Terveen järjen käyttö hankaloittaa elämää

Pia unohti ilmoittautua Eläinlääketieteellisen pääsykokeeseen. Tai yritti ilmoittautua 4.5. viimeisenä päivänä, 15 minuuttia liian myöhään kello 16.45. Koepäivä oli 24.5. Yritin silloin heti puhua tiedekuntaan, dekaanille, lähetin jopa sähköpostin Helsingin yliopiston kanslerille ja rehtorille. Pia kävi valmennuskurssivastaavan kanssa tiedekunnassa keskustelemassa, mutta vastaus oli tyly sähköpostiviesti: Hakuaika loppui 4.5.2007 kello 16.30. Tervetuloa kokeeseen vuoden kuluttua.

En mitenkään voinut ymmärtää logiikkaa. Pääsykokeeseen oli vielä 3 viikkoa aikaa, emmekä olleet kinumassa opiskelupaikkaa, vaan osallistumista pääsykokeeseen. Terve järkeni ei nähnyt asiassa mitään mikä olisi estänyt kokeeseen osallistumista yhden päivän jälki-ilmoittautuneenakin. Mutta yliopistolla on säännöt, joista ei poiketa.

Selitin dekaanille kuinka lääkiksessä paras oppini oli ollut "terveen järjen käyttö on sallittua". Sillä olen pärjännyt pitkälle. Pystyin piipahtamaan kotimatkalla liikuntakyvyttömän vanhuksen luokse viemään lääkenäytepurkin tai reseptit yksinhuoltajaäidille, jonka muuten olisi tarvinnut hankkia lastenhoitaja tai ottaa koko lapsikatras mukaan terveyskeskukseen vain hakeakseen resepti. Minulle asiasta ei koitunut vaivaa, potilaat olivat kiitollisia, en rikkonut lakia vaikka poikkesin säännöistä, tosin jotkut kollegat olivat kitkeriä, mutta useimmat ymmärsivät. Toinen oppi olikin "säännöistä on usein tehtävä poikkeuksia". Ilman luovaa joustavuutta työnteko on mahdotonta.

Yliopisto on joko unohtanut oppinsa tai eläinlääkis ei ole niistä koskaan kuullutkaan.

Pia teki äkkipäätöksen ja pyrkii biologiaa lukemaan. Varmuuden vuoksi oli haettu ja saatu opiskelupaikat University of Coloradoon, University of Wisconsin-Madisoniin ja McGill Universityyn Montrealiin. Ja varmuuden vuoksi laitetaan paperit McGilliin. Immigraatiota varten passin pitää olla voimassa koko lukuvuoden. Pian passi vanhenee 15.5.2008 eli pari päivää ennen lukukauden loppua. Paras hakea uusi passi ettei tule ongelmia immigraation kanssa.

Katsoin netistä passinhakuohjeita. Pia on alaikäinen ja tarvitsee molempien vanhempien kirjallisen hyväksynnän uutta passia varten. Mutta koska Pia täyttää 18 vuotta nykyisen passin voimassaoloaikana, ajattelin että asia on sillä kuitattu, ovathan tytön vanhemmat molemmat hyväksyneet passin. Lisäksi netissä oli maininta ettei toisen vanhemman allekirjoitus ole tarpeellinen jos sen saaminen on matkan, sairauden tms vuoksi hankalaa. Mikko on vielä Brasiliassa. Minusta näissä oli riittämiin syitä ettei Mikon hyväksyntää tarvitse - etenkin kun Pian passi vanhenee vasta kun on ollut jo kuukausia yli 18 vuotias.

Lisäksi tarvitsemme pikapassin, koska immigraatiokäsittely vie 4-6 kuukautta ja sekin hoituu Lontoon kautta.

Äääähh... poliisi ei jousta vaikka olikin hyvin ystävällinen. Ei Brasiliassa asuminen ole ongelma, sieltä voi faxata suostumuksen.
- Kyllä se niin vaan on... vaikka tyttö täyttää kohta 18v ja passi on voimassa paljon sen yli, mutta jos nyt haette uutta passia, on oltava molempien allekirjoitukset.
- Miksi? Tytön isä tulee torstaina - voisiko hän hakea ja hyväksyä sen silloin?
- Ei se silloin käy. Meillä kun on nämä säännöt. Passia ei voi alaikäiselle myöntää ellei ole molempien vanhempien allekirjoitusta. Isän pitää faxata tai lähettää skannattu allekirjoitettu lupa.
- Ai, vaikka tytöllä on parhaillaan voimassaoleva passi siihen asti kun hän on 18 vuotta ja 5 kuukautta.
- Niin, mutta te haette nyt uutta passia.

Terve järkeni ei ymmärrä miten poliisi voi antaa Pian isälle luvan mahdollisesti estää Pialla olevan nykyisen voimassaolevan passin siihen asti kunnes Pia täyttää 18 vuotta jonka jälkeen voi rauhassa hakea passia ilman vanhempien suostumusta.

No, koska asialla oli kiire, sain useammalla soitolla edelleen selkäkipuisen, lääkkeillä huumatun Mikon hereille kello 3 yöllä ja pyysin kirjoittamaan luvan, allekirjoittamaan, skannaamaan ja lähettämään sähköpostitse poliisille että saadaan Pialle passi vielä tällä viikolla. Mikko oli niin tokkurassa ettei tajunnut edes rähistä.

Kirottu lääkis kun opetti terveen järjen käyttöön. Terve järki ja joustavuus häviää aina säännöille.

Viidakon hengitys

Tässä on kuva takapihastamme, josta ääretön viidakko alkaa. Kuva on otettu työhuoneemme ikkunasta, talomme kahdeksannesta kerroksesta. Ikkunasta on hauska seurata miten sademetsä hengittää, miten jossain näkyy sadetta ja miten jossain aurinko kimmeltää sadepisaroista.

Antti valmistui yliopistosta

State College-kaupungin kesä on kuuma. Saimme maistaa häivähdyksen siitä tulopäivänämme. Antti oli shortseissa vaikka me tropiikista tulevat tarvitsimme pitkät housut ja kollarin. Mikko poti selkäkipuaan mutta shoppaili sen mitä State Collegessa on mahdollista. Koska ei ole tietoa koska Anttikaan tulee Amerikkaan takaisin, piti hankkia shortseja, farkkuja ja boksereita. Farkut ovat kyllä Manauksessa halvempia, mutta Antti ei asu siellä.

Kaupunki pullisteli vanhempia jotka olivat tulleet juhlimaan jälkikasvunsa valmistumista. Hotellit olivat turvoksissa ja jouduimme viettämään ensimmäisen yön tunnin ajomatkan päässä State Collegesta vaikka olimme jo tammikuussa varanneet hotellit. Koko viikonloppu oli varattu valmistujaisille, joita oli melkein non-stopina perjantaista alkaen. Kun 10,000 opiskelijaa valmistuu, se vaatii melkoista logistiikkaa ja organisointia!Antti oli hyvissä ajoin varannut illallisravintolat molemmiksi päiviksi ja ilmoittanut meidät graduation-päivän brunssille. Sunnuntaiaamuna ajoimme Antin kotiin ja jatkoimme Business Palace-rakennukseen brunssille. Ilma oli viilentynyt ja sateli, ihan kuten Antin High School-graduationpäivänäkin. Se varmasti tuottaa Antille onnea.Valmistujaisseremonia oli Bryce Jordan Center-koripalloareenalla. Oli upeata katsoa kun 1,000 onnellista nuorta istui samanlaisissa kaavuissa ja hatuissa, katsomo täynnä ylpeitä vanhempia, sisaruksia ja ystäviä. Jokainen meni ripeään tahtiin hakemaan diplominsa ja kättelemään rivin proffia. Vaikka Antti oli antanut lausumisohjeet, nimen lukeminen tuotti hieman tuskaa. Ant-tih Cow-koh-run-tah.Lässäytimme Antin juhlan menemällä heti juhlallisuuksien jälkeen sairaalaan. Antti oli tumma puku ja graduationviitta päällä odotushuoneessa, minä jakkupuvussani, kun selkäkipuisen Mikon verenpaine ja kuume mitattiin, ja pääsi lääkärin puheille. Reseptin kanssa tuli kiire ostoskeskukseen jossa oli vielä viimeinen apteekki auki. State College on virkeimmillään öisin, mutta vain juhlivien opiskelijoiden voimin, ei apteekkia tarvitsevien sairaalloisten vanhusten.

Uuden lääkkeen avulla Mikko pystyi keskittymään hyvään italialaiseen ravintolaan. Antti oli varsin voipunut juhlimisputken vuoksi. Viimeisen viikon aikana yhtenäkään yönä ei oltu nukuttu. Neljän vuoden opiskelukaupunki ja ystävät on haikea jättää vaikka suurin osa kavereista valmistuikin jo vuosi sitten. Antillahan meni opiskeluun armeijan vuoksi yksi ylimääräinen vuosi.

Maanantaina oli taas lämmintä ja State College kauneimmillaan. Pala tuli kurkkuun vanhemmillekin kun ajattelimme ettei tänne enää tulla Anttia katsomaan. Uudet opiskelijat valtaavat Happy Valleyn kaupungin. Ilo ja haikeus sekoittui niin että sitä melkein pystyi koskettamaan.Saimme Antin kamat mahtumaan matkalaukkuihimme. Painorajat oli alle British Airwaysin määräyksen, 32 kg per laukku. State Collegen ylitunnollinen check-in virkailija ei uskonut sitä vaan yritti laskuttaa $260 per laukku ylipainosta samalla kun jonotti BA:n informaationumeroon tarkistaakseen asian. Onneksi numero vastasi ennenkuin koneemme lähti ja sieltä tuli vahvistus että olimme olleet oikeassa. Matkalaukuista huolehtiva roteva nainen heilautti yhdellä kädellä kunkin 30 kg painavan kapsekkimme hihnalle koneeseen rahdattavaksi. Se teki meihin suuren vaikutuksen.

Philadelphian kentällä erosimme. Ennen Brasiliaan lähtöään Mikko järjesti meille lounge-paikan kertomalla että vaimo täyttää samana päivänä 50 vuotta ja poika valmistui Bachelor of Science in Business Administration edellisenä päivänä. Antti upgreidattiin vielä minun viereen koneen klubiosastoon joka on hieman turistiluokkaa tilavampi.

Lensimme Heathrown kautta Suomeen ja Vantaalla oli Ilkka vastassa. Ilma oli kylmä mutta vastaanotto lämmin. Menimme Pian, Ilkan ja Antin kanssa syömään minun 50-vuotisillallista Liisankadulle. Kolme Kruunua oli putkiremontissa, mutta viereinen saksalaisravintola tarjosi ihan hyvät schnizelit.

Matka State Collegeen

Perjantaina lähdimme Mikon kanssa Manauksesta Antin valmistujaisjuhlallisuuksiin Pennsylvanian sydänmaille State Collegeen. Nyt emme myöhästyneet Miamin koneesta.

Manauksesta USA:aan lento on kovin konstikas. Amerikkalaiset ilmeisesti pelkäävät brasilialaisten tuovan omat ananakset ja meloonit mukanaan, koska turvatarkastukset ovat aivan uskomattomat. Ikinä ei kassiani ole pengottu niin tarkasti. Jokainen huulipuna avattiin ja jopa setelit lompakossa laskettiin. Olin muutenkin epäilyttävän näköinen. Jokaisessa välitarkistusasemassakin minut pysäytettiin ja tutkittiin uudestaan. Minut oli tarkistettu viiteen kertaan ennenkuin pääsin koneeseen eikä minulla ollut edes suklaapatukkaa mukanani, mangoista puhumattakaan.

Lento kestää kuusi tuntia. TAM-lentoyhtiö näyttää Sao Paulon kolmen tunnin lennon aikana elokuvia. Amerikkaan mennessä on turha viihdyttää amerikkalaisia ja brasilialaiset voivat rauhassa nukkua.

Miamiin päästyä amerikkalaiset pääsivät iskemään takaisin. Jo koneen ovella oli poliisit tarkistamassa passit ja joidenkin brasilialaisten matka tyssähti siihen. Meidän EU-passeja ei viitsitty edes vilkaista.

Liekö ratsastuksesta johtuva vaiva, mutta Mikko onnistui juuri ennen lähtöä kipeyttämään selkänsä niin ettei töissäkään pystynyt istumaan. Mikko olikin lentoa varten totaalisesti huumattu Suomesta tuoduilla vahvoilla relaksoivilla lääkkeillä, anti-inflammatoreilla ja paikallisesti käytetyllä kipulääkegeelillä. Miamissa kipu taas iski kesken illallisen. Miamista Philadelphiaan - 3 tuntia koneessa, Phillystä State Collegeen - 45 minuuttia. Lisää keskushermostoon vaikuttavia kipulääkkeitä. Haimme vuokra-auton ja turvallisuuden vuoksi ajajaksi laitettiin minut. Huumeveikko ratissa voisi koitua kohtaloksemme.

Kyllästyneet kotirouvat reipastuvat

Mikään ei tunnu etenevän. Portugalin kieli ei tartu, puhe ei luista, Trooppinen sairaala tuntuu jämähtäneen muiden lääkäreiden työn katselemiseen. Akuuttiosaston käytävä Trooppisessa sairaalassa

Ajattelin Kirsiä, Mikon työkaverin 29-vuotiasta vaimoa joka on ollut Manauksessa syyskuusta alkaen eikä - toisin kuin minä - käy edes katsomassa kuinka muut tekevät työtä. Kirsillä täytyy olla tosi tylsää.

Kävin Kirsin luona. Kirsillä oli tylsää. Kirsi tietää kaiken mitä internet kertoo Amazonin intiaaneista ja haluaisi tehdä jotain intiaanien hyväksi, mutta ei tiedä miten. Portugalinopettajani Ary on simultaanitulkki ja tuntee kaikki Manauksen tärkeät ihmiset. Kaikki tiet vievät Roomaan, mutta ilmeisesti Brasiliassa on teitä ollut vähän, täällä tunnetaan sanonta "Jos osaat puhua, löydät pääsyn Roomaan". Ary osaa puhua.

- "Ary, ei pidetä oppituntia, lähdetään jonnekin, etsitään Kirsille vapaaehtoistyö."
Lähdimme etsimään Kirsille intiaaneihin liittyvää tekemistä. Ary kävi lapsena amerikkalaisten lähetystyöntekijöiden koulua. New Tribe Mission on edelleen Manauksessa, vaikka lähetystyöntekijät eivät enää olekaan niin toivottuja intiaanityössä. Eikä monet muutkaan. Intiaaniheimot kiinnostavat ihmisiä. Indiana Jonesit, kielitieteilijät, antropologit, roistot, onnenonkijat, hyvää tarkoittavat maailmanparantajat ja niin edelleen kävisivät mielellään heimojen luona. Brasiliassa toimii hallituksen Kansallinen intiaaniorganisaatio FUNAI, jonka tarkoitus on varjella intiaaneja ja heimojen kulttuuria. Vain FUNAIn luvalla heimojen luokse saa matkustaa. FUNAI pitää huolen koulutuksesta ja terveydenhuollosta. Intiaaneista ei haluta turistinähtävyyttä. Toisaalta intiaanit osaavat käyttää erityisasemaansa - yhteiskunnan lakien ulkopuolella olemista - hyväkseen, ja saattavat joskus olla hyvinkin häikäilemättömiä ja vaarallisia. Monimutkainen juttu.

No, menimme Aryn lähetystyöntekijöiden luokse. Lääkäriä voisi tarvita, mutta toimistoon ei ketään. Saimme neuvon Waimiri atroari-heimon toimistoon. Ei herunut vapaaehtoistyötä, mutta vinkki Yanomami-intiaanien kanssa toimiviin tyyppeihin. Taas matkaan. Yanomami-työssä tarvitaan lääkäriä, toimistossa ehkä arkistointiapua. Minua katsottiin kiinnostuneena, mutta into lopahti kun puhuin portugalia ja porukka totesi etten kelvottoman kielitaidon vuoksi voi toimia laillistettuna lääkärinä Brasiliassa.

UFAM Yliopisto on tosiaan viidakossa

Koska portugalintunnit voi käyttää näköjään käytännön kielitaitoa kohentaen, sovimme että seuraavan päivän portugalin tuntini käytetään yliopistoon tutustuen. UFAM on Manauksen paras yliopisto ja kampus on jännittävästi viidakossa. Menimme kyselemään josko voisimme kuunnella luentoja, osallistua seminaareihin tai ihan mitä vaan mielenkiintoista. Historia ja antropologia voisi olla kiinnostavaa, mennään sinne. UFAM on rakennettu avoimeksi luonnon keskelle

Pomppuilimme huoneesta toiseen, aina neuvottiin eteenpäin. Ei olisi onnistunut ilman portugalintaitoista Arya... Päädyimme historian osaston johtajan puheille. Professori oli kovin liikuttunut kun kaksi suomalaista rouvaa halusi kiihkeästi oppia ymmärtämään Brasilian historiaa. Kaveri toimii myös Amazonas Museon johtajana - taas uusi museo jota ei ole missään mainittu. Ja museossa tarvitaan apua!

Portugalintunnit unohduksiin ja jatketaan vapaaehtoistyön etsintää seuraavana päivänä. Museo on auki arkisin kello 9-17. Mikkoa kiinnosti nähdä edes yksi museo ja tässä oli oiva tilaisuus. Historian proffa tulee yliopistoltaan, Mikko ja Ary tehtaalta, Kirsi ja minä kotoa ja tapaamme museolla. Olimme proffan ja Kirsin kanssa jo sopineet vapaaehtoistöistä kun Mikko soitti että ovat tulossa, Ary näyttää ensin hyvän, slummissa olevan kalakaupan.
- "Hei, me ruetaan katsomaan ruukunsirpaleita ja te olette vaan jossain kalakaupassa!" Taustalta kuulin Aryn äänen
- "... kalat on taatusti tuoreita... katso miten hyvännäköisiä...".Sanoin intiaaniheimojen kielen merkillisyyksistä kertovalle proffalle että joo, miehet on ihan kohta täällä.

Museokierros oli mukava. Ruukunpalaset eivät sellaisenaan juuri kiinnosta, mutta kun mukaan tulee tarinaa ihmisiltä jotka todella tietävät jotain, alkaa sirpaleetkin elää. Parin museotunnin jälkeen olimme proffan kanssa ylimpiä ystävyksiä. Kirsi aloittaa vapaaehtoistyön museolla ja minäkin lupasin käydä joskus vaikka kirjoittelemassa englanninkielisiä tekstejä sattumoisin paikalle tulevan ulkomaalaisen turistin iloksi. Trooppista sairaalaa en kuitenkaan halua hylätä.

Viidakkohotellit

Teimme kahdeksan tunnin päiväretken Amazonille. Nelihenkinen ryhmämme oppaan johdolla tutustui kahteen viidakkohotelliin ja pieneen intiaanikylään.

Olin halunnut nähdä Hotelli Ariau Towersin, viidakon luksushotellikompleksin. Siellä on käynyt kaikki. Ruotsin ja Tanskan kuningasperheet, Mauno Koivisto, Mika Häkkinen. Jennifer Lopez ja Val Kilmer filmatessaan ensimmäistä Anaconda-elokuvaa.

Puurakenteinen hotelli koostuu viidesta sademetsän puiden latvojen korkeudella olevasta tornista joita yhdistää pitkät, korkealla veden / maantasosta olevat siltamaiset kävelyrampit. Niitä risteilee alueella niin että on helppo eksyä. Ja jos ei jaksa kävellä reittejä, tarjolla on golf-kärryjä. Huomaa siis että kuvassa näkyvät puut ovat parikymmentä metriä korkean puun LATVOJA, ei kokonaisia puita. Matalan veden aikana hotelli on todella toisennäköisessä maastossa, korkealla puiden tasolla eikä vedessä kellumassa kuten nyt. Torneissa on 350 hyvin varusteltua hotellihuonetta kylpyhuoneineen. Olimme varmoja että kylpyhuoneiden viemäröinti on johdettu yksinkertaisesti tornin alla olevaan veteen, mutta Ekohotelleissa on käytettävä septitankkeja.

Alue on jo yli kymmenen vuotta vanha ja näytti pahasti viidakon syömältä. Mutta se oli sympaattinen. Sisältä siistiä ja rakennelmat kestivät ainakin meidän kulkemisen alueella. Disneyworld-tunne, vähän kuin olisi käynyt Tarzanin ja Janen luona. Amerikkalaiset vieraat kauhistuvat varmasti huonoa äänieristystä. Hotelli kun on kaiken lisäksi suosittu häämatkapaikka. Lapsille voisin kuvitella alueen olevan todella jännittävä korkealla kulkevine jalkakäytävineen, kiipeilymahdollisuuksineen, uima-altaineen ja apinoineen.

Ne apinat... Mikko osti pahimpaan nälkäänsä pussin pähkinöitä ja heti lauma pikkuapinoita hyökkäsi kimppuun yrittäen repiä pussin Mikon kädestä. Mikko pystyi puolustautumaan. Ympärillä parveilevat turistit nappasivat kauhistuneesta Mikosta monta mainiota kuvaa. Söimme pähkinät vasta illalla kotona.

Kastuimme litimäriksi trooppisen sateen kaaduttua niskaamme, mutta kohta paistoi aurinko ja kuivatti kaiken. Kunhan ei sada koko päivää, ei sateeseen kiinnitä juuri huomiota.

Siirryimme pienempään, kelluvaan viidakkohotelliin syömään jonka jälkeen torkuimme riippumatoissa ruokalevolla. Sen jälkeen oli turistinähtävyys, vierailu intiaanikylään. Se oli yllättävän mukava kokemus, etenkin kun sinne tuli muitakin kuin me. Intiaanit olivat kuten Lapissa lappalaiset ja lapinkasteet, kolttamajat ja nokipannukahvit, eivät eläneet alastomina tai kaislamajoissa, vaan ihan taloissa ja normaalisti käyttävät ihan tavallisia vaatteita. Heillä on oma historia jota he kertoivat, omat tanssit ja lopulta mekin tanssimme mukana. Oli vaikea kieltäytyä, vaikka tajusimme tanssin lopuksi että Mikko oli ainoa tanssiva miesturisti.

Yksi turisteistä, keski-ikäinen mies, pyörtyä kupsahti kesken esityksen. Opas kertoikin että melkein joka retkellä pari tyyppiä saa jonkun kohtauksen koska eivät muista juoda tarpeeksi tai pikemmin, juovat alkoholia. Ja kun paikalle pyydettiin lääkäriä, riensin Troopisen sairaalan oppien avulla tekemään diagnoosia ettei kyse ole malariasta. Olin tosi ylpeä itsestäni.

Amazonilla korkean veden aikaan

Amazonin vesi nousee vielä kuukauden ajan. Vaikka ennätyskorkeuksiin ei tänä vuonna päästäkään, on maisema hyvin toisenlainen kuin kuivan kauden aikana.

Jokiristeilyllä oli meidän lisäksi vain brasilialainen pariskunta. Sellainen tyypillinen pari – kaunis siro nuoren näköinen nainen ja möhömahainen suuri mies. São Paulolaisia Amazonia ihmettelemässä.

Mahtava Amazon on volyymiltaan maailman suurin joki, yhtä suuri kuin kahdeksan seuraavaksi suurinta jokea yhteensä. Amazon alkaa Perun Andeilta. Lumen sulaminen ja sateet työntävät vettä kohti Atlanttia. Pikkujoet yhtyvät ja muodostavat valtavan joen joka korkean veden aikaan on leveimmillään 40 kilometriä, matalan veden aikaan levein kohta on vain 11 kilometriä. Koko vesistö on leveimmillään 325 kilometriä, syvimmillään 100 metriä. Ei ihme että espanjalaiset joskus 1600-luvulla Etelä-Amerikkaan tullessaan antoivat joelle nimen Marañón – portugaliksi Mar ou não, meri tai ei.

Olimme Rio Negrolla, Musta Joki, oma Amazonin sivujoki jonka loppupäätä katselemme parvekkeeltamme. Olin kuvitellut näkeväni vedenalaista metsää, mutta vesi on liian mustaa. Pinnan alle ei näe. Näimme silti kuinka hiekkarannat olivat kadonneet veden alle. Saaret olivat uponneet. Saarennäköiset ryteiköt olivat lähempää katsottuna vain puiden latvoja. Ei siellä kävellä, pöheikkö on vedessä. Nämä matalat ”pensaat” näyttivät kuolleilta. Mutta kunhan vesi taas laskee, ne saavat vihreytensä ja lehtensä takaisin ja ovat 15-25 metriä korkeita puita. Rannat paljastuvat paratiisimaisen laajoina, valkeina ja hienohiekkaisina. Monet vesireitit joilla nyt veneillään, ovat kuivaa maata jota on mahdoton kuvitella olevan puolet vuodesta veden peittämä. Merikortin piirtäminen Amazonin vesistöstä on hyvin ylimalkaista.

Amazonasin estekisat

Kahdeksan tuntia tallilla katsomassa estehyppykisoja. Emme itse ratsastaneet emmekä tunteneet ketään ratsastajista. Olimme taatusti ainoat ulkopuoliset katsojat.

Ratsastuskaverimme olivat kertoneet että kisat alkaa kello kahdeksan aamulla. Olimme puoli yhdeksältä tallilla – esteet oli pystyssä, mutta hevosia vasta laitettiin kuntoon tai tuotiin paikalle muiden seurojen talleilta. Kisat pyörähti käyntiin vasta kymmenen maissa.

Ratsastajien ikähaitari oli jännittävä – noin 7-vuotias ratsasti samassa sarjassa aikuisen kanssa. Eri sarjoja oli niin että esteitä oli 60 cm:stä alkaen 130 cm:iin. Brasiliassa ei ilmeisesti ole poneja lainkaan koska nuorimmatkin ratsastavat isoilla hevosilla. Yhtään pörröistä söpöä Shetlanninponia ei ole näkynyt. Ja hevoset ovat täällä virkeitä. Brasilian ainoa löntystelevä hevonen on se 25-vuotias Prinssi, jolla Mikko aloitti uljaan harrastuksensa. Jo toisella tunnillahan Mikko vaihtoi Prinssin Queeniin, Kuningatareen. Emme vielä tiedä onko tallilla Kuningas Mikolle. Voi olla että poikia ja miehiä on tallilla sen vuoksi että hevosia ei paijailla, eikä niihin rakastuta, ne ei ole pehmoeläimiä. Ne on hurjia ja vahvoja eläimiä joiden käsittelyssä tarvitaan voimaa ja rohkeutta. Ambulanssi oli paikalla koko ajan.

Istuimme terassilla. Virvokkeita ja hampurilaisia sai ostaa. Tyypillinen amazonilainen lounaspöytä katettiin puolen päivän aikaan. Tyyppilounas on aina sama – riisiä, maniokkijuurisahanpurua, papumuhennosta, kylmää perunaa, vihreätä salaattia, pari erilaista lihapataa ja vesimelonia. Juomaksi brasilialaiset valitsevat yleensä hedelmämehun. Viiniä ei juoda. Eikä kahvia ollut tarjolla lainkaan. Manauksessa juodaan tosi vähän kahvia.

Hevosista huolehtivat päätoimiset tallipojat / -miehet, ei missään nimessä pikkutytöt eikä ratsastajat. Esteitä kantoi tallin työntekijämiehet, ei vapaaehtoiset isät kuten Suomessa. Täällä isät istuvat katsomossa tai ovat itse kisaamassa. Äidit kyllä rupattelevat keskenään kuten Suomessakin. Kilpailijoilla oli tyylikkäät valkoiset ratsastushousut, nahkasaappaat ja paita. Takki oli vain palkintojenjakoa varten. Täällä on riittävän lämmintä muutenkin. Mikko poltti jalkateräänsä sandaalin jäljet, vaikka istuimme katoksessa koko ajan ja puolet ajasta sataa tihkutti.

Lemmingsit aterialla

Kerroin joku aika sitten lemmingseistä, jotka syövät kaiken elollisen. Kuvan herhiläisestä oli aamulla jäljellä pelkkä tyhjä kuori. Mitä meille tapahtisi jos nukahtaisimme parvekkeelle? /M

Brasilian ensimmäinen pyhimys

Heräsimme kello 6 ja laitoimme telkkarin päälle. Kello 6-6.15 tulee Manauksen uutiset. Sen jälkeen siirryttiin Sao Paulon jalkapallostadionille. Meitä nauratti kun yleisö oli pukeutunut Paavi-t-paitoihin, Paavi-kaapuihin, Paavi-otsapantoihin ja yleisoän joukossa tanssi ja mellasti suurena laumana nunnia ja munkkeja.
Meteli oli hurja, yhtä huutoa, ja yleisö nousi tekemään aaltoja kuten urheilukisoissa on tapana tehdä. Brasilia on katolinen maa, muttei uskonnollinen. Kouluissakaan ei opeteta uskontoa. Mutta brassit saavat tehtyä mistä vaan riehan, vaikka Paavin vierailusta.Yhtäkkiä näytettiin kenttää. Ei siellä ollutkaan jalkapalloa vaan Paavi istui suunnilleen maalin kohdalla katoksessaan katsellen puolialastomien Amazonin intiaanien tanssiesitystä, etelä-Brasilian gauchojen esitystä, raikuvasti laulavia kirkkokuoroja ja muuta sellaista. 35,000 jalkapallofanin tavoin käyttäytyvää ihmistä oli tullut Paavin kunniaksi järjestettyyn juhlaan stadionille. Todettakoon vertailun vuoksi - Antin Penn State Collegen amerikkalaista jalkapalloa tulee katsomaan 100,000 ihmistä. Ei siis ole kyse suuresta ihmismäärästä.Tänään Paavi kanonisoi 1800-luvun alussa eläneen munkki Antônio de Sant'Anna Galvãon pyhimykseksi. Kuten useimmat pyhimykset, myös Antônio on kiistanalainen. Antônio oli köyhän kirkon pappi, joka paransi köyhiä ihmepillereillä. Lääkkeen formulaatio oli yksinkertainen eikä FDA:n tai EMEA:n hyväksymä. Antônio kirjoitti paperilappusiin rukouksen, rutisti tiiviiksi palloseksi ja syötti sairaille. Osa parani ja se oli ihme. Toiset eivät parantuneet, mutta onhan meidän kaikkien osana joskus kuolla eikä siitä voi Antôniota syyttää. Antônio kuoli itsekin aikanaan, mutta 14 sisarta valmistaa edelleen ihmepillereitä. Tosin tällä hetkellä huikean pilleribuumin vuoksi - kysyntä on 10,000 pilleriä päivässä - 14 nunnaa eivät ehdi kirjoittaa käsin rukouksia, joten he rutistavat pillerit valmiiksi painetuista pyhistä kirjoituksista.

Olen ymmärtänyt ettei suurin osa niistäkään brasilialaisista joita asia yleensä kiinnostaa ole ihan varmoja Antônion ihmeidentekokyvyistä. Vapaapäivä olisi ollut hauska saada, mutta ei pyhimyksestäkään mitään haittaa ole.

Vapaapäivät tulevat ja menevät

Presidentti Lula vastaanottaa Paavin

Paavi vihkii Brasilian ensimmäisen pyhimyksen. Sen kunniaksi senaatti päätti huhtikuun alussa julistaa toukokuun 11 päivän kansalliseksi juhlapäiväksi, "Dia de Santo Antônio de Sant'Anna Galvão". Samassa huumassa päivästä päätettiin tehdä yleinen vapaapäivä. Yrityksille jäi kuukausi aikaa sopeuttaa toimintansa siihen että toukokuussa on 24 työpäivää oletettujen 25 sijasta.

Ehkä joku teki vastaavia laskelmia paikallisessa kauppa- ja teollisuusministeriössä kuin minä. Ylimääräinen vapaapäivä tarkoittaa, että työvuosi on noin 0.4% lyhyempi eli maan kokonaistuotantokin saman verran pienempi. Brasilia ei erityisemmein loista kehitysmaiden kasvutilastoissa. Viikko sitten tulikin uusi päätös: Antônio saa pitää juhlapäivänsä, mutta työn merkeissä. Pyhimyksen vuoksi tuotantosuunnitelmat menivät taas uusiksi.

Tehtaalla kalenterin teko on ollut tänä vuonna vaikeaa. Ennen vuodenvaihdetta teimme kalenterin, jossa erilaiset välipäivät (esimerkiksi pitkäperjantain ja pääsiäisen välissä oleva lauantai) pidettäisiin vapaana ja kompensoitaisiin pitämällä vastaavasti sunnuntait työpäivinä. Ammattiliitto hyväksyi esityksen ongelmitta, mutta viranomaisten päätös viipyi ja viipyi. Lopulta useampikin ylimääräinen vapaa oli pidetty, vaikka kompensaatioihin ei oltu saatu lupaa. Laki kieltää tekemästä työtä missään olosuhteissa 7 päivää ilman vähintään yhtä 24 tunnin lepojaksoa. Käytännössä kompensaation on siis oltava juhlapyhiä edeltävänä tai seuraavana sunnuntaina. Potentiaaliset kompensaatiomahdollisuudet alkoivat olla vähissä.

Keksimme, että voimme lyhentää ruokatuntia tunnista 50 minuuttiin. Ehdotus sai kaikkien kannatuksen, paitsi viranomaisten. Seuraavan parin kuukauden aikana saimme esittää viranomaisille ruokalistat menneiltä ja tulevilta kuukausilta, selvittää tarjoilemamme ruuan ravintokoostumuksen, keittiömme tarkastettiin... Lyhennetty ruokatunti hyväksyttiin. Asia informoitiin henkilöstölle ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Viikon kuluttua kävi ilmi, että se jolla on lyhennetty ruokatunti, ei saa tehdä ylitöitä. Siis ei lainkaan ylitöitä, ei ikinä. Pakkohan ylitöitä on joskus tehdä!

Kunhan olemme saaneet menneet vapaat kompensoiduksi, palaamme 60 minuutin ruokatuntiin. Loppuvuosi tehdään ilmeisesti töitä virallisen kalenterin mukaan, myös välipäivät.

Miksi Brasilia on ikuinen lupaus eikä ole kehittynyt ennustusten mukaiseksi talousmahdiksi?

Oopperatauko tarpeen

Nyt on nähty oopperoita liikaa. Eilen olimme katsomassa Shostakovitshin Lady Macbethia josta emme ymmärtäneet mitään.

Mikko rupesi nukkumaan heti kun pääsi istumaan, mutta nosti päätään esityksen joukkoraiskauksen aikana, samoin kun Lady Macbethin miehen poika teloitettiin. Mikko tosin luuli että Lady Macbethin rakastaja tapettiin, vaikka heissä ei ollut lainkaan samaa näköä, mutta oopperoiden juonet ei ole koskaan kovin tärkeitä.

Vaikka lady Macbeth oli sama sopraano jota olin ihaillut Maria Callas-konsertissa, nyt ei ääni soinut. Jotain oli vialla. Voi olla että kapellimestari ei pitänyt Mikon Rauli Badding Somerjoki-t-paidasta eikä siitä että Mikko nukkui koko esityksen ajan. Ensimmäisen näytöksen loppupuolella sankaritar oli menossa kylpyyn ja kuulin selvästi kapellimestarin huutavan "it is hot water" ja sen jälkeen kapellimestari mylvähti jotain josta erotin vain sanan "publicum" - yleisö - ja lähti tiehensä. Lady Macbeth jäi ammeeseen ja orkesteri oli pöllähtäneen näköinen. Sitten sammutettiin valot.

En oikeastaan usko että välikohtaus kuului esitykseen. Mikko kuitenkin heräsi hetkeksi ja valitti että koko ooppera on yhtä ja samaa Volgan lautturin loilotusta. Minusta Mikolla ei ollut varaa arvosteluun koska oli nukkunut pää polvissa koko ajan.

Toisessa näytöksessä asiat eivät parantuneet. Sankari - meidän mielestä roisto - ruoskittiin, eikä orkesterin, kapellimestarin ja laulajien yhteispeli tuntunut pelaavan. Lähdimme pois toisella väliajalla.
Shostakovitsh ei taida olla meidän kavereita.

Zorro ja sen vaimo - lisäys

Jos joku ajatteli että otsikossa olen turhan vaatimaton kun en tuo itseäni esille, niin se kyllä on tarkoituksellista. Macho-maassa ratsastus on totisesti zorrojen ja tosimiesten hommaa. Minä olen se kummajainen tallilla. En tiedä minne tytöt tallilta katoavat tullessaan aikuisiksi. Suomessa tätiratsastajat lisääntyvät, miehiä tai poikia ei ole ollenkaan talleilla.

Eikä vanhaan naiseen muutenkaan kiinnitetä huomiota. Sain ratsastella miten lystäsin. Kentällä oli kaksi opettajaa ja molemmat kyllä neuvoivat ja opastivat Mikkoa, minä taas olin kuin ilmaa.

Zorro ja sen vaimo

Ratsastusuramme alkoi hienosti. Satoi kaatamalla kun ajoimme tallille. Lauma miehiä ja teinipoikia oli pitämässä sadetta ja kaikki moikkasivat meitä kuin vanhoja tuttuja. Kävimme maksamassa kuukausimaksumme ja jutustelimme rattoisasti portugaliksi Ginan ja toimistotädin kanssa. Ratsastus on miesten juttu, toimistoasiat on naisten hommia. Mutta tämähän on tosi sosiaalista!

Sade taukosi 19.40 jolloin opettajamme käski meidät ratsaille. Hevoset oli valmiiksi laitettu ja tallipoika säätää jalustimetkin. Alkoi taas sataa, mutta sitä ei edes huomannut. Kiersimme kenttää, teimme pikku voltteja, ja katsoimme kuinka teinipojat hyppäsivät korkeita esteitä. Mikko oppi melkein kevennetyn ravin ja minä sain hevoseni laukkaan. Uudet varusteet oli huippuluokkaa. Etenkin saappaat on todella hyvät.

20.30 kaikki lopettivat koska alkoi sataa rankasti. Saamme ensi kerralla 30 minuuttia enemmän ratsastusta koska nyt jäi näin vajaaksi... 50 minuuttia. Maksamme 60 minuutista. Mikkoa kannustettiin laukkaan, mutta Mikko oli niin keskittynyt kevennykseen ettei kuullut kehoitusta. Ehkä niin oli hyvä. Täällä vauhti on tärkeintä ja Mikko oli sentään vasta toista kertaa ratsailla.

Tallipojat hoiti hevoset ja menimme nauttimaan muiden kanssa virvokkeita. Teinipojat kertoivat lauantaisesta kilpailustaan ja kaikki lupasivat että saamme sateen vuoksi menettämämme 30 minuuttia takaisin. Kyllä meidän täytyy saada Pia tänne hyppelemään huikeita esteitä suurella kentällä vireillä hevosilla.

Elokuviin Manauksessa

Olin eilen aikaa tappamassa Amazonas Shopping Centerissä ja ihmettelin sata metriä pitkää jonoa joka kiemurteli lehtipisteiden ja jätskikioskien välissä. Varmaan kannattaisi mennä jonon päähän jos on jotain noin tärkeätä. Jäljitin kuitenkin ensin minne jono vei. Spiderman 3, Hämähäkkimies-elokuvan ensi-ilta. Taidan jättää väliin. Zorro, Tarzan, Indiana Jones, Magnum, jopa Batman lumoavat minut, mutta ei Hämähäkkimies.

Elokuvia esitetään sekä dubattuina että tekstitettyinä versioina. Tekee pahaa kuunnella Harrison Fordin puhuvan portugalia, joten katson leffat alkukielellä, vaikka menetän tilaisuuden oppia kieltä.

Parhaillaan täällä menee Hämähäkkimiehen lisäksi
1. The Number 23 (vainoharhaisesta Jim Carreyn esittämästä tyypistä kertova trilleri),
2. Hannibal Rising (brittiläinen psykopaatista kertova kauhuelokuva),
3. The Reaping (amerikkalainen Hillary Swank-leffa raamatun kymmenen kirouksen riivaamasta kylästä),
4. 300 (Spartalaisten jostain taistelusta kertova kehuttu, mutta verinen leffa),
5. Wild Hogs (amerikkalainen komedia keski-ikäisisten miesten road-tripistä),
6. Mr Bean's Holiday (kaikki tietää Mister Beanin komediat),
7. Teenage Mutant Ninja Turtles-animaatio (Antti ja Ilkka oli alle kouluikäisinä Turtles-faneja. Ne on näköjään tuleet takaisin muotiin)
8. Meet the Robinsons-animaatio (tulevaisuudessa tapahtuva juttu ihmeperheestä, lasten leffa)
9. Brasilialainen komedia jossa uhataan rajoittaa asukkaiden osallistumista Salvadorin karnevaaleihin. (en ymmärtänyt selostusta juonesta, mutta brasilialaiset komediat ovat kuten kaikkien maiden komediat - yksinkertaista ja erittäin epä-älyllistä huumoria)

Kauhua ja komediaa. Leffassa käydään paljon, mutta videovuokraamot ovat valtavan suosittuja. Jostain syystä.

Vihaan Pariisia

Suhtaudun tällä hetkellä Pariisiin todella vihamielisesti. Koska Mikko joutui nauttimaan Pariisin lumisateisesta keväästä, hän myöhästyi Sao Paulon koneesta, TAMin koneesta Manaukseen ja Caetano Veloson konsertista. Tietysti ajattelette että mitäs siitä, että parempi mennäkin ilman Mikkoa johonkin tiedostavaan latinomusiikkikonserttiin.

Manaus nyt vaan sattuu olemaan Brasiliassa, aidossa macho-maassa, eikä Manaus ole Sao Paulo, brasilialainen vastine New York Citylle, tai brasiliaisen kulttuurin ja turismin kehto Rio de Janeiro, vaan kaukainen, pohjoinen maaseutukaupunki. Sao Paulolaiselle ajatus muuttaa Manaukseen on suunnilleen verrattavissa helsinkiläisen intoon asettautua Kemijärvelle. Maaseutukaupunkeihin liberalismin uusimmat tuulet puhaltavat viimeisenä, mutta Manaus tulee varmasti pysymään super-machona ikuisesti. Yksinäinen nainen konsertissa jossa istutaan pöydissä ... tietenkin omituiset ulkomaalaiset voi tehdä mitä vaan mutta...

En saanut ketään esiliinaksi mukaani. Annoin liput Michellelle. Kirottu Pariisi.

Tylsää, tylsää

Tässä sitä taas ollaan. Alun jälkeen kaikki on tyhmää. Mitään ei viitsi tehdä, kaikki harmittaa. Pienistä harmeista tulee suuria. Täällä on tylsää, mutta niin on Suomessakin jollei ole työtä. Ja työ jonka sieltä saisin olisi kuitenkin tylsä.

Pitää keksiä harrastuksia. Saan edelleen kauhunväristyksiä kun muistan Amerikan ajoilta kuinka ystävälliset ihmiset neuvoivat että harrasta jotain. Jo vuoden mittainen jatkuva harrastaminen oli liikaa. Ei ihmisiä ole luotu harrastamaan asioita. On oltava jotenkin hyödyllinen.

Tunnen tämän vaiheen. Tunnen kaikki vaiheet joita tulee kun muuttaa maasta toiseen. Tiedän että ne ovat vain vaiheita joiden jälkeen tulee uusi vaihe. Ja niin se elämä jatkuu, loppujen lopuksi ihan kivana.

Pariisin kevät

Wille kertoi blogissaan välttävänsä Heathrowta kuin hammaslääkäriä. Kommentoin sitä silloin sanomalla, että oma kammokenttäni on Charles de Gaulle. Olin ilmeisesti väärässä. Kun menin Suomeen runsas viikko sitten, matkatavarani halusivat nauttia Pariisista pari päivää pitempään. Minun piti lentää eilen Pariisin kautta kotiin Manaukseen, mutta päätin jäädä yöksi viihtyisään lentokenttähotelliin.

Nyt istun Air Francen loungessa odottamassa koneen lähtöä puoli vuorokautta suunniteltua myöhemmin (onneksi Miaminkin kautta pääsee, São Paulon kautta olisi mennyt koko vuorokausi) ja katson ikkunasta kun kauniit lumihiutaleet leijailevat maahan. Olisi mukava jäädä pidemmäksikin aikaa - varmaan matkatavarani jäävätkin. /M

Maahanmuuttaja, pakolainen, outo kuitenkin

Amerikassa kuvittelin ymmärtäväni maahanmuuttajan ongelmia. Olihan siinä ongelmansa, mutta helppoa se silti oli. Turhaan itkin etten osaa toimia missään oikein.

Ongelmahan on kun ei ollut töissä, ei ollut statusta,aksentti paljastaa ulkomaalaisuuden ja koska aksentti on väärä, pidetään tyhmänä. Ihan sama se on Suomessakin. Kun ulkomaalainen lääkäri mongertaa suomea, onhan se hassua eikä se varmasti oikea lääkäri ole. On tosi vaikea esittää fiksua ilman työn antamaa statusta. Jos on tehtaanjohtaja ja ulkomaalainen, kaikkien on pakko kunnioittaa ja arvostaa, jos olet työtön ja ulkomaalainen, et ole mitään.

Amerikassa asuminen opetti ainakin sen etten enää koskaan ole kysynyt ulkomaalaiselta kauanko hän on asunut Suomessa tai mistä maasta hän on. Ne tulee ilmi muutenkin jos keskustelu on jatkuakseen, eikä ne ole oleellisia asioita. Se mitä ihminen ajattelee on tärkeämpää. Ja sitäpaitsi ulkomaalainen kuulee ne kysymykset noin viisitoista kertaa päivässä, joka päivä.

Kielimuuri erottaa totaalisesti. Sopeudu siinä nyt sujuvasti maahan, ymmärrä kulttuuri, tutustu ihmisiin ja tajua maan tavat! Vanhaan kalloon ei uppoa uusi kieli kuten nuorelle. Ei ole ollut ihan helppoa asettua sairaalassa opiskelijan asemaan. Opiskelijat ymmärtävät mitä potilas sanoo, minä en. Onneksi Brasiliassa sentään arvostetaan vanhoja ihmisiä ihan vaan iän puolesta.

Mietin usein työuraani joka on ollut varsinaista alamäkeä. Itsenäisestä terveyskeskuslääkäristä - melkein Jumalasta - Orionin sijoittajasuhdetiimiin, pääjohtajan ja talousjohtajan kanssa esittelemään Orionin tuotekehitystä. Nyt 28-vuotiaan lääkärin apurina oppimassa trooppisia ihotauteja. Voiko alamäki vielä jatkua.

Rahaa kuin roskaa

Mikon poissaollessa olen surutta tuhlannut rahaa. Olen ostanut parit brasilialaisen tiukat kimaltein koristellut farkut, käsilaukun ja liput Caetano Veloson konserttiin. Hairahduin kolmeen portugalinkieliseen kirjaan: Trooppiset ihotaudit, Seksitaudit ja Lepra. On muuten upeita kuvia, voin lainata halukkaille.

No joo, meneehän tällaiseen rahaa.

Kävin uudestaan raha-automaatilla oikein koodien kanssa. Jonotin puolisen tuntia - ongelma on kun ihmiset maksavat laskunsa samoilla automaateilla mistä saa rahaa. Vingutin korttia automaatissa mutta kone herjasi virhettä. Turvauduin ympärillä oleviin ihmisiin, mitä pitää tehdä.
- Bradesco-pankin automaatit ovat tuolla nurkan takana.

Jonotin uudestaan Bradescon automaateilla, taas ihmiset maksoi laskujaan. Yritin saada maksimimäärän 600 realia, mutta kone väitti että suurin kertanosto on 240 realia (96 euroa). Se tuli kympin seteleinä, joten lompakko pullotti rahakkaan oloisesti.

Tarttuva tauti vai ikuinen nuoruus

Mikko pelkää olevansa koukussa ratsastukseen. Niin onkin. Manauksessa ei harrasteta kouluratsastusta vaan hevosilla hyptätään esteiden yli ja korkealta. Se on komeata.

Olemme kuin Antonio Banderas ja Catherine Zeta-Jones Zorro-leffassa. Mikko hankkii mustan naamion ja minä menen kauneusleikkaukseen. Ja sitten ratsastamme auringonlaskua kohti. Odottakaan kun tulemme Suomeen.

/P

Olen koukussa?

Vein eilen Pian ratsastukseen. Ilma oli niin kurja, että parinkymmenen minuutin kävely metsässä riitti minulle ja Josielle. Aikaa jäi seurata Pian ryhmän ratsastusta. En ymmärtänyt edelleenkään juuri mitään opettajan antamista ohjeista, enkä mitä oli tarkoitus tehdä. Vaikean näköistä kuitenkin.

Lopuksi tuli sitten jakso, joka näytti olevan kuin minua varten tehty. Ratsastajat kiersivät maneesia ravaten ja kerrankin pystyin ymmärtämään miten kevennys oikein menee. Alas-alas -yylöös-alas-alas-yylöös... Olin tehnyt sillä ainoalla tunnillani jossain vaiheessa suunnilleen niin ja se oli tuntunut kohtuullisen hyvältä, sattui ainakin vähän vähemmän kuin muut yritelmäni. Tuohon pitää siis pyrkiä jatkossa. Sitten he vaihtoivat yhtäkkiä: aalaas-ylös-ylös-aalaas-ylös-ylös... En oikein ymmärtänyt, mutta rytmi oli kuitenkin sama, joten kai sen voi sitten tehdä kummin päin vaan haluaa. Ehkä sen mukaan kuinka paljon takapuoleen sattuu tai miten hyvässä kunnossa jalkalihakset ovat.

Hyvä, että ehdin nähdä molemmat vaihtoehdot, niin tuli puheeksi Pian kanssa. Nämä molemmat ovat kuulemma tyypillisiä aloittelijoiden virheitä, joita he kokeilivat leikillään tunnin lopuksi. Oli kuulemma ollut vaikeaa tehdä väärin kun on tottunut tekemään oikein.

Samoin minulla kävi aikanaan golfin kanssa: olin oikein ylpeä siitä miten hienoja kierteisiä lyöntejä osasin ennen kuin joku kertoi ilkeästi, että kyseessä oli oikein tyyppivirhe.

Kaikesta tästä huolimatta ja vaikka en ole siis ollut ratsastamassa kuin yhden ainoa kerran ja sekin oli pelkkä kokeilutunti, löysin itseni tänään Stockan urheiluosastolta katsomassa kannustimia. En sentään ostanut mitään. /M

Rahan tarpeessa

Mikko sai juuri brasilialaisen pankkikortin. En ole nostanut rahaa Visallakaan, koska Visa-automaatteja on vain hotelleissa ja lentokentällä. Mikko on ilmeisesti pitänyt setelitukkuja sandaaleihin kätkettynä, koska valuuttaa on meille jostain aina ilmestynyt.

Näin kenkäkaupassa ilmoituksen Caetano Veloson konsertista. En tiennyt kuka kaveri on, mutta netistä löytyi musiikkinäytteitä jotka upposivat minuun heti, samoin tieto että mies on tehnyt elokuvamusiikkia Fridaan ja Pedro Almodovarin leffoihin. Liput konserttiin maksoi enemmän kuin oopperan ensi-iltaan.

Kun tajusin että Mikko tulee lauantaina päivällä, ryntäsin ostamaan liput lauantaina kello 23 alkavaan konserttiin. Jet lagissä on ihan sama missä Mikko nuokkuu. Jäljellä oli seisomapaikkoja ja pöydän ääressä yhdeksän tuolipaikkaa, numeroidut penkit oli loppuunmyyty.
- Tuolipaikat on ok, otan kaksi. Kai voin maksaa Visalla.

Vain käteinen kelpasi. Liput oli yhteensä 140 realia, 60 euroa, minulla oli 120 realia. Sanoin että käyn automaatilla hakemassa rahaa.

Ekaa kertaa automaatilla. En ymmärtänyt näytöstä mitään. Painoin jotain nappia. Tarvittiin yksi kirjainkoodi, joku muu numerosarja ja tunnusluku. Minulla on vain tunnusluku. Soitin Mikon sihteerille Michellelle. Michelle ei tietenkään tiennyt koodejamme, mutta selitti laveasti miten toimin kunhan saan ne kirjaimet jostain. Työnnä kortti, paina nappia oikealla, naputa kaikki koodit, ota kortti pois, paina taas nappeja, laita kortti takaisin, paina nappeja, kortti pois ja laita takaisin ja naputa paljonko haluat rahaa, ota kortti pois ja tili tarkistetaan. "Se on hieman monimutkaista, Mikkokin soitti ja kysyi miten automaatti toimii. Soita minulle kun sinulla on kaikki koodit ja olet automaatilla. Voi, minäkin olisin halunnut mennä Caetano Veloson konserttiin, mutta liput on niin kalliit!".

En enää ihmettele miksi pankkiautomaateilla on mielettömät jonot. Käteistä voi nostaa vain 600 realia (240 euroa) kerrallaan. Eikä kukaan rahannostajista ollut mielestäni perillä miten toimia.

Luulen että ne yhdeksän pöytäpaikkaa on huomiseen mennessä jo myyty.

Varustautumismatka

Uutta harrastusta ei voi aloittaa noin vain. Täytyy varustautua kunnolla, eikä Manaus ole oikea paikka siihen. Pia saa kanta-asiakkaana alennusta Idän Ratsusta Myllypurossa, joten oli järkevintä matkustaa Suomeen ostamaan välttämättömimmät varusteet. Samalla vaivalla kävin esittämässä Brasilian tilanteen hallituksen kokouksessa ja osallistuin GC:n ylimääräiseen kokoukseen Ullanlinnalla.

Ratsastus on välineurheilua siinä missä mikä tahansa laji. Hevosen välineistä en tiedä enkä haluakaan tietää mitään. Ratsastajan välineistä tiedän nyt sen verran, että en jatkossakaan yritä ostaa niitä ilman Pian asiantuntija-apua.

Ostin vain kaikkein välttämättömimmät:
- ratsastussaappaat
- ratsastushousut
- ratsastushanskat (tosin kukaan tallillamme ei näyttänyt käyttävän niitä, mutta P&P kertovat, että ilman tulee rakot käteen – minulle riittää, että saan rakot takamukseen, joten uhrasin €2.50 näihin)
- ratsastuskypärän (löytyi sellainen, jossa ei ole söpöä rusettia takana)
- raippa
- kannukset

Kun varustaudun kaikilla näillä, hevonen luulee varmasti että olen ammattilainen ja tottelee pienintäkin käskyäni.

/M