lauantai 8. syyskuuta 2007

Waldemar


Waldemarilla on fazenda, maatila. Hevosia, buffaloita, kanoja, sikoja, possuja, Ystävällinen saksanpaimenkoira. Peltoja ja traktori. Waldemar on lähes omavarainen. Kanat munivat, maniokki kasvaa pellolla, buffaloista saa maitoa ja siitä juustoa, buffalon ja possun liha on hyvää. Pelto- ja laiduntilaa riittää Ilhabelan rinteillä.
Waldemarin maisema
Totta, Waldemarin tila on korkealla vuoren rinteellä. Talon parvekkeelta näkee alhaalla siintävää meren, sikäli kun ei ole sumua. Maatila on yhtä uskomaton kuin maisemat ja kaiken Waldemar on saanut aikaan neljässä vuodessa.

Sintia Mikon töistä on asunut Ilhabelan saarella. Sintia tiesi jonkun Waldemarin ystävän joka tiesi että voisimme tehdä pienen ratsastusretken Waldemarin hevosilla. Sintia soitti etukäteen Waldemarille, sovittiin aika ja paikka mistä meidät haetaan – ”onnettoman kielitaidottomat turistit”, varoitti Sintia etukäteen.

Waldemaria ei keskiviikkoaamuna näkynyt. Mikko soitti – ensimmäistä kertaa elämässään portugalinkielisen puhelun – Waldemarille ja yritti kertoa missä olemme ja miten tapaisimme. Eihän se ihan selvinnyt. Pousadan aina auttavainen manageri tuli puhelimeen. Silti, on mystistä miten asiat selviävät vaikka yhtä ainutta asiaa emme voi selittää Ilhabelassa muuten kuin portugaliksi.

Keskiviikkoiltapäivänä Waldemar haki meidät pick-upillaan. Tie fazendalle on niitä Ilhabelan jyrkkiä rinnereittejä jonne Pololla ei ole asiaa. Juttelen apupojan kanssa
Apupojat laittoivat hevoset kuntoon ja lähdimme kuin kolme cowboy’ta kiertämään tilukset. Jyrkkiä rinteitä ylös ja alas, huipulta uskomattoman hieno maisema. Paras maastoretkemme ikinä! Mikko virman hevosensa kanssa

Waldemar kukkulan huipulla
Kuvittelimme että maksamme retken ja lähdemme. Ei, nyt katsottiin rakennukset ja eläimet, maitola ja juustola, possujen karsina ja talli. Waldemarin koti. Ja sitten istuttiin ja maisteltiin Waldemarin vaimon tekemää buffalotuorejuustoa ja Waldemarin maissiviinaa. Ja ihailtiin maisemaa ja juteltiin. Aiemmin Waldemar asui Sao Paulossa ja ajoi pakettiautoa kuljettaen toisten tavaroita eikä viihtynyt. Rahaa säästettyään muutti Ilhabelaan ja rakensi fazendan neljässä vuodessa. Aikuiset lapset valmistuivat yliopistosta ja ovat toimittajia ja insinöörejä. Waldemar vaimonsa kanssa ei halua Ilhabelan paratiisista pois, heidän maansa, heidän eläimensä, heidän unelmansa.

Tapasimme tänään uudestaan. Ratsastimme putouksille, laukkasimme nopeasti asfaltoidun tieosuuden autojen ja jalankulkijoiden seassa. Se ei ole aivan sallittua, mutta oli melko aikaista emmekä aiheuttaneet häiriötä. Oli ihmeen vapauttava tunne laukata pitkin kapeata ajotietä jalankulkijoiden vilkutellessa. Tyylikästä karauttaa hevosella paikkaan jonne muut tulevat autolla tai kävellen!

Ratsastuksen jälkeen
Retken jälkeen taas maissiviinalasilliset ”Saude!” – terveydeksi. Waldemaria nauratti kun ihmettelin onko se tosiaan naisille tarkoitettua. Paistettua maniokkia ja buffalonlihaa. Ja taas kiersimme tilan. Ja puhuimme portugalia niin ettei Waldemar saanut aina edes suunvuoroa. Huipulta löytyi vielä edustustilakin, terassilla luonnonvesilammikko, talossa keittiö, grilli, baari ja mukavat oleskelutilat. Ja tietysti se merinäköala. Upealla terassilla lammikkoa ihailemassa

- ”Kun tulette seuraavan kerran, ratsastetaan vastarannalle, Praia da Castelhanosiin, syödään siellä ja ratsastetaan takaisin. Ratsastus sinne kestää kolme tuntia, takaisin kolme tuntia, näemme putoukset ja Castelhanos on hieno ranta. Olisi hauskaa, pitäisitte varmasti.”

Onhan meidän tultava. Onhan meidän jotenkin saatava Piakin mukaan.

3 kommenttia:

Mikko kirjoitti...

Meillä ei ole kuvaa jyrkistä rinteistä. Niissä tuli liian paha korkeanpaikankammo, että ei tullut mieleenkään kaivaa kameraa esiin. Sen sijaan tuli elävänä mieleen se rinne Breckenridgessä, missä seikkailimme poikien kanssa samalla kun P&P odottivat puoli tuntia lounasravintolassa. /m

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä juttu! Kuvien kanssa kertoo houkuttelevasti aika eksoottisesta hommasta.

pia kirjoitti...

Kuulostaa aivan ihanalta! Onhan minun jotenkin päästävä tuonne joskus...En vieläkään tiedä ratsastusmahdollisuuksista täällä.