Matkalaukut matkaavat...

... ihan laimeasti meille. Odotimme koko eilisen illan niitä Bed&Breakfastin huoneessamme. Emme uskaltaneet lähteä edes illalliselle vaikka oli kamala nälkä. Mikko kävi ostamassa pähkinöitä kaupasta ettemme olisi ihan nääntyneet, minä jatkoin Ronin, vuokraisäntämme, puhelimen vieressä istumista. Copa Airlinesin tavaroidenkuljettaja ei nimittäin osaa soittaa kansainväliseen puhelimeen joten suomalainen kännykkä on siten ihan turha. Olimme sidottuja Ronin lankapuhelimeen.

Pähkinäillallisen jälkeen Mikko vei puhelimen puolilta öin paikalleen ja kompastui matkalaukkuihimme. Copan kuski ei ollut edes soittanut koska tunsi jo tien meille. Ron luuli että me oltiin illallisella ja oli kuitannut laukkumme.

Herra Mirandasta en tiedä mitään. Tutkittuamme hänen laukkunsa sisällön annoimme sen Copalle. Pidimme mieluummin omat tavaramme.

Panaman matkaa kuvina

Olemme Panaman tasavallassa, siis se ohut kannas joka yhdistää Pohjois- ja Etelä-Amerikan ja erottaa Karibian meren ja Tyynen valtameren. Panamassa on 3 miljoonaa asukasta.

Korkein kukkula ja kauneimmat näköalat pääkaupungissa Panama Cityssä oli amerikkalaisten asuinpaikka silloin kun kanava kuului amerikkalaisille eli 1903-1999. Ranska solmi sopimuksen Kolumbian (Panama kuului Kolumbialle vuoteen 1903 sakka) kanssa 1878 kanavan rakentamisesta. Kreivi Ferdinand de Lesseps, joka oli juuri saanut Suezin kanavan voitokkaasti valmiiksi, aloitti uuden kanavan rakentamisen 1882. Ranskalaiset insinöörit epäonnistuivat ja 20 vuotta työn aloittamisen jälkeen firma meni konkurssiin.
Amerikkalaiset kiinnostuivat kanavan rakentamisesta ja pohtivat ryhtyvätkö rakentamaan Panamaan tai Nicaraguaan . Ranskalaiset halusivat eroon konkurssipesästään ja lähettivät amerikkalaisille nicaragualaisen postimerkin, jossa oli kuva toimivasta tulivuoresta. Amerikkalaiset pelästyivät Nicaraguan vaaroja ja tekivät kaupat Panamasta 1903. Kanava valmistui 1914. Sopimuksen mukaan USA:lla oli ikuinen oikeus kanavan operoimiseen ja 10 mailin levyiseen kanavavyöhykkeeseen.
Vuosien mittaan amerikkalaisvalta kanavavyöhykkeellä herätti kasvavaa ärtymystä. Kanavavyöhykkeelle kun mikään Panaman laki ei yltänyt, valta oli täysin amerikkalaisilla. 1977 Jimmy Carterin aikaan solmittiin sopimus kanavahallinnon asteittaisesta siirtämisestä Panamalle.31.12.1999 kanavahallinto ja kanava-alue siirtyi lopullisesti Panamalle.
Kanavasulkujen leveys ja pituus määrittää suuren osan maailman laivojen mitat. Monien laivojen on mahduttava Panaman kanavan läpi oikaistakseen Atlantin ja Tyynen valtameren väliä. Sulkujen leveys on 33.5 metriä ja pituus 290 metriä. Laivojen siirto sulutuksessa tapahtuu kuvassa näkyvien pikkuvetureiden avulla. Tällä tavalla laivan ja kanavan seinän väliin ei tarvita kuin muutama sentti tilaa.
Kanava on 80 kilometrin pituinen ja siinä on kuusi sulkua. Keskelle kanavaa on muodostunut suuri keinojärvi. Panaman saatua kanava haltuunsa ollaan aloitettu kanavan laajennus. Kymmenen vuoden sisällä sulkujen leveys tulee olemaan 55 metriä.
Kanavakierros museoineen kuului kaupunkikierrokseen johon osallistui myös venezuelalainen pariskunta. Mukavia ihmisiä, joita sai joka paikassa odottaa, koska kävivät museossa vain ruokailemassa ja pysähdyimme tähän tax free-kauppaankin vain koska venezelalaisrouva halusi ostaa hajuvesiä.

Matkalaukkuni on edelleen kateissa. Vuorokauden jälkeen minulle tuotiin kuvassa näkyvä laukku joka ei ole minun. Menimme aamulla lentokentälle vaihtamaan laukkua - tässä vielä kuvittelen puhuvani minun laukkuni saaneen herra Cesar Mirandan kanssa, mutta kävi ilmi että kyseessä oli vain satunnainen , muuten vain puhelias matkaaja.
Puolenpäivään aikaan ilmeet olivat valoisat. Herra Miranda lupasi tuoda tuota pikaa matkalukkuni kentälle vaihtaakseen sen omaan laukkuuni. Olimme neljä tuntia kentällä emmekä nähneet herra Mirandaa emmekä laukkuani.
Nälkäkin tuli. Kentällä oli Flying Dogs-hot dog-ravintola. Sen suosio ei näyttänyt kovin suurelta emmekä mekään sitten siihen haksahtaneet.

Päivä Panamassa

Matkatessa viettää aikaa lentokentällä. Olemme Panamassa lomalla ja olimme neljä tuntia tänään Panaman lentokentällä setvimässä matkalaukkuasiaa. Ei se selvinnyt.

Puhelimessa kukaan ei ollut kiinnostunut eilen minulle tuodusta Senhor Mirandan matkalaukusta, mutta väittivät että oma laukkuni on lentokentällä ja voin hakea sen koska vain. En uskonut löytäväni laukkua kentältä, mutta mitä muutakaan voin tehdä. Ei se ollut siellä.

Kentällä sanottiin että minulle on jo toimitettu laukku. Kerroin että se oli Mr. Cesar Mirandan laukku, pieni, tummanvihreä ja pehmeä - minä olen Ms. Kaarina ja laukkuni on suuri, vaaleanvihreä ja kova. Yhtäkkiä Copan kolme virkailijaa ikäänkuin heräsivät ja ryhtyivät soittelemaan Mirandalle. Cesar erehtyi puhelimessa tunnustamaan että oli saanut minun laukkuni ja lupasi olla 15 minuutin kuluttua kentällä jotta saisi oman laukkunsa.

Istuimme odottamaan. Tunti kului. Haimme Copan virkailijat. Voi, ikävä kyllä herra Miranda ei vaan ilmesty eikä ole jättänyt matkapuhelinnumeroaan, mutta asuu hotelli Coronadossa. Mikko vei Mirandan laukun matkatavarasäilytykseen ja ilmoitin pitävämme kapsekin panttina kunnes saamme omamme takaisin. Miranda ei saa laukkuaan ellen minäkin saa omaani!

Lähdimme shoppailemaan vaatteita. Hyvin rasittavaa kun ei tiedä pitääkö ostaa sen mukaan ettei ikinä näe laukkuaan ja jatkaa matkaa Galapagosin kuumuuteen ja Andien kylmyyteen, vai sen mukaan että laukku tavaroineen ilmestyy illansuussa.

Kello on 19.30. Copa soitti minulle juuri, kertoivat paikantaneensa herra Mirandan Hotel Montrealista (kaveri on muuttanut?), ja käyvät hakemassa laukkuni ja tuovat sen minulle illalla. Vai haluanko itse hakea sen?

En lähde enää seikkailemaan taksilla paikkoihin missä laukkuni ei kuitenkaan ole. En usko näkeväni kapsekkiani koskaan.

Koemme jotain harvinaislaatuista. Mikko tulee Suomesta ja Mikon laukku on kateissa. Minä tulen Philadelphiasta ja minun laukkuni on kateissa. Olemme molemmat Panamassa lomalla ilman laukkuja.
... PA-NA-MA. PAnamasta-NAutitaan-MAtkalaukuitta....

Oi ihana Panama

Pikku Karhu ja Pikku Tiikeri asuvat joen lähellä. Eräänä päivänä joki kuljettaa mukanaan banaanilaatikkoa, joka on kotoisin paikasta nimeltä PA-NA-MA. Banaanintuoksuisesta paikasta nimeltä Panama tulee Pikku Karhun ja Pikku Tiikerin unelmien maa, ja sinne heidän on päästävä.

Kyllä vain, asumme aivan joen lähellä. Mutta asumme joen varrella paikassa jossa on banaanintuoksua ja banaania enemmän kuin tarpeeksi. Janoschin Pikku Karhu ja Pikku Tiikeri ovat seikkailleet blogissani viime aikoina, jo silloin kun emme vielä tienneet että lähdemme Panamaan.

Oikeastaan Manauksesta katsottuna Panama ei ole ihmeellinen paikka. On pakko kiepata Panaman kautta jos haluaa Andien toiselle puolelle Etelä-Amerikkaa. Olemme matkalla Equadoriin ja Galapagos-saarille ja Panama on looginen koneenvaihtopaikka, kuten Kööpenhamina Helsingistä lentäessä. Ja koska tapaamme Arjan ja Jarmon vasta muutaman päivän päästä Quitossa, voimme viettää kolme laiskaa Panama-päivää sitä odotellessa.

Panamassa on hauskaa. Raukean laiskaa. Asumme keskustassa kasinoiden lähellä, ravintoloiden vieressä yksityiskodissa, Bed&Breakfastissa. Olemme toista vuorokautta ilman matkatavaroita, ulkona on hiostavan kuumaa, vaatteet liimautuvat ihoon. Samat farkut ja sama t-paita toista päivää. Tai tulihan kapsekki... olimme illallisella sveitsiläisessä ravintolassa ja takaisin tullessamme ovellamme oli pieni matkalaukku joka ei muistuttanut meidän kummankaan kadonnutta laukkua. Nimikään ei täsmännyt - joku Miranda. Jos Pikku Karhu ja Pikku Tiikeri näkivät vaivaa päästäkseen unelmiensa maahan Panamaan, niin kyllä meidän matkalaukutkin ponnistelevat Panamaan löytääkseen.

Mikko tuli Suomesta Pariisin kautta Miamiin, jonne minä tulin suoralla lennolla Philadelphiasta. Pariisin kone oli myöhässä ja Mikon laukku jäi Pariisiin. Philadelphiassa kone oli rikki ja American Airlines haki ehjän Etelä-Carolinasta. Varattu kuuden tunnin koneen vaihtoaika Miamissa riitti täpärästi siten että Mikko oli hoitanut boarding passin etukäteen Copa Airlinesin tiskillä ja vitkutteli koneeseen menoa portilla niin että henkilökunta hermostui samalla kun minä juoksin terminaalista toisee hakemaan lippuni ja olin turvatarkastuksessa samaan aikaan kuin koneen piti lähteä, riisuin ennätysvauhtia kenkäni, koruni ja vyöni, kaivoin laukustani tietokoneen ja MiniGrip-pussiin tungetut nesteet - siis hammastahna ja kosteusvoide - ja jatkoin juoksua lenkkarien nauhat auki suoraan koneeseen.

Kapsekki jäi Miamiin.

Oi ihana Panama. Tänään olimme Panaman kanavalla ja huomenna ostamme Panama-hatun. Olemme lomalla.

Matkalla menneisyydessä

King of Prussian ostoskeskus oli keitaani. Kuuden Amerikanvuoden aikana menin sinne aina kun tunsin itseni yksinäiseksi, eristetyksi, surulliseksi tai halusin vain katsella ihmisiä. Ja tietenkin jos piti shoppailla.

Ostoskeskus on yksi USAn suurimmista, yli 400 myymälää, ravintoloita, kahviloita ja pikaruokapaikkoja. King of Prussia on pennsylvanialainen kaupunki, niin outo nimi kuin se onkin. Ja koska ostoskeskus on tuossa kaupungissa, ostarin nimi on erikoinen King of Prussia Mall. Kuninkaallisia ei ole mailla halmeilla eikä ole koskaan ollutkaan.

Eilen lainasin Pertin autoa ja ajoin yksin illaksi King of Prussiaan katsomaan ihmisiä. Vietin siellä neljä tuntia, ehdin katsoa kaupatkin.

Jokin on muuttunut. Paikka ei ollut minun. Ei se ollut uusien kauppojen syytä eikä se että Strawbridge's tavaratalo on yhdistetty Macy's-tavarataloon eikä sekään että Eastern Mountain Sports-kauppaa ei enää ollut tai että Lord & Taylor-tavaratalo on nostanut tasoaan lähes Bloomingdalesiksi.

Mikko arveli ajan kultaavan muistot. Ihan kuten lapsena kesällä paistoi aina aurinko ja takapiha oli ääretön ja aikuiset tiesivät kaiken.

Luulen että Mikko on väärässä. Luulen että tiedän oikean syyn.

En tarvitse King of Prussiaa ihmisten katsomiseen. Minulla on nyt uusia paikkoja joissa näen millaisia ihmisiä ympärilläni on, mitä he tekevät, miten perheet liikkuvat, miten lapset käyttäytyvät, miten nuoret pukeutuvat ja miten puhuvat. Manauksen Millenium tai Amazonas Shopping ovat nyt minun King of Prussiani.

Ekokampus

Tyttäreni yliopiston sivukampus on hauska. Puolen tunnin ajo Montrealista, kaunis ja vireä pikkukylä ja yliopisto. Ja peltoja. McGillin Macdonald kun on maanviljely- ja biokampus.

Maissipeltoa, niitettyä heinäpeltoa ja autoni nokka kohti suurten eläinten tutkimuskeskusta.

Virkeätä kampusaluetta. Rakennus on alkuperäinen satavuotinen Macdonald-päärakennus, nykyään naapuricollegen John Abbottin päärakennus.

Philadelphiassa

Matka jatkui etelään. Asuimme Phillyssä kuusi vuotta, muutimme Suomeen neljä vuotta sitten. Nyt asun Brasiliassa. On se vaan jännää.

Suomalainen ystäväperhe muutti sensijaan takaisin Phillyyn. Kiva tulla käymään Kaijan ja Pertin luokse.

Oli omituinen olo kun ajelimme eilen katsomassa entisiä kotikontuja, lasten kouluja ja taloa jossa asuimme, paikkoja joissa lasten ystävät asuivat. Lower Merion on edelleen erikoinen paikka. Metsäinen, kukkulainen ja sellaisenaan hieman synkkäkin. Suuria tontteja, suuria taloja, taloja metsän siimeksessä, tiiviimmin rakennettua aluettakin. Hienoja taloja. Nyt taloja oli ehkä enemmän myynnissä kuin aiemmin, mutta asuntojen hinnan romahdus ei vielä ole ilmeisesti suuresti vaikuttanut Lower Merioniin. Siellä asuu sukuja jotka ovat asuneet siellä aina, tai ainakin siitä asti kun William Penn purjehti uudelle mantereelle 1600-luvun lopulla. Englannin kuningas ja Baltimoren jaarli kun antoivat Pennille aikamoisen siivun Amerikkaa - New Yorkin eteläosasta Marylandin pohjoisosaan ulottuvan palan. Siis New Jerseyn, Pennsylvanian ja Delawaren ja vähän Marylandiakin. Oli siinä kveekareille tilaa asettautua ja menestyä.

Penn oli entinen puritaani ja sittemmin kveekari ja kveekareilla alkoi olla vaikeata Englannin kirkon kanssa vanhassa maassa. Vankilaankin joutui uskonsa vuoksi. En ole varma mikä ero on puritaanilla ja kveekarilla, mutta puritanismi sellaisenaan kuin sen nykyään käsittää on edelleen Pennsylvaniassa aistittavissa. On paljon kiellettyjä asioita. Pennsylvania on nurkkakuntainen ja ahdasmielinenkin. "Friend" - "ystävä" - on kveekarin nimitys toisesta kveekarista. On paljon suosittuja, erittäin hyviä yksityiskouluja, Friends' School'eja, on Meeting House Lane'ja, jopa vanhoja kokoontumistaloja. Ja kveekarit kokoontuvat edelleen yhteen, ei varsinaisiin jumalanpalveluksiin, mutta jotenkin hiljentymään.

No, lasten vanha High School oli myllerryksessä. Uutta koulua rakennetaan entiselle urheilukentälle ja takapihalle, vanha koulu toimii. Alueen toinen High School on samassa myllerryksessä. Hyvä että meidän lapset pääsivät rakennustyömaan alta pois ja Pia sai lakkinsa Suomesta.

Oli haikeata ja samalla... miten sanoisi... puhdistavaa ajella tuttuja seutuja. Vietimme onnelliset vuodet Lower Merionissa, mutta olemme edelleen onnellisia. On niin jännittävää kulkea eteenpäin, kokea uutta, mennä avoimin mielin uusiin paikkoihin. Koskaan ei voi tietää mistä onnen löytää ja etsiessään on onnellinen. (Tämä ei ollut Janoschin Pikku Tiikeri ja Pikku Karhu-kirjasta vaan ihan oma ajatelmani.) Tai voisiko sanoa fraasin "Vierivä kivi ei sammaloidu". Tässä kun alkaa hiljalleen ikääntyäkin...