Kirjoitan tata Manauksen lentokentan loungessa, Sala Vipissa. Sala Vipi... olen aina hymistellyt tuota sanaa mielessani, nyt tulee kyyneleet silmiin. Intiassa ei varmasti ole Sala Vipia.
Viisi matkalaukkua on tsekattu, odotamme Sao Paulon koneen lahtoa. Olemme todella lahdossa pois Manauksesta ja Brasiliasta. En oikein tieda mita ajatella tai mita kirjoittaa. Kaikki on hyvin omituista.
Michelle jai kotiimme vahdiksi, muuttomiehet tulevat iltapaivalla pakkaamaan loput tavaramme lentorahtiin. Kotimme oli edelleen kaunis, koska olimme vuokranneet sen kalustettuna, mutta se jai sinne steriilina, ei-kenenkaan-kotina. Kaikki omat tavaramme, valokuvat ja taulut ja koriste-esineet olimme kasanneet makuuhuoneisiin pakattavaksi.
Haikeutta, epavarmuutta tulevasta, innostusta ja uteliaisuutta tulevasta, surua, luopumisen vaikeutta, uuden odotusta... en tieda. Kaikenlaista tulee mieleen, yksittaisia hetkia Manauksen ajasta, hyvia ja huonoja.
Me muutamme nyt Intiaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mietiskelyä. Näytä kaikki tekstit

tiistai 11. marraskuuta 2008
perjantai 24. lokakuuta 2008
Voinko enää...
... istua parvekkeella katsomassa kun koko taivas salamoi? Voinko nauttia sateesta ja ukkosesta istuen nojatuolissani shortseissa ja t-paidassa? Voinko tuijottaa tähtitaivasta Etelän Ristiä etsien? Voinko enää nojata parvekkeen kaiteeseen ja katsoa Rio Negron mustaa vettä? Voinko olla ilman naapuritalon grillijuhlia ja nuorten jalkapalloa? Voinko olla ilman forro-musiikkia? Voinko olla ilman ohi rämiseviä busseja täynnä hilpeitä brasilialaisia?
Voinko luopua Amazonista ja sademetsästä?
Manauksen vuosijuhlan huipennuksena oli ukkosmyrsky. Niitä on usein ja ne menevät pian ohi, mutta kansa siirtyi rantabulevardilta kuivempiin paikkoihin. Täydet bussit vievät juhlijat kaupunkiin, pysäköityjä autoja on enää muutama. Naapuritalon kekkerit jatkuvat grillikatoksessa. Minä istun parvekkeella sadetta ja salamointia ihaillen. Musiikkia ei kuulu, se tuntuu omituiselta.

Manauksen vuosipäivä
Tästä näkyy Manauksen hienoin hotelli, Tropical, ja sen takana kerrostalorivistö rantabulevardilla. Meidän talo on joku niistä kauimmaisista. Aamukävelyllä kierran Tropicalin kaikki rakennukset kuvan ulkopuolelle ja kuljen edestakaisin rantabulevardia, joka on kaupungin suosituin kävely-, juoksu-, maleksinta- ja möykkäpaikka.Näitä yleisiä juhlapäiviä Brasiliassa piisaa. Vaikea kuvitella Helsingin, Porin tai Rovaniemen vuosipäiviä kunkin kaupungin yleisiksi vapaapäiviksi. Itsenäisyyspäivä on ymmärrettävä, mutta minkä takia osavaltion vuosipäiväkin on juhlapyhä? Vaikka kieltämättä Etelä-Suomen läänin vuosipäivä olisi sopiva vapaapäivä.
Vapaapäivän vuoksi aamukävelijät ja -juoksijat olivat samaan aikaan liikkeellä kuin minä, yhdeksän maissa, eikä heti kuuden jälkeen kuten tavallisesti. En ole hölkkääjä, ja tässä ilmastossa kävelykin saa hien pintaan niin että kuvittelee tekevänsä suuremmankin urheilusuorituksen kuin joku viiden kilometrin kävely. Reippaudenpuuskassa intouduin talomme alakerrassa olevaan kuntosaliinkin.
Ai miten vuosipäivää vietetään? Ainakin pelataan jalkapalloa. Iltakuuden jälkeen auringon laskettua ei ole liian kuuma. Tuossa hiekkakentällä rannalla lauletaan vaimeasti kansallislaulua, mutta soitto on kuuluvampaa. Vaikeampaa kansallislaulua saa hakea! Sanat ovat konstikkaat ja sävel brasseillekin hankala. ("Ipirangan töyräiltä se kuului, kaikui sankarillisen kansan huuto. Ja vapauden aurinko, kirkkain sätein, paistoi tuolloin kotimaan taivaalta")
Viereisellä kentällä jo pelataan. Meidän ja naapuritalojen kentilläkin teinit pelaavat jalkapalloa tai istuvat kentän reunalla, huudot kaikuvat ja musiikki soi. Naapuritalossa on taas joku kutsunut kaverinsa iltaa istumaan grillin ja uima-altaan ääreen. Joitain yksittäisiä ilotulitusraketteja räiskyy. Ihmiset vellovat rantabulevardilla, kiva ilma. Tätä kaikkea voi katsoa parvekkeeltamme. Tai kuunnella sisällä.

torstai 23. lokakuuta 2008
Kotona Manauksessa 2
Ihmettelen vieläkin tuota käsittämätöntä eilistä väsymystäni. Sitä että joka paikkaan koski ja pelkästään jalat painoivat sata kiloa. Olin sentään nukkunut sikeästi lähes koko matkan mukavissa lentokonetuoleissa.
Tänään sen tajusin. Jotenkin sitä on pakko reagoida kun tulee suuri muutos elämään. Tämä oli minun viimeinen kotimatkani Suomesta Manaukseen. Seuraavaksi lähden Manauksesta uuteen kotiini Intiaan. Manaus katoaa totaalisesti elämästäni. Muistot kyllä jäävät. En voi pyyhkäistä liki kahta erittäin erikoista vuotta elämästäni noin vain.
Manaus ei ollut minulle onnen huipentuma. Tulin Brasiliaan suurin odotuksin: minun piti mennä Sao Paulon Scheringille jatkamaan samoja hommia joita tein Suomessa. Mutta kuten elämässä usein tapahtuu, asiat eivät mene kuten toivoisi. Bayer kaappasi Scheringin, työntekijöitä oli liikaa, minulle ei ollut työtä.
Välillä olen vihannut Manausta. Manauksesta en saanut työtä koska en osaa portugalia kuten brasilialainen, eikä minulle sopivia työpaikkojakaan olisi ollut. Olin yksin ja toimeton, tylsistynyt ja äkäinen, turhautunut kotona tyhjänpanttina olemiseen. Minusta ei ole mihinkään, kaikki on pielessä. Olen kauniissa, ihanassa Brasiliassa mutta keskellä viidakkoa josta ei pääse minnekään. Vankina.
Niin, Brasilia on kaunis maa. Olisin halunnut tutustua siihen paremmin, nähdä enemmän etelän vuoristoa ja idän rantoja, ratsastaa Pantanalin kosteikoissa ja asua Sao Paulon sykkeessä. Mutta kun on suuri maa, ei kaikkeen ehdi eikä rahatkaan riitä.
Portugalin kieltäkään en oppinut, vain kotitarpeiksi. Jonkinlaista aivovoimistelua tuli ja into oppia lisää. Voisin oppia espanjankin! Haluan ylläpitää vaivalla hankittua kielitaitoani... nyt vaan netistä lukemaan Folha Onlinen uutiset NY Timesin sijaan.
Välillä rakastin Manausta. Manauksen ilmasto on ihmiselle sopiva. Aina lämmintä. Koskaan ei tarvitse katsoa lämpömittaria, aina kesävaatteet päälle. Manauksessa ei tarvitse snobbailla tai jäykistellä, ollaan sopivasti maalaisia. Ystävällisiä? Toki. Kaikki ovat ystävällisiä. Manauksessa lauletaan, hyräillään, soitetaan musiikkia, melutaan, nauretaan. Manauksessa ollaan harvoin hiljaa. Manauksessa ei ole kiire, elämä soljuu rauhallisesti. Päivät ovat hyvin samanlaisia, jo ilmastostakin johtuen.
Manaus elää omaa eristynyttä elämäänsä viidakon keskellä, Amazonin rannalla. Ja jatkaa elämäänsä samalla tavalla senkin jälkeen kun minä olen Intiassa. Kai se tuntuu minusta haikealta.

lauantai 28. kesäkuuta 2008
Kaukokaipuuta ja nostalgiaa
Käpylässä kallioilla oli vaarallinen jyrkänne jonka vain lapset tiesivät. Aikuisille se oli parikymmentä senttiä korkea askelma.Olin kolme kun muutimme Haagaan. Maailman ääri oli Pikkumetsän vuoret. Vain lapset kiipeilivät kanjoneissa ja onkaloissa, löysivät seikkailut ja salaisuudet. Aikuiset kulkivat metsikön poikki kauppaan ja kampaajalle.
Maailma laajeni. Ison metsän vuorilta hypimme alas syvyyksiin upoten kainaloita myöten lumihankeen niin että pois rämpiessä kinoksen pohjalle jäi huopatossut. Ison metsän läpi kulki rautatie tunneleineen. Oli uskallettava tuntea junan vetovoima, tarrautua tunnelin seinään ja pysyä hengissä. Isot pojat sanoivat että junan imu vetää raiteille niin että junan alle kuolee. Aikuiset kävelivät leppoisia lenkkejään metsän rauhassa aavistamatta lapsia vaanivista vaaroista.
Aina piti päästä kauemmaksi. Bussi vei Uimastadionille, Töölöntorille ja kaupunkiin. Pyörällä pääsi Ruskeasuolle ratsastamaan. Kadehdin veljeä joka kävi koko oppikoulunsa Ratakadun Norssissa. Minun Norssini muutti Töölöstä jo toisella luokalla ollessani Haagaan. Kavala koulu, kaukana ihana maailma.
Yliopiston päärakennus ja Porthania, Siltavuoren penkereen anatomian ja fysiologian laitokset veivät hieman kauemmaksi. Sitten takapakki - Meilahden sairaala-alue neljän vuoden ajan. Maailma kutistui. Onneksi Dommalla Hietaniemenkadulla oli sentään kirjasto. Pääsi kauemmaksi.
Minne meninkään töihin? Hietaniemenkadulle! Seitsemän vuoden kuluttua mitta oli täysi. Opiskelen lisää, mutta missä: Kauppis oli hankkinut uudet tilat - Hietaniemenkadulta. Kaksi vuotta Hietaniemenkatua lisää! Näenkö koskaan maailmaa?
No, olen kyllä nähnyt maailmaa. Haluan edelleen nähdä maailmaa.
Janoschin lastenkirjassa "Aarretta etsimässä" pikku karhu ja pikku tiikeri etsivät onnea ja tapaavat turistiaasi Mallorcan.
- "Minä tiedän mistä onnen löytää. Kaukaa sen löytää."
Ja he purjehtivat meren yli. Kun he nousivat maihin, turistiaasi Mallorca otti matkalaukkunsa ja jatkoi matkaa. Sillä kaukana ei koskaan ole siinä missä itse sattuu olemaan.
Pidän tuosta turistiaasi Mallorcasta. Minäkin haluan kauas. Toisaalta pikku karhu ja pikku tiikerikin olivat oikeassa - kun he löysivät takaisin kotiin, he olivat onnellisia.
Tänä kesänä olen miltei päivittäin kävellyt Hietaniemenkatua, ohi Domman ja entisen työpaikkani. Hyvin kodikasta. Meilahden sairaala-alue on kaunis. Ja menen mielelläni joka aamu Haagaan töihin.
Uusi koti
Ostimme Etu-Töölöstä asunnon helmikuussa. Olin silloin Brasiliassa ja valitsin uuden kotini ystävän arvion ja kuvien perusteella. Näin kotini eilen ensimmäistä kertaa.
Tietysti jännitti. Espoolaisrivitalon neliöt puolittui kun muuttaa samanarvoiseen töölöläisasuntoon. Keskusta-asuminen on kallista - mihin olemmekaan syytäneet rahamme!
Edelliset asukkaat olivat vielä siivoamassa paikkoja, mutta asunto oli tyhjä. Remontit on tehty hyvällä maulla ja kaikki oli kaunista. Asunto on valoisa ja avara, jokainen vanhan asunnon erikoinen kulma ja kolo on nokkelasti otettu käyttöön joko kaappitilaksi tai jotenkin muutoin. Talossa oli aurinkoinen ja onnellinen henki.
Muutin 1983 Helsingistä Espooseen. Kaikki lapset ovat syntyjään espoolaisia. Kaikki nämä 25 vuotta olen sanonut olevani helsinkiläinen, en ollut oikea espoolainen, vain käymässä siellä. Nyt pääsen kotiin. Ihan entisen oppikouluni viereen.

lauantai 21. kesäkuuta 2008
Juhannusta...
... voi viettää kaupungissakin. Vaikeuksia on, mutta voi viettää. Kaikki ihmiset on mökillä tai merellä tai matkoilla joka tarkoittaa että melkein kaikki paikat on kiinni. Niinkuin kaupat ja ravintolat.
Mikko ehti Wotkinsille ostamaan pihvit ja lihat juhannuspäiväksi, mutta emme olisi ehtineet ruokakauppaan ellei Kampin K-Market olisi ollut kello 18 asti auki. Tietenkin, jos olismme heränneet hyvin varhain, kaikki olisi mennyt hienosti. Mutta Mikko tuli Brasiliasta edellisenä iltana ja on ihan sallittua että ensimmäisenä lomapäivänä nukkuu hieman pidempään.
Lentokentältä soitettiin että matkalle jäänyt kapsekki tulee 11-14 välillä. Yhtään tarkempaa aikaa ei osattu sanoa. On tosi harmillista päivystää kotona jonkun juhlan aattona, kun kaupat menee kiinni yhdeltä ja kun on sellainen huono tapa jättää kaikki viime tippaan. Kun Mikko jonotti Wotkinsin lihoja, minä sain silitettyä kaikki vaatteet ja pestyä pari koneellista uutta silitettävää. Kahdelta kapsekki tuli. Edes kulman taakse Siwaan en uskaltanut lähteä sitä ennen. Mikkohan on lähdössä huomenna purjehtimaan viikoksi ja olisi ollut tosi ankeata olla ilman vaihtovaatteita veneessä. On aika kylmäkin.
Joten juhannusaattona tuli pestyä pyykkiä ja silitettyä. On eksoottista tehdä tuollaisia kotitöitä kun Brasiliassa en tee palkkatyötä, enkä kotitöitä, en siivoa, silitä, jynssää jääkaappia enkä pese pyykkiä. Ja useimmiten syömmekin ulkona.
Nyt saan rautaisannoksen kaikesta elämän tarjoamasta raadollisuudesta kun tulin "lomalle" Suomeen. Tiesin toki itse etten tule lomalle, mutta kaikki ei sitä tiedä. Olen aivan läkähtynyt raadollisesta raadannasta. Terveyskeskuslääkärin työkään ei ole kuin pyörällä ajo - kun kerran on sen oppinut, sen osaa aina. Pyörät muuttuvat, mutta luulen että lääketiede kehittyy pyörääkin nopeammin.
Nyt hyppelehdin, ajatukset taitavat harhailla. Minun piti kirjoittaa juhannuksesta.
Pia ei jaksanut lähteä minnekään vaan jäi työpäivän jälkeen kotiin. Mikon kanssa lähdimme etsimään ravintolaa. Juhannuksen kunniaksi olisimme menneet Michelin-luokan ravintolaan tai muuhun tosi hyvätasoiseen paikkaan. Kuljimme kaupungilla ja olimme jo päätymässä Pizza Hut'iin. Onneksi Aleksilla Raffaello oli auki ja saimme kelvollista ruokaa. Ei siitä juhannustunnelma kattoon asti revennyt, mutta valinnanvaraa oli rajallisesti.
Sääliksi tuli turisteja jotka olivat tulleet ihastelemaan suomalaista keskikesän juhlaa: satoi kaatamalla, oli kylmä ja ravintolat kiinni. Matkaoppaita selaavia pieniä ryhmiä oli siellä täällä, kaikilla toppatakit päällä. Vain karaistuneet selviävät Suomessa.
Juhannusaaton ilta sujui rattoisasti kotona Töölössä televisiosta CSI:ta katsoen. Ihan samaa me tehdään Manauksessakin. Maailma on kovin pieni.

tiistai 10. kesäkuuta 2008
Töissä
Alan olla jo varsin pätevän näköinen lääkäri. Siis näköinen. Olen aivan luonteva valkoisessa takissani. Minulla on takkini etutaskussa lääkefirmojen kuulakärkikyniä kuten lääkäreillä ainakin aiemmin oli tapana olla. Nykyään kynät ovat harvinaista herkkua. Lääke-edustajia käy miltei joka päivä, mutta mainoskynän saan vain kun unohdan palauttaa sen allekirjoittaessani läsnäoloni tai lääkenäytteen. Samoin firmojen jakamat Post it-laput eivät ole nykyään muodissa, vaikka ilman niitä työnteko on hankalaa. Pullaa firmat kyllä tuovat, mikä on aivan turhaa. Lääkärit syövät terveellisesti. Post-it-laput olisivat tervetulleempia.
Nimenikin alkaa olla tuttu. Huopalahden seurakunnassa vaikutti vuosikausia kappalainen, jolla sattui olemaan sama sukunimi kuin kaverilla jonka kanssa menin naimisiin ja jonka nimeä nyt käytän. Emme ole edesmenneen kappalaisen kanssa mitenkään sukua, mutta on hyvin kodikasta olla nykyään samanniminen kuin rippikoulupappini.
Vaikka olen piiloutunut nimen "Kaarina" taakse, joku on vastaanotolle tullessaan tivannut olenkohan mahdollisesti Pirkko. Haagalaiset ovat pitkämuistista väkeä. Yleensä haagalaiset eivät muuta Haagasta pois kuten minä tein 27 vuotta sitten. Haagalaiset juurtuvat konnuilleen ja sen huomaa.
Järkytyin syvästi kun kollegani ei tiennyt mikä on "Haagamarket", kaupunginosan hienoin ruokakauppa. Tänään huomasin että kaupan nimi on lyhentynyt pelkäksi K-marketiksi! Oikea haagalainen löytää silti Haagamarketiin vaikka silmät kiinni. Haagalainen tietää Norssit ja Sykit ja Lärkanit, Riistavuoren vanhainkodin ja Helander-säätiön. Tuoreet pohjois-haagalaiset tunnistaa kun he puhuvat Pohjois-Haagan apteekista eikä Thalian aukion apteekista.
On kivaa olla terveyskeskuksessa. On hauskaa olla hyödyllinen. Työ on vaikeata ja kiireistä, aikaa ei ole tarpeeksi eikä tiedotkaan riitä, mutta jotenkin aina selviää. Neuvoa voi kysyä ja apua annetaan, eikä kukaan ole toistaiseksi suurempaa rähinää nostanut joutuessaan odottamaan vastaanotolle pääsyä. Haagalaiset ovat kaiken lisäksi ymmärtäväisiä.

sunnuntai 18. toukokuuta 2008
Puolitoista vuotta Manauksessa
Olisi hyvä järjestää blogikirjoituksiani siten että aiheiden mukaan voisi lukea vanhoja juttuja. Ekspattielämä - ulkomailla työkomennuksella - jakaantuu erilaisiin vaiheisiin: innostus, uteliaisuus, ihmettely, tuskastuminen, turhautuminen, pelko, viha, ahdistus, hyväksyntä. Ja niin edelleen, eri tutkijat luokittelevat sykliä eri tavoin. Itsekin olen kokenut yllämainitun listan Manauksessa - samoin kuin Philadelphiassa. Ei asuinpaikalla ole väliä, sopeutumissykli on vain kuljettava läpi. Samoin kuin kotimaahan palatessa, ja sepä vasta iskeekin pahasti!
Tunteet vaihtelevat, sykli on jatkuva. Hyväksyntävaiheessakin voi turhautua ja ihmetellä. Olen luultavasti hyväksynyt Manauksen sellaisena kuin se on, vaikka olen tällä hetkellä siihen myös tavattoman turhautunut. Tiedän että turhautuneisuuskin on ohimenevää. Sopeutumisprosessissa pahin on jo ohi.

- Osaan auttavasti portugalia ja voin pyytää kaupassa haluamaani tavaraa tai kysyä onko sitä ja jos ei ole, niin mistä sen löytäisi.
- Ymmärrän kaupungin ja maan hintatason. En käännä kaikkea euroiksi, vaan tajuan hinnat realeissa.
- Tajuan Brasilian eriarvoisen yhteiskunnan. Ei minun tarvitse hyväksyä sitä, mutta en voi sitä muuttaakaan. Maassa maan tavalla, kulttuuri sen mukaisesti. Kaikki vaan eivät ole tasa-arvoisia.
- En kiinitä meteliin huomiota. Aamulla kello 4 talomme edessä soiva kovaääninen musiikki ei minua herätä.
- Välikäsien käyttö on normaalia. Se vaan on niin. Asioiden suoraan hoitaminen on vaikeata. Sukulaisia ja tuttavia suositaan. Minä varmasti häviän koska minulla ei ole sellaista verkostoa kuin paikallisilla, mutta en voi sille mitään. Maksan varmasti liikaa, mutta kaikkien on ansaittava elantonsa.
- Käytän kireitä timanttikoristeisia farkkuja. Ostin jopa tiukat capri-shortsit joita olen aina vihannut. Niitä olen käyttänyt toistaiseksi vain kotona. Minihame ja farkut ovat käyttövaatteeni.
- Iästäni huolimatta suosin avoimia toppeja ja hihattomia puseroita.
- Vaikka en itse loju uima-altaalla ruskettumassa, en ihmettele brasilialaisten intoa siihen.
- Komeroni on täynnä sandaaleja. Eri värisiä. Kenkiä en juuri käytä.
- Alueet joita puolitoista vuotta sitten pidin slummeina, ovat nyt normaalia keskiluokan asuinaluetta.
- Rantabulevardimme virtsan haju on normaali haju joka vain kuuluu bulevardille kaikkien muiden hajujen joukkoon. Eivät hajut edelleenkään minua ilahduta, mutta ne vaan kuuluvat Manaukseen.
- Näen edelleen vihreän homeen peittämät jalkakäytävät ja talojen seinät, mutta en pidä sitä enää köyhyyden merkkinä vaan ilmastoon kuuluvana ilmiönä. Rumaahan se on. En edelleenkään pysty näkemään Manausta kauniina kaupunkina.
- Jos lämpö laskee +22C:een, palelen ja pidän farkkuja ja villatakkia.
- En koskaan lakkaa itse kynsiäni. Käyn manikyyrissä ja pedikyyrissä.
- Manauksen ravintolatarjonta on suppea eikä ruoka ole kovin hyvää. Sille ei voi mitään. Kun käymme Sao Paulossa, syömme sitten paremmin.
- Viini... se ei istu Manaukseen. Ravintolassa kannattaa tilata mieluummin olutta tai jotain alkoholitonta, hedelmämehua, vettä tai limsaa.
- Ajan sujuvasti autoa Manauksessa ja pystyn luoviin ratkaisuihin. Tulin Suomeen ja sain ensimmäisenä päivänä sakot Kannelmäessä kun en muistanut että parkkikiekot on olemassa. Mannerheimintiellä olen puikkelehtinut manauslaisittain kaistoja vaihdellen ja Aleksis Kiven kadulla poukkasin "Kääntyminen kielletty"-liikennemerkin kohdalla vasemmalle. Tajusin rikkeeni vasta kun olin ne tehnyt - toimin vain kuten Manauksessa ajetaan.
Jatkan listaa tai mietin sitä vielä. Nyt pitää lähteä. Yritän ajaa liikennesääntöjen mukaisesti. Jos minut pysäytetään, voin ehkä näyttää brasilialaista ajokorttiani?
torstai 1. toukokuuta 2008
Matkalla töihin!

Jotkut valittaa että työmatka venyy puolesta tunnista tuntiin. Sanoisinko näin... valittavat turhasta!
Olen odottanut työn alkamista 1.5 vuotta. Nyt lähden terveysasemalle Helsinkiin. Manauksesta Rioon, neljä ja puoli päivää Riossa, lennähdys maapallon toiselle puolelle, neljä päivää eteläisessä Intiassa, sieltä Suomeen kesätöihin.
Kun jotain oikein kaipaa, kannattaa sen eteen kiertää maailmaa saavuttaakseen odottamansa. Vaikka sitten päätyykin lähtöpisteeseen. Lapsuuteni Etelä-Haagaan.
lauantai 26. huhtikuuta 2008
Ihan vaan mietteitä
Olemme Vapun aikaan neljä päivää Riossa ihan vaan turistina ja sieltä lennämme eteläiseen Intiaan, entiseen Madras-nimiseen kaupunkiin, nykyinen Chennai. Miksi? - Siellä on tehdas jota Mikko menee katsomaan.
Intian jälkeen Suomeen, Mikko jatkaa Manaukseen. Minä tulen olemaan Manauksesta pois melkein kolme kuukautta! Voisi sanoa että olen kymmenen kuukautta vuodessa lomalla ja kaksi kuukautta töissä. Voi kuulostaa ylelliseltä, mutta kerronpa miksi se ei ole.
Kun asuu ulkomailla, sitä asuu kotonaan ja elää arkipäivää. Ei olla turistimatkalla, olkoon vaikka kuinka eksoottinen ympäristö. Kerran tai pari voi käydä ihmettelemässä slummeja tai mennä forro-tanssipaikkaan, kuten lomamatkallakin tekisi, mutta sitten se on nähty. Lopulta haluaa olla paikoissa joissa on samankaltaisia ihmisiä kuin itsekin. En usko että on mitenkään rasistista haluta olla ihmisten kanssa joiden kanssa voi puhua asioista jotka kiinnostavat molempia. Tai että yleensä voi keskustella.
Oma kieli! Sen tärkeyden tajuaa kun sitä ei voi käyttää. Miten voin muuten sanoa, juuri oikealla vivahteella, sen mitä tarkoitan siten että toinen tajuaa mitä tarkoitan? Englantini on vahva, mutta se ei ole äidinkieleni. Puhumattakaan niistä joiden kanssa puhuisin englantia! Englantia on useimmiten puhuttava tarkoituksella väärin. "Bad English".
En pelkää unohtavani suomen kieltä, mutta pelkään unohtavani englannin kielen. Kuusi vuotta Amerikassa ei opettanut minulle autenttista aksenttia - sitä ei aikuinen opi koskaan - mutta pelkään että unohdan sujuvan, kieliopillisesti oikean englannin jota käytin Amerikassa.
Kun en ole töissä, voin käyttää aivojani portugalin opiskeluun ja lukea ja kirjoittaa. Mutta paikallisille näyttäydyn vääjäämättä tyhmänä. Kommunikointi on tajuttoman tärkeä asia. En voi puhua omalla kielelläni, portugalini on hassunkurista, englantia ei ymmärretä tai ymmärretään väärin. Olen jonkinlainen pelle. Ajattele ulkomaalaista Suomessa vääntämässä suomea - miten suhtaudut? Rupeatko puhumaan syvällisiä? Ei - kysyt vain "Kauanko olet ollut Suomessa?" "Mitä pidät Suomesta?" "Mistä olet kotoisin?" "Ai Nicaraguasta? Varmaan kaunis maa, haluaisin joskus matkustaa sinne!" ... ja sitten olet tyytyväinen kun olet ilahduttanut ulkomaalaista ja jaksanut jotenkin kuunnella vastauksetkin. Seurustelua? Älykästä keskustelua? Hah-hah.
Sen vuoksi menen Suomeen kesätöihin. Jotta voin taas tuntea itseni, tietää kuka oikeasti olen, olla vaihteeksi se älykäs tyyppi jollaisena itseäni pidän. Puhua ja keskustella, väitellä, perustella, olla ironinen ja vitsikäs.
Huumori onkin vieraalla kielellä kaikkein vaikeinta! Kukaanhan ei oleta ulkomaalaisen olevan vitsikäs, kaikki mitä sanot, otetaan tosissaan. Pitää olla hurjan varovainen.

perjantai 15. helmikuuta 2008
Manattu Manaus
Jos ei aikaisemmin ole ottanut päähän niin nyt kyllä.
Tässä on vuosi nähty vaivaa ja matkattu useampaan kertaan Suomeen hakemaan työviisumia jonka piti olla valmis viimeistään silloin kun tammikuussa 2007 (siis vuosi sitten) muutin Manaukseen.
Nyt on viisumi, mutta ei työtä eikä enää edes lupausta työstä. Ainoa potentiaalinen työpaikka on viranomaisten valvonnan alla. Osavaltio syyti kasoittain rahaa paikalliselle biotekniikkakeskukselle, mutta ehtona oli että strategian pitää olla selkeä, uusi ja putiikin olisi syytä tuottaa rahaa. Nyt Brasíliassa, pääkaupungissa kootaan työryhmiä ja pohditaan miten toimitaan jatkossa. Brasilian tavat tuntien uskoisin olleeni pitkään eläkkeellä ennenkuin biotekniikkaputiikin strategia on selkeä.
Niin että se siitä. Vaikka kieltämättä Lulan toive selkeästä suunnitelmasta rahojen käytölle on minustakin varsin terve ajatus.
No. Kassakaappeja ei ollut. Meille sanottiin että menkää Bemoliin (kodinkoneiden ja sensellaisten yleiskauppa) ja ostakaa sieltä. Kiersimme kaikki kaupungin Bemolit, ei kassakaapin poikastakaan. Lopulta tilattiin kaappi Sao Paulosta ja nyt meillä on samanlainen lokero kuin hotelleissakin.
Jokunen viikko sitten menin Bemoliin katsomaan matkalaukkuja. Ensimmäiseksi näin kassakaapit. Niitä oli kasoittain, useita malleja.
Kassakaapit ovat ilmeisesti sesonkikamaa. Tammikuu on otollisin aika kassakaapeille, ei heinäkuu. Heinäkuussa voi kyllä ostaa matkalaukkuja.
Tässä on vuosi nähty vaivaa ja matkattu useampaan kertaan Suomeen hakemaan työviisumia jonka piti olla valmis viimeistään silloin kun tammikuussa 2007 (siis vuosi sitten) muutin Manaukseen.
Nyt on viisumi, mutta ei työtä eikä enää edes lupausta työstä. Ainoa potentiaalinen työpaikka on viranomaisten valvonnan alla. Osavaltio syyti kasoittain rahaa paikalliselle biotekniikkakeskukselle, mutta ehtona oli että strategian pitää olla selkeä, uusi ja putiikin olisi syytä tuottaa rahaa. Nyt Brasíliassa, pääkaupungissa kootaan työryhmiä ja pohditaan miten toimitaan jatkossa. Brasilian tavat tuntien uskoisin olleeni pitkään eläkkeellä ennenkuin biotekniikkaputiikin strategia on selkeä.
Niin että se siitä. Vaikka kieltämättä Lulan toive selkeästä suunnitelmasta rahojen käytölle on minustakin varsin terve ajatus.
Viisumiasiat ovat yleisin keskusteluaihe muutenkin gringojen nettipalstalla jossa silloin tällöin käyn katsomassa josko joku toinenkin onneton olisi muuttanut Manaukseen. En kyllä tajua mitä ne siellä Sao Paulossa tai Riossa löytävät valitettavaa. Viisumi tai ei, nuo kaupungit eivät ole mistään eristyksissä. Mutta viisumit ovat toinen hankala asia, byrokratia toinen. Ja yleensä ne liittyvät toisiinsa.
Sao Paulossa ja Riossa saa myös ostettua hyödykkeitä, ruokaa ja tavaraa. Päädyimme puolisen vuotta sitten ostamaan kassakaapin kotiin, sen jälkeen kun kaksi kallisarvoista koruani katosi samaan aikaan kun siivoojamme lopetti meillä työnteon. Ei niin että näillä olisi mitään tekemistä toistensa kanssa. Ei toki.

No. Kassakaappeja ei ollut. Meille sanottiin että menkää Bemoliin (kodinkoneiden ja sensellaisten yleiskauppa) ja ostakaa sieltä. Kiersimme kaikki kaupungin Bemolit, ei kassakaapin poikastakaan. Lopulta tilattiin kaappi Sao Paulosta ja nyt meillä on samanlainen lokero kuin hotelleissakin.Jokunen viikko sitten menin Bemoliin katsomaan matkalaukkuja. Ensimmäiseksi näin kassakaapit. Niitä oli kasoittain, useita malleja.
Kassakaapit ovat ilmeisesti sesonkikamaa. Tammikuu on otollisin aika kassakaapeille, ei heinäkuu. Heinäkuussa voi kyllä ostaa matkalaukkuja.
Tunnisteet:
brasilia,
manaus,
mietiskelyä,
työtä tai sen tapaista
lauantai 12. tammikuuta 2008
Vuosi vierähtänyt
Tyhjä olo. Vuosi sitten tulin Manaukseen ja nyt ihmettelen mitä oikein olen saanut aikaiseksi. Olenkohan tehnyt mitään.
En ole vieläkään töissä. Tosin nyt vasta saimme työhön edellyttävän viisumin. Se oli työvoitto jo sellaisenaan vaikkei koskaan töitä löytyisi. Viisumin piti olla valmiina viime tammikuussa kun lähdin Manaukseen, sitten kesällä, sitten marraskuussa aivan varmasti. Nyt pitkitimme joululomaamme Suomessa jotta viisumi ehtisi mukaan. Viisuminkirjoittaja oli myös pitkällä joululomalla.
Manauksen kodissa tietoliikenneyhteydet eivät ole parantuneet. Itse asiassa huonontuneet... Langatonta yhteyttä ja uutta antennia katolle on puuhattu jo puolitoista kuukautta. Kaapelimiehet olivat jättäneet jotain koodinumeroita sisältävän lapun keittiöön sinä aikana kun olimme Suomessa. Enhän minä niistä mitään ymmärtänyt. Ja vielä uuden tietokoneeni kanssa. En päässyt nettiin. Mikko tuli töistä kotiin ja sai yhteyden kaapelin avulla. Minä yritin lukea Hesaria omalta koneeltani uudella yhteydellä mutta heti tuli portugalinkielinen vaatimus salasanasta jota minulla ei ole. Ja kehoitus ottaa yhteys operaattoriin, siis niihin kaapelimiehiin. Nytkin piti ottaa kone kokeiltavaksi ostoskeskukseen jossa on ilmainen langaton yhteys ja kirjoitan tätä valitusta Millenium-ostoskeskuksen foodcourt'issa.
Millenium on Manauksen paras ostoskeskus. Ihmiset näyttävätkin rikkaammilta. Paljon krokotiili-paitoja ja koruja. Brasilialainen musiikkivideo luo kuitenkin tunnelmaa kuten yleensä paikoissa jossa muutenkin on hälyä riittämiin.
Kun ensimmäisen kerran tulin Manaukseen käymään ennen muuttoani tulimme suoraan lentokentältä Mikon kanssa tähän samaiseen foodcourt'iin lounaalle. Paikka ei tehnyt silloin varakasta vaikutelmaa. Meteli oli hirveä ja kaikki ihmiset näyttivät samanlaisilta. Vuoden aikana olen ainakin tottunut meteliin eivätkä manauslaisetkaan ole kaikki samannäköisiä. Ja osaan tilata ruoan enkä kurki kassakoneesta paljonko ostokseni maksaa.

kielitaito,
kulttuurieroja,
mietiskelyä,
työtä tai sen tapaista
tiistai 27. marraskuuta 2007
Joulu on tuossa tuokiossa
Lasten ollessa pieniä haimme joskus Somerniemeltä joulukuusen. Talvisessa metsässä valikoimme puun jonka saatoimme käsisahalla ja kirveellä kaataa ja tuoda auton katolla kotiin. Tai ostimme Partiolaisten joulukuusen Espoon markettien parkkipaikalta.
Amerikassa kuusenhaku oli järjestettyä ohjelmaa. Ajoimme joulukuusifarmille, kiersimme hevosen vetämissä heinäkärryissä riviin istutettujen kuusten välissä kunnes näimme yksilön jonka saimme itse kaataa. Puu nostettiin kärryihin, paketoitiin siististi, laitettiin auton katolle sillä aikaa kun nautimme lämmintä omenasiideriä ja pikkuleipiä ja ostimme kuusenhavukransseja kodin ulko-oveen laitettavaksi.
Amazonilla ei ole joulukuusifarmeja, ei luonnonkuusia eikä edes tuotettuja havupuita, mutta marketit myyvät muovikuusia. Vieraillessani Mikon työpaikalla iskin silmäni sisääntuloaulan vitivalkoiseen muovikuuseen - lähes kokonaan peitetty punaisin palloin ja punaiset vilkkuvat jouluvalot kiertävät kuusta, latvassa lempeän näköinen enkeli. Kuusi koristettiin heti marraskuun alussa.
Viikonloppuna kiersimme marketit ja keskustassa hallin ympärillä olevat halpakaupat. Joulukoristeita, palloja, kransseja, vilkkuvia valoja, muovisia joulupukkeja, itseni kokoisia puhallettavia rantapallotyyppisiä käsiä heiluttavia joulupukkeja, tikkaissa kiipeäviä joulupukkeja, narussa roikkuvia joulupukkeja oli, puhumattakaan aidon kokoisista puhallettavista poroista ja lumiukoista ja mekaanisista joulupukeista, -muoreista ja tontuista jotka toistivat ho-ho-ho. En halunnut rantapallopukkeja tai -poroja, halusin valkoisen muovikuusen jonka täyttäisin punaisilla palloilla ja punaisilla vilkkuvilla jouluvaloilla.
Olen nyt kiertänyt kaikki keksimäni Manauksen kaupat joissa saatettaisiin myydä muovikuusia, mutta kaikki ovat vihreitä. Seimiä on kaupoissa eri kokoisia, mutta minulla on Lauttasaaren varastossa hyvä seimi enkä tarvitse toista. Valkoista muovikuusta minulla ei ole ennestään.
Pizzerian miestarjoilijat ovat vahvasti intiaanipiirteisiä - vinot silmät, korkeat poskipäät, tumma iho, tuikean hymytön ilme. Ja tonttulakki päässä. En tiedä miksi olen mielessäni ominut tontut ja tonttukulttuurin Pohjoismaihin, etenkin Suomeen. Tonttulakkiset intiaanit pizzeriassa jonka takaseinällä on valtava taulutelevisio jossa pauhaa karnevaalihenkiset brasilialaiset musiikkivideot. Parasta forroa ja boi bumbaa. Ahdasmielinen ja vieraisiin kulttuureihin sopeutumaton kun olen, joulurauha ei tule ensimmäisenä mieleen.

torstai 4. lokakuuta 2007
Lääkärin glooria
Uusi siivoojamme, Maria, pesi valkoisen lääkärintakkini, jossa on Trooppisen sairaalan logo. Marialle valkeni että tämä kieltä surkeasti puhuva ulkomaalainen onkin lääkäri. Kohosin jalustalle, minusta tuli Dona Karina ja sain nähdä Marian ihottuman, kuulin pitkän tarinan moskiiton puremasta ja sen seurauksista. Tarina ei aivan auennut. Mielestäni Maria kärsii puheviasta enemmän kuin ihottumasta, mutta ihotautilääkärin vastaanotolle meneminen oli minustakin hyvä idea. Ja voi olla että se puhevikakin on vain minun korvissani.
Maria on tehtaan työntekijöitä ja siten yksityisen sairasvakuutuksen piirissä. Samana päivänä oli järjestynyt aika yleislääkärille, joka lähetti Marian ihotautilääkärille jonne pääsi heti seuraavana päivänä. Terveydenhuolto pelaa.
Mutta se lääkärin gloria. Olen miettinyt mistä se johtuu. Se ei ole pelkästään raha ja rikkaus. Suomessa lääkärin palkka on surkea, mutta silti ammattia arvostetaan niin että ainakin itse lääkärinä sen huomaa. Minkä takia? Työhän on usein epämiellyttävää, sotkuista ja haisevaa. Sairaudet eivät ole kauniita. Lääkärille on palkitsevaa saada potilas kuntoon, tai ainakin saada tauti siten kuriin että potilaan elämänlaatu parantuu. Se on potilaallekin onnellista.
Suomessa lääkärin arvostus on kuitenkin rajallista. Amerikassa jo tajusin ammatillisesti olevani paljon Mikon yläpuolella vaikken ollut edes töissä. Täällä arvostus menee jo sfääreihin. Sekä täällä että Amerikassa lääkäreiden palkat ovat korkeat. Mikä merkitys sillä lopulta on - en tiedä.
Lääkäri kysyy vastaanotolla intiimejä asioita, sellaisiakin mitä ei muille kerrota. Lääkäri tutkii, katsoo, koskettaa, painelee, puristaa, koputtelee ja kokeilee. Lääkäri ei kysy haluaako potilas riisuutua. Lääkäri tekee hoitosuunnitelman. Lopullinen vastuu hoidosta on lääkärillä. Tauti kuin tauti, ala kuin ala. Lääkärille hoitopäätös ja vastuu tutkimuksista ja hoidosta tai hoidon lopettamisesta tai ettei tutkimuksia tai hoitoa tarvita on suuri asia, en tiedä tajuavatko potilaat sen. Jos tajuavat, silloin ymmärrän lääkärikunnioituksen. Lääkäri tekee jokaisen tapaamansa potilaan kohdalla päätöksen jatkohoidosta. Ihan tavallinen terveyskeskuslääkäri näkee parikymmentä potilasta päivässä. Se tarkoittaa yhtä montaa hoitopäätöstä. Toisen ihmisen elämään vaikuttavia päätöksiä viidentoista minuutin välein. Kaikki päätökset eivät ehkä ole oikeita, mutta päätös on tehtävä.
Potilaat menevät kotiin, kertovat perheelle ja sukulaisille mitä lääkäri sanoi. Se voi olla merkittävä tapahtuma potilaalle, sellainen joka muistetaan vielä vuosien kuluttua. Kun potilas raportoi perheelleen vastaanottokäynnistään, lääkäri on jo tavannut sata muuta potilasta ja tehnyt sata uutta päätöstä. Ehkä siinä se glooria. Vastuu monen ihmisen terveydesta ja sairaudesta. En tiedä.
En ole täällä töissä, mutta oikeastaan - en pane pahakseni sitä glooriaa. Olen ainakin jotain.

tiistai 25. syyskuuta 2007
Hammaslääkärissä
Olen lääkäri luultavasti sen vuoksi että lääkärissä käynnit ovat tavattoman rasittavia, stressaavia ja suorastaan pelottavia. Jopa hammaslääkärissä käynnit. Lääkärit kysyvät vaikeita kysymyksiä ja menen solmuun yrittäessäni selvitä niistä. Jopa hammaslääkärit pystyvät aiheuttamaan täydellisen taantuman ajatuskyvyssäni.
Michelle suositteli hammaslääkäriksi Dra. Márciaa, jonka mainosti puhuvan jonkin verran englantiakin ja varasi minulle ajan. Lupasi olla puhelimen tavoitettavissa jos tarvitaan tulkkausapua. Koppavasti sanoin että tuskin apua tarvitaan, kyse on simppelistä asiasta, ja yleensäkin hammaslääkärissä on tavattoman vaikea puhua koska suu on täynnä tuppoja ja imureita ja joka tapauksessa, olen lääkäri ja hallitsen alan kielen.
Istahdin odotustilaan, mutta mitään ei tapahtunut. Koputin varovasti Márcian huoneen ovelle. Ahaa, täällä jokaisella lääkärillä onkin omat vastaanotto- ja odotustilat, potilaat eivät norkoile yleisissä tiloissa. Vastaanottovirkailija tiesi odottaa minua ja pyysi dokumentteja. Dokumentteja? Mitä? Ensimmäinen soitto Michellelle.
- "Se vakuutuskortti jonka annoin Mr. Mikolle, vihreä-valkoinen, eikö sinulla ole sitä?
- "En ole kuullutkaan. Ehkä voin maksaa rahalla ja saan korvauksen myöhemmin?"
Maksoin etukäteen. Tarkistus ja tarvittavat röntgenkuvat maksoivat 32 euroa.
En ollut odottanut itseni pituista, Miss Brasilian näköistä kaunotarta hammaslääkärin valkoisessa takissa. Tunsin itseni vanhaksi ja ryppyiseksi. Menin täysin lukkoon. Unohdin portugalin kokonaan. Unohdin myös latinan. En muistanut aivan tavallista sanaa "profylaksia", suojalääkitys. Olin kirjoittanut esitietoihin että käytän päivittäin doksisykliiniä, mutta ainoa mitä sain sanottua kysymykseen "Miksi?", oli "Malaria...". Márcia kysyi onko minulla malaria. "Ei, ei, mutta... ". "Profylaxis?" ehdotti Márcia. "Sim, sim".
Tutkimuksen aikana minun ei oletettukaan puhuvan. Sen jälkeen Márcia selitti jatkosuunnitelman minulle, ja sanoin "Sim, sim". Luulen että Márcia ei uskonut minun ymmärtävän mitään, koska soitti Michellelle ja Michelle tulkkasi minulle. Michelle ei ole kovin hyvä lääketieteellisessä englannissa, eikä Márcia puhunut englantia lainkaan. Onneksi olin kuitenkin ymmärtänyt mitä minulle oli selitetty vaikken muuten onnistunut tekemään älyllistä vaikutusta.
Vastaanottoapulaisen kanssa sovin mielestäni tyylikkäästi seuraavan käynnin seuraavalle viikolle. Vastaanottoapulainen soitti silti Michellelle ja Michelle kertoi minulle että seuraava käynti on viikon kuluttua.
Olin täysin maassa käyntini jälkeen. Soitin Michellelle ja sanoin että taisin kyllä ymmärtää kaiken, mutta menen paniikkiin kun olen potilaana. Michellen mielestä se oli kovin vitsikästä
- "Hah hah, a doctor is afraid of doctors, very funny"
Brasilialaiset voivat olla todella rasittavia.

mietiskelyä
lauantai 15. syyskuuta 2007
Lauantaipäivän huumaa
Useimmat viikonloput vietämme todella laiskasti. Niinkuin tänään. Mikko on viikolla aina töissä, minä nyt en tee oikeastaan mitään. Sepä vasta raskasta onkin. Viikonloppuna pitää levätä.
Ainoa tärkeä tekeminen täksi viikonlopuksi oli Mikon parturissa käynti. Menimme Amazonas Shopping Centeriin. Emme olleet ainoat. Niin autopaikat kuin mopopaikat olivat täynnä. Mopot ovat täällä suosittu kulkuväline, ne ovat halpoja, autot taas kalliita. Bussit ovat halpoja, mutta mopolla saa liikkumisen vapautta. Luultavasti mopo on myös Manauksen paras syntyvyyden säännöstelijä. Mopoon kun ei mahdu kuin nelihenkinen perhe tavaroineen.
Parturiin pääsee aina. Mikko ilmottautui tiskillä ja hienosti meikattu nuorukainen riensi heti palvelemaan. Parturi-kampaamo-kauneushoitolassa on aivan liikaa työntekijöitä. Kun työntekijöillä ei ole muuta tekemistä, he kaunistavat toisiaan. Brasiliassa pitää olla kaunis. Itse en ole uskaltanut vielä käydä kasvohoidoissa, manikyyreissä tai pedikyyreissä, hammaslääkärille pitäisi varata aika. Hampaita valkaistaan varmasti kerran kuussa. Amerikka ei ole mitään tähän maahan verrattuna. Kaikilla on hohtavan valkoiset hampaat ja virheettömät kynnet.
Mikko toivoi että istuisin hiustenleikkuun ajan rupattelemassa hänen vieressään. Se on ihan tavallista. Kaveri tai vaimo tai mies istuu vieressä ja juo kahvia. Meikatun pojan katsominen kuitenkin nauratti niin että lähdin mieluummin pois ja toivoin että Mikko selviää yksin.
Lounasaika. Mennään MacDonaldsiin. Brasiliaksi MäkiDonaldsi. Konsonanttiin loppuvat sanat ovat outoja brasilialaisille. Siksi George W Bush'kin on "Dzhoodzi daablju Bushi". Ja BigMac on BigiMäki. Söimme kuitenkin McNificot. Henkilökunta on aina ylpeän helpottuneita selvittyään tilauksestamme - kaksi MäkiNifikoa, toinen ilman pekonia ja juustoa, toinen ilman pekonia mutta juuston kanssa. Ja kokikset - "Koka laitshi" ja "Koka normau" - Coca Cola Light ja tavallinen kokis, normal.
Parturin jälkeen Makroon, tukkuun. Sieltä Romaan, kaupungin kalleimpaan ruokakauppaan. Japanilaisten omistama, sieltä saa hyvää riisiä.
Täydellinen päivä. Kuuma päivä, 40C astetta. Luimme parvekkeella kunnes tuli pimeätä. Illaksi elokuva odottamassa.

tiistai 4. syyskuuta 2007
The Importance of Being Hispanic
Omituinen otsikko johtuu siitä että katsoin eilen elokuvan "Ihe Importance of Being Ernest", todella nokkela Oscar Wilden näytelmä josta on joku vuosi sitten tehty oikein hyvä elokuva.
Se että on hispaano, latino tai yleensä asuu Etelä-Amerikassa on tärkeä tieto immigraatioviranomaisille, mutta etelä-amerikkalainen joutuu matkustaessaan maasta toiseen jatkuvasti nöyryytetyksi ja häntä kohdellaan aina toisen luokan kansalaisena.
Michelle on Mikon 30-vuotias sihteeri. Kaunis, vaaleaihoinen, mustatukkainen, vihreäsilmäinen brasilialainen. Lempeä ja ystävällinen, avulias ja kohtelias, rakastaa eläimiä, ottaa kotiinsa sairaita kulkukoiria ja hoitaa ne kuntoon. Kaksi kaupallista yliopistotutkintoa, erikoistunut henkilöstöhallintoon. Puhuu hyvin englantia. Suomalaisessa firmassa töissä.
Michelle meni Lontooseen. Kaikkihan me tiedämme että maahantulolomakkeessa kysytään rahavaroista ja laitamme siihen mitä sattuu, jos mitään. Pelkkä typerä muodollisuus...
Ensimmäiseksi Michelle joutui näyttämään paluulippunsa Brasiliaan. Sen jälkeen hänen oli levitettävä kaikki matkustusdokumenttinsa, rahansa viimeistä kolikkoa myöten ja luottokorttinsa virkailijan tutkittavaksi. Yleensä immigraatiovirkailijat kysyvät onko kyseessä huvi- vai työmatka. Michelleltä kysyttiin "Oletko prostituoitu?"
Näitä juttuja kuulee jatkuvasti. Ennen kuin itse asuimme Etelä-Amerikassa oli hassua kun hispaanot otettiin lentokentillä eri jonoihin ja heidän tavaransa pengottiin ja heidän maahantulotarkastukset kestivät. Heitä osasi välttää - jos oli latinoja, mennään toiseen jonoon. Enää se ei ole hassua. Ihmisten loukkaaminen, asuinpaikan tai etnisyyden takia leimaaminen epäilyttäväksi tai toisen luokan ihmiseksi jota voi kohdella kuinka vaan on pelkästään halveksittavaa.
En todellakaan tiedä voiko asiaan ikinä tulla inhimillistä ratkaisua. Enkä tiedä kuinka kauan oma EU/Finland-passini auttaa maahantulotarkastuksissa. Asunhan Etelä-Amerikassa. Latino, siis epäilyttävä.

lauantai 1. syyskuuta 2007
Teekin vietiin
Laitoin tänään valkoisen t-paidan päälle. Se oli amerikkalainen, Gap-kaupasta ostettu aivan tavallinen, suorastaan tylsä t-paita. Ennen Suomeen lähtöä olin jättänyt Renatalle lapun jossa kyselin olikohan Renata nähnyt puseroani kun en löytänyt mukaan otettavaksi. Pusero ei tuoksunut Omolle jota meillä käytetään, ja Mikkokin huomautti että hihat lerpattavat omituisesti. Renata on minua tukevampi. Taidamme kulkea samoissa vaatteissa.
Puseron ja muiden tärkeiden asioiden takia aamurutiinini menivät aivan sekaisin. Laitoin kahvinkeittimen päälle samalla kun Mikko kaatoi teekannusta viimeisen kupillisen. Omaan, maidolla saastutettuun kuppiinsa! Luulin että Mikko kaatoi minulle, mutta Mikko oletti että olen juonut teeni jo ajat sitten, kuten yleensä. Juon aina aamulla ensin teetä, sitten nautin kahvin.
Olin melko tuohtunut asiasta. Kun ei satu olemaan suurempia murheita, voi tuohtua pienemmistäkin jutuista. Tähän asti päivä onkin ollut miellyttävän joutilas.
Joutilas päivä. Katson Prinsessa Dianan muisto-ohjelmaa parvekkeella.
Puseron ja muiden tärkeiden asioiden takia aamurutiinini menivät aivan sekaisin. Laitoin kahvinkeittimen päälle samalla kun Mikko kaatoi teekannusta viimeisen kupillisen. Omaan, maidolla saastutettuun kuppiinsa! Luulin että Mikko kaatoi minulle, mutta Mikko oletti että olen juonut teeni jo ajat sitten, kuten yleensä. Juon aina aamulla ensin teetä, sitten nautin kahvin.
Olin melko tuohtunut asiasta. Kun ei satu olemaan suurempia murheita, voi tuohtua pienemmistäkin jutuista. Tähän asti päivä onkin ollut miellyttävän joutilas.
lauantai 18. elokuuta 2007
Ei vain Brasiliassa
Brasiliassa lennot ovat aina myöhässä. Alle tunnin myöhästymistä ei lasketa. Mutta osataan sitä muuallakin.
Lensin tällä viikolla Suomesta Manaukseen, matkaan meni 51 tuntia. Lontoossa oli jotain häiriöitä joten BA:n kone tuli Helsinkiin tunnin myöhässä. Sen takia lähtö olisi myöhästynyt tunnin, mutta kun olimme menettäneet slottimme niin jouduimme odottamaan starttilupaa vielä 45 minuuttia. Poikkeuksellisesti pääsimme sentään laskeutumaan melkein heti Lontooseen saavuttua. Näytti jo siltä, että saattaisin sittenkin ehtiä São Paulon koneeseen kunnes jouduimme odottamaan puoli tuntia kun kenttähenkilökunta yritti saada matkustajaputkea toimimaan. Kippari kuulutti kuivalla brittihuumorilla "yleensä ongelmana on, että mistään ei löydy putken käyttäjää; onhan tämä ainakin vaihtelua". En ehtinyt siihen SP:n koneeseen vaan vasta seuraavaan, 24 tunnin päästä lähtevään. Lontoossa on kyllä aina mukava käydä; Oxford Streetillä ja Regent Streetillä tuntee olevansa oikeassa kaupungissa.
Matkustaminen vaan on tällaista. Eikä Lontoon välttäminen mitään auta; edellisen kerran lensin Pariisin kautta ja jouduin silloinkin yöpymään kaupungissa "koneen myöhäisen saapumisen" takia. Euroopan lentokentät ovat yksinkertaisesti liian ruuhkaiset. Samoin USAn. /M

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)