Imperial Express Super Chair -hissi vie 3914 metrin korkeuteen. Se ei riitä meille, kuten ei monelle muullekaan, vaan kiipeämme sukset olalla 45 asteen rinnettä Peak 8-vuoren huipulle 3963 metrin korkeuteen.
Suomalaisten urheilijoiden korkean paikan leirit pidetään 2-3 kilometrin korkeudessa. Elimistön sopeutuminen korkeaan ilmanalaan kestää viikon verran. Tämä on meidän toinen päivä. Ilkka on kai huolehtinut kunnostaan – pelannut intin jälkeen kerran sählyä – koska jaksaa kiivetä pysähtymättä. Antti pysähtyy huohottamaan 10 metrin ja Mikko viiden metrin välein.
Kohta tunnemme olevamme elämämme kunnossa ja laskemme näyttävästi harjannetta pitkin tavoitteena Lake Chutes Extreme Terrain. Vain Ilkka huomaa kyltin ”Vain eksperteille; pystysuoria rinteitä; louhikkoja. Tämän jälkeen ei ole helppoa reittiä alas. Oletko varma että haluat jatkaa?”, muttei viitsi turhaan mainita siitä muille.
Pysähdymme sopivalta näyttävään kohtaan. Se on kaikkea muuta kuin sopiva. Harjanteelta on kymmenen metrin täysin pystysuora pudotus jonka jälkeen louhikkoa. Viereemme on jämähtänyt ekspertin näköinen hiihtäjä jonka rohkeus on selvästi kadonnut. Ohitsemme vilahtaa viisikymppinen nainen syöksyen hetkeäkään epäröimättä jyrkänteen yli ja näkyy kohta parin sadan metrin päässä laskemassa nautinnollisen näköisesti ”erästä Coloradon jyrkimmistä rinteistä”. Meitä on niin moneksi.
Toteamme paikan liian jyrkäksi, osoitamme todellista luonteenlujuutta ja lähdemme könkkimään takaisin. Parisataa metriä tramppausta 4 kilometrin ohuessa ilmassa. Hengästyttää! Saavumme kohtaan, josta hiihtäjiä menee alas. Useimmat kaatuvat. Kalliolouhikkoon on turvallinen etäisyys.
Aluksi on muutaman metrin pystysuora pudotus: tuuli on puhaltanut lumen niin, että rinne on kallistunut sisäänpäin. Sitten 60-asteinen rinne, jossa on parikymmentä senttiä uutta lunta. Suunnitelma on yksinkertainen koska vaihtoehtoja ei ole. Hypätään kielekkeeltä, toivotaan parasta, ja hidastetaan vauhti parilla hallitulla käännöksellä. Sen jälkeen voidaan piirtää kaunista jälkeä rinteeseen kuten hiihtofilmeissä.
Rinne on todella pelottava. Ilkka, joka on vielä nuori ja kypsymätön, lähtee alas sen enempää miettimättä. Mikon ja Antin jalat ovat hyytelöä, kiipeämisen jäljiltä tai olisiko kuitenkin pelosta. Ei ole muuta suuntaa kuin alas. Mikko kaatuu hallitusti, sauva jää 15 metriä ylemmäksi. Sitten Antti. Antti menettää molemmat sukset ja toisen sauvan ja liukuu holtittomasti sata metriä kohti kallionlohkareita. Siinä liukuessaan Antti kuulee puhelimen piippaavan, äidiltä tuli tekstari. Vaikea vastata... Vauhti pysähtyy juuri ennen kallioita.
Antin suksi jäi vähän Mikon yläpuolelle. Rinne on niin jyrkkä, ettei sitä voi kiivetä vain yhden sauvan kanssa. Mikon on hivuttauduttava ensin alas hakemaan Antin sauva, kiivettävä ylös suksen luokse ja liu'utettava se alas Ilkalle. Antti istuu jäykkänä jyrkänteellä uskaltamatta liikahtaa - ilman suksia ja sauvoja rinteessä on aivan avuton.
Mikko tramppaa rinnettä alas Antin alapuolelle varmistamaan, että Antti voi laahautua rinteen poikki turvalliseen kohtaan, jonka alapuolella ei ole louhikkoa. Järjetöntä kyllä, Mikko vastaa puhelimeensa vain kuullakseen Pirkon kiukkuisen ”missä te oikein viivytte?” ja närkästyksen miksei Mikko muka voi puhua ”en todellakaan voi puhua nyt, tulemme kyllä sinne heti kun vaan pääsemme”. Teki mieli sanoa ”jos” eikä ”kun”. Elämä taisi kulkea filminauhana silmissä. Nämä voi olla ne viimeiset hetket ja vaimo vain marisee.
Antti pystyi laskemaan peffamäkeä parinsadan metrin verran Ilkan luokse jonne suksikin on liukunut. Toinen suksihan jäi Mikon yläpuolelle kahden lohkareen väliin rinteen jyrkimpään kohtaan. Viimeiset rohkeudenrippeensä ja voimansa keräten Mikko kapuaa pelastamaan suksen. Korkean paikan harjoittelua tosiaan. Happipulloa tässä kaivattaisiin.
Tavalliselle off-piste-rinteelle päästyämme on vaikea kuvitella niin jyrkkiä rinteitä olevankaan. Laskemme hiihtofilmien tapaan kauniita kaarroksia, nauttien täydellisestä hiihtokelistä.
/M&P
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti