Viidakkohotellit

Teimme kahdeksan tunnin päiväretken Amazonille. Nelihenkinen ryhmämme oppaan johdolla tutustui kahteen viidakkohotelliin ja pieneen intiaanikylään.

Olin halunnut nähdä Hotelli Ariau Towersin, viidakon luksushotellikompleksin. Siellä on käynyt kaikki. Ruotsin ja Tanskan kuningasperheet, Mauno Koivisto, Mika Häkkinen. Jennifer Lopez ja Val Kilmer filmatessaan ensimmäistä Anaconda-elokuvaa.

Puurakenteinen hotelli koostuu viidesta sademetsän puiden latvojen korkeudella olevasta tornista joita yhdistää pitkät, korkealla veden / maantasosta olevat siltamaiset kävelyrampit. Niitä risteilee alueella niin että on helppo eksyä. Ja jos ei jaksa kävellä reittejä, tarjolla on golf-kärryjä. Huomaa siis että kuvassa näkyvät puut ovat parikymmentä metriä korkean puun LATVOJA, ei kokonaisia puita. Matalan veden aikana hotelli on todella toisennäköisessä maastossa, korkealla puiden tasolla eikä vedessä kellumassa kuten nyt. Torneissa on 350 hyvin varusteltua hotellihuonetta kylpyhuoneineen. Olimme varmoja että kylpyhuoneiden viemäröinti on johdettu yksinkertaisesti tornin alla olevaan veteen, mutta Ekohotelleissa on käytettävä septitankkeja.

Alue on jo yli kymmenen vuotta vanha ja näytti pahasti viidakon syömältä. Mutta se oli sympaattinen. Sisältä siistiä ja rakennelmat kestivät ainakin meidän kulkemisen alueella. Disneyworld-tunne, vähän kuin olisi käynyt Tarzanin ja Janen luona. Amerikkalaiset vieraat kauhistuvat varmasti huonoa äänieristystä. Hotelli kun on kaiken lisäksi suosittu häämatkapaikka. Lapsille voisin kuvitella alueen olevan todella jännittävä korkealla kulkevine jalkakäytävineen, kiipeilymahdollisuuksineen, uima-altaineen ja apinoineen.

Ne apinat... Mikko osti pahimpaan nälkäänsä pussin pähkinöitä ja heti lauma pikkuapinoita hyökkäsi kimppuun yrittäen repiä pussin Mikon kädestä. Mikko pystyi puolustautumaan. Ympärillä parveilevat turistit nappasivat kauhistuneesta Mikosta monta mainiota kuvaa. Söimme pähkinät vasta illalla kotona.

Kastuimme litimäriksi trooppisen sateen kaaduttua niskaamme, mutta kohta paistoi aurinko ja kuivatti kaiken. Kunhan ei sada koko päivää, ei sateeseen kiinnitä juuri huomiota.

Siirryimme pienempään, kelluvaan viidakkohotelliin syömään jonka jälkeen torkuimme riippumatoissa ruokalevolla. Sen jälkeen oli turistinähtävyys, vierailu intiaanikylään. Se oli yllättävän mukava kokemus, etenkin kun sinne tuli muitakin kuin me. Intiaanit olivat kuten Lapissa lappalaiset ja lapinkasteet, kolttamajat ja nokipannukahvit, eivät eläneet alastomina tai kaislamajoissa, vaan ihan taloissa ja normaalisti käyttävät ihan tavallisia vaatteita. Heillä on oma historia jota he kertoivat, omat tanssit ja lopulta mekin tanssimme mukana. Oli vaikea kieltäytyä, vaikka tajusimme tanssin lopuksi että Mikko oli ainoa tanssiva miesturisti.

Yksi turisteistä, keski-ikäinen mies, pyörtyä kupsahti kesken esityksen. Opas kertoikin että melkein joka retkellä pari tyyppiä saa jonkun kohtauksen koska eivät muista juoda tarpeeksi tai pikemmin, juovat alkoholia. Ja kun paikalle pyydettiin lääkäriä, riensin Troopisen sairaalan oppien avulla tekemään diagnoosia ettei kyse ole malariasta. Olin tosi ylpeä itsestäni.