HAETAAN TYÖTÄ

Kaikki ei ehkä olekaan menetettyä. Ehkä Manauksessa on vielä toivoa, jopa potentiaalia. Ainakin on mielenkiintoista nähdä.

Tänään tapasin paikallisen headhunterin, siis rekrytointifirman edustajan. Täällä nimi on ihan virallisesti ja paikallisella kielellä "headhunter" joka lausutaankin ihan kuten englanniksi lausutaan. Toimisto on maanlaajuinen, joten työnhaku kattaa koko Brasilian. Ja lonkeroita on myös USAan, joten ei ole kyse mistään pikkutoimistosta.

Tapaaminen oli rohkaiseva. Eihä lopputuloksesta voi tietää, mutta on jännittävää mennä mukaan tällaiseen prosessiin. En ole koskaan ollut rekrytointifirmojen kanssa tekemisissä, saati sitten Brasiliassa ja kaiken lisäksi puolittain portugaliksi. Tässä tarvitaankin jo lääkärin pokerinaamaa... siis että mikään ei hetkauta. Palveluun kuuluu normaalit CV:n kirjoittamiset, työpaikkojen kartoitukset, haastatteluharjoittelut - ne videoidaan ja sitten repostellaan! - ja alkuneuvottelut mahdollisen työpaikan kanssa siten että haastatteluun huolitaan. Loppu on minusta kiinni.

CV:ni menee uusiksi. Kun yleensä CV:n pitäisi olla mahdollisimman suppea ja tiivistetty, Brasiliassa suositaan sivutolkulla tekstiä. Yleensä etenkin ulkomaille suuntautuneet työmatkat luetellaan. Jos työpaikka on tästä kiinni, minun pitäisi olla jo palkattu jonnekin... Olen viimeiset 10 vuotta ollut työmatkoilla 70 - 100 päivää vuodessa ja käytännössä kaikki matkat ovat olleet ulkomaille ja suurin osa kansainvälisiin kongresseihin. Kyllä näistä kertyy ainakin kahdeksan sivua tekstiä lisää.

Mielenkiintoista!

Manattu Manaus

Jos ei aikaisemmin ole ottanut päähän niin nyt kyllä.

Tässä on vuosi nähty vaivaa ja matkattu useampaan kertaan Suomeen hakemaan työviisumia jonka piti olla valmis viimeistään silloin kun tammikuussa 2007 (siis vuosi sitten) muutin Manaukseen.

Nyt on viisumi, mutta ei työtä eikä enää edes lupausta työstä. Ainoa potentiaalinen työpaikka on viranomaisten valvonnan alla. Osavaltio syyti kasoittain rahaa paikalliselle biotekniikkakeskukselle, mutta ehtona oli että strategian pitää olla selkeä, uusi ja putiikin olisi syytä tuottaa rahaa. Nyt Brasíliassa, pääkaupungissa kootaan työryhmiä ja pohditaan miten toimitaan jatkossa. Brasilian tavat tuntien uskoisin olleeni pitkään eläkkeellä ennenkuin biotekniikkaputiikin strategia on selkeä.

Niin että se siitä. Vaikka kieltämättä Lulan toive selkeästä suunnitelmasta rahojen käytölle on minustakin varsin terve ajatus.

Viisumiasiat ovat yleisin keskusteluaihe muutenkin gringojen nettipalstalla jossa silloin tällöin käyn katsomassa josko joku toinenkin onneton olisi muuttanut Manaukseen. En kyllä tajua mitä ne siellä Sao Paulossa tai Riossa löytävät valitettavaa. Viisumi tai ei, nuo kaupungit eivät ole mistään eristyksissä. Mutta viisumit ovat toinen hankala asia, byrokratia toinen. Ja yleensä ne liittyvät toisiinsa.

Sao Paulossa ja Riossa saa myös ostettua hyödykkeitä, ruokaa ja tavaraa. Päädyimme puolisen vuotta sitten ostamaan kassakaapin kotiin, sen jälkeen kun kaksi kallisarvoista koruani katosi samaan aikaan kun siivoojamme lopetti meillä työnteon. Ei niin että näillä olisi mitään tekemistä toistensa kanssa. Ei toki.

No. Kassakaappeja ei ollut. Meille sanottiin että menkää Bemoliin (kodinkoneiden ja sensellaisten yleiskauppa) ja ostakaa sieltä. Kiersimme kaikki kaupungin Bemolit, ei kassakaapin poikastakaan. Lopulta tilattiin kaappi Sao Paulosta ja nyt meillä on samanlainen lokero kuin hotelleissakin.

Jokunen viikko sitten menin Bemoliin katsomaan matkalaukkuja. Ensimmäiseksi näin kassakaapit. Niitä oli kasoittain, useita malleja.

Kassakaapit ovat ilmeisesti sesonkikamaa. Tammikuu on otollisin aika kassakaapeille, ei heinäkuu. Heinäkuussa voi kyllä ostaa matkalaukkuja.

Jääkausi tulossa?

Kiinan kartta, johon merkitty Shenzhenin kaupungin sijainti (Wikipedia)

Kiinassa on kylmä. Kolme vuotta sitten helmikuisessa Pekingissä palelin yhtä paljon kuin neljä vuotta sitten tunnetusti hyisessä helmikuisessa Kanadan Montrealissa. Nyt on helmikuu ja palelin Kantonissa, Etelä-Kiinassa Helmi-joen suulla Schenzhenin rannikkokaupungissa.

Tulimme takaisin helmikuiseen Manaukseen. Manauksesta on parisataa kilometria päiväntasaajalle. Ensimmäisenä kotiintuloaamuna menin parvekkeelle haistelemaan ilmaa. Oli viileätä. Joku juoksi rantabulevardilla pitkähihainen t-paita päällä. En ole koskaan aikaisemmin Manauksessa nähnyt kenenkään kuntoilevan pitkähihaisessa paidassa.

Helmikuussa matkaavan kannattaa pitää villapusero mukanaan.

Toiselle puolelle maapalloa

Viehättävä Macaon keskusta

Tammikuu on Brasilian kesälomakuukausi joka päättyy helmikuun alun nelipäiväisiin karnevaaleihin. Lomakausi on kuin heinäkuu Suomessa. Kaikki ovat lomalla, on hiljaista, kaikki työhön liittyvä mikä on mahdollista siirtää, siirretään karnevaalien jälkeen.

Mikko lähti työmatkalle Kiinaan ja minä satunnaisena matkaajana ex tempore mukaan. Tuosta noin vain toiselle puolelle maapalloa. Oli se aika omituinen tunne.

Siitä lähtien kun tulimme Kiinaan, maa on kärsinyt vuosisadan lumimyrskyistä ja tappavasta kylmyydestä. Muuten tämä ei olisi ollut niin katastrofaalista, mutta nyt vietetään kiinalaisen vuoden suurinta juhlaa, Uutta Vuotta, jolloin jokainen yrittää päästä perheensä luokse. Useimmille tämä on vuoden ainoa loma jolloin voi tavata tuhansien kilometrien päässä olevan perheen, joten matkustamisinto on helppo ymmärtää.

Koska olimme Etelä-Kiinassa, emme nähneet lunta, ainoastaan alueelle epätavallista kylmyyttä. Hotellin vastaanoton porukka oli ulstereissa, ravintoloissa istuttiin toppatakit päällä. Manauksesta tuodut homeenhajuiset nahkatakkimme olivat vähintään tarpeellisia ja hajukin on melkein haihtunut.

Mikko oli töissä, tehtaalla ja kokouksissa. Minä tapasin paikallisia suomalaisrouvia ja ihmettelin kaupungin laajaa ulkomaalaisyhteisöä. Schenzhen on tunnin lauttamatkan päässä Hongkongista, parissakymmenessä vuodessa kalastajakylästä valtavaksi elektroniikkateollisuuskaupungiksi kehittynyt. Schenzhen ei ole erityisen idyllinen, mutta meren rannalla, joen varressa,vihreiden kukkuloiden ympäröimänä kaupunki on kauniilla paikalla.

Macaon kuuluisimman katedraalin portaat ja turisti värjöttelemässä sateensuojan alla

Ehdimme tehdä päivämatkan Macaon saarelle ja huomasimme että vaikka se on virallisesti kaksikielinen - portugali ja kiina - kukaan ei osaa portugalia. Portugalin siirtomaassa kiinalaisilta ei vaadittu kaksikielisyyttä. Turhaan yritimme hienostella portugalin taidoillamme, saimme vain yrmeitä mulkaisuja. Englantia sen sijaan osaavat melkein kaikki. Macao oli todella viehättävä, eurooppalaistyyppinen pieni saari kapeine kujineen, kirkkoineen, kahviloineen ja ravintoloineen. Ja oli siinä Amerikkaakin... toiselle pienelle saarelle on rakennettu Las Vegas. Macaossa on Aasian kasinot ja kiinalaiset rakastavat uhkapelejä.

Kotimatka on alkanut, olemme Hongkongissa. Kahden vuorokauden kuluttua olemme jo kotona. Tai... kaksi ja puoli vuorokautta, onhan tässä 12 tunnin aikaero jolla lyhennämme matkaa. Manauksesta on pitkä matka joka paikkaan ja joka paikasta on pitkä matka Manaukseen.

Mutta iloksemme Kiinan liikenne, lumi- ja pakkasongelmat alkavat hiljalleen hellittää heti kun lähdemme maasta.

Kaikkeen tottuu

Kun vuosi sitten tuli Manaukseen, tuijotin kauhuissani kampaajalla olevia naisia joiden hiuksia värjättiin, leikattiin ja föönattiin. Samalla manikyristi viilasi kynsiä toisen käden sormien liotessa pienessä kipossa odottamassa samaa kohtelua. Jalkojen juuressa oli kolmas nainen lakkaamassa varpaiden kynsiä. Kolme puuhakasta naista hääri yhden asiakkaan ympärillä.

Homma näytti minusta todella typerältä. Kauneushoitoloita on Manauksessa ja ilmeisesti koko Brasiliassa tiuhemassa kuin ruokakauppoja Suomessa. Joka kortteliin mahtuu ainakin yksi salonki jossa hoidetaan kynnet ja nyhdetään ihokarvat.

Pikku hiljaa suomalainenkin sopeutuu. Kun antaa pikkusormen manikyristille, viedään koko käsi, sitten jalat ja sitten onkin mennyttä.

Käyn nyt viikottain käsi- ja jalkahoidossa. Mikko tuli eilen kotiin ja yllättäen huomasi että olin käynyt kampaajalla. Sanoin aivan normaalina asiana että oli pakko saada kynnet leikattua, ja siinä samalla saatoin leikkauttaa otsatukankin.

Joulun ruokapakkaus käyttöön

Jouluksi Manauksessa on tapana antaa ruokapakkauksia työntekijöille. Ruokapakkauksia ruettiin myymään kaupoissa marraskuussa, oli erihintaisia ja -tasoisia pakkauksia. Sellaisia viitisen kiloa painavia pakkauksia, suuren kenkälaatikon kokoisia ja sitten on tietenkin pienempiä. Hintahaitari kaupoissa oli jostain 8 eurosta 20 euroon. Voi olla että oli kalliimpiakin, en niin tutkinut.

Meille kerrottiin että meidän kuuluu antaa ruokapakkaus siivoojallemme ja talomme vartijoille. Onneksi talossamme oli rahakeräys, ja taloyhtiö hankki yhteisesti jokaiselle työntekijälle pakkaukset. Emmehän me edes tiedä kuinka monta ihmistä talossamme on töissä - on pihankunnostajaa, vartijat, uima-altaan hoitajat, siivoojat jne.

Ostin kaupan valmiin ruokapakkauksen Marialle. Olisin mieluummin antanut rahaa, mutta se ei kuulemma ole sopivaa. Pakkauksessa oli keksiä, riisiä, papuja, karamellia, pastaa, joitain säilykkeitä jne. Ihan tavallista ruokaa siis. Maria oli iloisena vienyt pakkauksen kotiinsa.

Kun tulimme Suomesta tammikuussa, meillä kotona oli Salcompin ruokapakkaus odottamassa. Se kun jaettiin kaikille tehtaan työntekijöille, siis myös Mikolle, joka itse antoi ne kaikille työntekijöilleen. Salcompilla oli deluxe-pakkaus joihin kuului myös kalkkuna. Maria oli laittanut kalkkunan kiltisti pakastimeen odottamaan. Olin aika järkyttynyt. Mitä ihmettä teen kaikella tuolla ruoalla! Papuja en osaa edes valmistaa enkä erityisemmin ole mieltynyt paikallisiin kekseihin. Säilykeananas oli eksoottinen juttu, se on varmaan hienompaa kuin tuore ananas jota täällä kasvatetaan ja maksaa noin 50 senttiä kappale torilla.

Säästin säilykeherneet ja ne eksoottiset säilykeanakset, pari spaghettipakkausta ja majoneesin. Loput laitoin laatikkoon takaisin ja kysyin Marialta onko hänellä käyttöä ruoille. Onneksi Maria oli hyvin ilahtunut myös kalkkunasta joka lähti ruokkimaan Marian perhettä.

Kaupassakäynti on halpaa

Manauksessa ei tosiaankaan ruokakauppaan meiltä suuria summia kulu. Viikossa menee ehkä 50 euroa josta 30 euroa menee hedelmiin joko kaupassa tai torilla.

Käymme tukussa ostamassa talous- ja WC-paperit, mutta muuten isojen pakkausten ostaminen ei kannata. Kaupoissa niitä ei ole edes tarjolla, kilon pakkaukset ovat suurimpia mitä voi ostaa. Ruokatavarat menevät nopeasti pilalle kuumuudessa, pesujauheet kostuvat ja kokkaroituvat, paperit käpristyvät. Ei niitä kannata kamalasti varastoida kotiin.

Meillä kuivatavaraa kuluu vähän ja joudumme heittämään epäilyttäviä ruokia pois. Vaikka laitamme avatut spaghetit, jauhot ja sokerit ilmatiiviiseen purkkiin jotta kosteus ei hyökkäisi ruokiimme, jauhojen pinnalle kertyy harmaata möhnää, kaurahiutalepurkin pohjalle tulee epäilyttävä kostunut tiivis kerrostuma, sokeriin hiipii pikkuisia muurahaisia.

Viikonloppuostoksia tehdessämme katsoimme kymmentä ostostamme ja totesimme ettei herätostoksia ole. Ei ole ihania oliiveja joita yhtäkkiä tekisi mieli tai mielettömän herkullista leipää jota on pakko saada.
- "En oikeastaan olisi vielä tarvinnut tätä kahvia, tämä nyt oli heräteostos..."