Vahingossa Kulttuurikeskukseen

En tiennyt että täällä vietetään Vappua. Vappuaaton voi tehdä sisään. Menin aamulla sairaalaan, poliklinikalla oli kourallinen potilaita eikä lääkäreitä. Hoitajat sanoivat että lääkärit tulevat. Tulivat kyllä, aika kiukkuisina. Olivat luulleet että poli on kiinni, mutta kutsuttiinkin töihin. Potilaita oli vähän. Lähdin jo kymmeneltä pois.

Yritin löytää Manauksen kolmatta ostoskeskusta. Onneksi en löytänyt sitä. Ajoin Kulttuurikeskuksen ohi, sen joka on aina kiinni. Nyt ovet oli apposen auki, joten tein äkkipysäyksen ja riensin taloon.Ennenkuin olin kunnolla sisällä, opiskelijapoika kysyi puhunko englantia. Se ei ole lainkaan outo kysymys, en ole paikallisen näköinen, Manauksessa ihmiset ovat mustatukkaisia ja iholtaan paljon minua tummempia. Pääsymaksua ei ollut, piti vain kirjoittaa nimi vieraskirjaan. Se oli kovin tärkeätä. Sen jälkeen poika lähti opastamaan minua. Vieraskirjoja oli joka huoneessa, jokaiseen piti kirjoittaa nimi. Olisin mieluummin maksanut vaikka viisi euroa kuin jatkuvasti täyttänyt vieraskirjoja.

Talo on alunperin saksalaisen kumikeisarin koti vuodelta 1903. 20-luvulta alkaen se on ollut kuvernöörien koti, viimeinen kuvernööri asui siellä 50-luvulla. Oppaani näytti ylpeänä nykyisen kuvernöörin, Eduardon, muotokuvaa. En viitsinyt sanoa että asumme samassa talossa. Kulttuurikeskus on kyllä hienompi kuin meidän talo, Eduardo-parka. Amazon ei ole kukkameri, mutta puita on paljon. Tumma jakaranda ja vaalea akaia ovat olleet suosittuja parkettina ja ovat edelleenkin ylellisen näköisiä.

Vanhan palatsin vieressä on uudempi talo jossa oli jännittävä valokuvanäyttely Manauksesta ja Amazonista 1900-luvun alkupuolelta. Sielläkin minulla oli henkilökohtainen opas, englanninkielen opiskelijapoika. 1800-luvun puolivälissä Manauksessa oli 50,000 ihmistä, mutta kumipuubuumin aikaan Brasilian koilliskolkasta tuli paljon työntekijöitä viidakkoon ja kaupungissa oli kohta 250,000 asukasta. Monet kuolivat viidakon malariaan, joka ei rannikolla ollut ongelma.

Intiaaneista oli paljon valokuvia. Intiaanit ovat valtion erityisessä suojeluksessa, ne jotka asuvat kaukana viidakossa. Opas kertoi että kahden kuukauden välein heidän luokseen menee lääkäreitä lääkitsemään tauteja, mutta intiaanit eivät huoli apua, vaan käyttävät mieluummin vanhoja kasviperäisiä lääkkeitään. Nämä lääkkeet ovat oikeasti mielenkiintoisia, Trooppisessa sairaalassakin tutkitaan kasveista uutettujen malarilääkkeiden tehoa.

Talossa on myös harrastustoimintaa lapsille ja mahtava kokoelma elokuvia. En bongannut Kaurismäen leffoja, mutta varmasti nekin oli siellä. Elokuvia voi katsoa paikanpäällä tai lainata kotiin. Musiikkikokelma oli samoin vaikuttava, ei pelkkää boi-bumbaan, vaan kaikkea lattarimusiikkia, samoin kaikki viidakon äänet oli taltioitu, jos vaikka joku haluaisi tietää miltä kolibrin piipitys kuulostaa.

- Mistä saan tietoa kaikesta mitä Manauksessa ja Amazonasilla tapahtuu, jotain brosareita, nettisivua vai miten löydän tapahtumat?
Minulle tuotiin nyt meneillään olevan Oopperafestivaalin esite ja viimevuotisen filmifestivaalin esite.
- Niin mutta uusia tapahtumia? Onko netissä jotain?
Englannin opinnot ei taida olla ihan lopussa vielä. Poika tajusi että haluan nettiin ja istutti minut tietokoneen ääreen. En raaskinut kieltäytyä, olin joka tapauksessa ainoa asiakas talossa. Aikani naputeltuani löysin kulttuurisivut ja sieltä kohdan "kalenteri". Siitä näki vain nykyisen kuukauden tapahtumat. On huhtikuun viimeinen päivä, näin vain huhtikuun tapahtumat...

Lähtiessä englantia puhuvia opiskelijoita oli lauma. Mikään ei ollut maksanut mitään, mutta arviointilomakkeen täyttöä toivottiin. Kaikki oli ollut erinomaista, paitsi mainonta (kukaan ei tiedä paikasta josta ei ole olemassa minkäänlaista informaatiota) ja aukioloajat (arkisin kello 9-17. Yksikään työssäkäyvä ei pääse tutustumaan näyttelyihin tai museoihin).

Kunnianosoitus Maria Callas'lle

Olen iloisten musikaalien ystävä. Oopperat on vaikeatajuisia, tarinat köykäisiä. Sankarimiehet ovat pönäköitä tenoreita, sankarittaret kuolevia tanakoita sopraanoja. Sankarittaria kehutaan jos he pystyvät kiekumaan niin korkealla äänellä että lasit helisevät.
En siis odottanut ihmeitä kun menin kuuntelemaan kahden sopraanon esittämää Maria Callas-juhlakonserttia, käsittääkseni sama repertuaari minkä Callas esitti joskus Pariisissa. Mutta on sitä oltu Pekingin Oopperassakin, sitä kimeämpää laulua ei enää voi olla.

Eksymisen pelossa olin teatterilla tuntia ennen esitystä. Pientä jonoa oli jo ehtinyt muodostua. En tiedä miksi jonotetaan, kaikilla on oopperajuhlien esityksiin paikkaliput. Kävin ensin kahvilla vahvistamassa itseäni, menin jonoon, ja pääsin kolmannelle parvelle, neljänteen kerrokseen katonrajaan aitoon, jossa on viidelle hengelle paikat. Penkit voi asettaa siten että kolme mahtuu kaiteen viereen ja kahdesta takimmaisesta ei sitten näe mitään.

Oopperatalo on valmistunut 1896. Ehkä silloin haluttiin salamyhkäistä yksityisyyttä, koska kaikki parvipaikat ovat samanlaisia lokeroita. Kuvassa jokaisen pylvään välissä on se aitio. Permannolla on tehokas ilmastointi, siellä tarvitaan takkia, katonrajassa on tukalan kuuma eikä ilma oikein kierrä. Esityksen aikana näin monen katonrajakatsojan suorastaan retkottavan nukkuessaan.
Olin aitiossa ensimmäisenä ja istuin tietysti kaiteen viereen. Nelihenkinen seurue tuli kohta - naisia kolmessa sukupolvessa, kaikilla tiukka nuttura, ja vajaa kolmikymppinen mies, ilmeisesti nuorimman naisen veli. Mies asettui ilman muuta takariviin, samoin nuori nainen.

Sopraano ja mezzo-sopraano olivat loistavia. Ällistyin että aivan spontaanisti taputin ja naisten äänet soivat todella kauniisti. Ei se ollut tavallista kiekumista. Sopraanot esittivät sikermän tunnettuja lauluja oopperoista kuten Madame Butterfly, Sevillan parturi, Tosca, Verdin Macbeth (outoa, menemme katsomaan Shostakovitshin Macbethia - onkohan sillä mitään tekemistä Shakespearen kanssa? Macbethin mainoksessa on Leninin kuva. Shakespeare ja Lenin...), Aida, Don Carlos, Nabucco ja Carmen.

Väliajalla jouduin pakottamaan nuorimman naisen ottamaan paikkani kaiteen vierestä. Minusta oli ihan reilua että hänkin näkisi jotain, mutta oli kamalan nöyryyttävää hänelle että hän nuorena naisena istui paremmalla paikalla kuin tällainen vanhus. Kiitoksista ei tullut loppua. Melkein toivoin että olisin vaan istunut paikallani.

Ylioppilasjuhlat Manauksessa?

Jos matka ei olisi niin hankala, Pian ylioppilasjuhlat olisi kätevä järjestää Manauksessa. Kerrostaloissa on aina erityinen juhlahuone, mutta useimmin juhlat järjestetään ulkona uima-altaan vieressä olevan keittiö/grillialueen yhteydessä. Catering hoitaa koristelut, tarjoilut, kattauksen ja siivoukset.

Nytkin naapuritalossa on joku kokoontuminen. Viitisenkymmentä ihmistä, lapset ovat uimassa, aikuiset juttelevat pöydissä, trubaduuri soittaa kitaraa ja laulaa. Vieraiden vaatteet ovat kesämekoista shortseihin, farkkuja, t-paitoja, kauluspaitoja. Koska vähän väliä sataa, vieraat voivat olla myös katoksen alla tai siinä juhlahuoneistossa.

Meidän talossa on samanlaisia tilaisuuksia. Seurapiirimme on niin pieni ettemme ole kemuja järjestäneet, ikävä kyllä. Mikko on kerran kutsuttu, se oli oikein kivaa.

Yksin kotona 1

Mikko on Suomessa. Meillä ei ole täällä erityisempää sosiaalista verkostoa, joten ei ole hirveästi seuraa, jota en välttämättä niin kaipaakaan. Hmm... tuo kuulosti tylyltä, mutta on kiva olla yksinkin.

Heräsin aikaisin ja jo 7.30 lähdin ulos aamukävelylle. Juoksemisen sijaan täällä on ihan normaalia kävellä reippaasti. Tosin läheisen armeija-alueen sotilaita juoksee kadulla muodostelmassa joka aamu hieman ennen kello kahdeksaa kun ajan sairaalaan. Sotilaat erottaa helposti: maastonvihreät urheilushortsit, ilman paitaa, trimmin näköisiä nuoria kavereita ja täyttävät kolmikaistaiselta tieltä yhden kaistan. Reunimmaiset sotilaat pitävät kädessään punaista lippua varoittamassa autoilijoita, mikä tuntuu aika turhalta. Porukan sekä näkee että kuulee, usein ne kailottavat kuorossa armeijatapaan jotain juoksujoikua.

No, minä kävelin. Portilla takaisintullessa vartija ojensi postin, täällä ei harrasteta postiluukkuja. Menin talomme kuntosaliin. Siellä on harvoin muita, nytkin olin yksin.

Söin aamiaiseksi tapioca-letun juuston kanssa ja mietin mitä tekisin. Telkkarissa mainostettiin Amazonin oopperajuhlia, huomenna on konsertti - kyllä yhdelle hengelle paikka löytyy. Ajoin keskustaan, ostin tyylikkäästi portugaliksi lipun, mutta myyjä käänsi puheen englanniksi kun järkytyin etten saanutkaan paikkaa permannolta. Huominen Maria Callas-konsertti on niin loppuunmyyty että sain paikan ylimmältä parvelta viiden hengen aitiosta jossa kaikki muut paikat on myyty. Sieltä ei näe yhtään mitään. Lippu maksoi 14 euroa, joka on paljon, kun ajattelee että permantopaikka oopperan ensi-iltaan maksoi 30 euroa.

Viereisestä kirkosta kuului musiikkia, kävin siellä. Katoliset kirkot on jänniä. Ihmisiä rukoili ja teki hartaina ristinmerkkejä, ja sitten joku porukka soitti alttarin edessä nauhalta kovaan ääneen hilpeätä Halleluja-musiikkia ja harjoitteli sen tahdissa tanssia ja laulua.

Ajoin Amazonas Shoppingiin. Kampaajalla käynti on ikävää, etenkin kun ei osaa kieltä, mutta joskus siellä on käytävä. Täällä ei onneksi tarvitse varata aikaa, vaan kampaamossa on enemmän työntekijöitä kuin asiakkaita ja aina pääsee käsittelyyn heti. Viimeksi en saanut hetkeksikään rauhaa kun kampaaja halusi keskustella, nyt toimin kuten Mikko. Sanoin heti etten puhu enkä ymmärrä portugalia. Kampaajapoika uskoi sen niin hyvin että olin menettää minulle kuuluvan kahvin. Yksi työntekijöistä kiertää kysymässä asiakkailta haluaako tämä kahvia vai teetä, ja kampaajani vastasi puolestani ettei tämä tyyppi ymmärrä mitään. Onneksi olin valppaana ja sain kahvini.

Leikkaus ja föönaus maksoi 30 euroa. Kiertelin ostarissa, söin lounaan ja menin videovuokraamoon. Ennen leffoja katsoin kotona telkkarista Smallvillen ja Housen uusintoja joita tulee joka päivä. En taida koskaan kyllästyä niihin.

Tänään on sadellut ja on pilvistä. Kaupungilla lämpömittari näytti +31 C. Takapihalla teinit pelaavat taas futista. Taidan rueta katsomaan vuokraamaani leffaa 'Superman Returns'. Paras katsoa nyt, Mikko ei todellakaan ole Teräsmies-fani.

Tropiikin kukkaset

Olen ihmetellyt kun tropiikissa ei kuki mikään. Täällä rehottaa kyllä rikkaruoho ja erilaiset hämyisten paikkojen vihreälehtiset kasvit, niinkuin peikonlehdet, vehkat ja erilaiset maanpeittokasvit. Sellaiset jotka Suomessa kuolevat tai kasvattavat vain vartta ja ovat näivettyneen näköisiä.

Meidänkin talon pihalle on istutettu kukkasia, mutta ei ne ole kovinkaan komeita. Ruukkuihin yritetään laittaa värikkäitä istutuksia - ei niistä paljon iloa ole. Ruohokaan ei kasva kun ei ole multaa. Multaa pitäisi tehdä kompostoimalla, koska luonnossa on vain noin 5 cm paksuinen multakerros kaikenkattavan punaisen hiekan päällä. Ei siinä hiekassa viihdy kuin nahkealehtiset viherkasvit ja viidakon puut. Eikä siitä hiekasta ole muutenkaan iloa, sateella se tunkee maanpinnalle ja sotkee kengät ja sen mukana autot ja kodin lattian. Ihan kuin suola Philadelphian talvessa tai hiekoitussoran sekainen loska Suomessa.

Suomen kesän petuniat ja pelarguuniat ovat totiseti komeampia kuin ne harvat pienet keltaiset tai punaiset kukat joita pihapensaamme yrittävät työntää esiin.

Luultavasti kukkaloiston puutteessa ihmiset pukeutuvat värikkäästi. Ja metelöivät. Kello on nyt 22.45 ja jalkapallokentällemme tuli juuri 10 teiniä pelaamaan futista. Huutavat, kiljuvat, viheltävät tai taputtavat koko ajan. Peli jatkuu tuntikausia, pitkälle yli keskiyön. Puhumattakaan parvekkeelle kuuluvasta amazonilaisesta jumputtavasta boi-bumba-musiikista joka on mahdollisimman kaukana tunnelmallisesta riolaisesta bossanovasta. Se jatkuu aamuun asti. Brasilialaisten jokapäiväiseen metelöintiin pystytään Suomessa vain Vappuna. Ajatelkaa, täällä on Vappu-rieha joka ainoa päivä. Joskus ajattelen että hiljaiset kukkaset voisi olla tosi kivoja...

Ilmiömäinen harhailija

Meillä on poika jolta puuttuu suuntavaisto kokonaan. Muuten pojassa ei ole vikaa.

Ihotautilääkärit olivat tänään menneet toiseen sairaalaan kokoukseen, eikä potilaita ollutkaan. Käytävällä kuulin puhuttavan englantia, näytti joltain esittelykierrokselta ja kysäisin onko mahdollista että liityn seurueeseen. Olihan se. Olin tunnin verran meksikolaisten ja muiden kanssa kiertämässä sairaalaa ja opin itse asiassa paljon. Ja sain kerrottua Trooppisen sairaalan lääkärille että aion todella olla Manauksessa 2 vuotta ja teen mielelläni muutakin kuin katson toisen lääkärin kanssa potilaita. Kaveri oli oikein innostunut ja suunnitteli kaikkea kivaa missä minusta olisi heille hyötyä. Toivotaan että se toteutuisi.

Tyytyväisenä itseeni en viitsinyt lähteä osastoille lorvimaan vaan lähdin klo 9.15 ajamaan 10 minuutin päähän Millenium Shopping Centeriin, hienoimpaan ostariin Manauksessa. Ajattelin nauttia siellä kahvit ja leivonnaisen.

Eksyin tietysti. Olen ollut monta kertaa Milleniumissa Mikon kanssa. Tiedän missä se on mutta en löydä sinne. Ajoin monta kertaa sen ohi mutta väärällä kaistalla, ja käännyin aina väärään suuntaan. Kello oli 10.30 kun yllättäen ajoin Artesaani-keskuksen ohi. Siellä myydään paikallisia käsitöitä ja olin uutterasti mutta turhaan etsinyt tuota keskusta. Olipas tämä onnellista, olen kaivannut rottinkipunottua roskista. Ostin korin ja jatkoin Milleniumin etsimistä. Kello 11.30 olin ostarissa ja nautin ansaitusti sen kahvin ja leivonnaisen.

Milleniumista on jotakuinkin suora 20 minuutin matka kotiin. Olin kello 13 kotona. Se ettei Ilkalla ole suuntavaistoa taitaa todella olla perinnöllistä.

Portugalinopettaja tulee kello 16. Tämähän on täysi työpäivä!

Musta-harmaat autot

Olen mitä vähimmässä määrin autoista kiinnostunut enkä huomioi kuin satunnaisesti auton värin. Manauksessa se on normaalia helpompaa. Autot ovat mustia tai harmaita. Joskus voi olla ripauksena metalliväriä, mutta harvemmin sitäkään. Naarmut ja klommot sen sijaan ovat normaali juttu.

Opiskelijoilta voi kysellä kaikenlaista, myös autojen väriongelmasta, mutta ainakaan minulle kukaan ei osannut sanoa järkevää vastausta. Autojen väri on yksi monista asioista jotka vain ovat näin Brasiliassa. Ihmiset nyt vain sattuvat pitämään harmaista ja mustista autoista, eikö se riitä? Opiskelijat tuntuivat pitävän mustista autoista. Valkoista autoa ei voisi ajatellakaan, sehän on taksin väri. Harmaa on myös kiva. Muut värit? No jaa... jos haluaa jotain muuta väriä, sitähän joutuu odottamaan, ei kaupassa varmaan ole niitä valmiina odottamassa. Ja kuka haluaisi muun kuin mustan tai harmaan auton?

Mikon auto on harmaa, minun musta.

Brasiliaan opiskelemaan

Olen aika ymmällä brasilialaisesta opiskelusysteemistä ja yrittänyt sairaalassa sitä kysellä. Vaikka olen löytänyt hyvää englantia puhuvia opiskelijoita, he eivät silti ymmärrä etten ymmärrä täkäläistä systeemiä. Ihan niinkuin Amerikassakin oli vaikea saada selville mikä on collegen ja universityn ero tai onko siinä eroa ja sitten vielä yrittää selittää se Suomessa. Suomalaisenkaan opiskelusysteemin selittäminen ei minulta onnistuisi.

Kouluun mennään täällä 6-vuotiaana ja 18-vuotiaana lukio loppuu. Sen jälkeen useimmat haluavat yliopistoon. Yliopistoon päästäkseen on läpäistävä koe, eikä pelkästään päästävä läpi, vaan oltava todella hyvä. Etenkin lääketiede ja oikeustiede ovat hankalia. 10% hakijoista pääsee sisään ja kaikki ovat motivoituneita hakijoita. Helpompi on päästä opiskelemaan esimerkiksi portugalia tai vaikkapa opettajaksi.

Useammalle alalle voi yrittää samana vuonna, mutta ei samalla kokeella, vaikka jokaiselle alalle vaaditaan suunnilleen samat tiedot. Kaikki mitä on opiskeltu lukiossa tentitään. Pääsykoe on yhdistelmä suomalaisten ylioppilaskoetta ja pääsykoetta, mutta se käsittää kaikki aineet. Ei voi valita reaaliaineista vaikka vaan uskontoa ja jättää historia lukematta, vaan kaikki lukuaineet on sisällytetty pääsykokeeseen. Kova juttu.

Koska maa on suuri ja vain harva pääsee opiskelemaan, opiskelijoiden on pakko olla fiksuja.

Jos haluaa ehdottomasti lukea vaikka lääketiedettä, on todennäköistä että joutuu pitämään välivuoden. Useimmat ovat silloin valmennuskursseilla ja opiskelevat pääsykokeisiin. Jotkut ovat töissä, jotkut luovuttavat heti, jotkut pyrkivät useampaan paikkaan ja luopuvat haaveistaan.

Siksi Trooppisessa sairaalassa opiskelijat ovat niin eri ikäisiä. Olen ajatellut että osa jää valmistuttuaan heti eläkkeelle, mutta en ole kehdannut kysyä miksi he ovat niin vanhoja...

Portugalinopettajani Ary, joka oikeasti on simultaanitulkki, oli pari päivää tekemässä tulkin hommia. Sijaisopettajana oli 25-vuotias Khrystie-tyttö. Khrystien vanhemmat ovat lastenlääkäreitä ja hänkin halusi alunperin lääkäriksi, muttei päässyt. Khrystie ei halunnut pitää välivuotta vaan opiskeli turismia, ja päätyi suorittamaan toisenkin yliopistotutkinnon, englanninkielestä. Tällä hetkellä hän on kiinnostunut tulkkauksesta ja opiskelee sitä. Monella Brasiliassa on monta eriasteista tutkintoa johtuen siitä ettei haluta pitää välivuosia. Siis hieman kuten Suomessa.

Khrystien sisko halusi myöskin lääkäriksi, ei päässyt, mutta valmistui kauppatieteilijäksi. Se ei tuntunut omalta alalta, opiskeli sairaanhoitajaksi ja nyt erikoistuu vastasyntyneiden teho-osaston hoitajaksi. Siskoa harmitti kun sairaanhoitajaksi pyrkiessään pisteet olisikin riittäneet reilusti lääkikseen, mutta koska silloin halusi pelata varman päälle pyrkimällä sairaanhoitajaksi, ei alaa voinut vaihtaa.

Manauksen ratsastajat arvioitavana

Liityimme Sociedade Hipica Nilton Lins-ratsastusklubiin.

Arviointituntiratsastus oli sovittu klo 20-21 välille, noin puoli tuntia. Olimme niin hermostuneita että menimme jo 19.20 tallille, toivotimme hyvää iltaa toimiston tädille, tutkimme siellä olevat ratsastussaappaat olevan kumia - tädin mukaan ne ovat oikein hyvät - ja istuimme kahvilakatoksessa ja katsoimme ratsastajia.

Kentällä oli teini-ikäisiä poikia, muutama pieni tyttö, mies villihevosta kesyttämässä, opettaja juoksi 5-vuotiaan ratsastavan tytön vieressä, isä ja tytär hyppäsi esteitä. Viisivuotiaan isä tuli juttelemaan, puhui hyvää englantia, hoitaa Nokian Brasilian logistiikkaa. Tallin omistaja, Gina, tuli esittäytymään ja toivottamaan tervetulleeksi. Tämähän on sosiaalista hommaa!

Joskus kahdeksan jälkeen länkisäärinen opettaja tuli hakemaan meitä tallille. Se hyvännäköinen opettikin muita, mutta ehkä ensi kerralla... Valkoiset hevoset oli laitettu meille valmiiksi, Imagem ja Prince. Mikko vietiin rampille josta vammaisratsastajat hivuttautuvat pyörätuoleista hevosen selkään. Mikkokin pääsi ratsunsa selkään.

Menimme kentälle, ensin käyntiä ja sitten ravia. Lainakypärä oli liian pieni ja puristi aivot ulos kallosta. Hevonen oli tottelevainen, lauhkea ja ravasi kauniisti. Mikon Prinssi käveli ja oikaisi silloinkin. Mikko istui hevosen selässä kuin säkki. Hevonen ei ravannut. Mikko sai raipan, ja huuteli minulle mitä pitää tehdä kun kaakki ei liiku eikä raippakaan auta. Mikko oli läiskinyt raipalla satulaa, ei hevosta.

Länkisääri ojensi Mikon suoremmaksi, väänsi kädet oikeaan asentoon, asetti ohjat sopivan pituisiksi ja käski seurata minua. Johan koni alkoi liikkua. Ravasimme hillitysti peräkanaa. Mikko pysyi selässä ja hihkui innoissaan että pitää etsiä lisää ratsastustalleja niin saadaan näitä ilmaisia arviointitunteja.

Minun piti laukata. Toimin kuten Wiknerin tallilla nostetaan laukka, ja sitten toimin Ruskiksen tapaan kuten entisajan venäläiset sotilaat. Imagem vain seisoi, peruutti tai ravasi. Hermostuin. Yritin kysyä kuinka laukataan, mutta en osannut kysyä. Galopii? Länkisääri käski pois hevosen selästä ja ope laukkasi kuin Zorro. Siis cowboy-tyyli: pitkät ohjat ja pohkeet puristetaan hevosen kylkeen, ei mitään painonsiirtoja. Kyllähän se sitten galoppasi minullakin.

Ratsastimme 45 minuuttia. Ulkona oli 26C lämmintä. Olimme litimärkiä. Mikolle oli tullut länkisääret. Palautimme hevoset tallipojille ja sovimme jatkotunnit. Tällainen ratsatus on tyylikästä, palkkatyöläiset tekee likaisen työn, me vain ratsastamme.

Meistä tuli jo kuuluisuuksia: kieltä osaamattomat suomalaiset ja toinen hädintuskin pysyy hevosen selässä. Tallin ratsastajat ovat yhtälailla tyttöjä ja poikia, mutta tätejä ei ollut kuin minä. Miehet kyllä ratsastavat, ovathan opettajatkin miehiä.

Menimme kotiin, suihkuun ja Mikko lähti yökoneella Sao Pauloon ja sieltä Suomeen. Toivottavasti ei ole kovin kipeät lihakset huomenna.

Amazonasin Oopperajuhlat ja Lentävä hollantilainen

Festival Amazonas de Opera eli vuosittainen Amazonasin oopperajuhlat alkoivat eilen. Olimme tietenkin paikalla Wagnerin ”Navio Fantasma” (Lentävä hollantilainen) ensi-illassa. Kuten Savonlinnan Oopperajuhlat, Festival Amazonas on societé-tapahtuma, korkeakulttuuria erikoisessa paikassa.

Brasilian intellektuellit ja kulttuuripersoonat kansoittivat Teatro Amazonaksen, televisiokameroita oli kymmeniä. Julkkiksia haastateltiin joka puolella. Meitä ei bongattu, varmaan koska Mikolla on lyhyet hiukset eikä edes partaa eikä meillä ollut mustia vaatteita. Parin viikon päästä menemme Macbethiin, eikä tukka – parrasta puhumattakaan – ehdi kasvaa siihen mennessä. Ehkä tumma puku ja Rauli Badding Somerjoki –paita riittää?

Tai kyllä meitä haastateltiin johonkin kyselytutkimukseen. Haastattelu tehtiin englanniksi, mutta meidän portugali olisi saattanut olla parempaa kuin haastattelijan englanti. Loppuyhteenvedossa voi herättää huomiota suomalaispariskunta, joka väitti tulleensa oopperaan Richard Wagnerin henkilökohtaisesti kutsumana.

Musiikki oli taattua mahtipontista Wagneria, orkesteri taitava ja laulajat hyviä. Juonikin on yksinkertainen. Paholainen rankaisee ylimielistä hollantilaista merikapteenia kiroten hänet ikuisesti purjehtimaan. Enkeli armahtaa kapteenia päästäen tämän maihin joka seitsemäs vuosi. Jos hollantilainen löytää naisen joka rakastaa häntä kuolemaan asti, kirous raukeaa. Hollantilaisen kummitusalus rantautuu Norjan vuonoon, jossa norjalainen merikapteeni Daland on kauniin tyttärensä Sentan kanssa. Hollantilainen innostuu potentiaalista rakastetusta, Daland hollantilaisen rikkauksista ja Senta hollantilaisen maineesta ja rakastuu suipäin. Sentaan rakastuneen norjalaisen metsästäjän puheet aiheuttavat sekaannusta ja huolimatta Sentan hurmiosta, hollantilainen pitää Sentaa petollisena. Senta osoittaa uskollisuutensa heittäytymällä mereen kuolemaan ja hollantilainen on pelastunut.

Ensimmäistä kertaa elämässään Mikko pysyi hereillä koko oopperan ajan. Sovitusta voisi luonnehtia sanoilla ”kokeellinen”, ”moderni” tai ”erilainen”. Toi mieleen Fellinin elokuvat. Amarcord-leffan rehevä tupakkakauppias oli mukana, entistä rehevämpänä. Kauloja katkottiin ja päitä heiteltiin. Joku hirtettiin. Mystinen vanha pariskunta seisoi, istui tai makasi näyttämöllä ääntäkään päästämättä. Kuusi kyttyräselkäistä miestä kantoi ruumiita. Kääpiö oli ilmeisesti Sentan palvelijatar. Kääpiökään ei laulanut. Norjalainen Daland oli papin kaavussa, pieniä kuoripoikia oli vilistäen. Välillä joku oli lasiarkussa joko kuolleena tai kuolleista heräävänä. Hollantilainen esitti rikkautensa viiden kultakimalteisiin karnevaalihöyheniin pukeutuneen hahmon ja sambatanssijan avulla. Esiintyjät eivät mahtuneet aina näyttämölle vaan esitys laajeni katsomoon. Merellä purjehtivat laivat olivat strippaushäkkejä. Hyvä että tuli luettua se motelliartikkeli... Senta, hollantilaisen norjalainen rakastettu, tanakka japanilainen sopraano, tanssi Amazonilaista boi-bumbaa häkissä. Hollantilainen, jykevä basso, kieppui strippauspylvään ympärillä tyttöä viekoitellen. Kaiken lisäksi näyttämön eteen vedettiin vähän väliä harsokangas, johon heijastettiin käsivaralla kuvattua mustavalkoista filmiä, jossa näytettiin Amazonin intiaaneja, alastonta hääseuruetta, kuolleilla kaloilla peiteltyä kääpiöpalvelijaa ja sen sellaista. Loppukohtauksessa Sentan mekko ripustettiin koukkuun ja kohotettiin hitaasti ylös. Senta ikäänkuin nousi taivaisiin. Harsokangas vedettiin esiin ja mustavalkofilmissä seilasi pieni reipas Amazonin matkustajalaiva kohti ikuisuuutta.Kirous oli päättynyt. Ja Wagner raikui väkevänä koko esityksen ajan.

Vauhdin lisäksi tarvittiin myös meteliä. Toisen näytöksen lopussa katsomon käytävä täyttyi Boi-bumba-rummuttajista joita ohjasi jalkapallovalmentajaksi pukeutunut kapellimestari puhaltaen posket pullollaan pillillä tahtia.

Ooppera sai raikuvat suosionosoitukset. Yleisö oli yhtä hurmioissaan kuin Senta hollantilaisestaan.

Jos olisimme perehtyneet paikalliseen kulttuuriin yhtä hyvin kuin motellien arkkitehtuuriin, olisimme varmasti löytäneet enemmänkin symboliikkaa. Nyt oli kuin olisi katsonut ”Scary movie” elokuvaa ilman, että oli nähnyt yhtään siinä parodioitavaa kauhuleffaa. Nelituntinen esitys oli vähintään mieliinpainuva ja odotamme jännittyneinä Macbethiä. Tänään saimme tietää että Amazonas Opera Festival on tunnettu yllätyksellisyydestään ja kokeellisuudestaan.

Manauksen uusin motelli

Paikallisessa arkkitehtuuri ja design-lehdessä, Amazõnia AD&D:ssä (Arquitetura, Design & Decoração) oli artikkeli Manauksen uusimman motellin suunnittelusta ja sisustuksesta. Osavaltion tunnetuin arkkitehti ja sisustusarkkitehti ovat tehneet todella hyvää työtä. Motelli Tahiti on kuvista päätellen ylellisempi kuin kaupungin ainoa businesshotelli Tropical. ”Kukapa ei haluaisi päästä Tahitin paratiisisaarille? Nyt ne ovat lähellä, Ponta Negrassa, Manauksessa.” Tarjolla on 20 upeata 70 – 90 m2 sviittiä, jotka on somistettu paikallisten artesaanien töillä. Huonekalut ovat tyylikästä brasilialaista italialaistyyppistä designiä. Omasta autotallista pääsee suoraan sviittiin, joissa on olohuone ja makuuhuone, kylpyhuone porealtaineen ja sauna / kylpyläosasto solariumeineen. Normaalit mukavuudet kuten telkkari, ilmastointi ja langaton verkkoyhteys kuuluvat tietenkin hintaan. Samoin lounas, aamiainen tai illallinen.

Luin artikkelin, katsoin kuvat ja näytin Arylle, portugalinopettajalle. ”Katso nyt, ei motellit ole seksiä varten. Tahiti on paljon hienompi kuin hotelli Tropical, paljon parempi.” Ary luki artikkelin ja katsoi kiinnostuneena kuvat.”Tahiti onkin tosi hieno paikka. Me ei oltu tuossa huoneessa tyttöystäväni kanssa, meillä ei ollut strip-tease-tankoa. 12 tuntia Tahitissa maksaa 60 euroa. Ja kaikki motellit Brasiliassa on seksiä varten."

Yhdessä kuvassa oleva pylväs oli kyllä ihmetyttänyt minua; sillä ei tuntunut olevan mitään funktiota. Olin tuohtunut. Miksi motellien pitää olla hienompia kuin hotellit? Tuollaiset suuret huoneistot olisi ihanteellisia lapsiperheille! Ary tuohtui vuorostaan. Lapsia motelliin! Vain pedofiili voi ajatella sellaista - miten kieroutunut suomalainen voikaan olla!

Kuvan huone ei ole Tahitista, jonka nettisivuja parhaillaan uusitaan, vaan kaupungin kalleimmasta motellista. Hinnat: 3 tuntia / 30 euroa - 24 tuntia / 160 euroa. Ei lapsia.

Etunimi vai sukunimi?

Brasiliassa nimien käyttö on sekä yksinkertaista että monimutkaista. Yksinkertaisesti: ihmisiä kutsutaan aina etunimillä. Riippuen siitä kuinka muodollisia ollaan käytetään titteliä, kuten Herra, Rouva, Neiti tai Tohtori. Titteliä käytetään paljon. Sairaalassa olen aina Doutora Karina hoitajille ja opiskelijoille, siis itseäni alempiarvoisille ja nuoremmille. Muille lääkäreille minut esitellään Doutora Karinana, mutta lääkärit kutsuvat minua Karinaksi. Mieslääkäri on Doutor. Jos puhun toiselle lääkärille jostain lääkäristä, sanon Doutora Carolina tai Doutor Franklin, mutta jos puhun Doutor Franklinin kanssa, kutsun häntä etunimellä ”Franklin”.

Valkoisten takkien taskuun on kirjailtu koko nimi vaikka sukunimeä ei ikinä käytetä. Joskus takkiin on kirjailtu myös titteli Dr tai Dra. Opiskelijoilla voi olla kirjailtu vain etunimi ja joku kiva kuva - Hello Kitty-kissa on suosittu - tai sana ”Medicina” eli lääketiede erotuksena esimerkiksi biokemisti-opiskelijoista ja muista biotieteilijöistä jotka käyttävät myös valkoista takkia.

Potilaat pyydetään vastaanottohuoneeseen ”Senhor José” tai ”Senhora Maria”. Vastaanotolta poistuvaa potilasta pyydetään kutsumaan seuraava potilas sisään, siis vaikka se Senhor José. ”Senhor” ei lausuta ”senjor” kuten kuvittelisi vaan kaikki sanovat ”seu”.

Myös Mikon töissä puhelinluettelo on aakkostettu etunimien mukaan. Työkavereita, joiden kanssa ollaan enemmän tekemisissä, kutsutaan ilman titteliä pelkällä etunimellä. Mikon sihteeri, Michelle, kutsuu silti Mikkoa aina Mister Mikoksi, koska Michelle on nuori, 28-vuotias ja sihteeri. Mikko yritti heti alkuun saada Michellen puhumaan Mikosta, mutta se oli ja on edelleen mahdotonta. Tehtaan johtaja on herra.

Kaikki ei kuitenkaan käytä etunimiä. Esimerkiksi ’José’ on niin vanhanaikainen ja tylsä nimi – hieman kuin Pirkko, Tarja tai Pekka – että Josét käyttävät mielellään jotain sukunimistään. Useimmilla on pitkä lista nimiä, joista pari ensimmäistä on etunimiä, sitten on isän ja äidin sukunimet. Siitä voi valita mieleisen.

Julkisuuden henkilöt ovat etunimellä tunnettuja. Amazonasin kuvernööri on Eduardo – autotallissamme on lähes kaikkien autot koristeltu Eduardo-tarroilla, koska kuvernööri ja kuvernöörin hovi asuu talossamme. Presidentti Lula silti käyttää isänsä sukunimeä, eikä etunimeä Luiz. Urheilijat tunnetaan etunimellä kuten ”Ronaldo” ja ”Ronaldinho” (Ronaldo ja pikku-Ronaldo ovat kaksi eri jalkapalloilijaa). Jostain syystä edesmennyt formulakuski Ayrton Senna on tunnettu ”Ayrton Senna” tai ”Senna”.

Jos joku tulisi meille kylään, ei tultaisi ”Kaukorannoille” vaan ”Herra Mikon kotiin”. Suomalaisten nimet aiheuttavat hämmennystä. Miksi esimerkiksi ”Marko” ja ”Markku” kirjoitetaan eri tavalla vaikka ne lausutaan samoin – ”Marku”? Miksi ”Marjo” käyttää miehen nimeä ”Mario” – molemmat lausutaan ”Maariu”.

Elokuvissa

Amerikassa asuessamme rupesimme käymään paljon elokuvissa. Joskus tuntui että olimme erikoistuneet kriitikkojen hyljeksimiin elokuviin. Kaikki high school-, college-elokuvat, heppoiset rakkaustarinat ja road trip-leffat vetosivat meihin.

Katsomme edelleen paljon elokuvia. Manauksessa meillä on telkkarissa useita amerikkalaisia leffakanavia ja lähikaupan vieressä, Blockbuster-leffavuokraamossa on reipas poika joka mielellään suosittelee Mister Mikolle elokuvia saadakseen tilaisuuden puhua englantia.

Eilen illalla tuntui että olisi kiva lähteä ulos. Amazonas Shopping Centerissä 15 minuutin ajomatkan päässä on kaksi leffateatteria. Farkut jalkaan, villatakki kainaloon, ilmastoidussa leffateatterissa on kylmä.

Amerikassa leffalippua ostaessa oli sattumanvaraista ymmärtääkö lipunmyyjä lausumistani ja saanko lippua lainkaan oikeaan näytökseen. Kyllä Amerikassa oli silti helppoa. Amazonasissa ensimmäistä leffateatteria juuri suljettiin. Kysäisenpä sujuvasti missä menee 21.30 leffa "Onde é nove e meio filme?" joka lausutaan jotenkin "oondzi e noovi i meiu fiumi". Sitten lippuluukulla yritän vääntää "Dois bilhetes no Motoqueiros selvagens", sen sijaan että sanoisin "Two tickets to Wild Hogs".

Kriitikoiden teilaama, mutta John Travoltan, William H Macyn ja Tim Allenin tähdittämä matka moottoripyörillä mantereen halki oli hauska. Yleisö on Manauksessa vastaanottavaista eikä nauramista pidetä omituisena. Ja mitä meluisampaa, sen parempaa. Mekin naurettiin ääneen.

Onnenpäivä!

Tiedän että pitää hillitä itsensä rakkauksiensa suhteen. Ensimmäinen rakkauteni lääketieteessä oli radiologia, sitten tuli ihotaudit. Sitten ajattelin että on parempi rakastaa ihmisiä ja menin yleislääketieteeseen. Sitten taisin rakastua businekseen. Lupaan että tämä on viimeinen kerta kun paljastan salaisen rakkauteni ihotauteihin, ainakin kuvien muodossa.

Mutta tänään näin valtavan harvinaisen sienitaudin. Potilas oli vanha mukava mies jota ikäiseni tytär saatteli. Juttelinkin heidän kanssaan, olin kovin sosiaalisella päällä. Tytär jopa halasi minua lähtiessään.

Lobomykoosille annettiin nimi 1931 ja melkein kaikki tapaukset ovat Brasiliassa. Taudin syytä ei tiedetä, mutta luultavasti sieni hiipii Amazonin viidakon syvyyksien maaperästä tai kasvustosta ihon nirhaumaan.Lopulta kehittyy koko säären tai käsivarren aleelle viiriäisenmunan kokoisia kiiltäviä pampuloita. Hoito on kirurginen.

Vaikka kuvassa on käsivarsi ja kuva on otettu netistä, näin tänään suunnilleen samanlaiset kovat pampulat mukavan vanhan miehen sääressä.

Brasilialainen ihotautilääkäri on nähnyt viimeisen vuoden aikana vain kolme lobomykoositapausta ja mukana olleet kolme opiskelijaa olivat minun kanssa samaa mieltä että olimme tosi onnekkaita kun kohdallemme osui lobomykoosi.

Sähkäkatkos

Mikko oli illallisella ja olin yksin kotona. Katselin telkkaria. Joskus yhdeksän maissa illalla sähköt katkesi. No, sitä sattuu ja varageneraattori räpsähti päälle. Suljin telkkarin, valot ja ilmastoinnit ja menin parvekkeelle katsomaan maailmaa. Näytti pimeältä. Katuvalot oli pois mutta joen vastarannalla näkyi jotain valoja ja kaikki naapurissa olevat kerrostalot oli valaistu.

Sitten talomme generaattori simahti ja talomme oli aivan pimeä. Talon eteen tuli poliiisauto vilkkuvine valoineen - olisiko ollut talossa asuvan kuvernäärin takia. Autoja tuli taloomme - yleensä äänettömästi sähkövoimalla liukuvat ovet oli nyt työnnettävä käsipelillä auki ja kiinni. Jokainen sisääntuleva ajaja valaistiin taskulampulla ettei vieraita hyökkäisi taloon. Vain meidän talo oli pimeä katuvalojen lisäksi. Tosin vastarantakin pimeni aivan mustaksi.

Varmaan terrori-isku roistomaista kuvernööriä vastaan! Talomme parvekkeet täyttyi uteilaista asukkaista. Vartijoita ja autonkuljettajia vilisi alhaalla taskulamppujen kanssa. Tropiikissa on pimeää yöllä.

Istuin leppoisasti parvekkeella, join teetä ja nautin lämpimänkosteasta ilmasta jota on helppo hengittää. Tähtiäkin näkyi.

Mikko tuli. Hissit ei toimi joten käveli reippaasti 10 kerrosta kännykän valossa. Vartijat saatteli ihmisiä pois, Mikko oikeastaan luuli että taloa evakuoidaan. Ne oli varmaan kuvernöörin perhe ja lähimmät sukulaiset jotka kiidätettiin jonnekin piiloon.

Pimeys oli mukavaa. Istuimme parvekkeella ja yritimme etsiä taivaalta sadunomaista Etelän Ristiä, tähti josta Mikko oli unelmoinut lapsena. Ei näkynyt ristinmuotoisia tähtiä. Suunnittelimme nukkuvamme riippumatoissa parvekkeella jos sähköä ei saada.

Valot syttyi 11.30, ilmastointi käynnistyi, elämä oli taas normaalin tylsää. Ennen sähkökatkosta talomme kentällä futista pelannut porukka jatkoi siitä mihin oli jäänyt. Kuvernöörin seikkailut ei ole meidän tiedossa.

Ihotautilääkärin opissa

Aina puhutaan malariasta. Mutta trooppiset taudit on paljolti ihosairauksia jotka jättävät ikuiset arvet, tai hyttysen siirtämästä infektiosta joka hiljalleen kehittyy ja aiheuttaa ikävän ihosairauden.

Olen ollut Carolinan, Saksassa opiskelleen ihotautilääkärin vastaanotolla. Potilailla on tauteja laidasta laitaan. Ihan tavallisia luomia tullaan näyttämään tai vyöruusua, sitten on hiekkakärpäsen puremia jotka aiheuttavat ruman verestävän ihottuman ja hoidosta huolimatta arvet, tai erilaisia sienitauteja jotka muhivat ihon alla kunnes pullahtavat koviksi pingispallon kokoisiksi pompuloiksi lihaksen sisältä. Ja kaikkea muuta. En ole kahden päivän aikana nähnyt vielä mitään.

Mutta ymmärrän nyt erittäin hyvin ettei hyttysiä torjuta ja kaupunkeja myrykytetä pelkästään malarian vuoksi.

Manauksen ratsastajat

Eilen ilmoittauduimme Manauksen ratsastusklubiin ja sovimme arviointitunnin. Tuleva opettajamme arvioi tasomme ja sen mukaiset hevoset joilla ratsastamme jatkossa ja mitä meille yleensä kannattaa opettaa.

Vaikka olimme käyneet tallilla jo kahteen kertaan, emme ole keskustelleet kuin yhden isän tai isoisän kanssa joka on ollut ratsastamassa poikansa tai pojanpoikansa kanssa. Mukavia ihmisiä. Nyt Mikko pyysi tallin vieressä asuvan, englantia hyvin puhuvan työkaverinsa Márçion varmuuden vuoksi tulkiksi mukaan. Márçio oli jo vieraillut tallilla ja soitellut sinne pariin kertaan varoittaen meistä.

Olimme ennen Márçioa tallilla. Katsoimme 160cm korkeata esterataa hyppääviä pikkutyttöjä ja mietimme hysteerisinä minne olemme joutumassa. Mikkoa huolestutti kentän vieressä klubirakennuksen terassilla leppoisasti istuvat pikkutyttöjen äidit. Tallihan on klubi, jossa tarjoillaan lounaat ja brunssit. Ja katsotaan samalla ratsastajia.

Tallille voi mennä myös aloittelijat. Mikko ilmoitti suoraan ettei ole koskaan ratsastanut. Tosiasiassa Mikko on laukannut holtittomasti Marylandin nummilla ja Jamaican rannoilla, mutta varmuuden vuoksi oli vaatimaton. Tai salaisesti toivoo että opettaja riemastuu saadessaan oppilaakseen täysinoppineen helmen. Aloittelijoiden hevosia on vain kolme, joista kaksi on korjattavana... Márçio puhuu hyvää englantia, mutta eläintermit ei insinööreillä ole ihan hallussa. Siksi emme päässeet heti näyttämään taitojamme vaan varasimme ajan ensi viikolle.

Evaluaatio on ilmainen, noin 30 minuuttia. Mikko tosin ilmoitti että hänen arvioiminen menee alle minuutissa.

Positiivista oli että ymmärsimme melkein kaiken mitä tallin johtajatäti puhui portugaliksi. Kukaan tallilla ei puhu englantia. Kävimme tapaamassa myös opettajaamme, joka muisti nähneensä meidät hiippailemassa tallilla. Ope oli hyvän näköinen mies, jonka mielestä kielitaito ei ole ongelma. Hän pystyy kuulemma elehtimään niin että taukkikin tajuaa. Tallilla ei ole ryhmätunteja, joten olemme Mikon kanssa kaksistaan. Lysti maksaa vain 50 euroa per kuukausi per henki jos ratsastamme tunnin viikossa, avioparina saamme vielä 10% alennuksen. Nyt vaan varusteiden ostoon.

Homehyökkäys

On vuoden kosteimmat ajat. Maaliskuun pitäisi olla sateisin, mutta nyt huhtikuussa on satanut paljon ja ilma on jatkuvasti kostea. Home hyökkäsi meille yhtäkkiä. Ensin viattomasti, mutta Coloradon loman jälkeen ryminällä.

Joskus kuukausi sitten huomasin bleiserissäni vaaleita tomusokerimaisia tahroja. Ne sai kankaalla pyyhittyä pois ja ajattelin että siinä se, bleiseri oli ollut minulla pesulan muovisuojan sisällä ja matkalaukussa kostunut ja siksi pieni home.

Olimme Coloradon lomalla viikon. Sinä aikana oli ilmastointi pois eikä Renata käynyt, eikä ennen lähtöä oltu siivottu. Takaisin tullessa meillä oli odottamassa entuudestaan täydet pyykkikorit ja hiihtovaatteet tuplasivat likapyykit. Renata ei muuta tehnyt kuin pessyt pyykkiä, siivous oli ylimalkaista. Pyykki kuivatetaan yleensä talousparvekkeella jossa on ilmastointilaitteet. Niistä puhaltaa kuumaa ja kuivaa ilmaa niin että pyykki kuivuu nopeasti. Mutta parveke on pieni eikä sinne mahdu kuin vajaa koneellinen pyykkiä. Renata ripusti kasapäin märkää pyykkiä keittiön viereen kodinhoitohuoneeseen jossa ei ole ilmastointia. Ja ulkona vain satoi.

Lauantaina huomasin mustien housujeni olevan vaalean homeen tahrimat. Sitten löytyi toiset homeiset housut, kolmannet, yksi hame ja pari puseroa. Yksi jakkupuku. Mekko. Mikon khakihousut ja farkut ja kolmet nahkakengät. Minun kaksi käsilaukkua, bleiseri ja Mikon nahkatakissakin oli jokunen vaalea tahra. Pöytäliina ja bambutabletit. Mikon vanha tietokonelaukku.

Sunnuntaina pesimme homevaatteita, pyyhimme kaappeja ja seuloimme vaatekaappeja. Pohdimme mikä on normaalia ja mikä ei. Tässä ilmastossa on aivan loogista että homeen kanssa on elettävä, mutta missä määrin. Pitäisikö ilmastointia käyttää enemmän tai vähemmän, pitäisikö ikkunat olla kiinni vai auki. Olemme käyttäneet varsin vähän ilmastointia, olemme pitäneet ovia ja ikkunoita auki kun ilma on ollut kuivempi. Lopetimme touhuamisen, Mikko kysyy töissä mikä on normaalia, Renata saa tutkia loput vaatteet ja hoitaa siivoamisen.

Olimme toimineet ihan oikein. Homeen kanssa on elettävä täällä. Tuuletettava asunto kun mahdollista, siivottava, pyyhittävä kaikki pinnat. Avattava kaappien ovia ja pyyhittävä hyllyt. Vaatteet pitää tuulettaa aika ajoin. Ilmastointia ei voi pitää jatkuvasti päällä, se on aivan liian kallista eikä sitäpaitsi riitä koko kodin kuivattamiseen koska keittiössä, kylppäreissä ja kodinhoitohuoneessa ei edes ole ilmastointia. Ja kaappissa olevat tavarat kostuvat joka tapauksessa.

Homehyökkäys tosiaan johtui ettei kotia oltu siivottu ennen lähtöämme, oli kostein vuodenaika ja viikon suljettuna ollut asunto jonka jälkeen massiivinen pyykinpesu ja kuivatus sisätilassa. Pesun jälkeen vaatteet oli kuin uudet. Ei tämä ollutkaan katastrofi.

Tukkukaupassa

Manauksessa on kaksi Makro-nimistä tukkukaupan tyyppistä kauppaa, jonne pitää ostaa jäsenyys. Menimme ensimmäiseen Makroon. Sisältä luikerteli ulos kosteaan kuumuuteen hikoilevien ihmisten jono, jono vei kassalle jota hoiti yksi väsynyt tyttörukka. Meitä ei päästetty sisään ilman jäsenkorttia, jonon päähän vain niin jäsenyys hoituu.

Menimme toiseen Makroon. Siellä meille kirjoitettiin nopeasti yhden päivän ilmainen jäsenyys. Olisimme kyllä mielellämme ostaneetkin jäsenkortin, mutta miksi rueta rahoja tyrkyttämään.

Kahden hengen taloudessa ei paljon kuluteta, mutta ruokakaupassa myydään vain kalliita pieniä pakkauksia. Ostimme 5 kg Omo-pesujauhetta (Renata pesee paljon pyykkiä), 36 rullaa talouspaperia (Renata kuivaa ikkunat ja lasipöydät talouspaperilla. Renata asuu slummissa eikä siellä ole ikkunalaseja, epäilemme ettei Renata tiedä että kuivaamiseen voi käyttää rättiä), 6 litraa yleispesuainetta ja 40 pulloa astianpesuainetta (astianpesuun käytetään melkeinpä enemmän astianpesuainetta kuin vettä).

Nähtävyys löytyi

Hei nyt se löytyi!

Kerroin aikaisemmin että olemme kaksi vuorokautta etsineet Manauksen viidakkopuistoa. Tänään olimme siellä!! Se oli sen tien varressa jota Mikko ajoi joka päivä töihin ensimmäiset puoli vuotta. Ja melkein kävelymatkan päässä Mikon silloisesta asunnosta.

Manauksen markkinointi on oikeastaan koomista. Turisteille ei todellakaan tyrkytetä mitään. Olimme tänään ajelulla, puhuimme kadonneesta tiedepuistosta.
- "Tuossa vasemmallakin on jotain ryteikköä."
- "Pitikö sen puiston olla jossain täällä?"
- "Ei lähelläkään... käydäänkö silti katsomassa mitä siellä on"

Käännyimme. Puiden takaa ilmestyi suuri rakennus, Instituto Nacional de Pescuisas da Amazonia - INPA, Amazonin kansallinen tutkimuskeskus. Jee... puisto on INPAn alueella. Seurasimme 20 metriä pitkää rekka-autoa, ajoimme risteyksen ohi ja olimme slummissa. Mitä valtava rekka tekee slummissa? Se tekee U-käännöksen, niinkuin mekin. Manauksen liikenteessä kaikki on mahdollista.

Puistoon oli sisäänkäynti muttei parkkialuetta.
- "Nää autot tienvarressa on mun mielestä slummin asukkaiden..."

80 sentin sisäänpääsymaksu ja olimme puistossa. Poliisin näköiset vartijat pysäyttivät meidät heti. Kävelimme väärään suuntaan. Altaassa polski valtavan saukon näköisiä otuksia. Kivoja. Takaa kuului kiivasta pillin vihellystä ja vartijat huitoivat käsiään. Kävelimme taas väärään suuntaan. Karttaa ei ole. Onneksi on poliiseja.

Puisto oli aito viidakko keskellä kaupunkia, siellä oli nahkean kuuma ja se oli oikeasti kiva. Näimme vapaana liikkuvia kilpikonnia, krokotiilejä (ne oli kyllä aidatulla alueella), apinoita, pikkulintuja, villisikoja ja jättimäisiä hännättömiä oravia. Tai labradorinnoutajan kokoisia hännättömiä pomppivia rottia. Poliiseista päästyämme saimme kävellä ihan rauhassa kun ihmisiä oli niin vähän. Eihän sinne löydä muut kuin ne viereisen slummin asukkaat joilla ei ole varaa tuollaisiin sisäänpääsymaksuihin.

Kahvin kanssa ongelmia

“Gosta café Karina?”, haluatko kahvia. ”Sim, eu gosto!” kiljahdan. Tottakai halauan. ”O café brasileiro é ótimo!” Brasiliainen kahvi on minusta erinomaista. Mustapaahtoista, vahvaa. Niin vahvaa että puolen desin verran riittää mainiosti ja makeutettuna se maistuu taivaalliselta ja virkistää hetkessä.

Iris ja Ariadne katsoivat minua kummissaan. ”Brasilialainen kahvi on huonoa. Kolumbialainen kahvi on parasta. Et voi pitää tästä kahvista!” Kolumbilainen kahvi on vielä tummempaa. Selitin että suomalainen kahvi on paljon vaaleampaa, eivät ne voineet sitä ymmärtää. Ehkä käytin väärää sanaa, claro, tai ehkä brasilialaistakin kahvia vaaleampi paahto on mahdoton ajatus.

Kysyin anteeksipyytävästi jotain kelvollista kahvimerkkiä jota voin ostaa kaupasta. Sain pari ehdotusta. Kumpaakaan en ollut ostanut kotiin. Olen juonut vain huonoa kahvia maassa jota luulin todelliseksi kahvimaaksi.

Tarkistin Wikipediasta. Arabica-pavut ovat parhaita. Kolumbiassa viljellään arabicaa. Brasiliassa kahvi on robusta-papujen ja arabican sekoitusta. Tämähän on taidetta. Nescafe-murukahvikin kuumaan veteen sekoitettuna kelpaa minulle.

Sadekausi

Sade alkoi yöllä. Illalla makasimme Mikon kanssa kumpikin omalla soffallamme ja katsoimme non-stopina Seinfeld-sarjaa. Antti meille tämän paheen on opettanut.

Niin se sade. Mikon hakiessa lisää teetä, kävin parvekkeella. Ilma oli kostea ja seisova. Katselin mustaa taivasta. Viiden minuutin välein näin kirkkaita välähdyksiä sademetsän yllä valaisten mustat pilvet ja pilven raosta tuleva valo häikäisi. Ja sitten oli taas pimeää. Ei jyrinää eikä sadetta. "Onko tämä normaalia vai Mars hyökkää-elokuvasta?" Marsilaiset tulevat hiljaa, ukkosen kuulee. Ja salamat nousevat maasta ylös, ei valaise taivasta säännöllisin väliajoin.

Liian vaikeata. Katsoimme vielä pari Seinfeldia ja menimme nukkumaan. Yöllä heräsin kaatosateen ääneen. Kävin parvekkeella, sade oli kuin seinä.

Aamulla satoi normaalin rankasti. Joen tyyni pinta väreili omituisesti rankkasateen jäljiltä eikä tavallisia soutajia ollut harjoituksissaan.

Sairaalassa oli ämpäreitä ja saaveja joka paikassa. Vettä lainehti lattialla. Kengät kastui käytävällä malarialabraan mennessä. Seinästä tihkui vettä. Samanlaista kuin Amerikassa pahimpien hurrikaanisateiden aikaan. Täällä ei tarvita pumppuja, vesi hoituu saaveilla ja räteillä, jossain vaiheessa lämpö ja aurinko kuitenkin kuivattaa kaiken. Minulle vakuutettiin ettei potilailla ole hätää. Kävin ensiapuosastolla, siellä ainakin näytti kuivalta.

Opin paljon uusia sanoja. Lattia on "piso" ja ensimmäinen kerros on "primeiro piso". Sade sai ihmiset puheliaiksi. Jouduin kertomaan Suomen ihmeistä, siitä ettei Suomessa ole köyhiä ja kaikilla on varaa opiskella ja matkustella, lääkäreitä ja hoitajia on liian vähän, vanhoja ihmisiä paljon ja lapsia liian vähän toisin kuin Brasiliassa. Kuulin lavean selostuksen Etelä-Brasilian kauneudesta ja hyvistä kalaruoista ja sain paljon vinkkejä rantalomakaupungeista, sellaisista missä turisteja ei ryöstetä. Senhor Eckner tarjosi tietokonetieteitä opiskelevaa poikaansa Salcompille töihin. Kaikki portugaliksi!

Kotona katsoin parvekkeella jokea. Olen seurannut häämöttävää vastarantaa. Tammikuussa tullessani siellä näkyi vielä vaalea hiekkarannan viiva, nyt se on kadonnut. Oikealla Tropical-hotellin vieressä oleva uimaranta on kutistunut olemattomiin. Keskellä jokea oleva saari on lähes uponnut. Enää puiden latvatupsuja on näkyvissä. Kohta nekin jäävät veden alle. Kun vesi nousee 8-10 metriä, maisema muuttuu. Se vain tapahtuu niin hitaasti ettei sitä huomaa.

Katson loputonta sademetsää työhuoneen ikkunasta. 20-40 metriä korkean metsän latvuskerros muodostaa tiheän katon, jonka läpi pääsee vain 10–15 % auringonvalosta. Latvukset pysäyttävät rankkasateet, jotka muutoin veisivät ohuen kasvumaan mennessään. Näen kuinka metsä hengittää. Vesihöyry nousee vaaleanharmaana pilvenä, keuhkot toimivat.

Pelkokerroin

Imperial Express Super Chair -hissi vie 3914 metrin korkeuteen. Se ei riitä meille, kuten ei monelle muullekaan, vaan kiipeämme sukset olalla 45 asteen rinnettä Peak 8-vuoren huipulle 3963 metrin korkeuteen.

Suomalaisten urheilijoiden korkean paikan leirit pidetään 2-3 kilometrin korkeudessa. Elimistön sopeutuminen korkeaan ilmanalaan kestää viikon verran. Tämä on meidän toinen päivä. Ilkka on kai huolehtinut kunnostaan – pelannut intin jälkeen kerran sählyä – koska jaksaa kiivetä pysähtymättä. Antti pysähtyy huohottamaan 10 metrin ja Mikko viiden metrin välein.

Huipulla istumme, ihailemme maisemaa ja odotamme jalkojen vapinan loppumista, jotta pääsisimme nauttimaan luvatuista hiihtoelämyksistä, ”some of Colorado’s steepest terrain”.

Kohta tunnemme olevamme elämämme kunnossa ja laskemme näyttävästi harjannetta pitkin tavoitteena Lake Chutes Extreme Terrain. Vain Ilkka huomaa kyltin ”Vain eksperteille; pystysuoria rinteitä; louhikkoja. Tämän jälkeen ei ole helppoa reittiä alas. Oletko varma että haluat jatkaa?”, muttei viitsi turhaan mainita siitä muille.

Pysähdymme sopivalta näyttävään kohtaan. Se on kaikkea muuta kuin sopiva. Harjanteelta on kymmenen metrin täysin pystysuora pudotus jonka jälkeen louhikkoa. Viereemme on jämähtänyt ekspertin näköinen hiihtäjä jonka rohkeus on selvästi kadonnut. Ohitsemme vilahtaa viisikymppinen nainen syöksyen hetkeäkään epäröimättä jyrkänteen yli ja näkyy kohta parin sadan metrin päässä laskemassa nautinnollisen näköisesti ”erästä Coloradon jyrkimmistä rinteistä”. Meitä on niin moneksi.

Toteamme paikan liian jyrkäksi, osoitamme todellista luonteenlujuutta ja lähdemme könkkimään takaisin. Parisataa metriä tramppausta 4 kilometrin ohuessa ilmassa. Hengästyttää! Saavumme kohtaan, josta hiihtäjiä menee alas. Useimmat kaatuvat. Kalliolouhikkoon on turvallinen etäisyys.

Aluksi on muutaman metrin pystysuora pudotus: tuuli on puhaltanut lumen niin, että rinne on kallistunut sisäänpäin. Sitten 60-asteinen rinne, jossa on parikymmentä senttiä uutta lunta. Suunnitelma on yksinkertainen koska vaihtoehtoja ei ole. Hypätään kielekkeeltä, toivotaan parasta, ja hidastetaan vauhti parilla hallitulla käännöksellä. Sen jälkeen voidaan piirtää kaunista jälkeä rinteeseen kuten hiihtofilmeissä.

Rinne on todella pelottava. Ilkka, joka on vielä nuori ja kypsymätön, lähtee alas sen enempää miettimättä. Mikon ja Antin jalat ovat hyytelöä, kiipeämisen jäljiltä tai olisiko kuitenkin pelosta. Ei ole muuta suuntaa kuin alas. Mikko kaatuu hallitusti, sauva jää 15 metriä ylemmäksi. Sitten Antti. Antti menettää molemmat sukset ja toisen sauvan ja liukuu holtittomasti sata metriä kohti kallionlohkareita. Siinä liukuessaan Antti kuulee puhelimen piippaavan, äidiltä tuli tekstari. Vaikea vastata... Vauhti pysähtyy juuri ennen kallioita.

Antin suksi jäi vähän Mikon yläpuolelle. Rinne on niin jyrkkä, ettei sitä voi kiivetä vain yhden sauvan kanssa. Mikon on hivuttauduttava ensin alas hakemaan Antin sauva, kiivettävä ylös suksen luokse ja liu'utettava se alas Ilkalle. Antti istuu jäykkänä jyrkänteellä uskaltamatta liikahtaa - ilman suksia ja sauvoja rinteessä on aivan avuton.

Mikko tramppaa rinnettä alas Antin alapuolelle varmistamaan, että Antti voi laahautua rinteen poikki turvalliseen kohtaan, jonka alapuolella ei ole louhikkoa. Järjetöntä kyllä, Mikko vastaa puhelimeensa vain kuullakseen Pirkon kiukkuisen ”missä te oikein viivytte?” ja närkästyksen miksei Mikko muka voi puhua ”en todellakaan voi puhua nyt, tulemme kyllä sinne heti kun vaan pääsemme”. Teki mieli sanoa ”jos” eikä ”kun”. Elämä taisi kulkea filminauhana silmissä. Nämä voi olla ne viimeiset hetket ja vaimo vain marisee.

Antti pystyi laskemaan peffamäkeä parinsadan metrin verran Ilkan luokse jonne suksikin on liukunut. Toinen suksihan jäi Mikon yläpuolelle kahden lohkareen väliin rinteen jyrkimpään kohtaan. Viimeiset rohkeudenrippeensä ja voimansa keräten Mikko kapuaa pelastamaan suksen. Korkean paikan harjoittelua tosiaan. Happipulloa tässä kaivattaisiin.

Tavalliselle off-piste-rinteelle päästyämme on vaikea kuvitella niin jyrkkiä rinteitä olevankaan. Laskemme hiihtofilmien tapaan kauniita kaarroksia, nauttien täydellisestä hiihtokelistä.

/M&P

Beckenridge pääsiäinen Kalliovuorilla

Breckenridge on Coloradon yksi 1850-luvun aikaisista kultakuumeen synnyttämistä kaupungeista. Kultaakin sieltä löytyi. Nykyään Coloradossa on useita loistavia hiihtokeskuksia Denverin lähellä, muun muassa kahden tunnin ajomatkan päässä olevat Breckenridge ja Vail, joissa molemmissa hiihdimme. http://breckenridge.snow.com/winterhome.asp

Asuimme Breckenridgessä kodikkaassa puurakenteisessa kerrostaloloma-asunnossa, condossa. Mukava condomme oli ylimmässä neljännessä kerroksessa. Kaksi tilavaa makuuhuonetta, kaksi kylppäriä, suuri olohuone – ruokailutila – keittiö sekä parvi. Parvella oli sängyt neljälle, joten Antilla ja Ilkalla oli tosi paljon tilaa.

Breckenridgen kyläkorkeus on huimat kolme kilometriä, ja tottumaton hengästyi joka kerran kavutessaan portaissa ylimpään kerrokseemme. Uskomatonta läähätystä. Ei ihme että kylässä kiersi ympärivuorokautinen happipalvelu jos ilma kertakaikkiaan kävi liian ohueksi. Alppitauti totisesti vaani 4 kilometrin korkeudessa huipulla, mutta sinne ei ollut pakko mennä, paitsi tietenkin Antin, Ilkan ja Mikon. Pia ja minä hiihdimme turvallisesti 3,200 – 3,700 metrin korkeuksissa ja hengästyimme siinäkin ihan riittävästi. Flunssainen Pia käytti salaisena aseenaan astmasuihketta, jonka avulla pystyi laskemaan kaikki neljä päivää.

Pihisevä Pia ei välittänyt tuplamustista pystysuorista rinteistä tai kilometrin pituisista kumpareikoista. Pysyttelimme Pian kanssa upeilla leveillä ja hyvinhoidetuilla rinteillä joilla voi lasketella vaikka miten. Hisseihinkään ei riittänyt jonoja, vaikka ihmisiä oli paljon. Tilaa on loputtomasti! Mikko ja pojat kierteli omia synkkiä reittejään. Tapasimme eväinemme lounasaikaan rinneravintolassa. Iltaisin söimme ravintolassa.

Ilma oli vuoristoisen vaihteleva. Aurinkoa, lunta, räntää, viimaa, lämpöä +1° – +10° C. Hiihtokelit oli mainiot.

Kylä on kaunis. Pääkadulla on vanhoja viktoriaanisia taloja, ja uudet rakennukset on suunniteltu vanhan miljöön mukaisesti. Pikkukauppoja ja ravintoloita, hotelleja ja condoja vieri vieressä. Rinteet tulevat kylään asti. Mekin laskimme päivän päätteeksi kompleksimme kuumavesialtaan viereen. Emme syöksyneet suoraan altaaseen, vaan huohotimme portaat ylös huoneistoomme, vaihdoimme uikkarit ja kipitimme pyyhkeeseen kietoutuneena paljain jaloin pihan poikki kuumavesialtaaseen.

Yhden illan Pia ja minä käytimme shoppailuun Outlet store-alueella. Amerikassa jokaisen lomakeskuksen lähellä on ostoskeskus, jotka ovat tosi suosittuja. Useimmat amerikkalaiset tekevät työtä niin paljon että ainoastaan lomalla ehtii shoppailla. Lomia kun Amerikassa ei tunneta sellaisina kuin Suomessa. Duunarin vuosiloma on yksi viikko, päällikkötasolla kaksi viikkoa, neljäkin viikkoa on mahdollista, mutta harva viettää yli viikon yhtämittaisen lomajakson.

Brasilialaiset lentokoneessa

Kun brasilialainen menee lentokoneeseen, hän vetäisee jalkatuen alas ja retkauttaa penkin selkänojan makuuasentoon. Sitä ennen kaikki matkatavarat on tungettu muiden penkkien yläpuolella oleviin hyllyihin, koska edellä tulleet ovat jo täyttäneet lähimmät hyllyt.

Jos brasilialaisella on tuuria, hänellä on koko penkkirivi käytössään. Silloin voi heittäytyä pitkäkseen ja rueta nukkumaan.

Lentokoneen lähtiessä sekä kuulutukset että lentoemännät ja stuertit kehoittavat nostamaan selkänojat pystyyn, jalkatuet alas, turvavyöt kiinni, siis ne tavalliset ohjeet, mutta useimpia brasseja ne ei kiinnosta. Maaten on mukavampi lentää. Lentohenkilökunta on tehnyt parhaansa jos on kertaalleen huomauttanut asiasta.

Joskus brassit tempaisevat selkänojan yhtäkkiä pystyyn juuri kun takana istuva on saanut ruokatarjottimensa ja juomansa. Oikeastaan sitä ei tarvitse pelätä, koska brasilialaiset syövät koneessa mahdollisimman makuulla, mutta vaara kannattaa pitää mielessä. Pystyasennossa takanasyövällä ei tietenkään ole tilaa, mutta se ei ole brasseille ongelma. Muista ei tarvitse välittää.

Kun kone alkaa laskeutua, muodostuu WC-jono. Viimeiset harjaavat vielä hampaitaan kun lentoemännät istuvat turvavöissään. Heti kun kone on laskeutunut rullaamaan kentälle ja kuulutetaan että turvavöitä ei saa irroittaa, brasilialaiset nousevat etsimään matkatavaroitaan ja asettuvat käytävälle jonoon odottamaan ulospääsyä. Lentoemännät istuvat köytettyinä penkeissään rupatellen rattoisasti keskenään.

Brasilialaiset eivät ikinä taputa koneen laskeutuessa, koska heillä on kiire päästä ulos eivätkä he luultavasti edes huomaa koneen laskeutumista.

Matkustamme Coloradoon

Ajatus oli loistava. Antti asuu Pennsylvaniassa, Pia ja Ilkka Helsingissä, Mikko ja minä Amazonin sademetsässä. Tapaamme Denverin lentokentällä Coloradossa, USAssa ja jatkamme parin tunnin ajomatkan päähän Beckenridgen hiihtokeskukseen.

Mikko ja Pirkko:
Tapasimme ensimmäisen täsmällisen brasilialaisen, ikävä kyllä. Mikko on oppinut että brasilialainen kone on myöhässä jos se lähtee yli 1.5 tunnin viiveellä, joten kentälle ei kannata rynnätä liian ajoissa. Olimme paikalla 55 minuttia ennen koneen oletettua lähtöä. Check-in oli suljettu 60 minuuttia ennen oletettua lähtöä. TAM-yhtiön manageri oli se epätyypillinen brassi. Mikko oli aitobrasilialaisen vaativa ja vihainen ("tämä on ennenkuulumatonta, firmani ei ikinä tule käyttämään TAM-yhtiötä tämän jälkeen", Pirkko hysteerisen kohtauksen saanut äiti ("lapseni ovat nyt matkalla Euroopasta Amerikkaan - ajattele jos omat lapsesi olisivat yksin Amerikassa lentokentällä etsimässä vanhempiaan! Tyttäreni on lisäksi sairas"). Pialla on kova flunssa ja sairaan Pian ajatteleminen sai Pirkon oikeasti itkemään. Emme silti päässeet koneeseen.

Äidin huoli yksinäisistä hätääntyneistä lapsista amerikkalaisella lentokentällä auttoi niin että pääsimme 4 tunnin päähän etelään Sao Pauloon, jossa vaihdoimme pohjoiseen menevään Miamin koneeseen, josta lensimme Dallasiin ja sieltä Denveriin. Lensimme Manauksen yli samaan aikaan kuin olimme ajatelleet syödä illallista Miami Beachilla. Meidän oli tarkoitus yöpyä Miamissa. Olimme silti oikeaan aikaan 11.30 perillä.

Pia ja Ilkka
Lufthansa lähti 7.15 Frankfurtiin eivätkä Pia ja Ilkka myöhästyneet. Koneen vaihto sujui helposti ja 10.5 tunnin lento Denveriin oli mukava. Kone tuli ajallaan 15.30 Denveriin.

Antti
Anttihan asuu melkein Coloradon naapurissa, väliin mahtuu vain Kansas, Missouri, Illinois, Ohio eli melkein puolet mantereen leveydestä. Antin lento State Collegesta meni ensin itään Washington DC:een. Vaihtokone tuli 3 tuntia myöhässä, joten Antin matka venähti niin että oli Denverissä klo 19.

Sitten ajoimme iloisesti kahden tunnin matkan vuokraamallamme maastoautolla Kalliovuorille Breckenridgeen.

* Matka Suomesta: Linnuntietä 8,000 km, Hki-Vantaa-Denver odotuksineen 17 tuntia 10 minuuttia, keskinopeus 466 km/t.
* Matka State Collegesta, Pennsylvaniasta: Linnuntietä 2,300 km, lento odotuksineen 11 tuntia, keskinopeus 209 km/t.
* Matka Manauksesta, Etelä-Amerikasta: Linnuntietä 6,600 km, lento odotuksineen 20 t 25 minuuttia, keskinopeus 320 km/t.

Kalliovuorille kannattaa siis matkustaa Suomesta.

Nähtävyydet kadoksissa

Yritimme tänään löytää Manauksen viidakkopuiston. Meillä on ainoa saatavilla oleva kaupungin kartta jonka liitteenä on vihkonen johon on kirjattu nähtävyydet, ravintolat ja ostospaikat. Manauksessa asuu kaksi miljoonaa ihmistä - siis iso kaupunki. Kartta on kahden A4-paperin kokoinen ja siihen on mahdutettu koko kaupunki. Vain parin suurimman kadun nimet pystyy lukemaan kartasta.

Ostin Suomesta Lonely Planet Brazil-opaskirjan jonka mukaan yritimme löytää puistoa. Kirjassa kehoitettiin nousemaan bussiin numero 519 ja pyytää kuljettajaa neuvomaan oikea pysäkki. Busseja käyttävät vain tosi köyhät. Kuskitkaan eivät taatusti puhu englantia. Lonely Planetin kirjoittajat ovat varsin reipasta porukkaa. Ajoimme omalla autolla.

Oletimme puiston löytyvän kunhan ajaisimme yhden hyvätasoisen slummin läpi. Meidän naarmuuntunut pick-up-Toyotamme herättää slummeissa huomiota, muttei aggressioita tai houkuta ryöstöihin. Keskellä päivää uskalsimme ajaa ovet ja ikkunat lukittuina. Näimme bussin 519 tulevan meitä vastaan. Jouduimme tekemään aika kierroksen kääntyäksemme bussin perään. Hukkasimme sen. Bussipysäkeillä ei ole bussien numeroita, kadut ovat ahtaita, slummien elämä levittäytyy kadulle.

Puisto ei tietenkään löytynyt. Kuten ei ole löytynyt intiaanimuseo eikä Pohjois-Brasilia-museokaan. Kulttuuritalo löytyi. Siellä on taidenäyttelyitä ja kulttuuritapahtumia, mutta se on aina ollut kiinni.

Manaus pesee parhaillaan kasvojaan. Slummit siistiytyvät ja kaupungin imagoa pyritään kohentamaan. Joku päivä havahdutaan varmasti huomaamaan että turisti saattaisi olla kiinnostunut nähtävyyksistä ja tehdään opasteet ja kunnon kartta.