Langaton tietokoneyhteys

Amerikassa asuessa jouduin hoitamaan mitä hankalampia kotiasioita. Piti löytää vesivahinkojen korjaajia, etsiä sopivat putkimiehet, kilpailuttaa viemäriputkien kaivajat ja etsiä sähkömiesten kanssa talomme pääkatkaisijaa. Aiemmin en ollut ikinä puuttunut vastaaviin asioihin. Ennen Amerikkaan muuttoa en ollut koskaan tavannut putkimiestä.

Kotiasioista vastaaminen on hyvin vaikeata jos ei ole aavistustakaan mistä on kyse. Viemärit eivät minua kiinnosta, sähkön kulku on minulle mysteeri, en tiedä mitä tehdä rikkonaisille sulakkeille.

Amerikassa puhuttiin englantia. Vaikka en ehkä tajunnut asioita, sentään tiesin mistä oli kyse.

Eilen Mikon töistä soitettiin ja varmistettiin että olen tänään kotona kun Mario tulee. Käsitin että Mario tulee tutkimaan voiko meille asentaa internet kaapeliyhteyden jolla voimme käyttää tietokoneita langattomasti. Ajattelin että Mario nuuskii paikat, mittailee jotain etäisyyksiä ja lähtee pois.

Mario oli hyvin hermostunut jo tullessaan, mutta pelästyi todella kun joutui katsomaan minua niska kenossa ylöspäin. Ulkomaalainen jättiläisnainen. Mario istahti varovasti sohvalle, otti salkustaan kansion ja alkoi selittää.

Ilmeisesti Mario oli tullut esittämään minulle kaapelitarjouksen. Kuka älykääpiö oli tämän keksinyt? Tämähän on aivan hyödytöntä. Mario kertoo minulle nopeuksista ja biteistä. En tiedä mikä on bitti. Tiedän kuinka nopeasti autolla ajetaan, tajuan tuulen nopeuden, mutta tietokoneiden nopeudet menevät yli minun ymmärrykseni. Kaapeleista en halua kuulla mitään. Johtojakin vihaan.

Mario oli hirveän hermostunut ja hikoili tuskaisen oloisena. Miesparka. Koska Mario nyt kuitenkin oli meillä, yritin olla hyvin ystävällinen ja kiinnostunut ja yritin keksiä kysymyksiä. ”Voiko kaapelin laittaa tähän taloon?”, ”Voiko antennin asentaa katolle?”, ”Uusi kaapeli? Eikö katolla ole jo antenneja?”, ”Voiko tuolla 512 kilon nopeudella soittaa Skype-puheluita?”, ”Voinko käyttää tietokonetta jokaisessa huoneessa?” Tuskaista kun ei voi kysyä mitä haluaa vaan mihin sanavarasto riittää.

En ymmärrä näitä asioita suomeksikaan, saati portugaliksi. Mutta Mario rauhoittui saadessaan puhua. Sanoin että tarjous on hyvä, mutta "mieheni päättää nämä asiat". Macho-maassa näin ehkä kuuluukin sanoa.

Farkkukaupassa

Jos hammaslääkärissä tunsin itseni vanhaksi ja ryppyiseksi, sain hyvän mielen tänään farkkukaupassa. Menin ihan vain aikaa tappaakseni sovittelemaan farkkuja. Myyjä oli nuori kaunis tyttö joka kantoi minulle pinotolkulla farkkuja kokeiltavaksi.

Brasilialaiset ovat Manauksessa lyhyitä ja lyhytjalkaisia, mutta jostain syystä täällä on farkkuja jotka ovat kuin minulle tehtyjä. Missään ei ole ollut niin helppo ostaa farkkuja kuin täällä. Lahkeet on riittävän pitkiä ja mallitkin ovat sopivia. Ja myyjien kannustus ei vähennä ostohalukkuutta.

Myyjätytön mielestä kaikki farkut olivat minulla upeita. Lopulta hän rupesi karsimaan tylsimpiä farkkuja. Kun tyttö alkoi tuoda minulle sovitettavaksi todella "cool" farkkuja, sellaisia valmiiksi likaisia ja rikkinäisiä, yritin vaimeasti sanoa että ne eivät ehkä ole ihan minun ikäiselle. Tytön mielestä olin ihan nuori ja käski kokeilla. Kiskoin riekaleiset housut jalkaani. Kaikki myyjätytöt kerääntyivät ympärilleni ja heidän mielestä minusta tuli todella "cool". Rikkinäisten hintakaan ei ollut kalliimpi kuin ehjien.

Mietin kuitenkin ikääni ja sanoin että ei nyt tällä kertaa rikkinäisiä. Otan jotkut toiset, ehdotapa minulle parhaat jos nämä kaikki oli niin "cool". Tyttö valikoi minulle kahdet ja laski niille hinnan. En ymmärtänyt tytön käyttämää matematiikkaa, mutta tulin kaupasta kassissa kahdet uudet farkut joista olin maksanut yksien -tosin kalliiden - hinnan. Kummassakaan ei ole reikiä eikä tahroja, sen verran konservatiivisena pysyin. En oikein pysty maksamaan 80 euroa likaisista ja rikkinäisistä housuista, olkoon vaikka kuinka nuorekasta.

Ovat nämä aika kettuja kauppaamaan, mutta myönnän hyvällä että farkut täällä ovat hyviä.

Joki nousee, joki laskee

Olemme ottaneet syyskuun alusta lähtien järjestelmällisesti kuvia joesta tarkoituksena tehdä kuvasarja joen korkeudenvaihteluista. Suurin osa tässä olevista kuvista on vielä rajattu jostain vanhoista kuvista - tehdään parempi kuvasarja kun saadaan lisää varta vasten otettuja kuvia. /m



25.10.2006
Tämä on rajattu kuvasta, joka esittää aamiaista parvekkeella. Hiekkaranta jokseenkin laajimmillaan.



10.12.2006
Tämä on osa kuvasta, joka esittää laivaston maihinnousuharjoitusta (kuvassa näkyykin yksi helikopteri). Legenda, jonka mukaan vesi olisi alimmillaan jouluna ei selvästi ole tosi.



13.3.2007



18.3.2007



1.4.2007
Vähiin menee ennenkuin loppuu



23.6.2007
Rajattu auringonlaskukuvasta. Tarkkaan katsoen näkee, että hiekkarantaa ei enää ole



1.9.2007
Suunnilleen sama tilanne kuin 1.4.2006



12.9.2007
Syyskuussa hiekkaranta laajenee nopeasti



17.9.2007



23.9.2007



27.9.2007
Parissa viikossa ranta levinnyt 100m

Hammaslääkärissä

Olen lääkäri luultavasti sen vuoksi että lääkärissä käynnit ovat tavattoman rasittavia, stressaavia ja suorastaan pelottavia. Jopa hammaslääkärissä käynnit. Lääkärit kysyvät vaikeita kysymyksiä ja menen solmuun yrittäessäni selvitä niistä. Jopa hammaslääkärit pystyvät aiheuttamaan täydellisen taantuman ajatuskyvyssäni.

Michelle suositteli hammaslääkäriksi Dra. Márciaa, jonka mainosti puhuvan jonkin verran englantiakin ja varasi minulle ajan. Lupasi olla puhelimen tavoitettavissa jos tarvitaan tulkkausapua. Koppavasti sanoin että tuskin apua tarvitaan, kyse on simppelistä asiasta, ja yleensäkin hammaslääkärissä on tavattoman vaikea puhua koska suu on täynnä tuppoja ja imureita ja joka tapauksessa, olen lääkäri ja hallitsen alan kielen.

Istahdin odotustilaan, mutta mitään ei tapahtunut. Koputin varovasti Márcian huoneen ovelle. Ahaa, täällä jokaisella lääkärillä onkin omat vastaanotto- ja odotustilat, potilaat eivät norkoile yleisissä tiloissa. Vastaanottovirkailija tiesi odottaa minua ja pyysi dokumentteja. Dokumentteja? Mitä? Ensimmäinen soitto Michellelle.
- "Se vakuutuskortti jonka annoin Mr. Mikolle, vihreä-valkoinen, eikö sinulla ole sitä?
- "En ole kuullutkaan. Ehkä voin maksaa rahalla ja saan korvauksen myöhemmin?"

Maksoin etukäteen. Tarkistus ja tarvittavat röntgenkuvat maksoivat 32 euroa.

En ollut odottanut itseni pituista, Miss Brasilian näköistä kaunotarta hammaslääkärin valkoisessa takissa. Tunsin itseni vanhaksi ja ryppyiseksi. Menin täysin lukkoon. Unohdin portugalin kokonaan. Unohdin myös latinan. En muistanut aivan tavallista sanaa "profylaksia", suojalääkitys. Olin kirjoittanut esitietoihin että käytän päivittäin doksisykliiniä, mutta ainoa mitä sain sanottua kysymykseen "Miksi?", oli "Malaria...". Márcia kysyi onko minulla malaria. "Ei, ei, mutta... ". "Profylaxis?" ehdotti Márcia. "Sim, sim".

Tutkimuksen aikana minun ei oletettukaan puhuvan. Sen jälkeen Márcia selitti jatkosuunnitelman minulle, ja sanoin "Sim, sim". Luulen että Márcia ei uskonut minun ymmärtävän mitään, koska soitti Michellelle ja Michelle tulkkasi minulle. Michelle ei ole kovin hyvä lääketieteellisessä englannissa, eikä Márcia puhunut englantia lainkaan. Onneksi olin kuitenkin ymmärtänyt mitä minulle oli selitetty vaikken muuten onnistunut tekemään älyllistä vaikutusta.

Vastaanottoapulaisen kanssa sovin mielestäni tyylikkäästi seuraavan käynnin seuraavalle viikolle. Vastaanottoapulainen soitti silti Michellelle ja Michelle kertoi minulle että seuraava käynti on viikon kuluttua.

Olin täysin maassa käyntini jälkeen. Soitin Michellelle ja sanoin että taisin kyllä ymmärtää kaiken, mutta menen paniikkiin kun olen potilaana. Michellen mielestä se oli kovin vitsikästä
- "Hah hah, a doctor is afraid of doctors, very funny"
Brasilialaiset voivat olla todella rasittavia.

Viidentoista minuutin sade

Viidentoista minuutin trooppinen sade parvekkeeltamme katsottuna näyttää tällaiselta:

Sade on jo alkanut. Hotelli Tropical näkyy vielä hyvin.

Tropical häämöttää.

Tropical ei näy.

Sade on ohi ja aurinko paistaa.

Pari kuvaa kotoa

Olohuoneen soffatyynyt, ne Montrealista tuodut, ja eteinen johon tullaan suoraan hissistä. Toinen ulko-ovi on keittiöstä, se jota siivooja käyttää.


Olohuonetta ja ruokasali, taustalla aamiaishuone josta ovet makuuhuoneisiin ja keittiöön. Emme koskaan syö ruokasalissa vaan joko parvekkeella tai soffalla television ääressä joko aamiaishuoneessa tai olohuoneessa.

Uusi ratsastusryhmämme

Perjantaina on ollut hyvä käydä tallilla, koska olemme olleet viimeisellä tunnilla kello 20-21 ainoat ratsastajat. Nyt parkkipaikalla oli yllättäen useita autoja ja terassilla parveili perheitä.

Kentällä oli kymmenen 5-7-vuotiasta suloista pikkutyttöä hevosten selässä, vaaleanpunaisissa ja vaaleansinisissä ratsastushousuissaan, My Little Pony-paidoissaan. Tallipojat toivat meille satuloidut hevoset, asensivat jalustimet sopiviksi, ei pakotietä. Joudummeko tosiaan tuolle tunnille!

Opettaja oli hyvin touhukkaana pikkuisten alkeistunnin kanssa. Kysyin mitä teemme Mikon kanssa.
- ”Mukaan vain!”

Nieleskelin ja tuijotimme kauhuissamme Mikon kanssa toisiamme. Mikko totesi karusti tarvitsevansakin alkeiskurssia, vaikkei ollut ajatellut ihan tällaista. Tyttöjen vanhemmat, jotka olivat suunnilleen meidän lasten ikäisiä, olivat virittäneet videokameroita jalustoille ja ylpeinä kuvasivat prinsessojensa ratsastusharrastuksen alkutaivalta. Me kaksi vanhaa Salcomp-paidoissamme tuohon pastelliväriseen joukkoon niin saadaan taatusti Brasilian Hassuimmat Kotivideot!

Opettaja huomasi ilmeemme. Saimme siirtyä toiselle kentälle. Vaaleanpunaisen tunnin jälkeen saimme vielä opetustakin. Jatkossa käymme torstaisin tallilla.

Kuka pääsee kotiini?

Torstai-iltana jätin talomme portille kirjeen jossa Michelle portugaliksi selitti vartijoiden tiedoksi siivojamme vaihtumisen. Selitin itsekin vartijoille että ”maanantaina tulee Maria, Renata tulee huomenna, mutta ei enää sen jälkeen, Renata lopettaa”. Olin todella ylpeä itsestäni ja Mikkokin autossa odottaessaan katsoi ällistyneenä kuinka juttelen iloisesti portugalia vartijoiden kanssa.

Perjantaina aamulenkiltä tullessani näin kuinka Renata on menossa bussipysäkille. Huusin Renataa. Vartijat eivät olleet päästäneet Renataa meille.

Menimme yhdessä portille. Koska siivooja oli mukanani, meille avattiin palveluskunnan kalteriportti, ei sitä lasiovea jota yleensä käytän.

Kerroin vartijoille että Renata tulee vielä tänään. Vartijat heiluttelivat minulle Michellen kirjettä jossa ilmoitetaan että Renata lopettaa meillä siivoamisen, että Renata ei tule enää meille. Yritin selittää että tokihan Renata minun kanssani voi tulla minun kotiini. ”...mutta tämä kirje... ”

Olin tulossa lenkiltä, ei minulla ollut puhelinta mukanani. Renatalla oli puhelin ja Michellen puhelinnumero. Soitin Renatan puhelimella Michellelle ja pyysin Michelleä kertomaan vartijoille että huolimatta hänen kirjoittamastaan kirjeestä, Renata saa tulla minun kotiini minun kanssani vielä tänään.

En tiennytkään kuinka vaikea meille on päästä. Että minäkään en voi määrätä kuka meille saa tulla.

Palkka juoksee

Suomessa palkka tulee siististi tilille. Sille tilille jonka ilmoitan työnantajalle, omalle tililleni omaan pankkiini. Sehän on aivan normaalia, niin se kuuluu ollakin. Miten asia voisikaan olla toisin!

Kymmenen vuotta sitten Amerikassa vei aikaa saada telakan työntekijät uskomaan että palkan maksaminen suoraan pankkiin on soveliasta ja turvallista. Että kyllä ne rahat tulevat tilille. Oli vaikea luopua vanhasta käytännöstä, eli oikea palkkapussi kahden viikon välein, rehellisesti rahatukku käteen.

Manauksessa palkka tulee tilille, mille tilille vain. Mutta ei minkä hyvänsä pankin tilille, vaan ainoastaan sen pankin tilille joka sattuu olemaan työnantajan pankki. Jokaisella saman firman työntekijällä on siis tili samassa pankissa, palkanmaksua varten. Varsinainen käyttötili voi tietenkin olla missä hyvänsä pankissa, mutta palkkaa sinne ei makseta. Palkkarahat on itse siirrettävä pankista toiseen. Pankkisiirrot maksavat jonkin verran, mutta kaikkihan ymmärtävät että palveluista on yleensä maksettava.

Jos vaihtaa työpaikkaa ja uusi työnantaja on jälleen muun pankin asiakas - ei muuta kuin taas uusi tili uudessa pankissa. Ihan yksinkertaista.

Kodinhoitajista

Renata, siivoojamme, irtisanoutui toista viikkoa sitten. Tänään on Renatan viimeinen työpäivä. Uusi kodinhoitaja aloittaa ensi viikolla.

Renata on hyvin mukava. Lauleskelee iloisia hengellisiä lauluja siivotessaan, on herttaisen näköinen ja tekee työnsä aivan kelvollisesti. Ei minulla ole mitään häntä vastaan. Olen nähnyt Renatan tyttären, kauniisti käyttäytyvän 5-vuotiaan, joka oli kerran meillä Renatan mukana kun lapsenhoito ei muuten ollut järjestynyt.

Renata antoi minulle tänään kirjeen jossa kertoi kuinka paljon pitää minusta, antoi puhelinnumeronsa ja valokuvansakin muistoksi. Kysyi samalla voisinko antaa hänelle 20 realia (8 euroa) jotta hän ostaisi tyttärelleen kouluvaatteita. Hymyilin ja otin Renataa kädestä; ei rahaa, kiitokset kyllä.

Meiltä nyt vaan on kadonnut jotain tavaroita, jotain on saatu pyydettäessä takaisin, jotain ei. Renata vakuuttaa itkien ettei tiedä niistä mitään. Vaatteita on hävinnyt, paremmasta päästä. Ne virttyneemmät puserot eivät tunnu edes homehtuvan kaappiin vaikken niitä käytä. Jotain koruja. Mistään ei voi olla ihan varma. Onko se koru minulla täällä loppujen lopuksi ollutkaan, jos se kuitenkin on Suomessa? Ja silti tiedän että otin sen mukaani.

Joskus Renata on näyttänyt lääkäriltä saamaansa reseptiä ja kysynyt onko minulla jotain siinä määrättyjä lääkkeitä. Maksavat paljon eikä Renatalla ole rahaa. Lääkäreille kertyy aina lääkkeitä, minullakin on niitä yksi laatikko täynnä – näppärää, ei tarvitse turhaan mennä täällä lääkäriin valittamaan vaivojaan, kun vähän kaikkeen tautiin on hoito jo odottamassa. Mutta yksin siivotessa tulee laatikoitakin kenties tutkittua, rasioita avattua. Miten joku muka voisi tarvita itselleen kaikkia näitä lääkkeitä!

Työntekijän on parempi irtisanoutua kuin odottaa irtisanomista, nimenomaan silloin jos voi sanoa syyksi henkilökohtaisen, sosiaalisen ongelman, kuten vaikka omaisen sairaus. Renatan tyttärellä on astma, Renata jää hoitamaan tytärtään. Tai näin sanotaan. Irtisanomisedut ovat paremmat sillä tavalla. Lähteekö Renata siksi että kadonneita tavaroita on ruettu kyselemään, vai tyttären sairauden vuoksi. En minä tiedä.

Tänään jäin varmuuden vuoksi kotiin. Ei ole harvinaista että siivooja lähtee viimeisen kerran täyden kassin kanssa. Useimmiten kyllä etukäteen ilmoittamatta että kyseessä oli viimeinen kerta.

Lämpöön tottuu

Sairaalassa kaikilla lääkäreillä on farkut ja valkoinen takki. Takissa on joko lyhyet tai pitkät hihat. Sairaalan ilmastointi viilentää jotkut huoneet +16C-asteisiksi, jossain ilmastointia ei ole lainkaan.

Mikon töissä kaikilla on pitkät housut. Miehillä paita tai kauluksellinen t-paita, khakit. Naisilla siisti toppi tai pusero, farkut tai mustat pitkät housut. Kaikilla on valkoinen laboratoriotakki varalla jos tulee liian kylmä. Ilmastointi asennetaan yleensä +16C-asteiseksi.

Kotiin tullessa vaihdamme farkut shortseihin tai hameeseen, kuljemme paljain jaloin tai sandaaleissa. Ilmastointi on päällä niissä huoneissa missä olemme ehkä kello 20-7 välisen ajan. Joka huoneessa on oma laite. Keittiössä ja kylpyhuoneissa ei ole ilmastointia ollenkaan.

Kello on 18, aurinko laski. Kävin keittiössä sulkemassa ikkunat, sisälämpömittari siellä näytti +33C. Ei ollut kuuma. Läpiveto vilvoittaa mukavasti, mutta laitoin ikkunat kiinni. Itikat tulevat valoa kohti. Parvekkeen ovi on auki – olohuone on pimeänä, ei tule ötököitä. Ulko- ja sisälämpötila on sama, +33C. Ei ole kuuma.

Joka päivä lämmintä. Joka päivä shortsit tai hame, sandaalit ja paljaat jalat.

Boi Show

Ostin sanomalehden jotta saisin tietää mistä tilaisuudesta viikonloppuna oli kyse, se missä poliisit hakkasivat teinipoikaa.

Manauksen 11. Härkäjuhla, Boi Manaus on lokakuun 19-21 päivinä. Nyt oli tapahtuman virittelytilaisuus ja alkusoitto tulevalle. Parintis - joka on kaupunki Amazonin varrella Manauksesta itään päin - toi omat härkätanssijoukkueensa paikalle ja Manauksen tanssikoulujen kisaajat omansa. Manauksen Boi Shown koordinaattori kommentoi lehdessä että Boi-juhlat eivät ole ainoastaan Manauksen kulttuurielämälle elintärkeät, vaan koko maalle, myös kansainvälisesti merkittävä tapahtuma. Viime vuonna Manauksen Härkäjuhliin osallistui yli 400 turistia. Tapahtuman budjettikin on mittavasti yli miljoona euroa.
Mikko ei osallistunut vuosi sitten.

Ettekö ole kuulleet? Tähän vuotuiseen Härkäjuhlien lanseeraukseen osallistui viime sunnuntaina arviolta 50,000 ihmistä, joista ainakin kaksi oli ulkomaalaisia. Nämä ulkomaalaiset olivat paikalla viitisen minuuttia, todistaen yhden pahoinpitelyn. Lehden mukaan poliisit pidättivät 101 ihmistä joista osa oli murha-aikeissa, osa tappelijoita, yksi moottoripyöräpoliisi loukkaantui ja kuusivuotias poika hukkui jokeen. Tämä kaikki tapahtui siis suunnilleen talomme edessä, joka näkyykin lehden etusivun yläkuvassa oikeassa ylänurkassa, heti siinä O.J.Simpsonin alla.

No, suurin osa katsojista oli rauhallisia perheitä, pikkulapset rattaissa jäätelöä syöden, iloisia teiniryhmiä, tavallista kansaa.

Olikohan Suomen mediassa jotain Härkäjuhlista kun en niitä mainoksia täällä huomannut? Tervetuloa seuraamaan kolmipäiväistä Boi-tanssia lokakuun lopussa. Tanssijat pukeutuvat karnevaalimaisiin asuihin, mutta värit ovat vain sininen ja punainen, kilpailevat härkätanssijoukkueet. Yleisön sallitaan tanssivan mukana, se on sitä rivitanssia.

Automainos

Näitä näkee kadulla usein, etenkin rantatiellämme. Ensin ajaa kuorma-auto, jonka lavalla on valtavat kaiuttimet, uskomattoman kova musiikki pauhaa. Lavalla vähäpukeiset nuoret tanssivat musiikin tahdissa - no, ikuisen kuumuuden takia he ovat normaalistikin vapaa-aikanaan vähäpukeisia. Kuorma-auton perässä tulee autonkuljetusauto, jossa on jonkun autodiilerin uusimmat mallit. Uudet Chevroletit - tai Opelit - olivat tulleet Manaukseen viikonloppuna.

Vaikea kuvitella vastaavaa mainosriehaa Suomen kaduille, vaikka Espaa kiertämään.

Poliisiotteita

Eilen rannassa, meidän kadullamme, oli joku massatilaisuus. Kuten useimmista vastaavista, emme päässeet selville mistä oli kyse. Ihmisiä velloi kadun täydeltä, autot jonottivat tavallisesti hyvin etenevällä kadulla, tienvarret ja parkkipaikat olivat täynnä. Tilaisuutta oli rakennettu aamusta alkaen.

Lähdimme auringonlaskun aikaan kello 18 kävelemään rannan amfiteatteriin. Boi bumbaa, härkätanssia, tämän vuoden kesäkuisen härkäjuhlan voittoisa sininen tanssikoulun joukkue Caprichoso, tai ilmeisesti vain heidän kannattajansa.

Yhtäkkiä selkämme takana tapahtui jotain. Joku huudahti, enemmän kiljahduksia. Kahdeksan kivikasvoista poliisia pamputti teini-ikäisen pojan maahan, potkivat, tökkivät pampuillaan, ympäröivät pojan tehokkaasti niin ettei tungeksiva yleisö päässyt sekaantumaan asiaan. Yksi poliiseista oli ottanut pojalta fileerausveitsen.

Ihmiset eivät pyydelleet anteeksi nähdäkseen mitä tapahtui. Olin alkuun aivan vieressä, takaani tunkevat ihmiset työnsivät minua härskisti syrjään. Verenhimoista kansaa. Poika pantiin käsirautoihin ja vietiin pois. Kaikki kävi kovin nopeasti, poliisit olivat varmasti seuranneet poikaa.

Kansanjuhla jatkui, perheitä paikalla, pieniä lapsia, nuoria. Olimme nähneet tarpeeksi ja kävelimme viiden minuutin matkan kotiin. Ainakin poliisit ovat hyvin tehokkaita.

Japanilaiset Brasiliassa

Manauksen paras ja kallein ruokatavarakauppa Roma on japanilaisten omistama. Laajimmat valikoimat apteekki-kosmetiikkatavaraa löytyy japanilaisten Angelica-ketjun apteekeista. Manauksessa on kaupunginosa, jossa asuu pelkästään japanilaisia. Kaupungin ainoa Country Club, jossa on Manauksen ainoa golf-kenttä, on japanilaisten.

Japani ja Brasilia ovat maantieteellisesti mahdollisimman kaukana toisistaan. Miksi japanilaiset ovat Brasiliassa?

Brasiliassa on Japanin jälkeen eniten japanilaisia. Vuonna 1998 Brasiliassa asui 83,803 japanilaista, japanilaista alkuperää olevia 1.3 miljoonaa. Brasiliassa rodut sekoittuvat, mutta japanilaiset pysyvät omana ryhmänään.

Ensimmäiset vajaa tuhat japanilaista tuli kahviplantaaseille 1908. Japanilaisvyöry Brasiliaan alkoi 1924, jolloin USA sulki japanilaisilta rajansa. 1933 Brasilian maahanmuuttajista yli puolet oli japanilaisia. Japanilaiset siirtyivät pohjoiseen ja luoteeseen, Amazonin seudulle, vapaan maan perässä. Kerrotaan, että kaikki Manauksessa myytävät hedelmät ovat yhden japanilaissuvun tiluksilta.

Japanin maatalous oli romahtanut, teollistuminen ei ollut alkanut, työvoimaa oli maassa liikaa. Japani houkutteli perheitä lähtemään matkaan. Nimenomaan perheitä, jotta muodostuisi yhteisöjä. Ennen toista maailmansotaa japanilaisyhteisöjen koulut olivat tärkeämpiä japanilaisen keisaria kunnoittavan kansallistunnon ylläpitäjinä kuin lasten oppilaitoksina. Yhteisöissä japanilaiset eivät oppineet portugalia, eivät sulautuneet uuteen maahan vaan muodostivat japanilaisemman Japanin kuin oikea Japani. Sodan aikana he olivat täysin Japanista tulevan propagandan varassa. Suurin osa brasilian-japanilaisista piti Japania keisarillisena mahtimaana vielä kymmenen vuotta sodan jälkeen, huolimatta siitä että vihdoin saatiin todellista informaatiota, faktoja ja kuvia. Silti, sodan häviämistä pidettiin USA:n valheina.

Japanilaisyhteisöt jakaantuivat niihin jotka uskoivat Japanin voittoon ”Oikeat japanilaiset” ja niihin jotka ymmärsivät Japanin antautuneen ehdoitta sodassa. Useimmat uskoivat Japanin voittajaksi. Tämä merkillinen piirre poikkesi täysin saksalaisista maahanmuuttajista. Saksalaiset surivat menetettyä suurvaltaansa, mutta hyväksyivät tosiasiat, heistä tuli nopeasti brasilialaisia.

Brasilialaisten oli vaikea sulattaa japanilaisten suurta määrää ja heidän omintakeista elämäänsä joka ei lainkaan sopinut Brasilian suvaitsevaan ja yhteensulautuvaan kulttuuriin. Tämä vain vahvisti japanilaisyhteisöjä, joiden asukkaat tarkkailivat toisiaan ettei puhdas japanilaisuus päässyt likaantumaan. Manauksen edelleenkin hyvin puhdas japanilaisyhteisö ei ole poikkeus. Vaikka seka-avioliittoja solmitaan, japanilaiset elävät Brasiliassa omissa yhteisöissään.

Omassa maassaan kukaan ei tajua edustavansa jotain etnistä ryhmää. Uudessa kotimaassa joutuu yhtäkkiä toteamaan olevansa ”toisenlainen”, kuuluvansa ”ulkopuolisiin” tai luokitellaan ”etniseksi vähemmistöksi”. Historiallisesti vahvasta ja kulttuurillisesti rikkaasta Japanista tulleiden siirtolaisten oli helppo rueta vaalimaan vanhaa kotimaataan ja sen tapoja lähes pyhinä.

Lähde: JPRI Occasional Paper No. 13: May 1998, Being "Japanese" in Brazil and Okinawa, by Kozy K. Amemiya http://www.jpri.org/publications/occasionalpapers/op13.html

Lauantaipäivän huumaa

Useimmat viikonloput vietämme todella laiskasti. Niinkuin tänään. Mikko on viikolla aina töissä, minä nyt en tee oikeastaan mitään. Sepä vasta raskasta onkin. Viikonloppuna pitää levätä.

Ainoa tärkeä tekeminen täksi viikonlopuksi oli Mikon parturissa käynti. Menimme Amazonas Shopping Centeriin. Emme olleet ainoat. Niin autopaikat kuin mopopaikat olivat täynnä. Mopot ovat täällä suosittu kulkuväline, ne ovat halpoja, autot taas kalliita. Bussit ovat halpoja, mutta mopolla saa liikkumisen vapautta. Luultavasti mopo on myös Manauksen paras syntyvyyden säännöstelijä. Mopoon kun ei mahdu kuin nelihenkinen perhe tavaroineen.

Parturiin pääsee aina. Mikko ilmottautui tiskillä ja hienosti meikattu nuorukainen riensi heti palvelemaan. Parturi-kampaamo-kauneushoitolassa on aivan liikaa työntekijöitä. Kun työntekijöillä ei ole muuta tekemistä, he kaunistavat toisiaan. Brasiliassa pitää olla kaunis. Itse en ole uskaltanut vielä käydä kasvohoidoissa, manikyyreissä tai pedikyyreissä, hammaslääkärille pitäisi varata aika. Hampaita valkaistaan varmasti kerran kuussa. Amerikka ei ole mitään tähän maahan verrattuna. Kaikilla on hohtavan valkoiset hampaat ja virheettömät kynnet.

Mikko toivoi että istuisin hiustenleikkuun ajan rupattelemassa hänen vieressään. Se on ihan tavallista. Kaveri tai vaimo tai mies istuu vieressä ja juo kahvia. Meikatun pojan katsominen kuitenkin nauratti niin että lähdin mieluummin pois ja toivoin että Mikko selviää yksin.

Lounasaika. Mennään MacDonaldsiin. Brasiliaksi MäkiDonaldsi. Konsonanttiin loppuvat sanat ovat outoja brasilialaisille. Siksi George W Bush'kin on "Dzhoodzi daablju Bushi". Ja BigMac on BigiMäki. Söimme kuitenkin McNificot. Henkilökunta on aina ylpeän helpottuneita selvittyään tilauksestamme - kaksi MäkiNifikoa, toinen ilman pekonia ja juustoa, toinen ilman pekonia mutta juuston kanssa. Ja kokikset - "Koka laitshi" ja "Koka normau" - Coca Cola Light ja tavallinen kokis, normal.

Parturin jälkeen Makroon, tukkuun. Sieltä Romaan, kaupungin kalleimpaan ruokakauppaan. Japanilaisten omistama, sieltä saa hyvää riisiä.

Täydellinen päivä. Kuuma päivä, 40C astetta. Luimme parvekkeella kunnes tuli pimeätä. Illaksi elokuva odottamassa.

Symposiumkäyttäytymisestä

Tarkennan edellistä kirjoitustani. Lääketieteellisissä symposiumeissa ja kongresseissa Manauksessa käyttäydytään hyvin korrektisti. Kirjoitin että kysymystulva on loputon ja puhutaan paljon. Mutta kesken esitystä ei kysytä mitään. On hiirenhiljaista. Ihmiset voivat liikkua ja vaihtaa paikkaa ja kuiskailla keskenään, mutta on hiljaista. Esityksen jälkeen taputetaan ja sitten käsiä nousee. Ei huidota tai huudeta että minä olin ensimmäinen. Hyvin korrektia.

Kysymyksensä pääsee esittämään vuorollaan. Kukaan ei etuile, kenenkään puhetta ei keskeytetä, kenenkään päälle ei puhuta. Kysymyksiin halutaan vilpittömästi myös vastaus. Näkemäni brasilialaiset lääkärit ovat esiintyessään ja kysyessään hyvin vapautuneita. Laveasanaisia, eivät jännitä tai takeltele sanoissaan.

Olin täällä erään kielikoulun kolmipäiväisessä opettajakoulutuksessa. Lopuksi pidimme näytetunnit. Yksi meistä, nuori kaveri, jännitti selvästi. Ohjaajamme nauroi ääneen ja sanoi "hei, sinähän vapiset, taidat jännittää!" Nauroimme kaikki, vapiseva kaverikin alkoi nauraa, rentoutui ja näytetunti meni hienosti.

En ole ollut täällä kovin monessa kongressissa, mutta yksi yhteinen piirre on ollut. Ennen tilaisuuden alkua valkokankaalla ei ole kongressin logoa tai mainosta. Sen sijaan näytetään brasilialaista musiikkivideota aina siihen asti kun ensimmäinen puhuja tulee toivottamaan yleisön tervetulleeksi.

Sairaalan symposiumissa

Olen taas ruennut käymään sairaalassa. Emme ole vielä Franklinin kanssa päässeet yhteisymmärrykseen mitä voisin tehdä siellä, koska en enää halua katsoa muiden työntekoa. Ehdotin tutkimusryhmään liittymistä, vaikka laboratoriotyötä mutta jotain sellaista jossa saan aikaiseksi jotain. Ja sairaalan nettisivujen kääntämistä englanniksi. Sen voisin hyvin tehdä, ja samalla tehdä sivut hieman myyvemmiksi. Katsotaan miten asiat kehittyvät.

HIV/AIDS-symposium alkoi aamulla puolisen tuntia myöhässä, ihan normaalisti. On raskasta kuunnella koko päivä luentoja ja vielä portugaliksi. Ilokseni ymmärsin aika paljon, ehkä sen vuoksi että tiesin jotain HIV:istä ja hepatiiteista joita myös käsiteltiin. Hyvät power point-esitykset auttoivat. Lukeminen on helpompaa kuin kuunteleminen.

Putosin täysin kärryiltä kun keskusteltiin. Luennoitsijat puhuivat tunnin ja keskusteluun meni sen jälkeen puoli tuntia. Aikataulun mukaan luennoitsijan 45 minuutin esitykseen sisältyi keskustelukin. Brasilialaiset ovat uuvuttavia keskustelijoita. Kaikilla on mielipiteitä ja ne perustellaan perinpohjaisesti. En ymmärtänyt yhtään kysymystä enkä yhtään vastausta. Äänensävyt kävivät kiivaiksi, ilmeisesti hoitotavoista kiisteltiin. Sitten taas naurettiin. Sellaisia nämä brasilialaiset ovat. Kysymystulva oli aina pakko lopettaa että jotenkin päästäisiin eteenpäin. Sekin on ihan brasilialaista.

Hyvä että oli kahvitauot. Useimmat joivat tuoremehua joita oli useita laatuja tarjolla, vaikka kyllä kahviakin meni. Lisäksi vadeittain makeita kakkuja, croissanteja, sämpylöitä ja juustopalleroita. En minä ainakaan tarvinnut lounasta.

Saippuaa

Joskus kaupassa tulee mieleen että pitäisi tukea brasilialaista teollisuutta eikä langeta tuttuihin monikansallisiin tuotteisiin. Tosin monikansallisetkin valmistetaan usein Brasiliassa, kuten vaikka Mattelin Barbie-nuket ja Nestlen tuotteet. Barbeja ei ole vuosiin tullut ostettua, mutta Nestlen jugurttia kylläkin. Manauksen kaupoissa brasilialainen vaihtoehto on harmittavasti melkein aina mansikkajugurttia enkä erityisemmin välitä mansikoista.

Pyykki meillä pestään tylsästi Omolla, mutta yleispesuaine on Veja Multi-uso. Pidin sitä ensin kovin eksoottisena, mutta tajusin pian että sen takana on brittifirma Reckitt Benckiser - Suomessa samaa yleispesuainetta ei ole, mutta Finish-astianpesuaine ja Veet-ihokarvojen poistovoide kyllä löytyvät Suomesta.

Olen helppo uhri markkinoinnille. Olen se joka valitsee tuotteen kauniin pakkauksen ja hauskojen kuvien perusteella. Saippuan värinkin pitäisi sointua kylpyhuoneen sävyihin, ikäänkuin sisustuselementtinä. Olen toivekuluttajan prototyyppi, markkinoinnin unelma.

Kerran yritin olla jotain muuta. Ei aina Dovea tai Palmoliveä. Käytin ruokakaupan kosmetiikkaosastolla melkein tunnin valitessani aitobrasilialaista suihkusaippuaa. Luin tuoteselosteet, jota en yleensä koskaan tee. Päädyin ankeannäköiseen "elle ella hidratante"-valmisteeseen.

Aamulla Mikko valitti ettei uusi saippua vaahtoa.
- "Hidratante"... sehän on jotain kosteuttavaa. Onko se saippuaa ollenkaan?
- Se on kosteuttavaa kokovartalosaippuaa. Kyllä siinä pitäisi lukea "sabonete", saippua, jossakin. Valitsin sen saippuahyllyiltä. Se oli sitäpaitsi tarjouksessa!

Ei siinä lukenut sabonete, saippua. Se oli kosteusvoide. Mutta brasilialainen.
- Ihotautiklinikka suosittelee kosteusvoiteen käyttöä saippuan sijasta. Saippua ei ole lainkaan hyvä koska se kuivattaa ihoa.

Selitys ei uponnut Mikkoon. Takaisin Palmoliveen.

Unohtaa ja keksiä

Merkillistä etten koskaan muista portugalin verbiä "esquecer", "unohtaa". Unohdan sen aina. Sensijaan muistan kyllä aina "muistaa"-verbin, "lembrar", joten unohtaminen on helppo kiertää. Ary on hyvin ihastunut sanatarkkohin käännöksiin, ja vaikka hyväksyykin kiertoilmaisut, haluaa myös oikeat sanat. Inhottavaa.

- Eu explico...
- Se on "minä selitän"
- Eu ensino...
- Se on "minä opetan"
- Eu espero...
- Se on "minä odotan"
- Eu escobo...
- Se ei tarkoita mitään.
- Varmasti tarkoittaa! Verbin infinitiivimuoto on "escobar", tiedän että se tarkoittaa jotain!
- Se on sukunimi. Pablo Escobar on kuuluisa kolumbialainen kokaiinikauppias.
- Tiesinhän että se tarkoittaa jotain. Se voisi kyllä olla verbikin.
- Mutta kun se ei ole verbi. "Eu esqueço" on "minä unohdan"
- Äh, unohdan sen aina. "escobar" olisi parempi, sen muistaisi hyvin.

Ratsastusta

Ratsastusjutut ovat yhtä tylsiä kuin golf-jutut, mutta kerron nyt kuitenkin eilisestä. Ei tätä tarvitse lukea.

Se sao paulolainen nainen on tullut jäädäkseen tallille ja tuonut tiukan kurin mukanaan. Saimme paperit joihin pitää täyttää henkilötiedot, osoitteet ja yhteystiedot. Ja äidin ja isän puhelinnumerot ja ammatit ja heidän allekirjoituksensa. Ehkä yritämme Mikon kanssa olla toistemme holhoajia?

Lisäksi jouduimme oppitunnille. Mikko ei saanutkaan kesyttää itse Queeniä kuten aikaisemmin vaan joutui venyttelemään ja vääntelemään itseään käynnissä, ravissa ja laukassa. Siinä ei ollut Mikon mielestä mitään järkeä, maksetaan siitä ettei saa tehdä mitä haluaa! Sen lisäksi hyppelimme esteitä. Menimme hienosti jonossa, paitsi silloin kun Mikon piti hypätä. Se aiheutti aina kaaoksen koska hevoset joutuivat väistelemään sinne tänne toisiaan. Mikon Queen lähestyi lupaavasti estettä mutta siirtyi juuri ennen hyppyä käyntiin ja pysähtyi nääntyneen näköisenä esteen eteen.

Tilanne oli ongelmallinen. Opettaja oli päättänyt että Mikko ei ymmärrä portugalia, mutta esteen yli oli mentävä. Kun opettaja tajusi että Mikko ei eläissään ole hypännyt yhdenkään esteen yli, hän oli kauhuissaan ja oikopäätä madalsi puomin lähes maan tasalle. Onnellinen loppu - Mikko hyppäsi hienosti esteen yli. Kaikki hurrasivat ja taputtivat käsiään.

Yli kasteisten vuorten

Emme me tiedä mitään Sao Paulon alueen viikonloppuruuhkista. Manauksesta kun lähtee vain se yksi tie, Venezuelaan, eikä amazonilaisella autokannalla sinne jatkuvasti aja. Matkakin kestää puolitoista vuorokautta.

Sao Paulon Ilhabela on saari. Pousadan isännän kehoituksesta lähdimme aikaisin välttääksemme lauttajonon. Olimme sunnuntaiaamuna kello yhdeksältä jonossa ja kymmeneltä lautassa.

Ilhabelan saari oli hieno, millainen on rannikko? Mennäänkö Ubatubaan vai Santosiin? Ubatubaan, hauskempi nimi. Intiaanien peruja - "Paljon Kanootteja" tai "Paljon Keihäitä" - tupi-kielen osaajat ovat jo maailmasta kadonneet. Ajoimme sinne tunnissa, ei ruuhkia. Hauska rantakaupunki, ei niin idyllinen kuin Ilhabela, valtava hiekkaranta, aurinkovarjoja ja paljon ihmisiä.

Hyvä paikka arvioida rantamuotia. Miehet suosivat sekä pikkuisia Speedoja että kirjavia amerikkalaistyyppisiä surffausshortseja. Speedojen soisi katoavan maailmasta kokonaan. Naisilla bikinit. Kokouimapukuja ei ole kenelläkään. Kovin pienet bikinit eivät olekaan muodikkaita ja näköjään on muodikasta että yläosa ja alaosa ovat eri kuosia. Kukkaa ylhäällä, yksivärinen alaosa. Nyt bikinikauppaan! Onkohan muoti ehtinyt jo Manaukseen?

Söimme välipalaa Ubatuban hienossa rantaravintolassa ja jätskit sorveteriassa (jäätelöbaari). Ja sitten lähdimme ylittämään vuoria. Vuoret antavat myös elinkeinon rannikon asukkaille. Mustaa graniittia louhitaan keittiötasoiksi, lattialaatoiksi, pöytälevyiksi. Ja ylellisen tummaa marmoria. Brasilialainen sisustus perustuu kiven ja lasin käyttöön.

Sao Pauloon pääsee rannikolta vain kolmea tietä pitkin – Caraguatatuban kautta jota tulimme, etelästä Santosin kautta ja pohjoisesta Ubatuban kautta. Pieni serpentiinitie joka tapauksessa. Tuollaisten vuorien yli ei mene monikaistaiset moottoritiet.

No, tämä aiheuttaa ruuhkaa. Autoja on moneen lähtöön, suuria nelivetoisia city-maastureita ja yksilitraisia pikku-Fiateja. Jyrkässä ylämäessä pikku-Fiateille voi tulla vaikeuksia. Sumukin yllättää ja näkyvyys on heikko. Eikä renkaistakaan voi olla ihan varma.

Ubatuban keskustasta Sao Paulon tielle oli matkaa 3.1 kilometriä. Sen ajaminen kesti tunnin. Koska emme olleet varmoja tuleeko koko matka olemaan samanlaista vauhdin hurmaa, laskimme että pahimmillaan istumme autossa seuraavat neljä päivää. Normaali viikonloppuruuhka vai poikkeus - emme me tiedä.

Vuoristotie oli hidas. Poliisit valvoivat liikennettä ja hinausautoja kulki tiuhaan. Vuoristo on ankara isommillekin autoille. Meille vuoret eivät aiheuttaneet ongelmia. Hitaus ei haitannut, maisemat ovat uskomattoman kauniita. Sokeritoppamaisia vuoria, ei juuri puita, pelkkää avaruutta, tilaa hengittää. Äkkijyrkillä rinteillä käyskenteli hevosia ja lehmiä, siellä täällä maatiloja. Henkeäsalpaavaa.
Sound of Music-musikaalia lainatakseni:
The hills are alive with the sound of music
With songs they have sung for a thousand years.
The hills fill my heart with the sound of music

Vaikka mieli olisi tehnyt laulaa, marisin miksi ihmeessä meidän on asuttava kaikenvaltaavassa viidakossa joka tukahduttaa niin ihmisen kuin kukatkin - täällä AhkeraLiisakin kasvaa villinä kaikissa väreissä joita Suomessa myydään kalliiseen hintaan. Voisimme vallan hyvin asua vuoristossa jos vain muuttaisimme tehtaatkin sinne.

Emme uskaltaneet pysähtyä matkalla syömään vaan ajoimme suoraan Ayrton Senna-moottoritietä lentokentälle. Varmuuden vuoksi Mikko jätti minut ja tavarat check-in’iin ja meni palauttamaan autoa. Ihan turhaan... Manauksen kone oli myöhässä. Piti lähteä 23.15, lähti joskus kello 1. Olimme kotona puoli viisi aamulla. Mikko ehti ihan hyvin nukkuakin ennen töihinmenoa. Tai ainakin nukahtaa.

Ei ehkä ihan viisaita...

Kun haluamme maastoratsastusta ja Jeeppiajelua vaarallisessa maastossa ja sitten menemme Sao Paulon kuuluisimpaan ja kalleimpaan lomasaareen joka on tunnettu nimenomaan upeista hiekkarannoistaan... en tiedä olemmeko ihan järkeviä.

Mutta kaikki olivat kehuneet saarta meille. Eikä saari tuottanut pettymystä. Olimmehan rannallakin kahteen kertaan. Kerran kävelimme ja kiipeilimme kallioiden yli pousadamme viereiselle rannalle ja takaisin, toisen kerran silloin Jeeppimatkalla. Kyllä uikkarit oli käytössä.

Puremia

Amazonasilla, alkeellisessa Manauksessa emme ole nähneet hyttysiä emmekä ole kärsineet muidenkaan ötököiden puremista. Etelässä, kehittyneessä Sao Paulon osavaltion saaressa on pieniä moskiittoja niin että niistä varoitetaan matkaoppaissakin. Ei ne levitä tauteja. Dengue-kuumetta levittäviä, päiväsaikaan ahdistelevia hyttysiä on täälläkin. Mistä ne erottaa vaarattomista pikkumoskiitoista - en minä tiedä.

Kuten kaikki muutkin Ilhabelan lomasaarella, myös me suihkuttelimme ahkerasti Deet’iä sisältävää Off’ia. Se riittääkin hajuvedeksi… Sääret on silti paukamilla kuten saaristo- tai Somerniemi-viikonlopun jälkeen. Aika näyttää saammeko denguen vai pysymmekö terveinä.

Waldemar

Waldemarilla on fazenda, maatila. Hevosia, buffaloita, kanoja, sikoja, possuja, Ystävällinen saksanpaimenkoira. Peltoja ja traktori. Waldemar on lähes omavarainen. Kanat munivat, maniokki kasvaa pellolla, buffaloista saa maitoa ja siitä juustoa, buffalon ja possun liha on hyvää. Pelto- ja laiduntilaa riittää Ilhabelan rinteillä.
Waldemarin maisema
Totta, Waldemarin tila on korkealla vuoren rinteellä. Talon parvekkeelta näkee alhaalla siintävää meren, sikäli kun ei ole sumua. Maatila on yhtä uskomaton kuin maisemat ja kaiken Waldemar on saanut aikaan neljässä vuodessa.

Sintia Mikon töistä on asunut Ilhabelan saarella. Sintia tiesi jonkun Waldemarin ystävän joka tiesi että voisimme tehdä pienen ratsastusretken Waldemarin hevosilla. Sintia soitti etukäteen Waldemarille, sovittiin aika ja paikka mistä meidät haetaan – ”onnettoman kielitaidottomat turistit”, varoitti Sintia etukäteen.

Waldemaria ei keskiviikkoaamuna näkynyt. Mikko soitti – ensimmäistä kertaa elämässään portugalinkielisen puhelun – Waldemarille ja yritti kertoa missä olemme ja miten tapaisimme. Eihän se ihan selvinnyt. Pousadan aina auttavainen manageri tuli puhelimeen. Silti, on mystistä miten asiat selviävät vaikka yhtä ainutta asiaa emme voi selittää Ilhabelassa muuten kuin portugaliksi.

Keskiviikkoiltapäivänä Waldemar haki meidät pick-upillaan. Tie fazendalle on niitä Ilhabelan jyrkkiä rinnereittejä jonne Pololla ei ole asiaa. Juttelen apupojan kanssa
Apupojat laittoivat hevoset kuntoon ja lähdimme kuin kolme cowboy’ta kiertämään tilukset. Jyrkkiä rinteitä ylös ja alas, huipulta uskomattoman hieno maisema. Paras maastoretkemme ikinä! Mikko virman hevosensa kanssa

Waldemar kukkulan huipulla
Kuvittelimme että maksamme retken ja lähdemme. Ei, nyt katsottiin rakennukset ja eläimet, maitola ja juustola, possujen karsina ja talli. Waldemarin koti. Ja sitten istuttiin ja maisteltiin Waldemarin vaimon tekemää buffalotuorejuustoa ja Waldemarin maissiviinaa. Ja ihailtiin maisemaa ja juteltiin. Aiemmin Waldemar asui Sao Paulossa ja ajoi pakettiautoa kuljettaen toisten tavaroita eikä viihtynyt. Rahaa säästettyään muutti Ilhabelaan ja rakensi fazendan neljässä vuodessa. Aikuiset lapset valmistuivat yliopistosta ja ovat toimittajia ja insinöörejä. Waldemar vaimonsa kanssa ei halua Ilhabelan paratiisista pois, heidän maansa, heidän eläimensä, heidän unelmansa.

Tapasimme tänään uudestaan. Ratsastimme putouksille, laukkasimme nopeasti asfaltoidun tieosuuden autojen ja jalankulkijoiden seassa. Se ei ole aivan sallittua, mutta oli melko aikaista emmekä aiheuttaneet häiriötä. Oli ihmeen vapauttava tunne laukata pitkin kapeata ajotietä jalankulkijoiden vilkutellessa. Tyylikästä karauttaa hevosella paikkaan jonne muut tulevat autolla tai kävellen!

Ratsastuksen jälkeen
Retken jälkeen taas maissiviinalasilliset ”Saude!” – terveydeksi. Waldemaria nauratti kun ihmettelin onko se tosiaan naisille tarkoitettua. Paistettua maniokkia ja buffalonlihaa. Ja taas kiersimme tilan. Ja puhuimme portugalia niin ettei Waldemar saanut aina edes suunvuoroa. Huipulta löytyi vielä edustustilakin, terassilla luonnonvesilammikko, talossa keittiö, grilli, baari ja mukavat oleskelutilat. Ja tietysti se merinäköala. Upealla terassilla lammikkoa ihailemassa

- ”Kun tulette seuraavan kerran, ratsastetaan vastarannalle, Praia da Castelhanosiin, syödään siellä ja ratsastetaan takaisin. Ratsastus sinne kestää kolme tuntia, takaisin kolme tuntia, näemme putoukset ja Castelhanos on hieno ranta. Olisi hauskaa, pitäisitte varmasti.”

Onhan meidän tultava. Onhan meidän jotenkin saatava Piakin mukaan.

Road to perdition - or paradise

Tie kadotukseen tai paratiisiin. Road to Perdition on Tom Hanksin elokuva, todella hyvä. Elokuvat ovat varastaneet parhaat otsikot, mitään ei ole jäänyt minun blogiini.

Jeeppimatka saaren halki yksinäiselle rannalle. Jeeppejä tosin oli monia, kussakin 8-10 ihmistä, mutta ranta oli suuri, ihmisiä vähän. Rannalle ei mene kunnon tietä. Matka Jeepillä kestää 1.5 tuntia suuntaansa. Lähdössä matkaan

Alussa oli tavallinen hiekkatie. Sitten somerniemeläinen mökkitie. Nauroimme Mikon kanssa että tämä on varmaan eksoottista sao paulolaisille, mutta eihän tässä mitään Jeeppiä tarvita. Olisimme surauttaneet Polollamme koska vaan saman matkan. Tie kapeni, ajourat syvenivät. Nousimme vuoren huipulle ja lähdimme alas. Viidakko tiivistyi ja vuorelta valuvat purot kastelivat tien mutavelliksi. 45 astetta jyrkkää mutavellipolkua, syvät urat, Jeeppiä matalammat autot tarttuivat pohjastaan kiinni, pyörät pyörivät tyhjää, iso Jeeppikin siirtyi mutaliirtoon. Hyvä että Polo jäi pousadan pihalle! Urat tiessä

Jeepin lavalla neljä kolmikymppistä sao paulolaista pariskuntaa. Kaikki puhuivat koko puolentoista tunnin ajan yhteen ääneen ja nauraa remahtavat viiden minuutin välein. Aamulla kello 10 kukaan ei ollut juovuksissa ja matkajuomana oli pelkkä vesi. Olin Amerikan vuosina usein Pian kouluretkillä valvojana mukana ja tunnelma koulubussissa oli sama. Niiden matkojen jälkeen korvat soivat ja päänsärky oli hirveä. Miten brassit saisi hiljaisiksi ja rauhallisiksi?

Perillä oli hieman sumuista, mutta surffaukseen sopivat aallot, upea, suuri, hiljainen hiekkaranta. Pari rantaravintolaa, surffaajia leiriytyneinä telttoihinsa, pieni kylä jonkinlaisia elämäntapaintiaaneja. Muuten koskematon luonto. Upeata.

Mikko retkottaa katkarapulounaan syötyään
Emmehän me loikoile auringossa. Söimme katkarapuja, kävelimme hiekkarantaa päästä päähän, kahlasimme viileässä vedessä (20C). Joku tulee beachille pelkissä uikkareissa, joku tarvitsee t-paidan, hupparin ja kahdet sandaalit. Mikko kävi uimassa, minä palelen kuumemmassakin ilmassa kuin nyt 25C-asteessa.

Takaisin Jeeppiin kello neljältä. Muut lähtivät samaan sumaan - hyvä niin, takkuilevat autot saivat apua, pienempiä hinattiin ja ... Mikko - mikä olikaan se auto joka jumittui jokaiseen ylämäkeen ja suti toivottoman oloisena mutavelissä?? Ai joku Mitsubishi Pajero. Iso Jeeppimme vuodelta 1985 oli kyllä yliveto tuollaisessa maastossa! Alamäkeen vaan!

Retki maksoi 24 euroa hengeltä, halpa hinta taivasosuudesta. Pääsimme paratiisiin vaikka kadotus olisi ollut ihan yhtä todennäköinen. Olisin lähtenyt kumpaan vain, retki oli seikkailu ja sellaisenaan hauska.

Itsenäisyyspäivien viettoa

Nyt on rypäs itsenäisyyspäiviä ja sen vuoksi lomaa. Keskiviikkona oli Amazonasin vuosipäivä, huomenna Brasilian itsenäisyyspäivä. Välipäivänä suomalainen voi pitää vapaata, brasilialainen ei. Brasiliassa loma voi lyhimmillään olla 10 vuorokautta, alkamispäivän ollessa aina maanantai. Se on laki.

Meille moni oli suositellut Sao Paulon osavaltion rannikolla olevaa lomasaarta, Ilha Bela - Kaunis saari. Vaikka etelässä on vielä talvi, saari on ympärivuotisesti turistipaikka ja nytkin päivälämpötila on siinä 25C, laskien yöllä 18C:een. Ei kovin paha talvi.

Ilhabelasta ensimmäiset historian maininnat ovat vuodelta 1502. Sen jälkeen se on taistellut kunniakkaasti ulkomaisia valloittajia vastaan, ollut merirosvojen turvasatama, orjakaupan ja salakuljetuksen keskus ja täysin epäonnistunut kahvi- ja sokeriplantaasien tyyssijana.

Ilhabela on turistisaari. Turistit enimmäkseen viereisistä suurista kaupungeista Sao Paulosta ja Riosta tulevia brasilialaisia. Automatka sieltä saarelle kestää pari tuntia. Tie on Brasilian kaunein rannikon kulkien korkeiden vuorten läpi ja niiden vieressä. Korkeita vuoria, merta, hiekkarantoja

Tiistaina lähdimme kotoa kello 23 maissa ja kone lähti puoli yhdeltä yöllä. Sao Paulossa olimme viiden maissa aamulla - Sao Paulo on eri aikavyöhykkeessä ja tunnin Manausta edellä. Vuokrasimme auto, Volkswagen Polo. Mikko ajoi, minä nukuin. Kauniit maisemat jäi näkemättä. Lauttamatka mantereelta saarelle kestää noin 20 minuuttia ja lauttoja kulkee jatkuvasti. Löysimme ongelmitta Pousadan, majatalon. Halusimme tällä kertaa kokeilla pousadaa eikä tavallista hotellia. Pousada Isola Bella

Koska turistit ovat etupäässä brasilialaisia, ei juuri kukaan puhu englantia. Joudumme selviämään portugalillamme. Oikein hyvää harjoitusta. Vaikka meillä on sama portugalinopettaja, tapamme puhua on hämmästyttävän erilainen. Mikko lausahtaa muutaman ytimekkään sanan pyrkien täydelliseen kieliopilliseen rakenteeseen. Minä ryöpsäytän lähes kaikki osaamani sanat valtavana tulvana, mahdollisimman nopeasti ja autenttisesti lausuttuna toivoen kuulijan nappaavan oikeat sanat. Yhdessä pärjäämme oikein hyvin.

Tulopäivä oli melko vaisu. Saavuimme Pousadaan aamupäivällä, saimme huoneemme - vaatimaton, mutta mukava, täysin avoin näkymä merelle. Talot ovat rinteessä, saari on vuoristoinen
Kävimme lounaalla ja mietimme mitä teemme. Ajelimme, minä nukahdin, heräsin saaren pohjoiskärjessä jossa käännyimme. Heräsin uudestaan saaren eteläkärjessä, jossa käännyimme. Heräsin kun Mikko pysäköi kireän oloisena pousadan parkkipaikalle. Suu auki nukkuva vaimo ei kuulemma juuri innosta turistikierroksiin. Minusta Mikko oli itsekkäästi kiertänyt ja katsonut koko saaren viitsimättä herättää minua. Helppohan se on ajaa ja pysyä hereillä, mutta istupa vieressä ja yritä olla virkeä kun olet nukkunut edellisenä yönä kolme tuntia ja senkin täyteen tungetussa, ahtaassa lentokoneessa. Torstai olikin niin iloinen päivä, niin että se ansaitsee kokonaan oman juttunsa. Lopetan tämän siihen että nukahdimme molemmat heti kun illalla pääsimme sänkyyn.

The Importance of Being Hispanic

Omituinen otsikko johtuu siitä että katsoin eilen elokuvan "Ihe Importance of Being Ernest", todella nokkela Oscar Wilden näytelmä josta on joku vuosi sitten tehty oikein hyvä elokuva.

Se että on hispaano, latino tai yleensä asuu Etelä-Amerikassa on tärkeä tieto immigraatioviranomaisille, mutta etelä-amerikkalainen joutuu matkustaessaan maasta toiseen jatkuvasti nöyryytetyksi ja häntä kohdellaan aina toisen luokan kansalaisena.

Michelle on Mikon 30-vuotias sihteeri. Kaunis, vaaleaihoinen, mustatukkainen, vihreäsilmäinen brasilialainen. Lempeä ja ystävällinen, avulias ja kohtelias, rakastaa eläimiä, ottaa kotiinsa sairaita kulkukoiria ja hoitaa ne kuntoon. Kaksi kaupallista yliopistotutkintoa, erikoistunut henkilöstöhallintoon. Puhuu hyvin englantia. Suomalaisessa firmassa töissä.

Michelle meni Lontooseen. Kaikkihan me tiedämme että maahantulolomakkeessa kysytään rahavaroista ja laitamme siihen mitä sattuu, jos mitään. Pelkkä typerä muodollisuus...
Ensimmäiseksi Michelle joutui näyttämään paluulippunsa Brasiliaan. Sen jälkeen hänen oli levitettävä kaikki matkustusdokumenttinsa, rahansa viimeistä kolikkoa myöten ja luottokorttinsa virkailijan tutkittavaksi. Yleensä immigraatiovirkailijat kysyvät onko kyseessä huvi- vai työmatka. Michelleltä kysyttiin "Oletko prostituoitu?"

Näitä juttuja kuulee jatkuvasti. Ennen kuin itse asuimme Etelä-Amerikassa oli hassua kun hispaanot otettiin lentokentillä eri jonoihin ja heidän tavaransa pengottiin ja heidän maahantulotarkastukset kestivät. Heitä osasi välttää - jos oli latinoja, mennään toiseen jonoon. Enää se ei ole hassua. Ihmisten loukkaaminen, asuinpaikan tai etnisyyden takia leimaaminen epäilyttäväksi tai toisen luokan ihmiseksi jota voi kohdella kuinka vaan on pelkästään halveksittavaa.

En todellakaan tiedä voiko asiaan ikinä tulla inhimillistä ratkaisua. Enkä tiedä kuinka kauan oma EU/Finland-passini auttaa maahantulotarkastuksissa. Asunhan Etelä-Amerikassa. Latino, siis epäilyttävä.

Latino? Hispaano?

Sen sijaan että olisimme keskittyneet portugalin kielioppiin, puhuimme Aryn kanssa joskus brasilialaisten sekavasta etnisestä taustasta. Kaikki on iloisesti sekaisin. Ary on ylpeä hollantilaisesta isoisästään joka meni naimisiin Amazonin intiaanin kanssa, Aryn äiti oli portugalilaista sukujuurta. Sanoin että Ary siis vaikka maahantulotarkastuksessa ilmoittaa olevansa hispaano. Ary loukkaantui - hänessä ei ole tippaakaan espanjalaista verta. Ehdotin latinoa, joka oli vielä pahempi, vaikka yritin lievittää loukkaustani sanomalla että Jennifer Lopez on latino.
- "JLo on puertoricolainen, tietysti latino. Minä en ole."

Ary on mielestään valkoinen, kaukaasialainen, jolla on intiaaniverta. Ja ehdottomasti brasilialainen. Jos Ary tulisi minun tutkimukseeni, luokittelisin hänet hispaanoksi.

Rupesin oikein pohtimaan miten tämä menee. Lääketieteellisiä tutkimuksia tehdessä tutkimushenkilöt ovat kaukaasialaisia, hispaanoja, mustia, aasialaisia, alkuperäisasukkaita kuten Amerikan intiaanit, tai vaikka aborginaalit. Määrääkö asuinpaikka etnisyyden? Jos asun Brasiliassa lopun ikääni, tuleeko minustakin hispaano?

Wikipedian pariin taas.
Termin "Latinalainen Amerikka" keksivät ranskalaiset 1800-luvulla. Koska ranskan kieli kuuluu latinansukuisiin romaanisiin kieliin kuten espanja, italia ja portugalikin, ranskalaiset halusivat erottua Espanjan yliedustuksesta Amerikassa. Siksi Kanadan ranskalaisia kutsutaan frankofoneiksi eika latinoiksi, vaikka kielellisesti latino olisi oikea muoto. Se tarkoittaa yksinkertaisesti romaanista kieltä puhuvaa ihmistä.

Latinalainen Amerikka tarkoittaa espanjaa puhuvia Etelä-Amerikan (ja ilmeisesti myös Väli-Amerikan) maita. Koska Brasiliassa puhutaan portugalia, tarkasti ottaen Brasilia ei sitten kuulukaan Latinalaiseen Amerikkaan?, vaan Lusitaniaan - portugalia puhuviin maihin.

USAn väestölaskennassa 1970 päädyttiin "hispaano"-nimitykseen jos
- henkilö puhuu espanjaa tai perheessä puhutaan espanjaa
- espanjalaista perimää syntymäpaikan perusteella
- henkilö joka identiteetiltään mieltää itsensä espanjalaistaustaiseksi

"Espanjalaisia" ovat Espanjan kansalaiset tai ne jotka polveutuvat suoraan Espanjasta ilman Latinalaisen Amerikan maiden kautta kiertoa.

"Lusitaani" ei kuulu väestölaskennan valmiiksi annettuna vaihtoehtona, mutta se on varmaan kohdassa "muu". Lusitaani on
- Portugalin kansalainen
- portugalia puhuva
- identiteetiltään itsensä portugalilaistaustaiseksi mieltävä

USAn väestölaskenta aiheutti täyden sotkun. Kukaan ei oikein osaa tulkita määritelmiä. Eurooppalaissyntyiset Etelä-Amerikkalaiset eivät mitenkään pysty mieltämään itseään sen enempää hispaanoiksi kuin latinoiksikaan. Etelä-Amerikan intiaanit ovat intiaaneja, alkuperäisasukkaita, vaikka heidätkin niputetaan samaan hispaano/latino-luokkaan. Hispaanon ja latinon välillä ei nähdä mitään eroa. Lusitaanista kukaan ei ole kuullutkaan, vielä vähemmän kiinnostunut.

Todellakin. Jos suomalaisena olisin muuttanut Mikon kanssa Brasiliaan ja lapsemme olisivat syntyneet ja asuneet Brasiliassa, he olisivat nyt latinoja tai hispaanoja. Voisivat yrittää tietysti olla lusitaaneja. Ai suomalaisia? Ei nyt sentään, latinalais-amerikkalainen tietenkin.

Jos minä asuisin lopun ikääni Brasiliassa, luultavasti USAan mennessä minutkin lopulta luokiteltaisiin hispaanoksi, asuinpaikkani perusteella. Väittävät ettei kyseessä ole rodullinen luokitus.

Aamulenkillä

Käyn melkein joka aamu lenkillä ja talomme kuntosalissa. En pidä juoksemisesta, mutta johtuen kuumasta ilmastosta, täällä reipas kävely on juoksua tavallisempaa. Liityn muiden aamukävelijöiden joukkoon talomme edessä kulkevalle rantatielle, joka on kaupungin suosituin ulkoiluraitti.

Aurinko nousee kuudelta. Hieman seitsemän jälkeen ei vielä ole tuskastuttavan kuuma. Sunnuntaiyö on viikon vilkkainta menoaikaa joten maanantaiaamuna on vielä merkkejä ilonpidosta. Betonisilla penkeillä makoilee väsyneitä juhlijoita riippumaton alle kääriytyneenä. Pankkiautomaattikopissa nukkui yksi kaveri. Suomessa kävisin nykimässä tällaisia hereille, tarkistamassa ovatko hengissä. Täällä on poliisin vartioasema, joten asiat ovat hoidossa ilman minuakin.

Laranhinja-baarin, pizzerian ja jäätelöbaarin yövartijat heräävät kun vakinaiset työntekijät tulevat siistimään paikkoja. Yövartijat ovat liikuttavan vaarattoman näköisiä nukkuessaan muovituoleissaan ulkosalla shortseissa ja sandaaleissaan. Ei aseita. Jonkun täytyy olla vahtina ettei limsa-automaattia viedä tai ikkunoita rikota.

Puoli kahdeksalta ollaan jo työntouhussa. Baarit ja pizzeriat ovat vain kojuja, pöydät ovat ulkosalla. Terassin kiveystä lakaistaan, muovituoleja ja -pöytiä suihkutetaan puhtaiksi. Vaikka kaikki näyttää kuluneelta ja trooppisen ilmaston vuoksi homeiselta, paikat ovat siistejä. Roskat kerätään pois, tölkinkerääjät apajilla. Tien päässä on Isaacs, juomavesipullojen toimittaja. Sieltä lähtee pyöräilevät vedenkuljettajat kuljettamaan kanistereita asuntojen vesiautomaatteihin. Epäilemme että Isaacsin juomavedet ovat peräisin esimerkiksi meidän talon vesijohdoista - harvoissa taloissa kun juotavaa kraanavettä. On vaikea uskoa ettei joku talomme työntekijöistä hankkisi itselleen lisätienestiä myymällä kraanavettämme eteenpäin.

Ensimmäiset ihmiset menevät rannalle. Rantabaareja siivotaan. Ne ovat paikkoja joihin meillä ei ole asiaa. Olemme yläluokkaa. Kävelen ohi ja näen kuinka vesi on taas laskenut. Kaksi kuukautta sitten hiekkaranta oli kokonaan veden alla, nyt siihen mahtuu aurinkovarjoja ja tuoleja. Kookospähkinän myyjä on tuonut kärrynsä hiekkarannan viereen. Kookosta voin kyllä ostaa, myyjä iskee veitsellään pähkinän auki niin että saan pillillä imettyä kylmän kookosmaidon.

Busseista tulee siivoojatyttöjä. Kerrostalojemme portinvartijat tarkistavat henkilöllisyyden ja päästävät heidät palvelusväen portista sisään, minä menen asukkaiden ovesta. Minut tunnetaan, voin huutaa kiitos tai nostaa peukaloni kiitokseksi.

Kuntosalissa on kuudennen kerroksen nainen jota tervehdin, muttemme koskaan puhu. Hän on avannut television, mutta kuuntelee omaa musiikkia kuulokkeistaan. Joskus toinen naapurinainen on Personal Trainerinsa kanssa paikalla.

Kelluvassa ravintolassa

Aamu oli ihan kaunis, mutta sateen jälkeen lämpötila putosi +24C asteeseen. Se on Manauksessa jo viileä päivä. Tapasimme sovitusti Arin seurueineen tehtaalla ja menimme lounaalle.

Ari ei koskaan liiku vapaa-aikanaan yksin. Aina kun olemme tavanneet, Arilla on mukana lapsia ja aikuisia emmekä koskaan ole ihan varmoja miten he ovat sukua keskenään. Mikko on tuntenut Arin vuoden verran ja nyt tapasimme jo kolmannen tyttöystävän. Ari ei tee mitenkään naistenmiehen vaikutusta. Joskus portugalintunneillani onkin tunne että pidän terapiavastaanottoa enkä pelkästään opi kieltä.

No, nyt oli mukana uusi tyttöystävä Josy, hänen 9-vuotias Carolina ja 6-vuotias Vitteo sekä tietysti Josyn äiti. Lisäksi Aryn 6-vuotias Catarina.
Ary tyttärensä kanssa uimassa ravintolan vieressä

Kelluvat ravintolat ovat suosittuja. Kaksistaan Mikon kanssa emme mene niihin koska ne ovat täysin paikallisten kansoittamia. Niihin ei tulla pelkästään lounaalle, vaan viettämään päivää. Mekin olimme kolme tuntia. Viileästä päivästä huolimatta lapset ja Ari uida polskivat melkein koko ajan ja tulivat välillä uikkareissa syömään. Josy ja hänen äitinsä eivät osaa uida ja me olimme jo kotona päättäneet olla uimatta koska tiesimme paikan. Lapset uimassa


On syvän veden aika ja ravintola todella kellui, ympäröivä vesi on syvää. Läpinäkymättömän mustan pinnan alla voi olla mitä vaan, kaimaaneja tai piranhoja. Pitää vain toivoa ettei ne ole nälkäisiä. Iltapäivisin kello 18-19 välillä ravintola on takuuvarma malariasääskipaikka, silloin se ei ole auki. En ymmärrä mikä taika tuossa yhdessä tunnissa on, mutta sanotaan että tuon tunnin aikana ikkunatkin pitäisi olla kiinni koska sääsket liikkuvat.

Kaikki söivät ravintolassa samaa ruokaa. Tambaqui-kalaa, riisiä, papuja, farofaa, ranskalaisten perunoiden näköistä maniokkia. Juomaksi Coca-Colaa ja Mikolle Skol-olutta. Olut on machoa ja siksi ravintolan omistaja vain toi sitä Mikolle, vaikkei Mikko oluesta välitä.

Teekin vietiin

Laitoin tänään valkoisen t-paidan päälle. Se oli amerikkalainen, Gap-kaupasta ostettu aivan tavallinen, suorastaan tylsä t-paita. Ennen Suomeen lähtöä olin jättänyt Renatalle lapun jossa kyselin olikohan Renata nähnyt puseroani kun en löytänyt mukaan otettavaksi. Pusero ei tuoksunut Omolle jota meillä käytetään, ja Mikkokin huomautti että hihat lerpattavat omituisesti. Renata on minua tukevampi. Taidamme kulkea samoissa vaatteissa.

Puseron ja muiden tärkeiden asioiden takia aamurutiinini menivät aivan sekaisin. Laitoin kahvinkeittimen päälle samalla kun Mikko kaatoi teekannusta viimeisen kupillisen. Omaan, maidolla saastutettuun kuppiinsa! Luulin että Mikko kaatoi minulle, mutta Mikko oletti että olen juonut teeni jo ajat sitten, kuten yleensä. Juon aina aamulla ensin teetä, sitten nautin kahvin.

Olin melko tuohtunut asiasta. Kun ei satu olemaan suurempia murheita, voi tuohtua pienemmistäkin jutuista. Tähän asti päivä onkin ollut miellyttävän joutilas. Joutilas päivä. Katson Prinsessa Dianan muisto-ohjelmaa parvekkeella.

Pyykinpesua

Eilen minä ratsastin uudella hevosella, Barulho - Meteli. Mikko taisteli Imagemin, minun normaalin hevoseni kanssa. Meillä oli opettajakin, Sao Paulosta tullut nainen, joka hermostutti Mikkoa kovasti. Minä tunnun aina tarvitsevan sen hyvännäköisen opettajan, Nickin apua. Nick sai kesyttää Barulhon. Nick on oikein mukava.

No. Ratsastuksen jälkeen menimme kauppaan ratsastusvaatteissa. Kauppa on pienehkössä ostoskeskusessa jossa viikonloppuisin on aina ohjelmaa. Nyt bändi soitti ja ihmiset tanssivat, Ämyri-tunnelma. Me haisimme hevoselta ja ostimme munia, spaghettia ja tomaattikastiketta. Illallinen - tai yöpala koska kello oli jo yli kaksitoista.

Laitoin haisevat hevosvaatteet pyykkikoneeseen. Aamulla ripustin ne kuivumaan. Mikko pesaisi näköjään lompakkonsakin. Kuivumaan vaan.

Vaatteet ja rahat kuivuvat parhaiten pienellä talousparvekkeella ilmastointilaitteiden puhaltaman kuuman ja kuivan ilman vieressä

Näitä tapahtuu. Ei ole silti Ilkan voittanutta jonka farkuntaskuista löytyi kerran kolme koulusta lähetettyä, vanhempien allekirjoitusta odottavaa paperia, pari kouluvihkoa, useita kyniä, Shakespearen kirja Romeo ja Julia (koulun englannintuntia varten) ja viikkoa aiemmin ostettu, puoliksi syöty BigMac-ateria - hampurilainen, veltostuneet ranskalaiset ja ketsuppi.