Vieras Manauksessa

Kartasta katsoen matka Montrealista Manaukseen on helppo. Suoraan etelään Miamiin ja sieltä käännytään hieman itään eli jatketaan kaakkoa kohti kunnes tullaan Manaukseen.

Pia nyt oli seikkaillut enemmänkin. Viimeisen tentin jälkeen yö bussissa Montrealista New Yorkiin, siellä pari päivää ja takaisin yöbussilla Montrealiin. Pikakäynti kampuksella ja aamulento Miamiin.

Miamin kone laskeutui Manaukseen 1:40 yöllä. Manauksen kentältä lähtee ja sinne tulee ympäri vuorokauden koneita - Manaukseen kun ei ole muita tapoja tulla kuin lentäen. Silti, yöllä koneiden ruuman tyhjentäminen on luultavasti vain parin ihmisen harteilla. Matkatavarat tulevat hihnalle todella ripotellen. Pia tuli ulos viimeisenä - kapsekki ei tullut.

Olimme kotona kello 3. Pialla oli tunne ettei ole viikkoon nukkunut kuin bussissa tai lentokoneessa. Oma leveä sänky ja oma kylpyhuone tuntui tässä vaiheessa ylelliseltä!

Auto huollosta

Jännityskertomus etenee. Hoituuko autoni kuntoon merkkihuoltamolla!

Pääsin portugalintuntini jälkeen Aryn kyydissä keskustaan Ford-huoltoon. Auton piti olla valmis haettavaksi kello 17, olin paikalla 16.40. Auto oli viimeistelyä vaille valmis joten menin odotustilaan jossa luin päivän lehden ja katsoin televisiosta Brasilian piilokameraa. Reilusti kuuden jälkeen Marcio - se englantia puhuva kaveri - tuli hakemaan minut.

Autoni odotti puhtaaksi pestynä, tummennetuin lasein minua. Teknikko haalareissaan vielä hääräsi autoni ympärillä. Ricardo - se englantia puhumaton kaveri joka oli vastuussa autoni huollosta - selitti portugaliksi mitä autolle oli tehty ja Marcio käänsi englanniksi. Luulen että ymmärsin Ricardoa yhtä hyvin kuin Marciota, mutta Marcio oli hirveän ylpeä saadessaan puhua englantia. Ympärillä pyörivä sievä aputyttökin katsoi Marciota ihaillen ja kertoi Marciolle ymmärtävänsä hieman meidän englanninkielistä puhetta ja Marcion mielestä se oli hienoa.

Konepelti avattiin ja Ricardo ja Marcio hehkuivat ylpeydestä näyttäessään kuinka puhdas moottori oli nyt kun se oli pesetetty. Niin, huoltamo ei itse pese moottoria vaan se oli ulkoistettu ja maksoi 40 realia tai siis 16 euroa.

Sain vielä listan osista jotka minun vielä kannattaisi ostaa jostain muualta kuin heiltä, kalliista merkkihuoltamosta, ja tulla osien kanssa uudestaan huoltoon jossa he kyllä asentavat vapailta markkinoilta hankkimani osat.

Maksoin laskun joka ei ollut kumpikaan aiemmin ilmoitetuista summista vaan jotain siitä väliltä - 1200 realia, 480 euroa - ja ajoin Manauksen iltapäiväruuhkaan. Hälytysvalo ei palanut ja jarrut toimivat. Hämärät lasit tuntuivat alkuun oudoilta, mutta ilta pimeni nopeasti heti kuuden jälkeen, en pysty sanomaan näinkö huonommin vai paremmin kuin aikaisemmin.

Laitoin parkkivalot päälle ja ajoin kotiin.

Mafialasit

Jotenkin hurahdin nyt näihin autoihin. Kaikkia jäi varmasti vaivaamaan miksi Manauksen autoihin asennetaan tummennetut lasit.

Kun muutimme Manaukseen, ihmettelimme kaupungissa vallitsevaa mafioso-tyyliä. Ihan pienissä kotteroissakin - ja muistakaa että joku Honda Civic on täällä suuri ja hieno auto - oli sysimustat lasit. Se näytti naurettavalta. Sen lisäksi myös vaaralliselta. Täysin tummennetut ikkunat ruostuneissa pikkukotteroissa, liki puhkiajetut renkaat, illan pimeydessä ilman valoja yhdistettynä siihen ettei kukaan muukaan käytä edes yön synkimpinä hetkinä kuin korkeintaan parkkivaloja ja lisäksi yhdistettynä siihen että tiet ovat täynnä mopolla liikkuvia monilapsisia perheitä, jalankulkijoitakaan unohtamatta.

Sademetsän aurinko paistaa kuumasti. Ikkunoiden tummentaminen viilentää autoa ihmeesti eikä aurinkokaan niin häikäise. Nuorten naisten vanhemmat vaativat tyttärilleen turvasyistä 100% tummennuksen. Siis ne todelliset mafialasit. Ei näe sisään eikä juuri uloskaan. Reilu peli.

Erikoista kyllä, yli 25 prosentin tummennukset ovat laittomia. Poliisin kanssa kuulema selviää hyvin kun ratsian lähestyessä veivaa sivuikkunan auki, jolloin kaikki näkevät toisensa. Etu- ja takaikkunoita ei kai sitten huomioida.

Mikon autossa on 25% tummennukset. Minulle merkkihuoltamo suositteli etu- ja takaikkunoihin lailliset 25% tummennukset mutta sivuikkunoihin 50%. Olisivat kyllä laittaneet ne sadan prosentin tummennukset, mutta mitäs rupesin kysymään laillisuudesta. Varmaan pärjään, olenhan tässä jo vuoden ajellut pelkkiin aurinkolaseihin tyytyen.

Merkkihuoltamolla tummennuskelmut asennuksineen maksaa 70 euroa.

Autosta vielä

Erinvelton, siis se kaveri joka hoitaa maahanmuuttoasioita, on hoidellut sujuvasti aikaisempienkin suomalaisten asioita. Wartsilan pojat olivat hänen asiakkaitaan.

Minun autoni nähtyäni Erinvelton varovasti kysyi ostinko auton mahdollisesti Wartsilan kavereilta.
- "Kyllä vain, sain hyvään kaverihintaan!"
- "Taidan tietää tämän auton, itse asiassa kruisailin sillä aika tavalla kaverin kanssa joka sitä aikaisemmin ajoi. Hullu kaveri. Ajoi kuin hullu. En ehkä olisi ostanut tätä autoa. Ja sitten..."
- "Niin, joo, tässä autossa oli outo ja inhottava haju, mutta olen päässyt siitä eroon. Nyt tämä on hyvä auto!"

Erinvelton on aika nuori kaveri, hieman sliipatun oloinen valkoisessa paidassaan ja mustissa prässihousuissaan. Hyvin kohtelias vanhemmalle rouvalle. Avasin auton oven osoittaakseni ettei autossa enää haise. Hyvin varovasti Erinvelton kurkisti autoon ja nuuhkaisi hiukan. Ei haissut, oli se myönnettävä.

Sen enempää Erinvelton ei kyllä valoittanut Fordzshi Focusini historiaa. Ehkä niin on hyvä.

Auto huoltoon

Minähän ostin autoni Wartsilan pojilta. Hyvä kolmisen vuotta vanha automaattivaihteinen musta Ford Focus on palvellut minua moitteettomasti vuoden. Onhan siinä jo liki 50,000 kilometriä mittarissa ja peltiäkin on kolhittu - elämisen jälkiä, näin ajatellen jopa kauniita.

Mittaritaulussa on lisääntyvästi välähdellyt joku varoitusvalo. Minua nuo valot aina harmittavat kamalasti. Tulee tunne että pitäisi tehdä jotain ja autojen huoltoon vieminen on kurjaa. Kysytään hankalia kysymyksiä ja tunnen itseni tyhmäksi. Yritin olla katsomatta vilkahtelevaan huutomerkkivaloon koska auto kuitenkin kulki.

Joskus tuntui että jarrutusmatka on pidentynyt ja jotain ääntäkin kuului. Selitin itselleni että tätä esiintyi vain sateella jolloin kitka on pienempi ja siten pysähtyminenkään ei voi olla nopeata. Ääni saattoi kuulua radiosta - kuuntelen jatkuvasti kahta Mùsica Popular Brasileira-CD:tä ja voisi kuvitella radion jo kyllästyvän pirteään Leila Pinheiroon ja uskonnollissävyiseen Roberto Carlokseen ja sen takia hieman kitisevän.

Eilen auto ei oikein käynnistynyt. Se huoletti. Samana päivänä olin hakemassa työhön vaadittavaa Työkirjaa työministeriöstä Erinveltonin kanssa. Erinvelton opasti minut Ford-huoltamoon jonne sovin huollon täksi aamuksi.

Ihan sama millä kielellä autoa huoltaa. Yhtä tyhmä tunne. Ricardo oli hyvin ystävällinen ja kertoi mitä tullaan tekemään ja ymmärtääkseni ymmärsin kaiken. Jäin vielä odottelemaan mekaanikon lopullista tuomiota, jota minulle tuli selittämään Marcio. Marcio puhui englantia vaikka valitti ettei osaa teknisiä termejä englanniksi. Lohdutin etten minäkään osaa. En osaa niitä edes suomeksi.

Jarrupalat uusiksi, jarrunestettä vuotaa ja se tukitaan jotenkin, ikkunoihin laitetaan tummat kelmut (auringonhäikäisyn, viilennyksen ja turvallisuuden - sisään ei näe - vuoksi), moottori pestään, auton alle asennetaan joku ylimääräinen suojus jotta öljysäiliö ei rikkoudu kuoppiin ajaessani. Lisäksi käsitin että kardinaaliakseli on hajalla, mutta Mikko kertoi myöhemmin autoissa olevan kardaaniakselin ja että minun autossani sellaista ei edes ole, joten kyse oli varmaan jostain muusta

Jätin auton huoltoon ja menin taksilla tehtaalle portugalin tunnille. Taksi ei tiennyt missä tehdas on vaikka minulla oli osoitekin. Taidan ollakin aika haka portugalissa kun sain luotsattua taksin puolen tunnin matkan tehtaalle!

Englantia taitava Marcio soitti hinta-arvion iltapäivällä. 5,600 realia - 2200 euroa. Se oli aika paljon. Kohta Marcio soitti uudestaan - 870 realia eli 348 euroa. Kuulosti paremmalta. Sanoimme hinnan molemmat sekä englanniksi että portugaliksi että olimme varmoja että puhumme samasta suuruusluokasta ja samoista luvuista.

Portugalissa on niin hämärästi että numero "tuhat" kirjoitetaan "mil" ja lausutaan "miu" joka kuulostaa meikäläisen korvissa tietenkin miljoonalta. Miljoona on kuitenkin "milhão" joka lausutaan "miljau", joka myöskin kuulostaa miljoonalta. Ja jos meistä numerot ovat omituisia, ovat englanniksi numerot vastaavasti yhtä omituisia brasilialaisten mielestä joten niin luvuissa kuin suuruusluokissa voi olla huomattavia heittoja jollei ole tarkka.

Saan auton huomenna.

Ei aina hedelmiä

Aina ei jaksa syödä pelkkiä hedelmiä.

Kävimme viikonloppuna pizzalla. Manauksessa olemme käyneet yhdessä kelvottomassa pizzeriassa, yhdessä varsin kohtuullisessa ja yhdessä erinomaisessa. Kokeilimme nyt uudentyyppistä pizzeriakonseptia.

Manauksessa suositaan suuria ruoka-annoksia. En tiedä onko kyse kulttuurista vai pelosta että ruoka loppuu. Toisaalta Amerikassa kaikki on super-super-size-jättimäistä, eikä Amerikkaa yleensä pidetä kehitysmaana. Ehkä kyse on itsetunnosta. Ehkä pientä populaatiota edustava suomalainen on vaatimattomuudessaan tottunut niukkuuteen ja tyytyisi nävertämään pieniä ruoka-annoksiakin toisin kuin maailman mahtimaissa. Kuten Amerikassa. Tai Brasiliassa.

Niin, buffet-ateriat ovat suosittuja. Kun kerran on keksitty keitetty riisi, maniokkisahanpurusta tehty farofa-mössö, pavut, liha ja paistetut banaanit, onko syytä syödä mitään muuta? Niin ja mausteet... siis suola. Tätä voi syödä loputtomasti buffet-pöydistä joka päivä ja olla onnellinen.

Toiseksi on grillipaikat, churrascariat. Sama juttu. Loputtomasti ruokaa. Alkuruokabuffet ja sen jälkeen tarjoilijat kiertävät erilaisten lihavartaiden kanssa viistämässä asiakkaiden lautasille lihaa niin kauan kuin asiakkaan vatsa vetää. Kaikki samaan hintaan.

Hintatietoinen tietenkin istuu ravintolassa pitkään nauttien jokaisesta suupalasta vaikka kuinka närästäisi. Täytyy ilmeisesti olla todella rikas jotta pystyisi syömään vain sen verran että nälkä lähtee. Churrascariat ovat silti lempipaikkojamme koska liha on todella hyvää ja kerrankin saa lihaa eri kypsyysasteissa. Churrascarioista ei saa kengänpohjaksi paistettua sitkeätä nautaa.

Pizzeriamme toimi samalla systeemillä. Samaan aikaan kuin istahdimme pöytään, ensimmäinen tarjoilija kävi asettamassa pizzasiivut lautasillemme. Tarjoilijoita on kuin kaupoissa myyjiä - loputtomasti. Ja samoin kuin myyjiä, myös tarjoilijoita on joskus niin paljon ettemme ole uskaltaneet ainoina asiakkaina mennä sen enempää ravintolaan kuin kauppaankaan. Parikymmentä myyjää t-paidan valintaa avustamassa on city-suomalaisena itseään pitävällekin liikaa.
Pizzaa kannettiin lautaselle siivu siivun perään. Oli vaikea kieltäytyä kun tuntui että pizzat paranivat ja pidot piristyivät mitä pidemmälle ilta venähti. Paikka pursui ihmisiä, tunnelma oli iloinen, puheensorina täytti sekä ravintolan sisätilat että terassin jolla istuimme. Joimme meille suositeltua talon erikoisuutta, vinho chop'ia. Kuvittelimme sen olevan hanaviiniä, kuten on hanaoluttakin, mutta mausta päätellen se oli oluen ja viinirypäletuoremehun sekoitusta. Sanotaan näin... mielenkiintoista.

Tietenkin söimme liikaa. Ei sille mitään mahtanut. On aivan liian helppoa vain syödä jos pöydästä ei tarvitse edes nousta, jos ruokaa vain mätetään lautaselle.

Seuraavana päivänä söimmekin sitten hedelmiä. Näin meillä Manauksessa syödään.

Ajokortti

Ajokortti on ollut täällä yksi monista pienistä ongelmista. Siis hankkiako paikallinen kortti vai ei. Joissain firmoissa ulkomaalaiset eivät aja ollenkaan autoa, osa ajaa firman autoa, me ollaan jopa ostettu auto. Käytämme suomalaista ajokorttia notarisoidun portugalinkielisen käännöksen kanssa. Saamamme tiedon mukaan näin voimme ajella vuoden verran.

Firmasta kerättiin nyt viisi suomalaista samaan syssyyn hakemaan ajokorttia. Markku on jo vanha manauslainen, vaimokin täältä kotoisin. Teemu ja Kirsi muuttivat hieman Mikon jälkeen ja minä olen se tuore tapaus.

Virastoissa on aina hirveä jono. Jonotus on kuitenkin demokraattista jonotusnumeroiden mukaan. Erisvelton - kaveri joka edustaa firmaa joka hoitaa maahanmuuttoasioita - meni aamulla kuudelta jonottamaan jonotusnumerot meille ja me menimme kymmeneltä liikennevirastoon kun asiointivuoromme alkoi lähestyä. Erisvelton puhuu englantia ja valoitti prosessia parhaansa mukaan, mutta käytännössä olemme ikäänkuin paketteja joita siirretään paikasta toiseen ja lätkäisemme allekirjoituksemme käskettyyn kohtaan. Ja toivomme kaiken järjestyvän.

Asiointi sujui hyvin. meillä oli mukana pino notarisoituja papereita, erilaisia kopioita erilaisista dokumenteista. Pieni takapakki oli kun tietokone paljasti minulla olevan liikennerikkomuksia - ne ylinopeusssakot.

- "Hullua! Sakot vaikkei ole ajokorttia?" ihmetteli virkailija.

Arvelin joutuvani raudoissa suoraan pois maasta, mutta asia tulkittiin lyöntivirheeksi tietokoneessa, joten selvisin ainakin toistaiseksi.

Valokuvat otettiin ja kortit ovat sitä myöden selvät. Tosin ennenkuin kortit ovat lompakossa, joudumme käymään viikon teoriakurssin, 15 tuntia. Tenttiä ei ole, osallistumispakko on.
- "Ottakaa iPodit mukaan niin voitte kuunnella musiikkia kurssin ajan", evästi avulias Erisvelton.

Niin, ja tietenkin lääkärintarkistus ja psykologinen testi. Demokratian ja tasapuolisuuden tai mikä lienee taustalla - kukaan ei osannut selittää - kullekin ajokortin hakijalle arvotaan klinikka minne mennä testeihin ja tutkimuksiin. Jouduimme kaikki viisi eri klinikkaan. Mikon ja minun klinikat olivat vierekkäin, joten Erisvelton meni Mikon tulkiksi ja minä lähdin kokeilemaan yksin onneani.

Hieman mietitytti kun saimme kuulla tutkimusten kestävän kaksi tuntia.

Näkö- ja kuulokoe meni hyvin. Verenpainekin katsottiin normaaliksi. Sitten se psykologinen osuus. Erilaisia kuvioita, monivalintoja, viivojen piirtämistä, numeroiden etsimistä. Huhhuh. Testiperfektionisti-Mikko jämähti testeihin, mutta toisaalta aikaa vei myös se että Erisvelton oli koko ajan tulkkaamassa. Ja Mikko kuuli kuinka joku poistui murheellisena klinikasta kun ei ollut selvittänyt psykologista osuutta, mikä ei erityisesti rauhoittanut Mikkoa. Minä sain olla rauhassa viivojeni ja kuvieni kanssa.

Emme saaneet edes tietää tuloksiamme, paitsi että olemme selvinneet ajokortin hankinnassa toistaiseksi suunnitelman mukaisesti. Aloitamme teoriakurssin viitenä arki-ilta kello 19-21 maaliskuun alussa. Sen jälkeen, toivon mukaan, meillä on brasilialaiset ajokortit.