Taas Trooppiseen sairaalaan

Olen pitänyt taukoa Trooppisen sairaalan kanssa. Toisten työnteon katsominen alkoi kyllästyttää enkä itsekään oikein keksinyt mitä voisin tehdä siellä. Pitää hieman tuumailla. Eilen kävin luennolla jonne kaikki lääkärit kokoontuvat.

Franklin löysi minut heti "ollut muuta tekemistä, vai". Kertoi että viikon kuluttua Amazonas-osavaltion infektiolääkärit kokoontuvat viikonloppuseminaariin Santaremiin, kaupunki tunnin lennon tai vuorokauden jokimatkan päässä Manauksesta. Voisinko tulla? Mieskin voisi tulla mukaan. Se maaseutukaupungin lääkäri Coari´sta tulee myös, voisin tavata hänetkin siellä. Ja voisin lähteä nyt viikonloppuna Coariin ja tulla Santaremiin yhdessä Coarin lääkärin kanssa.

No johan nyt. Meillä on Mikon kanssa perjantai-lauantai väliseksi yöksi varattu lento Sao Pauloon josta tulemme maanantaina yöllä takaisin. Aryn metsästys osuu samaan viikonloppuun Santaremin kanssa "taitaa olla päällekkäistä menoa".

Sanoin että voisi ehkä jutella enemmän mitä voisin todella tehdä sairaalassa, en oikein viihdy opiskelijan tarkkailijaroolissa kun en voi tehdä mitään. Mieluiten olisin jossain tutkimuksessa mukana jos mahdollista. Puhutaan tarkemmin perjantaina.

Puhuin Mikolle Santaremista. Mikko oli heti valmis "mikset sanonut kuten brasilialaiset että on menoa samaan aikaan, mutta saan sen varmasti siirrettyä". Brasilialaiset lupaavat kaikkea ja joku sitten onnistuukin. Yhden kortin varaan ei Brasiliassa kannata jättää mitään. Olin taas liian suomalainen. Puhuin Arylle Santaremista - kyllä metsästyksen voi siirtää. Santaremissa kaikkien pitää käydä, 350,000 asukasta, parhaimmat Amazonin hiekkarannat, ei paljon muuta.

Yritetään päästä siis lääkäriseminaariin Santaremiin. Se voi onnistua tai se ei onnistu. Koskaan ei voi tietää. Elämä on kovin jännittävää täällä.

Kampaajalla käynti ei ole enää seikkailu

Elämä taitaa rueta luistamaan täällä. Olin eilen kampaajalla, leikkautin hiukseni. Se oli ihan normaali juttu. En katsonut etukäteen yhtään sanaa sanakirjasta ja menin aivan rauhallisesti pyytämään hiustenleikkuuta ja sanoin ettei ole väliä kuka leikkaa.

Pyysin kahviakin kuten kuka hyvänsä.

Kommentoin kampaajan aikaansaamaa lopputulosta ja halusin vielä jotain parannuksia jotka tehtiinkin. Ilman mitään hankalia ja pitkiä kyselyjä. Siis portugaliksi. Alkaako tässä jo arki kun ei kampaajalla käyntiäkään tarvitse jännittää?

Ilmaista kulttuuria kokemassa

Menimme sunnuntaina ilmaiskonserttiin Teatro Amazonasiin. Paikallista MPB - sitä brasilialaista populaarimusiikkia - oli luvassa. Jotta saisimme paikat permannolta, menimme tuntia ennen esitystä jonoon. Yleensä puoli tuntia ennen esitystä päästetään sisälle ja esitykset alkavat hämmästyttävää kyllä aivan ajallaan, vaikka muuten täällä ei niin kellonaikoja katsota.

Puoli seitsemän teatterin henkilökunta kiersi jonoa ja sanoi jotain jonka ymmärsimme siten että esiintyjä on viereisessä kirkossa tekemässä jotain ja esitys alkaa hieman myöhemmin. Kirkko on kaupungin hienoin ja yksi nähtävyyksistä, mutta voi olla että ymmärsimme koko jutun väärin. Esitys alkoi viisitoista minuuttia myöhässä, olkoon syy mikä hyvänsä, odotus ei ollut paha.

Kaksi kitaristia ja naissolisti. Kauniita brasilialaisia lauluja, sellaista perinteistä, hieman melankolista, tummalla äänellä laulettuna. Yleisö lauloi hiljaa mukana, jokaisen suu näytti liikkuvan. Oli pari innostunutta naisryhmää jotka huusivat hauskoja välihuomautuksia - ainakin esiintyjiä nauratti, meidän kielitaito ei riittänyt - ja kiljuivat innosta ja antoivat raikuvia suosionosoituksia. Sellainen käyttäytyminen vaikutti aivan normaalilta.

Täytyy mennä ostamaan pari CD:tä että voin autossa kuunnella MPB:tä. Luulen että siinä oppii jopa kieltä, koska laulut ovat niin rauhallisia ja laulujen tekstit ovat hyviä. Ja mukana laulaen sanatkin tarttuvat hyvin.

Kansanravintolassa

Kävimme illalla syömässä. Käymme täällä usein ulkona syömässä. Kahdelle on vaikea tehdä sopiva määrä ruokaa ja on mukava käydä ulkona. Täällä on tapana syödä ravintolassa. Kioskityyppisiä ravintoloita on paljon, muutama pöytä ja tuoli avogrillin edustalla ja paljon ihmisiä syömässä. On myös oikeita ravintoloita. Todellisia gourmet-paikkoja ei taida oikein olla. Michelin ei käy jakamassa tähtiä Manauksessa.

Menimme kansanravintolaan. Sijaintia ei voi kehua idylliseksi, siinä se on keskellä kaupunkia, moottoritien varressa - eikä täällä harrasteta meluvalleja. Tanssilava-tyyppinen paikka, ei seiniä, katto on, täällähän sataa usein. Pari sataa pöytää. Valkoiset liinat peitetty läpinäkyvällä muovilla, valkoiset muovituolit.

Istuimme vierekkäin, kuten täällä on tapana, ei siis vastakkain. Kuulee paremmin toisen puheen ja näkee saman kuin kaverikin. Katselimme moottoritielle. Busseja ja autoja. Liikenteen meteli tärisytti hieman ravintolan rakennelmia.

Ruokalista on aina sama. Saman katoksen alla, seinättömässä keittiössä on valtavat tynnyrimäiset avogrillit, joissa grillataan paistia, kanaa ja juustoa. Lisukkeeksi on riisiä ja farofaa - sitä maniokkijuurisahanpurua. Lihaa voi tilata niin paljon kuin haluaa - me otimme nyt yhden kananpojan ja 300 grammaa paistia juuston ja riisin kanssa. Ja minulle farofaa, sahanpuruja. Juusto on mahtavaa, tuorejuustoa joka paistuessaa saa sitkeän pinnan ja tiivistyy. Aika tuhtia ruokaa.

Kananpojalle olisin suonut muutaman viikon lisää elinaikaa, sen verran laiha se lautasella oli. Paisti oli todella hyvää. Ja se juusto. Ja riisi oli parasta mitä olemme saaneet täällä. Ja farofa narskui hampaissa kuin hiekka, juuri kuten pitääkin.

Ravintola täyttyi nopeasti kello 20 maissa. Perheitä, sukuja, pariskuntia, nuoria. Kaikenlaista porukkaa. Miehet joi olutta, naiset limsaa tai vettä. Hyvä ruoka, hyvä paikka. Maksoi jälkiruokineen kahdelta hengeltä 24 euroa.

Leila Pinheiro konsertti sivu suun

Niin se nyt sitten meni. Ei Leila Pinheiroa. Juuri kun saimme tietää että Leila on kova sana ja Leilan konsertteihin on vaikea saada lippuja. Tulipa todistettua ainakin jälkimmäinen.

Olen jo kahteen otteeseen yrittänyt saada lippuja 10.7. olevaan konserttiin. Viimeksi sanottiin että lippuja ruetaan myymään 4-5- päivää ennen konserttia. Liputhan myydään keskustassa Teatro Amazonasissa. Oli typerää etten kärkkynyt joka päivä teatterilla. Eilen 7.7. kaikki 700 lippua oli myyty loppuun.

Taas suositeltiin ilmaiskonserttia. Alan ihmetellä näytänkö niin köyhältä ettei minulla tosiaan olisi varaa maksaa Leilasta. Liput konserttiin maksoi 6 euroa. Ihan kiusallaan katsoin kalleimman konsertin joka oli Eliana Printes - liput 16 euroa kappaleelta - ja ostin kaksi lippua tietämättä tuon taivaallista Eliana Printesistä.
Mutta on hienoa että kulttuuri kiinnostaa manauslaisia. Kulttuuri kiinnostaa brasilialaisia muutenkin. Kirjoja luetaan, siis brasilialaisia kirjailijoita. Paulo Coelho ei ole täällä niin suosittu kuin muualla maailmassa, mutta toki tunnettu. Teatteri ja konsertit vetävät ihmisä. Márcio sanoi että Sao Paulossa on lähes mahdoton saada lippuja mihinkään, ne myydään alle tunnissa. Siellä niitä myydään myös netin kautta, mutta netissäkin on oltava juuri oikeaan aikaan.

Metsästysvarusteita

Metsästysviikonloppumme siirtyi parilla viikolla. Meidän piti viime viikonloppuna lähteä Aryn sukulaisten jokilaivalla viidakkoon, mutta potkuri meni rikki, jotain oli kietoutunut sen ympärille. Mikko on varma että se oli käärme, anakonda, vaikka Ary väittää vastaan. Mikolla on joku juttu käärmeiden suhteen.
Kävimme jo ostamassa Mikolle metsästystamineita armeijan kaupasta. Koska metsästys on syvällä viidakossa ja voi olla että sitä jatketaan myös yöllä, on varauduttava pitkälahkeisin housuin ja pitkähihaisen takin kanssa. Armeijan maastopuvut on jonkinlaista turvakangasta joka suojaa veitsenviilloilta, ehkä siis myös käärmeenpuremilta, leopardinpuremilta ja ainakin hyttysiltä. Lierihattukin pitää olla. Puista putoilee hämähäkkejä ja muita ötököitä.

Menemme malaria-alueelle. Ary suositteli kumisaappaita jotka ovat halvemmat kuin maastokengät, mutta Mikko mieltyi Indiana Jones-tyyppisiin kangasvartisiin kumiteräkenkiin jotka ovatkin pätevän näköiset. Ne ovat myös kevyemmät kuin saappaat ja sivussa on vetoketju joten ne saa helposti pois nihkeistä jaloista. Ja tietysti hätätilassa jos käärme tai leopardi on purrut jalkaan. Metsästyshän on sademetsän kuumassa kosteudessa ja yön pimeydessä.

Naiset eivät metsästä joten minä en tarvitse erityisvarusteita. Naiset ovat maatilalla juoruamassa ja tekemässä ruokaa. Naiset ikävä kyllä myös nylkevät, kynivät, suolistavat ja pilkkovat miesten saaliit. Ehkä voin silloin vaikka leikkiä lasten kanssa. Ja sitten syödään. Voi olla ettei ruoka maistu. Ne syö käärmeetkin.

Molemmat yöt nukumme riippumatoissa siinä jokilaivassa jos se nyt saadaan korjattua. Ary tarkisti jo parvekkeella olevan riippumattomme ja sanoi että se on kahdelle hengelle. En osaa kuvitella että voisimme Mikon kanssa jotenkin mahtua siihen yhdessä. Pitäisi kai nukkua jotenkin vastakkain ja limittäin, siten että toisen jalat on toisen suussa. En usko että nukkuisimme erityisen hyvin. Etenkin kun ajattelee niitä Indiana Jones-kumiteräsaappaita. Ostamme suosiolla toisen riippumaton senkin uhalla että Aryn sukulaiset pitävät meitä omituisina. Olemme omituisia joka tapauksessa.

Salcompin naisille hopeaa

Firmojen työntekijöillä on jalkapallojoukkueita jotka pelaavat toisten firmojen joukkueita vastaan. On olemassa miesten ja naisten sarjat, joissa kisataan mikä joukkue on paras. Miesten sarjoissa Salcomp ei ole pärjännyt erityisen hyvin - johtuneeko siitä, että 90% Salcompin työntekijöistä on näppäräsormisia latureita kokoavia naisia.

Tänä aamuna oli naisten loppuottelu. En oikein tiedä miten siinä kävi että lupauduimme menemään kello 9 sunnuntaiaamuna katsomaan Salcompin naisten jalkapallo-ottelua. Ottelut pelataan ammattiliittojen kentillä, laaja alue jossa on useita kenttiä. Aamulla satoi ja olin ilahtunut kun ensimmäisen kentän nähtyäni huomasin että katsomo oli katettu. Mikko johdatti kauas hiekkakentille, ei Salcomp pelaa huippusarjoissa ruohokentillä katsomoiden luona.Naiset olivat jo aloittaneet pelin. Kaksi erää, 20 minuuttia kumpikin. Hiekkakenttä on paljon normaalia kenttää pienempi ja siinä pelataan kevyellä pallolla ja paljain jaloin. Se on tyypillisin tapa pelata jalkapalloa täällä. Katsojia oli parikymmentä, suurin osa salcompilaisia. Peli päättyi 0-0 ja ratkaisu tapahtui rangaistuspotkuin. Salcompilaiset häiritsivät mölyllään ja huitomisellaan kiitettävästi vastustajan rangaistuspotkuyrityksiä, ja voitto näytti jo irtoavan. Huolimatta erittäin hyvästä maalivahdista, vihollinen sai maalinsa ja voitto meni toisaalle.

Mikko ei ollut ajatellut esiintyä minkäänlaisessa roolissa, mutta joutui kuitenkin jakamaan hopeamitalit ja kättelemään joukkueen, ja antamaan kapteenille metrin korkuisen hienon pokaalin. Kaikki taputtivat ja sitten lähdettiin pois. Seuraavat joukkueet aloittivat pelinsä.

On tämä kyllä jalkapallohullua kansaa.

Nytkin kun katson työhuoneen ikkunasta alas, naapuritalon jalkapallokentällä on kahdeksan nuorta pelaamassa paljain jaloin kevyellä pallolla jalkapalloa. Ulkona on 34 astetta lämmintä.