneena Frankille, johtajalle, sekä Diegolle, oppaallemme, kysynyt AeroGal-lentoyhtiöltä olivatko Kaukorannat nyt lainkaan lennolla mukana ja kun olivat mukana koneessa niin minne ihmeessä ne nyt sitten katosivat. Jaa, sellaista sattuu.

En ymmärrä kuinka jotkut haluavat matkailualalle. Turistit keksivät kaikkea hölmöä. Siksi kai turistina on hauska olla.

Taas Quitossa...

... ja samassa hotellissa jo kolmatta kertaa saman loman aikana! Osasimme jo pyytää tupakoimattomien uusittua huonetta. Gillbergit ovat aina saaneet meitä paremman huoneen. Kun saimme uusitun huoneen, se haisi tupakalle. Kun saimme samanlaiset huoneet, Gillbergien ikkuna avautui idylliselle sisäpihalle, me katsoimme paloportaita. Kun meillä oli nuhruinen pieni huone, Gillbergeillä oli sviitti. Sinänsä reilua, Arja oli toiminut matkanjärjestäjänä ja onnistunut hommassa hyvin. Matkamme oli loistava.

Kahden viikon aikana näimme Ecuadorin niin tarkkaan kuin turisti luultavasti voi koskaan maan kokea. Kaikki toimi hienosti. Ainoat kommellukset ja yllätykset olivat Mikon ja minun järjestämiä möhläyksiä, jotka lisäjännityksinä oikeastaan kohottivat tunnelmaa. Emme kertaakaan riidelleet, emmekä kyllästyneet toistemme seuraan. Oman ajan hakeminenkaan ei ollut vaikeata.


Ecuador on kivan pieni maa, suunnilleen Suomen kokoinen. 13 miljoonaa asukasta. Etelä-Amerikkalaiseen tapaan muutama prosentti kansasta on upporikkaita, keskiluokkaa on tuskin lainkaan, köyhiä paljon. Ihmiset vaikuttavat silti onnellisilta emmekä nähneet suuria slummeja. Suurin kaupunki on etelän satamakaupunki Guayaquil, jonka ilmasto on kostean trooppinen. Suurin osa ecuadorilaisista asuu kuitenkin vuoristossa - Quitossa ja Andeilla, paikoissa joissa mekin vaelsimme. Ecuadorin Amazon-seutu on hyvin harvaan asuttua.

Kielikään ei ollut ongelma. Ontuva portugalimme auttoi paljon, vaikka espanjankieliset eivät portugalia ymmärräkään. Omituista on että me ymmärrämme melko hyvin espanjaa. Hieman kuten suomen ja viron kielet. Virolaiset ymmärtävät suomea jonkin verran, suomalaiset eivät viroa.

Hasta la vista, Ecuador! Nähdään taas!

Guayaquil ja lämpö!

Andien laama ja turisti

Matkamme jatkui Guayaquilin satamakaupunkiin, Ecuadorin suurimpaan kaupunkiin. Olemme nyt etelässä. Ajettuamme Cuancan kauniista kaupungista ylittäen Andit jälleen kerran, laskeuduimme 4,183 metrin korkeudesta merenpinnan tasolle. Emme koskaan ole olleet niin korkealla.Jarmo, Arja, Pirkko ja Mikko niin huipulla kuin voimme päästä

Ilma oli ohutta, mutta aurinko paistoi eikä ollut kylmä. Maisemat oli upeat. Korkeita vuoria, nyt vehreämpää, vihreitä laaksoja ja vuoretkin vihersi. Ilma lämpeni, oli Manauksen kosteata ja kuumaa.


Laskeuduimme Guayaquilin korkeimmalta kukkulalta alas kaupunkiin samat 444 porrasta jotka olimme kiivenneet ylös.

Nuoret ovat kauniita koulupuvuissaan.

Passiongelmanikin selvisi, ainakin teoriassa. Olin kirjoittanut oppaamme Diegon quitolaiselle agentille valtakirjan jolla valtuutan hänet avaamaan hotelliin jättämäni matkalaukun ja kaivamaan passini. Valtakirja faxattiin Quitoon ja ilmeisesti passini löytyi koska tänään aamulla Diego antoi minulle valokopion passini etusivusta ja vakuutti että sillä pääsen lentämään takaisin Quitoon huomenna aamulla.

Katsotaan mitä tapahtuu. Ecuadorissa tunnutaan olevan monessa asiassa varsin joustavia, huolimatta uhkaavan näköisistä konekiväärein varustetuista vartijoista hotellien ja joidenkin kauppojen ovilla ja kaupunkien kävelykeskustoissa. Jotenkin kylmäsi tulla hotellimme kahvilaan iltapäiväkahville sotilaspukuisen konekiväärikaverin avatessa kohteliaasti oven.

Huomenna Gillbergit lähtevät aamulla kello 5 lentokentälle ja Suomeen. Me jatkamme Quitoon vielä yhdeksi yöksi ja ylihuomenna Panaman kautta Manaukseen. Maanantaina Mikko menee tehtaalle töihin ja minä kauneushoitolaan kasvo- ja kynsihoitoon. Elämä nyt vaan on tällaista.

Ei sitä kaikkea muista...

Jätimme osan tavaroistamme Quitoon hotellin matkatavarasäilöön. En tarvitse kaikkia Philadelphiasta ostamiani lakanoita tai Montrealin Bed&Breakfast-emännältä saamaani kilon painoista kynttilänjalkaa Ecuadorin kiertueella.

En oikeastaan ajatellut mitään jättäessäni myös passini Quiton hotelliin. Meidän on tarkoitus lentää Guayaquilista Quitoon ylihuomenna. Yleensä ulkomaalaisilta kaiketi vaaditaan passi kun yrittävät lentokoneeseen.

Oppaamme Diego kalpeni kun aamulla mainitsin unohduksestani. Oppaat ovat tottuneet kaikkeen. Turistit hukkaavat safety boxin avaimet, laittavat lentolippunsa postilaatikkoon tai piilottavat passinsa matkalaukkuun jonka jättävät Andien tuolle puolen.

Tällaiset hassunkuriset kommellukset ovat hupaisia muutaman kuukauden kuluttua.

Päiväntasaajan kylmyydessä

Ilmeisesti osalle lukijoistamme Ecuadorin sijainti, ilmasto ja suurimmat kaupungit ovat hämärän peitossa. Niin oli meillekin kunnes tulimme maahan.

Minähän matkustin Ecuadoriin valuen pohjoisesta Kanadasta Pennsylvanian kautta Panamaan ja sieltä sitten päiväntasaajalle, Ecuadoriin. Sitä se maan nimikin tarkoittaa. Se on espanjaa ja tarkoittaa päiväntasaajaa.

Montrealissa oli lämmintä, mutta ei ihan shortsikelit. Pennsylvaniassa oli shortsi-ilmat ja ajattelin että etelään mennessä ilma sen kuin kuumenee. Panamassa olikin kuuma, mutta kuten on edellä kerrottu, shortsit jäivät Pennsylvaniaan ja seikkailivat sen jälkeen meksikolaisen miehen mukana kunnes oli aika siirtyä edelleen etelään, Ecuadoriin.

Ecuadorin pääkaupunki on 3,000 metrin korkeudessa Andeila ja siellä on aina kevät. Parempi sanoa suoraan että siellä on aina kylmä. Kaupunki on täsmälleen päiväntasaajalla. Kävimme paikassa jossa esitettiin erilaisia fysikaalisia temppuja joiden avulla päiväntasaajan todella havaitsi muutenkin kuin maahan piirrettynä viivana, samalla tavalla kuin Napapiiri Lapissa. Täsmälleen päiväntasaajalla vesi valuu lavuaarista suoraan, ilman kierteitä. Askel pohjoiseen ja vesi kiertää lavuaarista vastapäivään, askel etelään, niin jo pyörii myötäpäivään. Täsmälleen päiväntasaajalla ei voi kulkea suoraa viivaa pitkin silmät kiinni. Horjahtelee kuin olisi juovuksissa. Askel päiväntasaajalta pohjoiseen tai etelään - sitä kuljetaan taas selvin päin.

Olimme siis täsmälleen päiväntasaajalla ja voimme todistaa että siellä on kylmä.

Galapagos-saaristo on samoin päiväntasaajan kieppeillä. Ylitimme päiväntasaajan risteilymme aikana neljä kertaa. Merivesi on 20C ja ilma on 24-28C. Kun sataa, on kylmä. Galapagoksella sataa melkein aina. Melkein aina on sumua tai tulivuoret ovat pilven peitossa. Sekin on koleata.

Galapagoksen jälkeen lähdimme autolla kiertelemään maata. Kävimme ensin Cotopaxin kansallispuistossa 3,900 metrin korkeudessa katsomassa lumipeitteistä tulivuoren huippua joka oli pilven peitossa ja teimme neljän kilometrin kävelyretken Lapin soita muistuttavassa maastossa. Ohut ilma veti meidät heikoksi. Minä yskin astmaisesti, Arjaa huippasi pahasti, Mikko puuskutti, Jarmo väitti ettei häntä vaivaa mikään, vaikka askel ei järin reipas ollut. Ja kyllä oli kylmä! Intiaanioppaalla oli toppatakki ja pipo, meillä kevyet tuulipuserot.

Riobamban kaupungissa pääsimme upeaan hacienda-tyyppiseen majataloon. Pyysimme heti että huoneissa olleet takat sytytetään. Illalla ulos mennessä hengitys huurusi. Sellaista on päiväntasaajalla.

Aamulla lähdimme tukevan aamiaisen jälkeen kello 5.50 Riobamban asemalle josta lähtee turistijuna vielä korkeammalle vuoristoon. Ecuadorissa oli yritetty rakentaa rautatietä rannikon Guayaquilista pääkaupunkiin Quitoon 1860 alkaen. Ongelmana oli välissä oleva Andien osa - Alausin kaupungin3,600 metrinen pystysuora Nariz del Diablo - Paholaisen nenä. No, 1800-luvun lopussa Pohjois-Amerikasta löytyi insinööritaitoa. Kuten Panaman kanava, myös Ecuadorin rautatie on amerikkalaisten taidonnäyte. Juna todella kulkee liki pystysuoraa vuorenrinnettä siksakkia sahaten. Nykyään turistit, kuten mekin, ovat kello kuusi aamulla asemalla ja istuvat seitsemän tuntia junassa kokeakseen jyrkänteiden kauhut. Asiaan kuuluu että vain vanhat ja raihnaat ovat junavaunussa. Muut istuvat junan katolla. Niin mekin. Asiaan kuuluu että on kamalan kylmä. Paikalliset intiaanit myyvät ponchoja, villatakkeja, pipoja ja käsineitä jotta turistit tarkenevat katolla. Jotta katolla istuminen olisi jotenkin siedettävää, on paras vuokrata dollarilla pieni tyyny. Jalat puutuvat, selkä kipeytyy, palelee, pöly kirvelee silmissä ja likaa vaatteet, nukuttaa. Mutta Paholaisen Nenä on koettava junan katolta.
Junan jälkeen jatkoimme Cuencaan, Ecuadorin kauneimpaan kaupunkiin. Sitä kehuttiin lämpimäksi. Suurimman osan päivää Mikko kulkikin ilman uusia inkakäsineitään.

Galapgoksella oli eläimiä ja tulivuoria, mantereella on korkeita vuoria ja niiden ohut ilma on kylmää. En tiedä miksi inkat hakeutuivat päiväntasaajan kylmimpiin kolkkiin. En usko että Perussa, jossa inkat varsinaisesti asuivat, on yhtään lämpimämpää.

Ecuadorissa on toistaiseksi kyllä ollut hauskaa!

Galápagos nahty

Tai ainakin tulimme takaisin Quitoon. Quiton hotellissa sain tunnin internet-aikaa ja laitan vain ystavallisen tiedon blogin lukijoille etta olemme ihmisten ilmoilla ihan turvallisesti. Emme enaa katsele iguaanilaumoja tai uiskentele merikilpikonnien ja merileijonien kanssa. Olipas kokemus! Galápagos on toista maata tai toisesta maailmasta.

Laivamme oli hyva ja ruoka loistavaa. Kyseessa oli oikeastaan risteily ja kohtelu sen mukaista. Saarilla ei sitten ollut mitaan. Ei muuta kuin elaimia. Oranssinvaristen taskurapujen yli piti hypella ja varoa ettei kompastu sataan laavakiven variseen iguaaniin jotka loikovat maassa aurinkoa ottaen ja ovat tasmalleen samanvarisia kuin se laavakallio. Yhtaan t-paitakojua ei saarilla ollut, ei yhtaan asumusta. Ei kioskia eika kauppaa. Menimme kumiveneilla joka aamu eri saareen, kavelimme lounaaseen asti, takaisin laivaan lounaalle ja iltapaivalla sama juttu. Varsinainen tyoleiri. Heratys 6:30 joka aamu. Ei hetken rauhaa, ohjelmaa koko ajan.

Vaikka Mikko laittoi Galapagoksen lentokentalla boarding passimme postilaatikkoon korttien kanssa, paasimme koneeseen. Postilaatikoon ei loytynyt mistaan avainta, mutta ystavallinen henkilokunta sai ravisteltua postilaatikon tyhjaksi ja korttien seasta loytyi lippumme. Hienoa! Mutta nahtyamme kaikki kortit, voi olla ettei kukaan teista tule saamaan korttia Galápagokselta, postilaatikossa oli aika vanhojakin paivamaaria. Ja sita avainta jolla laatikko avataan... sitahan ei siis loytynyt.

Kenen paahan nyt palkahtaisi laittaa lentolippu postilaatikkoon Galapagos-Pingviini-korttien kanssa! Tallaiset hupaisat kommellukset ovat hyvin hauskoja muutaman kuukauden kuluttua.

Quitossa

Teimme kiertoajelun oppaamme kanssa. Quito on iso kaupunki, lähes 3 kilometrin korkeudessa oleva laakso. Sinänsä uskomaton asia. Ei mikään erityinen idylli, mutta vanha kaupunki on ihan kaunis.

Inkat polttivat Quiton espanjalaisten tullessa joskus 1500-luvulla, mutta ei se espanjalaisia estänyt. Täällä puhutaan espanjaa. Erikoista on että me ymmärrämme espanjaa, mutta espanjaa puhuvat eivät ymmärrä portugalia. Ilmeisesti meille ei Brasiliassa ole valehdeltu - kaikki sanoivat samaa. Mutta on paljon iloa ja apua että osaa jonkin verran portugalia, englantia täällä kuitenkin osaa kovin harvat.

Nyt istumme hotellihuoneessamme ja odotamme että joku tulisi vihdoin murtamaan kassakaappimme lukon. Täällä ei ole numerokoodia, vaan ihan avaimella suljettava lukko huoneessa. Mikko laittoi meidän passit ja rahat turvalokeroon säilöön ja hukkasi avaimen. Yleisavainta ei hotellissa ole. Oikeastaan olisimme menneet nukkumaan jo tunti sitten, aamulla on varhainen lähtö Galapagokselle.

Tällaiset hupaisat kommellukset ovat varmasti tosi hauskoja muutama kuukausi matkan jälkeen...

Quito

Ilmoitusluonteinen asia. Olemme tavanneet Arjan ja Jarmon Quitossa Ecuadorissa. Meillä on kaikki matkatavarat mukana ja niitä tarvitaankin. Quito on lähes 3 kilometrin korkeudessa, täällä on ikuinen kevät. Ilma vaihtuu jatkuvasti. Hetken on liki 30 C, sitten tulee viileätä ja kohta sataa.

Tänään kiertelemme oppaan kanssa Quitossa, huomenna Galapagos-saaret. Sielläkään ei ole kuuma. Tällaista on täsmälleen päiväntasaajalla.

Matkalaukut matkaavat...

... ihan laimeasti meille. Odotimme koko eilisen illan niitä Bed&Breakfastin huoneessamme. Emme uskaltaneet lähteä edes illalliselle vaikka oli kamala nälkä. Mikko kävi ostamassa pähkinöitä kaupasta ettemme olisi ihan nääntyneet, minä jatkoin Ronin, vuokraisäntämme, puhelimen vieressä istumista. Copa Airlinesin tavaroidenkuljettaja ei nimittäin osaa soittaa kansainväliseen puhelimeen joten suomalainen kännykkä on siten ihan turha. Olimme sidottuja Ronin lankapuhelimeen.

Pähkinäillallisen jälkeen Mikko vei puhelimen puolilta öin paikalleen ja kompastui matkalaukkuihimme. Copan kuski ei ollut edes soittanut koska tunsi jo tien meille. Ron luuli että me oltiin illallisella ja oli kuitannut laukkumme.

Herra Mirandasta en tiedä mitään. Tutkittuamme hänen laukkunsa sisällön annoimme sen Copalle. Pidimme mieluummin omat tavaramme.

Panaman matkaa kuvina

Olemme Panaman tasavallassa, siis se ohut kannas joka yhdistää Pohjois- ja Etelä-Amerikan ja erottaa Karibian meren ja Tyynen valtameren. Panamassa on 3 miljoonaa asukasta.

Korkein kukkula ja kauneimmat näköalat pääkaupungissa Panama Cityssä oli amerikkalaisten asuinpaikka silloin kun kanava kuului amerikkalaisille eli 1903-1999. Ranska solmi sopimuksen Kolumbian (Panama kuului Kolumbialle vuoteen 1903 sakka) kanssa 1878 kanavan rakentamisesta. Kreivi Ferdinand de Lesseps, joka oli juuri saanut Suezin kanavan voitokkaasti valmiiksi, aloitti uuden kanavan rakentamisen 1882. Ranskalaiset insinöörit epäonnistuivat ja 20 vuotta työn aloittamisen jälkeen firma meni konkurssiin.
Amerikkalaiset kiinnostuivat kanavan rakentamisesta ja pohtivat ryhtyvätkö rakentamaan Panamaan tai Nicaraguaan . Ranskalaiset halusivat eroon konkurssipesästään ja lähettivät amerikkalaisille nicaragualaisen postimerkin, jossa oli kuva toimivasta tulivuoresta. Amerikkalaiset pelästyivät Nicaraguan vaaroja ja tekivät kaupat Panamasta 1903. Kanava valmistui 1914. Sopimuksen mukaan USA:lla oli ikuinen oikeus kanavan operoimiseen ja 10 mailin levyiseen kanavavyöhykkeeseen.
Vuosien mittaan amerikkalaisvalta kanavavyöhykkeellä herätti kasvavaa ärtymystä. Kanavavyöhykkeelle kun mikään Panaman laki ei yltänyt, valta oli täysin amerikkalaisilla. 1977 Jimmy Carterin aikaan solmittiin sopimus kanavahallinnon asteittaisesta siirtämisestä Panamalle.31.12.1999 kanavahallinto ja kanava-alue siirtyi lopullisesti Panamalle.
Kanavasulkujen leveys ja pituus määrittää suuren osan maailman laivojen mitat. Monien laivojen on mahduttava Panaman kanavan läpi oikaistakseen Atlantin ja Tyynen valtameren väliä. Sulkujen leveys on 33.5 metriä ja pituus 290 metriä. Laivojen siirto sulutuksessa tapahtuu kuvassa näkyvien pikkuvetureiden avulla. Tällä tavalla laivan ja kanavan seinän väliin ei tarvita kuin muutama sentti tilaa.
Kanava on 80 kilometrin pituinen ja siinä on kuusi sulkua. Keskelle kanavaa on muodostunut suuri keinojärvi. Panaman saatua kanava haltuunsa ollaan aloitettu kanavan laajennus. Kymmenen vuoden sisällä sulkujen leveys tulee olemaan 55 metriä.
Kanavakierros museoineen kuului kaupunkikierrokseen johon osallistui myös venezuelalainen pariskunta. Mukavia ihmisiä, joita sai joka paikassa odottaa, koska kävivät museossa vain ruokailemassa ja pysähdyimme tähän tax free-kauppaankin vain koska venezelalaisrouva halusi ostaa hajuvesiä.

Matkalaukkuni on edelleen kateissa. Vuorokauden jälkeen minulle tuotiin kuvassa näkyvä laukku joka ei ole minun. Menimme aamulla lentokentälle vaihtamaan laukkua - tässä vielä kuvittelen puhuvani minun laukkuni saaneen herra Cesar Mirandan kanssa, mutta kävi ilmi että kyseessä oli vain satunnainen , muuten vain puhelias matkaaja.
Puolenpäivään aikaan ilmeet olivat valoisat. Herra Miranda lupasi tuoda tuota pikaa matkalukkuni kentälle vaihtaakseen sen omaan laukkuuni. Olimme neljä tuntia kentällä emmekä nähneet herra Mirandaa emmekä laukkuani.
Nälkäkin tuli. Kentällä oli Flying Dogs-hot dog-ravintola. Sen suosio ei näyttänyt kovin suurelta emmekä mekään sitten siihen haksahtaneet.

Päivä Panamassa

Matkatessa viettää aikaa lentokentällä. Olemme Panamassa lomalla ja olimme neljä tuntia tänään Panaman lentokentällä setvimässä matkalaukkuasiaa. Ei se selvinnyt.

Puhelimessa kukaan ei ollut kiinnostunut eilen minulle tuodusta Senhor Mirandan matkalaukusta, mutta väittivät että oma laukkuni on lentokentällä ja voin hakea sen koska vain. En uskonut löytäväni laukkua kentältä, mutta mitä muutakaan voin tehdä. Ei se ollut siellä.

Kentällä sanottiin että minulle on jo toimitettu laukku. Kerroin että se oli Mr. Cesar Mirandan laukku, pieni, tummanvihreä ja pehmeä - minä olen Ms. Kaarina ja laukkuni on suuri, vaaleanvihreä ja kova. Yhtäkkiä Copan kolme virkailijaa ikäänkuin heräsivät ja ryhtyivät soittelemaan Mirandalle. Cesar erehtyi puhelimessa tunnustamaan että oli saanut minun laukkuni ja lupasi olla 15 minuutin kuluttua kentällä jotta saisi oman laukkunsa.

Istuimme odottamaan. Tunti kului. Haimme Copan virkailijat. Voi, ikävä kyllä herra Miranda ei vaan ilmesty eikä ole jättänyt matkapuhelinnumeroaan, mutta asuu hotelli Coronadossa. Mikko vei Mirandan laukun matkatavarasäilytykseen ja ilmoitin pitävämme kapsekin panttina kunnes saamme omamme takaisin. Miranda ei saa laukkuaan ellen minäkin saa omaani!

Lähdimme shoppailemaan vaatteita. Hyvin rasittavaa kun ei tiedä pitääkö ostaa sen mukaan ettei ikinä näe laukkuaan ja jatkaa matkaa Galapagosin kuumuuteen ja Andien kylmyyteen, vai sen mukaan että laukku tavaroineen ilmestyy illansuussa.

Kello on 19.30. Copa soitti minulle juuri, kertoivat paikantaneensa herra Mirandan Hotel Montrealista (kaveri on muuttanut?), ja käyvät hakemassa laukkuni ja tuovat sen minulle illalla. Vai haluanko itse hakea sen?

En lähde enää seikkailemaan taksilla paikkoihin missä laukkuni ei kuitenkaan ole. En usko näkeväni kapsekkiani koskaan.

Koemme jotain harvinaislaatuista. Mikko tulee Suomesta ja Mikon laukku on kateissa. Minä tulen Philadelphiasta ja minun laukkuni on kateissa. Olemme molemmat Panamassa lomalla ilman laukkuja.
... PA-NA-MA. PAnamasta-NAutitaan-MAtkalaukuitta....

Oi ihana Panama

Pikku Karhu ja Pikku Tiikeri asuvat joen lähellä. Eräänä päivänä joki kuljettaa mukanaan banaanilaatikkoa, joka on kotoisin paikasta nimeltä PA-NA-MA. Banaanintuoksuisesta paikasta nimeltä Panama tulee Pikku Karhun ja Pikku Tiikerin unelmien maa, ja sinne heidän on päästävä.

Kyllä vain, asumme aivan joen lähellä. Mutta asumme joen varrella paikassa jossa on banaanintuoksua ja banaania enemmän kuin tarpeeksi. Janoschin Pikku Karhu ja Pikku Tiikeri ovat seikkailleet blogissani viime aikoina, jo silloin kun emme vielä tienneet että lähdemme Panamaan.

Oikeastaan Manauksesta katsottuna Panama ei ole ihmeellinen paikka. On pakko kiepata Panaman kautta jos haluaa Andien toiselle puolelle Etelä-Amerikkaa. Olemme matkalla Equadoriin ja Galapagos-saarille ja Panama on looginen koneenvaihtopaikka, kuten Kööpenhamina Helsingistä lentäessä. Ja koska tapaamme Arjan ja Jarmon vasta muutaman päivän päästä Quitossa, voimme viettää kolme laiskaa Panama-päivää sitä odotellessa.

Panamassa on hauskaa. Raukean laiskaa. Asumme keskustassa kasinoiden lähellä, ravintoloiden vieressä yksityiskodissa, Bed&Breakfastissa. Olemme toista vuorokautta ilman matkatavaroita, ulkona on hiostavan kuumaa, vaatteet liimautuvat ihoon. Samat farkut ja sama t-paita toista päivää. Tai tulihan kapsekki... olimme illallisella sveitsiläisessä ravintolassa ja takaisin tullessamme ovellamme oli pieni matkalaukku joka ei muistuttanut meidän kummankaan kadonnutta laukkua. Nimikään ei täsmännyt - joku Miranda. Jos Pikku Karhu ja Pikku Tiikeri näkivät vaivaa päästäkseen unelmiensa maahan Panamaan, niin kyllä meidän matkalaukutkin ponnistelevat Panamaan löytääkseen.

Mikko tuli Suomesta Pariisin kautta Miamiin, jonne minä tulin suoralla lennolla Philadelphiasta. Pariisin kone oli myöhässä ja Mikon laukku jäi Pariisiin. Philadelphiassa kone oli rikki ja American Airlines haki ehjän Etelä-Carolinasta. Varattu kuuden tunnin koneen vaihtoaika Miamissa riitti täpärästi siten että Mikko oli hoitanut boarding passin etukäteen Copa Airlinesin tiskillä ja vitkutteli koneeseen menoa portilla niin että henkilökunta hermostui samalla kun minä juoksin terminaalista toisee hakemaan lippuni ja olin turvatarkastuksessa samaan aikaan kuin koneen piti lähteä, riisuin ennätysvauhtia kenkäni, koruni ja vyöni, kaivoin laukustani tietokoneen ja MiniGrip-pussiin tungetut nesteet - siis hammastahna ja kosteusvoide - ja jatkoin juoksua lenkkarien nauhat auki suoraan koneeseen.

Kapsekki jäi Miamiin.

Oi ihana Panama. Tänään olimme Panaman kanavalla ja huomenna ostamme Panama-hatun. Olemme lomalla.

Ekokampus

Tyttäreni yliopiston sivukampus on hauska. Puolen tunnin ajo Montrealista, kaunis ja vireä pikkukylä ja yliopisto. Ja peltoja. McGillin Macdonald kun on maanviljely- ja biokampus.

Maissipeltoa, niitettyä heinäpeltoa ja autoni nokka kohti suurten eläinten tutkimuskeskusta.

Virkeätä kampusaluetta. Rakennus on alkuperäinen satavuotinen Macdonald-päärakennus, nykyään naapuricollegen John Abbottin päärakennus.