Chennai kartalle

Kännykkäni kamerassa on "geo tag"-toiminto. Jos puhelmien GPS päällä kun otan kuvan, sijaintitiedot tallentuvat kuvaan. Osassa Picasa Webiin tallentamistani kuvista on tämä tagi.

Jos selaatte albumia, sivun oikeassa laidassa näkyy kartalla missä kuva on otettu (sikäli kun tagi on). Karttaa voi suurentaa tai pienentää. Vielä enemmän toimintoja saa jos klikkaa "View album map", jolloin saa kaikki Google Mapsin toiminnot käyttöön. Kartan mittakaavaa muuttamalla, voitte esimerkiksi nähdä missä ihmeessä Chennai on. Tai mitata kuinka pitkä työmatka minulla on.

/M

Ayudha Pooja

Tutustumiskäyntini Intiaan on ajoittunut hyvin. Viime viikon torstaina oli vapaata, samoin tänään keskiviikkona.

Tänään on Ayudha Pooja, Navratin viimeinen eli yhdeksäs päivä.

Ayudha Poojana juhlitaan (palvotaan) kussakin työkalussa olevaa jumalaa, koneiden, laitteiden, kynien, autojen; mitä työkaluja itse kullakin on. Ayudha Poojana kaikki yritykset Chennaissa ovat kiinni, niin myös Salcompin tehdas. Siksi Ayudha Poojaa vietettiin tehtaalla jo eilen.

Hindupappi toistelemassa rukouksia ja heittämässä kukan terälehtiä tuleen tehtaan koneiden ja laitteiden kunniaksi. Tuotantokoneitten palvomisen jälkeen, pappi kävi myös toimiston puolella rukoilemassa tietokoneita ja kassalippaita.

Operaattorit seurasivat runsaat puoli tuntia kestänyttä seremoniaa tarkkaavaisena.

Seremonian päätyttyä totesin, että operaattoritytöt ovat täällä vaatetusta lukuunottamatta hyvin samanlaisia kuin Manauksessa. Rupattelivat, kikattelivat ja parveilivat yhtä iloisina ja välittöminä, kuin monta pikkulintuparvea. Ja samoin kuin Manauksessa, myös täällä monet halusivat valokuvata itsensä uuden johtajan kanssa. Muistin onneksi olla kietomatta käsivarsiani tyttöjen harteille. Brasialiassa sitä olisi pidetty yksinomaan positiivisena, täällä on kyseenalaista voiko vierasta naista edes kätellä.
/M

Chennai Times? Letters from Bishop?

Tämän blogin tarina alkaa olla lopuillaan. Diário da Ponta Negra ei ole oikein luonteva blogin nimi sitten kun emme enää asu Ponta Negrassa. Emme ole vielä päättäneet noudatammeko vanhoja perinteitä, näitä kaupunkien tai kaupunginosien mukaan nimettyjähän on ollut: Villanova Inquirer, Wynnewood Times, Bala Cynwyd Times, Niittykummun Pika-Sanomat ja Noticiário de Manaus ennen nykyistä Diário da Ponta Negraa.

Tuleva kaupunkimme on Chennai ja kaupunginosa on Bishop Garden. The Times of Chennai saattaa jo olla käytössä. Letters form Bishop taas voisi houkutella vääriä lukijoita.

Toistaiseksi asun kuitenkin vielä Raintree-hotellissa, enkä aio perustaa väliaikaista blogia Raintree Leaves.

Tulin sunnuntaina ja olen ollut kolme päivää tutustumassa tulevaan työpaikkaan. Pirkon antamana erityistehtävänä minulla oli raportoida miten naiset pukeutuvat töissä.

Operaattoritytöt pukeutuvat näin ihan tavallisena arkipäivänä


Chennai on näyttänyt parhaat puolensa näinä parina päivänä. Sää on ollut varsin miellyttävä, aurinkoista, ei kovin kosteaa eikä liian kuumaa. Syysmonsuunin pitäisi alkaa näinä päivinä, silloin en olisi varmaan yhtä positiivisella mielellä.

Chennai on aika erilainen Manaukseen verrattuna:

Ollaan pohjoisella pallonpuoliskolla - täytyy tottua väärään suuntaan kääntävään coriolis-voimaan. Ollaan tuhat kilometriä kauempana päiväntasaajasta - vuodenajat tuntuvat täällä, talvi on lämmin ja kesä lämpimämpi; Manauksessa eroa ei ole.

Intiassa on 1.1 miljardia asukasta (2.3 kertaa EU:n asukasmäärä) maassa, joka on pinta-alaltaan 75% EU:sta. Yleensä joka paikassa on ihmisiä, mutta sitäkin tulee helposti liioitelluksi.

Ei kuitenkaan aina ja joka paikassa. Tämä on yksi Chennain pääkaduista vapaapäivänä.

Puut varjostavat kaikkialla, mikä onkin tarpeen kun niin monet ihmiset viettävät kaiken aikansa kaduilla

Manaukseen verrattuna tämä on oikea suurkaupunki . Yksi esimerkki: olen ollut täällä neljä iltaa ja syönyt kiinalaisessa-, thaimaalaisessa-, mongolialaisessa ja espanjalaisessa ravintolassa. Mitään noista ei löydy Manauksesta, tuskin edes Sao Paulosta.

Tällaisia viehättäviä kuppiloita on turha etsiä Manauksesta


Tuleva kotikatumme, Bishop Garden

Kotitalomme portti

... ja itse talo

No ei se onnistu...

... ihan oikeasti. En todellakaan saa muuttoviisumia Intiaan ilman Mikkoa. Kävin konsulaatissa uudestaan ja olin lisännyt paperipinoani entisestäänkin dokumenteilla joissa todistetaan sekä Suomesta että Intiasta että olen vaimo jonka mies on todellakin menossa Chennaihin töihin.

- "Viisumit pitää hakea yhdessä."

- "Mutta kun olemme koko ajan eri maissa, vasta Intiassa olemme samassa maassa!"

- "Tiedän, mutta olet riippuvainen miehestäsi. Miehen on haettava viisumi ensin. Mutta voit toki hakea samaan aikaan miehesi kanssa."

Olen totaalisen kyllästynyt olemaan pelkkää ilmaa, miehen kylkiäinen. Jotain omaa on nyt keksittävä...

Ei onnistu...

... sanoi Intian lähetystön konsulaatin virkailija Helsingissä kun yritin viedä viisumihakemuksen käsittelyyn.

Hakemus sinänsä olikin puutteellinen, olin unohtanut Suomen ja Intian kontaktihenkilöiden nimet, osoitteet ja puhelinnumerot. Todellinen kynnyskysymys oli voinko yksin hakea sellaista vaimoviisumia kun menen miehen siivellä asumaan Intiaan. Minulla oli miehen työsopimus Suomesta ja Intiasta, miehen selityskirje miksi vaimo yrittää yksin hoitaa asiaansa, oma passi ja valokuvakin.

- "Viisumit on haettava yhdessä".
Mikko on Intiassa ja minä Suomessa. Ja kun Mikko on Suomessa, minä ole Brasiliassa. "Voinko jättää hakemuksen ilman passia? Silloin mies voi hoitaa viisumini?" Ei, kyllä passi on oltava.

No, asia selvisi lopulta helposti. Viisumi luvattiin minulle viiden päivän sisällä, ilman miestäkin, kunhan lisään ne neljä nimeä hakemukseeni. Olemme asuneet USA:ssa, Brasiliassa ja nyt menemme Intiaan. Muutossa maailmalle on aina kaikenlaista hässäkkää. Toistaiseksi Intian byrokratia vaikuttaa joustavimmalta. Jatkosta ei sitten tiedä mitään paikan päällä.

Turistina

Lomailua Riossa Sokeritoppavuorta ihaillen. Takana olevan terävän vuoren huipulla on Kristus-patsas joka ei nyt sumun takia näy.

Chennai ei tosiaan ole turistien kaupunki. Turisti ei silti ole tuntematon näky ja Manaukseen verrattuna kaupunki suorastaan vilisee ulkomaalaisia. Suurin osa ulkomaalaisista on työkomennuksella olevia ekspattiperheitä. Alkushokin jälkeen tajusimme että englantia puhutaan kaikkialla - tamilialueen aksentti on vain sen verran outo ettemme heti ymmärtäneet kieltä englanniksi. Chennain englanti on hyvin nopeata, jotenkin laulavaa ja sanat sulautuvat pehmeästi yhteen.

Me olimme turisteja. Mikon työkaverin Arton perhe oli mukava ja kuljetti meidät aamulla katsomaan Salcompin krikettijoukkueen peliä. Krikettimatsi ei ole tunnissa ohi, lähdimme kesken pois koska piti ehtiä rannalle.

Chennain hiekkarantaa loma-alueella. Pyhät lehmät saavat kulkea rauhassa turistien seassa.

Chennai on toki rannalla ja Chennain hiekkarantojen kehutaan olevan maailman toiseksi pisimmät, heti Brasilian jälkeen. Kaupunkirannat ei ole tarkoitettu uimiseen - jokiakin pidetään viemäreinä. Tosiasiassa olin pelännyt suunnatonta siivottomuutta josta minua oli etukäteen varoitettu, mutta Manauksessa asuminen on kai opettanut katsomaan maisemia aivan toisin kuin aikaisemmin enkä huomannut Chennaissa mitään hätkähdyttävää tai pöyristyttävää.

Hiekkarannalla auringolta suojassa

Paitsi taisimme Mikon kanssa pöyristyä hiekkarannalle tultuamme. Kyseessä oli loma-alue, vuokrattavia rantahuviloita, pari ravintolaa, uima-altaat ja laaja hiekkaranta. Olimme taas manauslaisia maalaisia - kaikki oli kamalan hienoa! Arto ja Yen vakuuttivat että kyseessä on tavallinen perhepaikka, hieno paikka on muualla. Ei tosiaankaan ollut turvaton olo syödä buffet-lounasta, ruokamyrkytykset ei tulleet mieleen.

Mukava päivä rannalla joka oli täynnä ulkomaalaisperheitä. Yen näyttää tuntevan jokaisen mikä tuntui sekin hauskalta. Takaisin hotelliin, menimme Mikon kanssa syömään hotellimme ravintolaan - mainio ateria - ja siirryimme Sheratonin baariin juttelemaan vielä Arton kanssa Chennai-Punjab-krikettiottelua katsoen. Tietenkin Chennai voitti. Intialaiset eivät ole yhtä riehakkaita kriketin suhteen kuin brassit jalkapallon kanssa, mutta riemu voitosta oli tietenkin suuri.

Sitten hotelliin pakkaamaan. Huomenna on varhainen lähtö Lontooseen josta matka jatkuu Suomeen ja Manaukseen.

Nyt on nähty Rio ja Chennai. Mukava matka.

Päivä Intiassa

Chennain katukuvaa. Kuvaaja on ilmeisesti poistanut autot ja jalankulkijat saadakseen tuk-tuk-taksit paremmin esiin. Normaalisti tuk-tukit puikkelehtivat autojen seassa vikkelään tahtiin. Suosittuja kulkuvälineitä, joissa ilmastointikin on kuulema miellyttävä.

Mikko lähti kello 7 työkaveriensa kyydissä reilun tunnin ajomatkalle tehtaalle. Minä olen ensimmäistä kertaa elämässäni Intiassa. Jännittävää! Mitä siis tein?

Lähdin tietysti shoppailemaan.

Kaikki pitää minua nyt hölmönä, mutta ei saa tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä. Olin Mikon työkaverin vaimon Yenin kanssa. Yen on asunut kaksi vuotta Chennaissa, viihtyy hyvin ja tuntee kaupungin niin kuin Intian neljänneksi suurimman, ameebamaisesti kasvaneen kaupungin voi tuntea. Chennaissa ei ole korkeita kukkuloita tai torneja tai yleensä mitään maastomerkkejä joiden avulla suunnistus onnistuisi tai jotenkin voisi paikallistaa sijaintinsa. Kadut näyttävät samalta, katujen nimiä en osaa erottaa ja jos ne erottaa, nimet ovat jotain Thyagaraya Nagar Street tai Kuppuswamy Kamalabai Street joka on saatettu kirjoittaa Tamiliksi (தமிழ்).

Kartassa näkyy Tamil Nadu-osavaltio ja Chennai on oikeassa yläkulmassa vihreän ja ruskean alueen rajalla meren rannalla. Ai niin meri - se pitää käydä katsomassa! Se ei putkahda tuon tuosta näkyviin.

Vielä päivän shoppailuista... Paikalliseen tapaan Yen liikkuu autonkuljettajan kanssa. Yen ajaa myös itse, mutta liikenne on sen verran kaoottinen, että ulkomaalaisten suositellaan käyttävän paikallista kuskia, jolla tietenkin on myös positiivinen työllistävä vaikutus.

Paikallinen ostoskeskus on täynnä pieniä kauppoja. Kauppoihin sisäänheittäminen oli miltei olematonta. Toki kaupassa palvelu oli niin hyvää, pakkauksia avattiin ja esille kerättiin tavaraa niin että kokematon tuli ostaneeksi muutaman ylimääräisenkin hopeakorun. Oikeastaan minun oli tarkoitus ostaa vain päiväpeitto, mutta jotain muutakin taisi tarttua mukaan, niiden korujen lisäksi. Hinnat kun ovat erittäin edullisia. Onneksi minulla on järkeä sen verran että laskin jo Manauksessa täytettyjen matkalaukkujen painoa enkä rynnännyt ostamaan kenkiä ja käsilaukkuja.

Monet ostoskeskuksen ulkopuolella olevat kaupat samoin kuin ravintolat ovat huolella kätkettyjä. Minkäänlaisia mainoksia ei kadulle näy.
- Minkähän takia? En todellakaan tiedä.
Olimme eilen korealaisessa ravintolassa joka ulos näytti tavalliselta omakotitalolta. Sisällä oli tavallinen ravintola ja herkullista ruokaa. Tänään menimme lounaalle - auto kaarsi nähdäkseni jonkun kotipihaan ja menimme kauniiseen puutarhaan: siirtomaatyylinen suuri omakotitalo olikin suosittu lounasravintola ja kahvila jossa ihmiset saattavat istua tuntikausia puutarhan puiden viileässä varjossa. Satunnainen turisti ei todellakaan moisiin paikkoihin eksy!

Eilen olimme Yenin perheen kanssa nauttimassa korealaista ateriaa, tänä iltana menemme toisen Mikon työkaverin ja hänen vaimonsa kanssa syömään intialaista ruokaa. Huomenna teemme kiertoajelua kaupungissa, lauantain ohjelma on auki. Ehkä shoppailua...

Chennain kevät...

... on vuoden kuuminta aikaa. Tai onko täällä nyt kevät? En tiedä. 40C lämmintä. Syksymmällä alkaa sadekausi jolloin on viileämpää, ei täällä kai koskaan viileätä ole.

Hyvin traditionaalinen alue tämä eteläinen Intia, Tamil Nadu osavaltio jossa puhutaankin tamilia. Suurin osa kuitenkin osaa englantia, hankalalla intialaisella aksentilla. Naiset pukeutuvat sariin, miehillä länsimaiset vaatteet. Minihameita tai pieniä shortseja ei näy. Ihan toisenlaista kuin Brasiliassa! Ei ihme että Mikon intialainen työkaveri Manauksessa käydessään ei lakannut päivittelemästä brasilialaisten naisten estotonta pukeutumista.

Sunnuntaina lähdetään pois. Ehtii sentään jotain nähdä.