Järkyttäviä uutisia Suomesta

Satuin lukemaan pitkästä aikaa Iltalehteä. Onneksi luin. Suomi alkaa olla liian vaarallinen maa - pitää kuitenkin harkita Josien tuomista Brasiliaan.

Juttu on kyllä taas kerran osoitus siitä miten journalistinen taso on menossa alaspäin. Mitenkään muuten ei voi tulkita tuota jutun lopussa olevaa "kyseessä ei ole arvokas koirarotu". Ei koirien arvoa mitata rahalla ja muilla mittareilla beagle on arvokkaimpia koirarotuja maailmassa. /M

Kamppailu koirasta!
14.7.2008 15:50

Savonlinnalaismies joutui jahtaamaan koiransa varasta yli 200 metriä.

Koira varastettiin hyvin erikoisella tavalla eilen iltapäivällä Savonlinnassa Talvisalonmäen hautausmaan vieressä sijaitsevalla kevyenliikenteen väylällä. Vielä karkuteillä oleva tuntematon mies ilmestyi puskasta ja katkaisi kuusi kuukautta vanhan beaglen talutushihnan teräaseella.

- Koira oli tuolloin noin seitsemän metrin päässä omistajastaan, kertoo vanhempi rikoskonstaapeli Seppo Leinonen.

Varas nappasi koirassa kiinni olevasta hihnasta ja pakeni paikalta.

Koiran 18-vuotias omistaja lähti varkaan perään. 200 metrin takaa-ajon jälkeen mies tavoitti varkaan.
- Hän hyppäsi varkaan selkään, jolloin tämä putosi polvilleen ja päästi irti hihnasta, Leinonen kuvailee.

Tämän jälkeen koiravaras pakeni paikalta jäähallin suuntaan. Mies on iältään noin 30-vuotias, pituudeltaan noin 175 senttimetriä ja vartaloltaan hoikka. Hänellä oli päällään sininen tuulipuku, päässä sininen lippalakki ja jalassa vaaleat lenkkarit.

Tapahtumaan liittyvät havainnot ja vihjeet pyydetään ilmoittamaan Savonlinnan poliisin numeroon 07187 55200.

Motiivista poliisilla ei ole vielä tietoa. Kyseessä ei ole arvokas koirarotu ja koiran omistaja ei tuntenut varasta.

- Koiravarkaudet ovat Savonlinnassa hyvin harvinaisia, Leinonen sanoo.

Viime viikolla Oulussa naiselta varastettiin koiranpentu suoraan sylistä. Tuntematon mies oli kiskaissut koiran hihnan itselleen ja käskenyt omistajaa poistumaan.

Me tavikset

Hiukan olimme ylpeilleetkin ratsastusharrastuksellamme ja etenkin sillä että Mikko vanhoilla päivillään, tai ainakin varttuneena keski-ikäisenä miehenä, aloitti estehyppelyn.

Tänään luin Hesarista että olemme ihan tavallisia. Suomessa ratsastuksen harrastajien määrä on noussut koko 2000-luvun ajan huimasti ja määräksi arvioidaan jo yli 140 000. Suurin syy on täti-ikäisten naisten innostus ja ilmeisesti he vetävät myös miehiään mukaan. Hesarin mukaan tyypillinen ratsastava mies aloittaa vasta aikuisena harrastuksen, ostaa hevosen ja osallistuu estehyppykisoihin. Aikuiset naiset ovat olleet hevoshulluja pikkutyttöjä ja vuosien tauon jälkeen aloittavat homman uudestaan omien tyttäriensä kanssa.

Sikäli olemme ilmeisesti erikoisia ettemme omista hevosta. Ja onhan sekin että Mikko aloitti estehyppyharrastuksen Amazonin viidakossa jotenkin eksoottista. Mutta aika tavallisia me nyt sitten kuitenkin ollaan.

Olen lääkäri

Vein eilen iltapäivällä koiraa ulos. Mechelininkadulla on paljon koiran ulkoiluttajia, puhumattakaan Väiskin ruohokentistä. Katseltuani parin vuoden verran Hietsun kulmia, en menisi niille viheriöiville niityille kellimään ilman nurmikolle levitettävää peittoa. Se ei ole pelkästään koirienulkoilutuspaikka, vaan myös nuorison hengailupaikka kesäiltaisin. Voi tietenkin olla että tienoilla on yleisiä käymälöitä joille teinit kiltisti vaeltavat.

No, kävelin Mechelininkadun matkatoimistoon juttelemaan Galapagos-saarten matkanjärjestäjän kanssa. Koiran kanssa ei viitsinyt mennä sisään, turisimme ovensuussa. Matkajutut hoituivat ja käännyin kotiin. Jostain poukahti kanssakulkija viereen, sievästi pukeutunut neitonen.
- "Sun piskis kusi just tohon portinpieleen. Annatsä tosiaan piskis kusta toisten rappujen viereen, lapsetkin sairastuu"
Jotenkin häkellyin. Olin koiraa ulkoiluttamassa ja olen ymmärtänyt että koirien kuuluu tehdä tarpeensa ulos. Että se on yksi tärkeimmistä syistä viedä koira ulos. Että "sisäsiisti koira" tarkoittaa sitä että käydään kolme kertaa päivässä ulkona. Vai voiko koiran opettaa potalle? Vaipat?

Harmittaa kun en koskaan keksi mitään nokkelaa sanottavaa. Hämmennyksissäni tokaisin tyhjentävästi
- "Olen lääkäri!"

Siitäs sait!

Muhun matka

Muhu on läntistä Viroa, Saarenmaan ja Hiidenmaan jälkeen Viron suurin saari - parisataa neliökilometriä. Juuri sopiva ratsastusretkiin, maastokin on puistomaista, matalaa metsää ja peltoa. Rannat ovat kivikkoisia ja matalia nekin. Tihuse hobuturismitalu - voisikohan sen kääntää Tihusen heppaturistitalli? - on keskellä saarta ja meren rantaan on tunnin ratsastus, joten emme käyneet uimassa.

Saarenmaa, se Viron suurin saari, on aivan vieressä. Muhuun pääsee mantereelta lautalla 40 minuutissa, Muhusta Saarenmaalle on tie. Vesi saarten välissä on niin matalaa että kivipohjaiselle kannakselle on rakennettu pitkä suora tie jota ajaessa tuntuu kuin ajaisi keskellä merta.

Saarenmaan kuuluisin paikka on tietenkin Kuressaari, jossa oli linna jo 1300-luvulla. 1700-luvulla kaupunki oli suosittu kylpylä- ja lomanviettopaikka, eikä lomaviehätys ole vieläkään kadonnut. Kuressaareen on Muhusta 70 kilometriä ajomatkaa, Tallinnasta sinne lentää hetkessä.

Mutta se Muhu. On kuin katoaisi menneisyyteen, sellaisiin kesiin jolloin aurinko paistoi, viikatteella niitetty heinä tuoksui, kuljettiin polkupyörällä, viljelijöillä Hankkija-lippalakit tai kulmista sidotut nenäliinat päässä. Pelloilla kasvoi ruiskaunokkeja, metsämansikoita oli ahot punaisenaan ja niityt täynnä kukkia.

Muhussa on muutaman talon kyliä mukulakiviteineen, ja harvakseltaan maataloja kapeiden hiekkateiden varrella. Pari päätietä ovat toki asfaltoituja. Talojen maalit voivat lohkeilla, ikkunat olla säröllä ja olkikatotkin vuotaa, mutta pihat ja puutarhat kukoistavat täydellisessä kukkaloistossaan. Unikot kukkivat, pionit hehkuvat, sireenit ja tuomet tuoksuvat. Takapihojen ruostuneet traktorit ja aurat ja talojen repsottavat ovet näyttävät vain pittoreskeiltä yksityiskohdilta eikä korjausta kaipaavilta vioilta.

Muhussa asuu 2,000 ihmistä ympäri vuoden.Kesällä asuu kolme kertaa enemmän - myös suomalaiset omistavat kesäasuntoja Muhussa.

Tihuse hevostila ei ole luksuslomailua vaan varsin vaatimaton paikka. Tihusessa kaikki on vähän sinne päin. Tila on vanha eikä mitään ole tehty ihan valmiiksi. Uudet vinttihuoneet piti olla kunnossa jo viime vuonna, mutta vaikka ne nyt olivat käytössä, ne näyttivät ihan samalta kuin vuosi sitten. Kylpyhuoneiden kaakelit eivät ihan riitä joka kohtaan ja vesieristeetkin ovat jääneet laittamatta. Silti, omistaja Martin saa sydämellisyydellään pilvisenkin päivän vaikuttamaan aurinkoiselta.

Täysihoidolla elää hyvin, mutta useimmat ruoat jäivät meille arvoituksiksi. Aamupuurot olivat aina hyviä vaikkei ollut aavistustakaan oliko se tattaria vai ohraa. Vähän kuin olisi pelannut Trivial Pursuitia - onko olemassa vaniljan makuista riisihiutalevanukasjälkiruokaa? Mitään kevyttuotteita ei Muhussa tunneta. Talon oma omenatuoremehu oli ihanaa ja mahlakin meni janojuomana.

Parhaimmillaan meitä oli 11 ratsastajaa. Me kuusi, kaksi kuusamolaista naista, kaksi naista Helsingistä ja yksi saksalainen nainen. Ei yhtään miestä. Suomessa ratsastus on naisten juttu, tosi hullua! Ratsastus on kuitenkin aika rajua, emme mekään naarmuilta, ruhjeilta tai mustelmilta vältytty. Jakauduimme kahteen ratsastusryhmään, kuuden hengen porukka on oikeastaan maksimi maastossa kun osan aikaa varsatkin kirmailevat joukon jatkona. Tai ei "jatkona" vaan poukkoilevat minne sattuu, varsat kun ovat vauvoja. Välillä varsalle tuli jano, piti löytää hevosjoukosta oma äiti ja pitää maitotauko.

Kokopäivän ratsastuksilla meille tuotiin piknik, sateella söimme viisituhatvuotisessa luolassa, muuten pellon laidassa tai metsän siimeksessä.

Muhussa on mukavaa.

Muhussa

En usko että perjantai 13. päivässä olisi mitään erityistä vaikka viime perjantaina ei kaikki mennyt ihan niin kuin piti.

Ehdimme Pian kanssa hyvin Länsiterminaaliin Tallinnan laivaan, tapasimme Pirren ja muun Muhun ratsastusporukan, Tallinkin suuri SuperStar kiisi kahdessa tunnissa Tallinnaan ja ajoimme autot satamaan. Noukin edellisellä laivalla tulleet kaksi kuusamolaista tätiratsastajaa kyytiin ja sain virkeätä juttuseuraa. Pia kun nukkui koko kahden tunnin ajon Tallinnasta Virtsun satamaan,

Pirre ajoi minun perässä ja ehdin saada jo kiukkuisen puhelunkin
- "Tässä on satasen rajoitus! Me ei ehditä kello kolmen lauttaan jos matelet!"
Tein aggressiivisen ohituksen, ajoin hienoista ylinopeutta ja ehdin paljon ennen Pirreä Virtsuun. Ostin lauttaliput ja menin autojonoon odottamaan lauttaan pääsyä. Ajattelin että Pirre kenties ehtii toiseen lyhyempään jonoon niin että pääsemme kuitenkin samaan lauttaan.

Pirre ajoi nopeusrajoituksia seuraten toisen lauttajonon hännille. Virolaisten aivoituksista ei ota selvää - se lyhyempi ja myöhemmin tulleiden autojono päästettiin lauttaan, sen jälkeen minun jono. Kaikki ei vaan päässeet mukaan. Pia, kuusamolaiset ja minä jäimme Virtsuun Pirren matelijaporukan seilatessa Muhun saaren Kuivastun satamaan. On se niin väärin!

Lautta tuli takaisin tunnin kuluttua ja lastaaminen sujui verkkaisasti. Puoli kuusi Kuivastussa, lautan purkaminen. Muistattehan kuinka lautoissa on ääliöitä joiden autot ei liiku ja koko takana oleva letka seisoo. Mahtaa olla kiusallista olla se nuija joka tukkii koko laivan purkamisen.

No, se olin minä. Lexus ei startannut. Kuului kuin mehiläisen surinaa mutta moottori ei yrittänyt edes yskäistä. Virolaiset autonlastaajat työnsivät Lexuksen rampille ja käskivät sujutella vapaavaihteella rantaan. Siinä sitten seisoin, Pian ja kuusamolaisten kanssa. Viisi lautanlastaajaa tuli katsomaan kuinka Lexus seisoo satamassa, olipas hassua, kyllä nauru maittoi. Ja lähtivät pois.

Soitin Lexus-huoltoon, siellä arveltiin että akku on tyhjä. Juoksin satamavahdin luokse yrittäen puhua mahdollisimman virolaisesti että ymmärrettäisiin
- "Aut ei liik, akku tyhj. Onk kapeli? Tuo must Lexus suur reka takan" (virohan kuulostaa typistetyltä suomen kieleltä)

Jotain satamavahti ilmeisesti ymmärsi kun toi kaapelit. Soitin apuautoa odottaessani Lexuksen 24-tunnin päivystykseen, jossa annettiin runsaasti eri vaihtoehtoja mitä voisi tässä tilanteessa tehdä. Samaan aikaan lautanlastaajat olivat startanneet Lexuksen kaapeleilla ja Tihuse ratsutilan isäntä Martin tullut pikkubussillaan hakemaan meitä hinaukseen. Apu löytyi mutta pääsinkin omin avuin liikkeelle.

Tihuse maataloon oli muutaman minuutin ajo. Sujauksessa ratsastuskamat päälle ja kuudelta olimme jo metsässä. Aurinko paistoi edelleen, luonto oli puhdasta, oli meren tuoksua, linnut lauloivat. Ratsastimme pienten kylien läpi, pöllyäviä metsäpolkuja, laukkasimme metrisessä koiranputkipellossa ja meren rantaa reunustavaa hiekkapolkua. Muhu oli kaunis, hevoset innokkaita, meillä edessä vielä kolme ratsastuspäivää.

Ratsatusjuttu

Ne jotka eivät ole kiinnostuneita ratsastusjutuista, eivät vain lue tätä. Oma valinta, oma menetys - juttu voi olla tosi hyvä.

Tässä taisi mennä Manauksen ratsastusuramme vuosipäivä juuri ohi, eikä Mikkokaan enää ole noviisi. Nyt on jo neljäs ratsastuksenopettajakin meitä ohjaamassa.

Tämä nykyinen kaveri on hauska. Nuori kaveri, kotoisin etelästä aivan Argentiinan rajalta joten kielikin on sellaista selkokieltä, melkein kuin espanjaa, jota ymmärrämme helposti. Etelässä ne sanovat r-kirjaimen ärränä eikä hoona ja muutenkin lausuvat kaiken kuten kirjoitetaan ilman turhanpäiväisiä suhu- tai dzh-äänteitä. Kuuma on "kente" eikä "kenzshi" ja ilta on "noite" eikä "noizshi". Rio de Janeiro on Rio de Janeiro eikä "Hiiu dzhi dzhaneiru". Rehtiä etelän porukkaa.

Mekin menimme kielijuttuihin mukaan. Mikko esitteli itsensä Eduardoksi, ei Mikoksi. Mikkohan lausutaan täällä kuten "mico" - marakatti. Eduardo on kelpo nimi, hyvin muodikas. Karina - amazona (naisratsastaja) ja Eduardo - cavaleiro (miesratsastaja).

Ratsastus on entistäkin hauskempaa. Edistymisemme on huomattu ja meitä yritetään houkutella kilpailuihin. Ehkä joskus... Hyppelemme yhdeksän esteen ratoja. Opettajien brasilialainen elehtiminen ja suorasukaisuus on hyvin vapauttavaa. Vie turhan jännityksen ja pelon pois.
Hevoset on saatava liikkeelle. Vauhti on tärkeintä. Opettaja lätkii ohilaahustavaa hevosta raipalla tai heittää hiekkaa ratsukon päälle antaakseen hieman puhtia jos meno on vähänkin velttoa. Jos esteet romahtavat tai hevonen pudottaa puomin, opettajaa karjuu "Catástrofe! Catástrofe!" Kielitaidotonkin ymmärtää. Jos muuten vaan ei oikein luonnista, opettaja peittää kasvonsa käsillään ja nojautuu suurieleisen voipuneesti esteen tolppaan. Tätäkään ei oikein voi tulkita siten että opettaja pitäisi ratsastajan suoritusta onnistuneena.

Ei ole ihme että Brasiliassa on paljon ratsastavia poikia ja miehiä.

Capucchino

João kiskoo vasikan irti lehmän utareista

Ratsastusvaelluksella asuimme karjatilalla. Härät ja sonnit ja lehmät ovat ulkona vuoden ympäri, niin talvipakkasissa ja lumimyrskyissä kuin kesän kuumuudessakin. Ratsastaessa lehmiä putkahti esiin mitä erikoisimmissa paikoissa ja hirvittävissä paikoissa kiemurtelivista karjapoluista saattoi päätellä ettei lehmät kärsi korkeanpaikankammosta. Ei muuten myöskään gauchot... oli hetkiä jolloin yritin huutaa edelläkulkijoille että en pysty jatkamaan. Mutta mitä teet 10 cm leveällä polulla lähes pystysuoralla jokipientareella? Alas on sadan metrin pudotus valkoisena vaahtoavaan virtaan, ylös ainakin saman verran. Käännytkö polulla? Hyppäätkö hevosen selästä? Minne?

Katsoin ylärinteeseen, keskityin tasaiseen hengitykseen. Oli pakko luottaa hevoseen märällä, kivikkoisella pikkupolulla. Edellä ratsastava gaucho poltteli nautiskellen tupakat samoilla jyrkänteillä joille kuvittelin elämäni päättyvän.

João lypsää maidot kahvimukiin, äitinsä Rosi pitelee tarjottimella kuppeja ja kahvitermaria

Se capucchino. Kun lehmällä on vasikka, lehmällä on maitoa. Sitä maitoa karjatilalla käytetään. Maito lypsetään käsin kulhoon, kaadetaan pulloon ja pullo satulalaukkuun. Tai pestyyn Coca Cola-pulloon ja viedään pojalle kaupunkiin Urubiciin. Aamulla erikoisherkku oli makea kahvi vastalypsetyn maidon kera, utareesta suoraan kuppiin. Kaupunkilaiselle ajatus tuntui oikeastaan vastenmieliseltä, tölkkimaito kun on meistä ihan kiva juttu. Mikko selvisi koko hommasta kun ei juo kahvia (mitä sitten jaksettiinkin ihmetellä), mutta minä join navetassa camargo´ni, utaremaitokahvini. Söinhän muinoin viidakkoretkellä elävän toukankin - mainostettiin proteiinipitoiseksi ravinnoksi jos sattuisi eksymään sademetsään.

Mainiota maitokahvia

Maitokahvi oli, ihan vilpittömästi - todella hyvää! Parempaa kuin pulleat Amazonin toukat. Sääli ettei Mikko juo kahvia.

Ratsastusvaellus etelässä

Pääsiäisviikon olimme etelässä, siis Brasilian syksyssä. Florianópoliksen kentällä oli vastassa poika joka heilutteli lappua "Karina e Nikko". Mikkoa ei täällä ymmärretä nimeksi.

Olimme tulleet yökoneella Manauksesta São Pauloon josta oli jatkolento vielä etelämmäksi. Reilun kolmen tunnin ajo serpentiiniteitä Urubiciin rämisevällä Toyota Hilux-pick up'illa nukutti kun kuskikaan ei ollut järin puhelias. Vaitelias poika jätti meidät Urubici Park Hotelliin, respasta saimme huoneen avaimen ja telkkarin kaukosäätimen. Telkkarista tuli suosittuja brasilialaisia saippuasarjoja - noveloita - ja katolista jumalanpalvelusta. Pitkäperjantai. On siis paikkoja joissa BBC tai CNN ei näy. Olimme Santa Catarinan vuoristossa. Miten ihmeessä me tänne päädyimme!

Peter tuli hotelliin. Myönnän, olimme kiitollisia kun löytyi joku englantia puhuva joka tuntui vielä tietävän miksi olemme Urubicissa. Peter oli meitä hieman vanhempi möhömahainen, viiksekäs, Brasiliassa 32 vuotta asunut saksalainen. Peterin seurassa menimme Elvion ja Rosin kotiin lounaalle. Elvio on karjatilallinen, gaucho, ja tulee olemaan ratsastava oppaamme viikon ajan. Rosi laittaa eväät ja ruokkii meidät. Peter tulee ratsastamaan kanssamme koko ajan.
Fazenda jossa asuimme

Lounaalle kerääntyi myös Elvion ja Rosin poika João - jonka tunnistimme vaiteliaaksi kuskiksemme - vaimonsa ja vauvansa kanssa. Joãon sairaanhoitajasisko Rosannakin saapui kohta Florianópoliksesta pääsiäisen viettoon. Katsoimme Urubicin kolme nähtävyyttä - muinaiset kalliopiirrokset, omenatarhan ja katolisen kirkon. Ostimme hevostarvikekaupasta tyylikkäät gaucho-saappaat, lierihatut ja liivit. Illalla söimme hotellissa Peterin, Rosin ja Rosannan kanssa. Hotellin ravintolan omisti Rosin sisko, jokainen tarjoilija oli siskonpoika tai veljentyttö tai serkku. Menimme aivan sekaisin sukulaisissa. Kaikki kättelivät ja esittäytyivät meille. Kaikki oli suunnilleen samannäköisiä.

Aamulla hotelliaamiaisen jälkeen menimme Elvion äidin kotiin jonne oli kerääntynyt Rosanna, Joãon vaimo vauvoineen, Rosin toinen sisko, Elvio, Rosi ja tietenkin Elvion äiti. Söimme hieman lisää aamiaista ja lähdimme matkaan.

Tavallaan ratsastaminen oli helppoa. Istuimme hevosen selässä ja hevoset lipsuttelivat ja kipusivat kivikkoista kapeata ränniä ylös kukkulalle. Hevoset oli täysverisiä criolloja, tunnettuja uskomattomasta kestävyydestään ja varmoista jaloistaan. Tämä rotu on vuosisatojen aikana kehittynyt juuri Argentiinan ja Brasilian kivikkoisille vuorille ja tasangoille. Gauchojen hevosia, karjanajoon sopivia, hevosia jotka eivät nuupahda kesken matkaa.

Peter, Elvio ja Mikko karjanajossa

Tällaista se oli joka päivä. Seitsemän ratsastuspäivää. Lähdimme matkaan 8-9 maissa aamulla, tulimme takaisin 17-18.30. Lounas oli matkalla, viritettiin nuotio, keitettiin kahvit, pohdittiin mitä ihmettä Mikko voisi juoda kun se ei juo kahvia, käristettiin lihakimpale, syötiin juustoa ja juotiin ternimaitoa.

Elvio lounaalla

Vesi saatiin vuoripuroista. Karjatiloillakaan ei muuta vettä ollut. Yhden yön nukuimme pousadassa, majatalossa, kolme yötä Elvion ja Rosin sukulaisten karjatilalla, kolme yötä Rogérion ja Saleten pousada-karjatilalla. Ratsastamasta tultuamme joimme kahvit kakkujen kera, sitten olikin kohta illallinen. Sen jälkeen ei juuri muuta jaksanut kuin nukahtaa. Mikko ja Rosi fazendalla

Ratsastus oli upeata. Ei vauhdikasta laukkaa ympäri peltoja, vaan todella vaellusta. Kuten murtomaahiihto tai Lapissa tarpominen. Maasto on vaikeakulkuista, vuoret ylettyvät 1800 metrin korkeuteen, Urubicin kaupunki on 900 metrin korkeudessa. Jokainen vuorenhuippu oli kuin olisi Mt. Everestin saavuttanut, työn takana. Jokaiselta huipulta aukeni upea maisema. Ja vaikka saman laakson näki seuraavalta huipulta, se näytti aivan toiselta. Jokia, niiden ylityksiä, puroja, karjaa, naapureita karjatiloillaan ja naapureiden kanssa jutustelua, tiheätä metsää jota Elvio raivasi viidakkoveitsellään niin että pääsimme käsivarret naarmuilla, sääret mustelmilla hevosten kanssa liikkumaan.

Elvio ja machete, viidakkoveitsi

Ei tämä ollut pikkutyttöjen puuhaa. Ei mitään hevosten halimista. Tällainen ratsastus on tosimiesten toimia. Gauchojen hevoset eivät ole lemmikkejä. Ilman hevosia ei tiloilla voi liikkua. Välillä mietin pitäisikö minun siirtyä lieden ääreen eikä väistellä puiden oksia ja kuunnella miesten juttuja.

Karjatilojen alkeellisuus yllätti. Sitä kuvitteli että kun kaveri omistaa 600 hehtaaria maata ja 300 päätä karjaa, sitä asutaan kuten Dallas-tv-sarjassa tai edes kuten Bonanzassa. Mutta ei. Nämä gauchot ovat jotenkin lappalaisia. Karjatilat oli lautahökkeleitä jotka ulkoapäin näyttivät hylätyiltä ja lahonneilta. Vain pihalla olevasta lautasantennista saattoi päätellä oliko kyseessä karjatila vai lato. Ladoissa ei ole telkkareita. Silti, fazendamajoitus oli kelvollinen. Taloista löytyi WC ja suihku. Tuli lämmintä vettäkin.

Lämmitystä taloissa ei silti ollut. São Joaquimin kansallispuisto on Brasilian kylmintä seutua. Talvella on pakkasta ja lunta. Nyt syksyllä yölämpötila laski kymmeneen asteeseen. Sitä vaan kasattiin peittoja lisää. Karaistuneet gauchot eivät ymmärrä ovien sulkemista. Sisälämpötila ei päässyt koskaan nousemaan yli 14 asteen kun ovet retkotti aina auki. Peterin kanssa yritimme niitä sulkea, mutta paikallisten mielestä ovien sulkeminen on turhaa koska kohta mennään ulos tai joku tulee sisään ja ovi pitää avata. Toppatakit ovat sisällä kätevät, villapaidat hyviä, mutta varvassandaalit paljaissa jaloissa on kotijalkineet.

Opimme paljon. Tajusimme että brasilialaiset ovat kuten amerikkalaiset - suuren maan kansalaisia. Kaikki erilaisia. Vuoriston brassit olivat tyystin toisenlaisia kuin Manauksessa jotka taas ovat aivan erilaisia kuin São Paulolaiset. Brasilia on niin suuri ja niin väkirikas, että ihmisiä on joka lähtöön. Gauchot puhuvat paljon mutta eivät metelöi. Gauchot eivät koreile. Kauneusleikkaukset ja rasvaimut ovat käsittämätön ajatus niillä korkeuksilla. Huulipuna kuuluu juhliin. Manikyyri? Mikä se on?

Minulla on hiuksissa kahta väriä, ihan normaali juttu Suomessa ja Manauksessakin. Salete tuijotti hiuksiani ja kysyi miten saan ne kaksivärisiksi.
- "En tiedä, minä vain istun, kampaaja tekee työn."
En tajunnut kysymystä. Eihän Salete käy kampaajalla. Karjatila on kaukana vuoristossa.

Gauchot takaisin viidakkoon

Gauchon elämä on hienoa. Ei ylellistä, mutta mahtavaa. Etelä-Brasilian kivikkoiset vuoret, tiheät metsät ja laajat aukeat. Paljon karjaa. Vain hevosella voi liikkua. Maito ja liha liikkuu vapaasti omilla jaloillaan, veden saa vuoristopuroista, puista voi noukkia mehukkaat goiabat, karhunvatukat poimia hevosen selässä istuen. Maa antaa lähes kaiken mitä gaucho kaipaa ja loput saa lähimmästä kaupungista - siitä joka häviää kartalta kun yrittää katsoa Google-Map'istä sijaintia. Urubici. Kaupunki jossa on kaksi katua, ei yhtään kerrostaloa, valtava katolinen kirkko.


Jos saisin valita vuoriston tai viidakon - ottaisin vuoriston. Horisontti on hyvä nähdä, katsoa kauas. Korkealta näkee kaiken.

Southern Exposure

Täällä kaikki on nurinpäin. Kun mennään kylmiin paikkoihin, mennään etelään. Me mennään Etelä-Brasiliaan, lennetään Florianópolikseen. Kartassa Brasilia on kauniin keltainen. Lennähdämme keltaiseen maahan, tuon kartassa tummanvihreänä näkyvän Paraguayn etelärajan tuntumaan, selkeästi kuitenkin ruskean Uruguayn alla olevan rumanvihreän Argentiinan ja Buenos Airesin yläpuolelle. Ja koska nyt on maaliskuu, etelässä eletään miellyttävää alkusyksyä.

Florianópolis on viehättävä rantakaupunki, kuulemma. Me käydään vaan lentokentällä ja odotetaan kyytiä Urubicin kaupunkiin joka ei näy edes kartalla. Se on jossain parin tunnin ajon päässä sisämaassa, vuoristossa. Tai ehkei kaupunki vaan kylä, tai jotain vieläkin pienempää.

Etelä-Brasilian São Joaquim'in kansallispuistoa. Mainiot ratsastusmaastot!

Eikä siinä kaikki. Kyse on viikon vaellusratsastuksesta. Kaukana sivistyksestä, kaukana kaupungeista. Korkeita vuoria ja syviä laaksoja. Eikä kukaan puhu englantia. Kyse ei ole ryhmästä, on vain Mikko ja minä ja hieman huolestuttavasti, Zorro-niminen opas ja Zorron vaimo, joka tekee ruoat. Siis São Joaquim'in kansallispuistossa. Alue tunnetaan Brasilian kylmimpänä.

Säätiedotuksen mukaan siellä ei nyt ole suoranaisesti hyistä. Maksimilämpötila 22C, yöllä 14C kieppeillä. Mutta joka päivä ilmeisesti sataa. Ratsastamme 6-8 tuntia päivässä ja yövymme matkan varrella paikallisissa maataloissa. Ehkä on helpompiakin tapoja viettää lomaa... Esimerkiksi mitä? Taisimme joskus olla Karibian risteilyille, se on totta, ne olikin leppoisia. Voisi joskus taas mennä uudestaan...

Meillä nyt on huoli koska omistamme vain tropiikkivaatteita ja menemme brasilian kylmimpään kolkkaan korkealle vuoristoon. Lähdemme tänä iltana emmekä ole vielä pakanneet. Tämä on kauhea stressi. Mitä vaatteita otamme mukaan! En voi enää kirjoittaa, pitää rueta stressaamaan. Seuraavaa kirjoitusta saatte odottaa yli viikon, ei sieltä gaucho-maan fazendoilta mitään blogeja kirjoitella.

Kannattaako Manaukseen tulla?

Manauksessa riittää tekemistä.

On Teatro Amazonas, satama ja kauppahalli josta voi ostaa kahtakymmentä eri laatua banaania, on upea Rio Negro kulttuuripalatsi joka on oikeastaan aina suljettu. On Bosque da Ciência jossa näkee jättimäisen vedessä elävän nisäkkään, manatee'n eli peixe-boi'n, kalahärän eli merilehmän. Manatee't uiskentelevat paitsi tässä tiedepuistossa, myös Amazonissa, Karibian ja Mexiconlahden sekä Afrikan kultarannikon matalissa rantavesissä. Bosque da Ciência on myös melkein aina kiinni. On kolme Mall'ia joista ei oikeastaan tule ostaneeksi mitään ja on neljä elokuvateatteria, joissa näytetään varsin hyviä ja tuoreita elokuvia.

Suljettu Rio Negro kulttuuripalatsi

Sitten on Sociedade Hípica de Nilton Lins. Ratsastusklubi. Sinne meidän vieraat joutuvat, koska siellä mekin käymme kahdesti viikossa hyppelemässä esteiden yli.

Pia on harrastanut enemmänkin ratsastusta joten tallille joutuminen oli mieluisaa. Kävimme viikon aikana kolmasti ratsastamassa. Kaksi ensimmäistä kertaa hyppäsimme Pian kanssa esteitä Mikon laukatessa kentän toista puolta ympäri ja ympäri ja ympäri. Se oli Mikolle annettu harjoitus. Kun Mikko sai hevosen hetkeksi rauhoitettua käyntiin tai raviin, opettajamme El huusi heti Mikolle että "galopa!", "laukkaa!". Kolmannella kerralla olimme kaikki maastossa klubin teinien kanssa. Tallin ja hevoset omistaa Linsin perhe, joka omistaa myös vieressä olevan yliopiston ja sairaalan. Oli hauskaa ratsastaa yliopiston mailla, parkkipaikan poikki pääovelle ja kaartaa takaisin tallille. Vähän sama tunne kuin silloin kun tulee omalla veneellä Tukholmaan. Kun menee totutusta poikkeavalla tavalla jonnekin.

Vilkas viikonloppu

"Olisipa tämä viikonloppu jo ohi!"

Yleensä kai huokaillaan työviikon pituutta, mutta jo perjantaina Mikko huokaili viikonlopun tuloa.

Torstain ratsatustuntimme oli peruutettu sateen vuoksi. Puolen vuoden aikana jo toinen peruutus! Sademetsässä ei tosiaankaan sada jatkuvasti. Tarvitsimme ehdottomasti tämän tunnin koska olimme hölmöyksissämme ilmoittautuneet lauantain ratsastuskilpailuun, kilpailemaan. Jonkinlainen viimeinen voitelu tarvittiin. Sen vuoksi tapasimme jo viideltä tallilla, hyppelimme niin että opettaja oli lopulta meihin tyytyväinen ja kaahasimme kotiin suihkuun.

Johtoryhmän illallinen oli mukava tilaisuus ja melkein unohdimme lauantain stressin, sen estekisan.

Lauantaina aamupäivällä meillä alkoi sataa. Ilahduimme siitä kovin. Kisat alkavat kello 15 ja arvelimme kentän olevan sellaista mutavelliä että hevoset vain liukastelisivat eikä hyppelyistä tulisi mitään eikä meidän tarvitsekaan mennä nolaamaan itseämme. Pakkasimme tarvittavat kamat autoon ja lähdimme rauhallisin mielin tallille. Jo kilometrin päässä kotoa oli aivan kuivaa. Tallilla paistoi aurinko ja terassi ja kenttä oli laitettu hienoiksi. Kyllä kisat pidetään - ja hauskat kisat olivatkin!

Sunnuntai-iltana oli tehtaan henkilökunnan joulujuhla. Mikon piti pitää puhe portugaliksi. Mutta ihme oli tapahtunut - Mikko lähti rennoin mielin juhliin. Ei portugaliksi puheen pitäminen ole mitään estekisoihin osallistumiseen verrattuna. Eikä kolmea päivää kukaan jaksa stressata. Joten juhlissakin oli hauskaa.

Josiella uusi panta

Ilkka kertoi tänään:
Antti rikkoi Josien vanhan pannan, ja osti tilalle liian ison (vaikka olikin Citymarketin pienin panta). Sellaisen josta Josien pää mahtui sujuvasti ulos, niin että kesken pupunmetsästyksen jäi pelkkä remmi käteen. Joten nyt se sai uuden.

Josie ja sen uusi panta linkin kuvissa.

Kaikkia tietenkin kiinnostaa pupun kohtalo kun jäniskoira oli vapaana. Pupu pääsi karkuun hyvin helposti.... Josie jähmettyy paikalleen hämmentyneenä aina kun panta luiskahtaa pään - sen kovin pienen ja litteäotsaisen pään - yli. Josiella ei koskaan ole mitään mahdollisuuksia. Puput voittavat aina.

Josie pentuna

Skannasimme Ilkan pyynnöstä valokuvia Josiesta pentuna. Kuvat löytyvät osoitteesta http://picasaweb.google.com/Kaukoranta/. /M

Hevosjuttu kuvina

Ratsastaja

Hevostäti

Ratsastajista huippujohtajia?

Ei, huippu en ole minä vaan Mikko.

Eilen ratsastin Mikon entisellä lempihevosella Queenilla. Luotettava ja rauhallinen Queen annetaan alkeistunneille pikkulapsille jotka aloittavat jalon ratsastusharrastuksen. Mikko on nyttemmin mieltynyt uljaaseen täysveriseen Soberbaan, jossa on vauhtia ja haastetta.

Lomapäivien vuoksi moni oli nyt korvaustunnilla ja minun Hollywoodini ei ollut tarjolla. Siis Queen. Mikko antoi ohjeeksi että Queen pitää heti alkuun kesyttää ruoskalla niin että sen saa käyntiin, hieman kuten autot tarvitsevat ryyppyä.

Ruoskani heilui, mutta Queen peruutti yrittäen rutata toiset hevoset. Olin ilmeisen vaarallinen kentällä vaikka opettaja vain nauroi että "Hei Karina, Queen ei ole Hollywood". Queen meni lopulta esteradan läpi - no, kirjaimellisesti... pudottaen joka esteen. Mikolla Queen on lentänyt esteiden yli kuin lintu.
Myös Mikon ohjaama Soberba lenteli eilen kotkan tavoin yli 60-senttisten esteiden. Kauppalehdessä kerrottiin että hevostytöistä kasvaa johtajia. Ehkä johtaja on luonnostaan ratsastaja, huippujohtaja huippuratsastaja, sukupuolesta riippumatta?.

Jaa että miksi Queen ei minua totellut ... minä olen työtön...

Uusi ratsastusryhmämme

Perjantaina on ollut hyvä käydä tallilla, koska olemme olleet viimeisellä tunnilla kello 20-21 ainoat ratsastajat. Nyt parkkipaikalla oli yllättäen useita autoja ja terassilla parveili perheitä.

Kentällä oli kymmenen 5-7-vuotiasta suloista pikkutyttöä hevosten selässä, vaaleanpunaisissa ja vaaleansinisissä ratsastushousuissaan, My Little Pony-paidoissaan. Tallipojat toivat meille satuloidut hevoset, asensivat jalustimet sopiviksi, ei pakotietä. Joudummeko tosiaan tuolle tunnille!

Opettaja oli hyvin touhukkaana pikkuisten alkeistunnin kanssa. Kysyin mitä teemme Mikon kanssa.
- ”Mukaan vain!”

Nieleskelin ja tuijotimme kauhuissamme Mikon kanssa toisiamme. Mikko totesi karusti tarvitsevansakin alkeiskurssia, vaikkei ollut ajatellut ihan tällaista. Tyttöjen vanhemmat, jotka olivat suunnilleen meidän lasten ikäisiä, olivat virittäneet videokameroita jalustoille ja ylpeinä kuvasivat prinsessojensa ratsastusharrastuksen alkutaivalta. Me kaksi vanhaa Salcomp-paidoissamme tuohon pastelliväriseen joukkoon niin saadaan taatusti Brasilian Hassuimmat Kotivideot!

Opettaja huomasi ilmeemme. Saimme siirtyä toiselle kentälle. Vaaleanpunaisen tunnin jälkeen saimme vielä opetustakin. Jatkossa käymme torstaisin tallilla.

Ratsastusta

Ratsastusjutut ovat yhtä tylsiä kuin golf-jutut, mutta kerron nyt kuitenkin eilisestä. Ei tätä tarvitse lukea.

Se sao paulolainen nainen on tullut jäädäkseen tallille ja tuonut tiukan kurin mukanaan. Saimme paperit joihin pitää täyttää henkilötiedot, osoitteet ja yhteystiedot. Ja äidin ja isän puhelinnumerot ja ammatit ja heidän allekirjoituksensa. Ehkä yritämme Mikon kanssa olla toistemme holhoajia?

Lisäksi jouduimme oppitunnille. Mikko ei saanutkaan kesyttää itse Queeniä kuten aikaisemmin vaan joutui venyttelemään ja vääntelemään itseään käynnissä, ravissa ja laukassa. Siinä ei ollut Mikon mielestä mitään järkeä, maksetaan siitä ettei saa tehdä mitä haluaa! Sen lisäksi hyppelimme esteitä. Menimme hienosti jonossa, paitsi silloin kun Mikon piti hypätä. Se aiheutti aina kaaoksen koska hevoset joutuivat väistelemään sinne tänne toisiaan. Mikon Queen lähestyi lupaavasti estettä mutta siirtyi juuri ennen hyppyä käyntiin ja pysähtyi nääntyneen näköisenä esteen eteen.

Tilanne oli ongelmallinen. Opettaja oli päättänyt että Mikko ei ymmärrä portugalia, mutta esteen yli oli mentävä. Kun opettaja tajusi että Mikko ei eläissään ole hypännyt yhdenkään esteen yli, hän oli kauhuissaan ja oikopäätä madalsi puomin lähes maan tasalle. Onnellinen loppu - Mikko hyppäsi hienosti esteen yli. Kaikki hurrasivat ja taputtivat käsiään.

Tähtiratsastajat kentällä

Nilton Lins ratsastusyhdistyksen kasvatti menestyi hienosti Pan American esteratsastuskilpailuissa. Samaan aikaan kisattiin Brasilian esteratsastusseurojen väliset kilpailut, joissa seuramme menestyi mahtavasti. Iloon, ylpeyteen ja juhlintaan oli aihetta.

Perjantaina tallilla vietettiin festa, kunnon karkelot. Paikalle tulivat kaikki menestyneet ratsastajat, omaiset ja laajat suvut.

Perjantaina meillä oli tietenkin ratsastustunti. Samaan aikaan kun tuntimme piti alkaa, terassille talutettiin vanhainkodeista tuotuja isoäitejä. Helmiä, koruja, hepeneitä. Meillä oli sinänsä tyylikkäät ratsastushousut ja saappaat ja Salcomp-paidat, mutta tuossa tilanteessa ne yhtäkkiä tuntuivat olevan väärässä seurassa.

Gina, tallin omistaja löytyi.
- "Onko meillä tuntia, voimmeko ratsastaa?"
- "Tottakai, työ jatkuu. On teillä tunti!"

Juhlivat ihmiset parveilivat terassilla kun buffet-pöytää katettiin. Kentällä ei ollut muita kuin Mikko ja minä. Mikko laukkasi uljaasti Queenillään, jonka on nyt onnistunut jo kesyttämään niin että teki laukanvaihtoa vauhdissa. Se oli upeata. Minulla oli uusi hevonen, Rabibe, joka korskui ja oli hienoin hevonen jolla olen koskaan ratsastanut. Länkisäärinen opettaja tuli mustalla oriilla kentälle ja käski meidän laukata perässään. Laukkasimme kuin kolme Zorroa ympäri ja ympäri ja ympäri kenttää. Terssilta näkyi salamavalojen välähdyksiä ja videokameroiden valoja kun ihmiset kuvasivat meitä.

Olimme jo ennen tätä tallin julkimoita, "ne suomalaiset jotka ei puhu portugalia". Nyt meidät tuntevat jo isoäiditkin.

Manauksen ratsastajat arvioitavana

Liityimme Sociedade Hipica Nilton Lins-ratsastusklubiin.

Arviointituntiratsastus oli sovittu klo 20-21 välille, noin puoli tuntia. Olimme niin hermostuneita että menimme jo 19.20 tallille, toivotimme hyvää iltaa toimiston tädille, tutkimme siellä olevat ratsastussaappaat olevan kumia - tädin mukaan ne ovat oikein hyvät - ja istuimme kahvilakatoksessa ja katsoimme ratsastajia.

Kentällä oli teini-ikäisiä poikia, muutama pieni tyttö, mies villihevosta kesyttämässä, opettaja juoksi 5-vuotiaan ratsastavan tytön vieressä, isä ja tytär hyppäsi esteitä. Viisivuotiaan isä tuli juttelemaan, puhui hyvää englantia, hoitaa Nokian Brasilian logistiikkaa. Tallin omistaja, Gina, tuli esittäytymään ja toivottamaan tervetulleeksi. Tämähän on sosiaalista hommaa!

Joskus kahdeksan jälkeen länkisäärinen opettaja tuli hakemaan meitä tallille. Se hyvännäköinen opettikin muita, mutta ehkä ensi kerralla... Valkoiset hevoset oli laitettu meille valmiiksi, Imagem ja Prince. Mikko vietiin rampille josta vammaisratsastajat hivuttautuvat pyörätuoleista hevosen selkään. Mikkokin pääsi ratsunsa selkään.

Menimme kentälle, ensin käyntiä ja sitten ravia. Lainakypärä oli liian pieni ja puristi aivot ulos kallosta. Hevonen oli tottelevainen, lauhkea ja ravasi kauniisti. Mikon Prinssi käveli ja oikaisi silloinkin. Mikko istui hevosen selässä kuin säkki. Hevonen ei ravannut. Mikko sai raipan, ja huuteli minulle mitä pitää tehdä kun kaakki ei liiku eikä raippakaan auta. Mikko oli läiskinyt raipalla satulaa, ei hevosta.

Länkisääri ojensi Mikon suoremmaksi, väänsi kädet oikeaan asentoon, asetti ohjat sopivan pituisiksi ja käski seurata minua. Johan koni alkoi liikkua. Ravasimme hillitysti peräkanaa. Mikko pysyi selässä ja hihkui innoissaan että pitää etsiä lisää ratsastustalleja niin saadaan näitä ilmaisia arviointitunteja.

Minun piti laukata. Toimin kuten Wiknerin tallilla nostetaan laukka, ja sitten toimin Ruskiksen tapaan kuten entisajan venäläiset sotilaat. Imagem vain seisoi, peruutti tai ravasi. Hermostuin. Yritin kysyä kuinka laukataan, mutta en osannut kysyä. Galopii? Länkisääri käski pois hevosen selästä ja ope laukkasi kuin Zorro. Siis cowboy-tyyli: pitkät ohjat ja pohkeet puristetaan hevosen kylkeen, ei mitään painonsiirtoja. Kyllähän se sitten galoppasi minullakin.

Ratsastimme 45 minuuttia. Ulkona oli 26C lämmintä. Olimme litimärkiä. Mikolle oli tullut länkisääret. Palautimme hevoset tallipojille ja sovimme jatkotunnit. Tällainen ratsatus on tyylikästä, palkkatyöläiset tekee likaisen työn, me vain ratsastamme.

Meistä tuli jo kuuluisuuksia: kieltä osaamattomat suomalaiset ja toinen hädintuskin pysyy hevosen selässä. Tallin ratsastajat ovat yhtälailla tyttöjä ja poikia, mutta tätejä ei ollut kuin minä. Miehet kyllä ratsastavat, ovathan opettajatkin miehiä.

Menimme kotiin, suihkuun ja Mikko lähti yökoneella Sao Pauloon ja sieltä Suomeen. Toivottavasti ei ole kovin kipeät lihakset huomenna.