Joulunviettoon matka käy

Tiistaina kello 14 lähdimme Manauksen kodista lentokentälle. Lensimme Sao Pauloon jossa olimme kaksi yötä. Ihana Sao Paulo! Tosin siellä satoi... ei se oikeastaan niin ihana nyt ollutkaan... Sao Paulon kesä tuntuu olevan kuin Suomen kesä. Teimme jouluostokset upeassa ostoskeskuksessa ja söimme hyvin. Olimme Salcompin Sao Paulon toimiston väen kanssa illallisella. Ehdin jo sopia muutostamme Sao Pauloon - Gabriela lupasi etsiä meille sopivan talonkin heidän läheltään - kunnes Mikko heräsi ihmettelemään puheitamme. Mikko kun ei aio muuttaa.

Sao Paulosta lähdimme torstaina ja perjantaina illalla olimme Helsingissä. Ilkka oli vastassa. Haimme Antin ja Riikan ja menimme syömään. Antti on ollut ilmeisesti kovin nälkäinen - tilasi ravintolassa puolen kilon raa'an pihvin itselleen.


Lauantaina olimme hallissa ostamassa joulupöydän kalat. Antti oli tilannut Votkinsin kinkun jonka Mikko haki sunnuntaina. Tarja vietti 50-vuotispäiviään lauantaina - olipas mukavaa! Sunnuntaina teimme jouluruokia, ostimme joulukuusen, haimme Pian lentokentältä.

Pia tuli Montrealista jossa opiskelee. Aatonaatton iltana ravintolat ovat kiinni - viime vuonna Antti tuli samoin aatonaattona Pennsylvaniasta, silloin jouduimme menemään PizzaHut'iin. Nyt löytyi sattumalta avoin kiinalainen ravintola Töölöstä.

Töölön kaksiosta tuli taas jonkinlainen pakolaisleiri. Neljä aikuista ja yksi koira. Ja joulumieli jokaisella.

Tehtaan joulujuhlat

Edellisen blogin luettuaan kaikkia jäi tietenkin askarruttamaan miten tehtaan joulujuhlat Mikon portuglinkielisen puheen jälkeen luistivat. En varmasti ole oikea henkilö kommentoimaan juhlia, koska en ollut paikalla. Toisaalta, kuulopuheiden perusteella saadaankin parhaimmat jutut kun ei tarvitse välittää totuudesta.



Sen tiedän että juhlat kestivät kello 18-23. Työntekijät kuljetettiin busseilla Kaupan työntekijöiden virkistyskeskukseen. Tällaisia työntekijöiden virkistyskeskuksia on lain mukaan oltava - niissä on lähinnä jalkapallokenttiä. Katetulle, mutta muuten avoimelle jalkapallokentälle oli nytkin katettu pöydät yli tuhannelle hengelle, paikka oli koristeltu kauniisti.

Juhlavieraat olivat pukeutuneet normaaliin massatapahtuman henkeen. Naisilla tiukkoja polvipituisia farkkushortseja, lyhyitä farkkuhameita ja pieniä toppeja. Avoin selkä oli koristeltu kimaltelevilla hileillä. Korkeakorkoiset sandaalit. Miehillä t-paita ja farkut. Monella oli tonttulakki, jossa on valkoinen tupsu ja valkoinen froteinen myssyn reunus koristettu vilkkuvin valoin.



Vaikka olisi mukava sanoa että Mikon puhe oli juhlan kohokohta, epäilen että tanssiminen silti voitti. Kuten suomalaisissakin pikkujouluissa, täälläkin syödään, juodaan ja tanssitaan.

Ruoaksi oli tietenkin lihavartaita, riisiä, maniokkisahanpurufarofaa ja papuja. Juomat oli säännöstelty: 3 olutta, 1 vesi, 3 virvoitusjuomaa.

Musiikkina soi paikallinen suosikki, jumputtava forro. Se joka väkisin panee ainakin jalan lyömään tahtia. Tehtaan johtoa lukuunottamatta kaikki tanssivat. Paikalliset johtajat eivät tanssineet, mutta onneksi ulkomaalaisille ei ole sääntöjä. Mikko on asunut jo 1.5 vuotta Manauksessa, kotimme on Manauksen suosituimman illanviettopaikan - rantabulevardin - varrella, jossa musiikki soi joka ilta. Rytmi on tarttunut. Naisvaltainen tehtaanväki pani tämän merkille. Jokainen halusi samaan valokuvaan Mikon kanssa. Mikolla ei ole ongelmia hymyillä, joten tämä osuus meni hyvin. Yllätys sen sijaan oli että Mikosta oli myös tanssijaksi! Sadat naiset ja tytöt jonottivat saadakseen tanssia Mikon kanssa. Se oli kovin uutta Mikolle.



Kotiin tultuaan Mikko olikin ihmeen hikinen ja janoinen. Tanssi on aikamoista urheilua.

Vilkas viikonloppu

"Olisipa tämä viikonloppu jo ohi!"

Yleensä kai huokaillaan työviikon pituutta, mutta jo perjantaina Mikko huokaili viikonlopun tuloa.

Torstain ratsatustuntimme oli peruutettu sateen vuoksi. Puolen vuoden aikana jo toinen peruutus! Sademetsässä ei tosiaankaan sada jatkuvasti. Tarvitsimme ehdottomasti tämän tunnin koska olimme hölmöyksissämme ilmoittautuneet lauantain ratsastuskilpailuun, kilpailemaan. Jonkinlainen viimeinen voitelu tarvittiin. Sen vuoksi tapasimme jo viideltä tallilla, hyppelimme niin että opettaja oli lopulta meihin tyytyväinen ja kaahasimme kotiin suihkuun.

Johtoryhmän illallinen oli mukava tilaisuus ja melkein unohdimme lauantain stressin, sen estekisan.

Lauantaina aamupäivällä meillä alkoi sataa. Ilahduimme siitä kovin. Kisat alkavat kello 15 ja arvelimme kentän olevan sellaista mutavelliä että hevoset vain liukastelisivat eikä hyppelyistä tulisi mitään eikä meidän tarvitsekaan mennä nolaamaan itseämme. Pakkasimme tarvittavat kamat autoon ja lähdimme rauhallisin mielin tallille. Jo kilometrin päässä kotoa oli aivan kuivaa. Tallilla paistoi aurinko ja terassi ja kenttä oli laitettu hienoiksi. Kyllä kisat pidetään - ja hauskat kisat olivatkin!

Sunnuntai-iltana oli tehtaan henkilökunnan joulujuhla. Mikon piti pitää puhe portugaliksi. Mutta ihme oli tapahtunut - Mikko lähti rennoin mielin juhliin. Ei portugaliksi puheen pitäminen ole mitään estekisoihin osallistumiseen verrattuna. Eikä kolmea päivää kukaan jaksa stressata. Joten juhlissakin oli hauskaa.

Töissä on ihmeellistä

Aina kun käyn Mikon töissä paljastuu jotain ihmeellistä.

Aikataulusyistä portugalintuntini pidettiin tehtaalla aamulla. Tuntini jälkeen lähdimme Mikon kanssa yhdessä tehtaan ulkopuolelle lounaalle. Mikon auto oli pesussa joten menimme minun autollani läheisen ostoskeskuksen McDonaldsiin.

Tehtaan portilta lähtiessä vilkuttelin vartijalle joka tuntui kysyvän jotain. Mikko ihmetteli aionko tehdä saman virheen kuin viimeksi tehtaalla ollessani, porhaltaa portista takakonttia avaamatta.

Vartija haluaa todellakin tarkistaa jokaisen lähtijän takakontin varkauksien varalta. Muutama laturi eksyy helposti käsilaukkuunkin, mutta viimeksi tehtaalta vietiin 200 kg kuparikaapelia. Sellaisen jo huomaa jos se on tungettu takakonttiin. Kaapelivaras saatiin kiinni kuitenkin valvontakameran avulla. Kaapelikasan kärrääminen pihalla olevan pick-up-auton lavalle oli aikaavievää. Varkaan kanssa yhdessä toiminut vartija sai samantien lähteä.

Joten sammutin auton, avasin takakontin, vartija vilkaisi sen olevan aivan tyhjä ja antoi luvan lähteä. Käsilaukkua ei tarkistettu, mutta sieltäkään ei olisi löytynyt laturia.

Guarana

Il Guarany on Carlos Gomesin ooppera ja kertoo Guarani-intiaaniheimon sodasta ja heimon uljaasta prinssistä.

Guarana on amazonilainen suurilehtinen pensas. Guarana/i-nimetkin ovat ilmeisesti portugalilaisten jesuiittojen keksimiä eikä alkuperäistä intiaanikieltä, mutta ei näistä kukaan tiedä. Joten nimistä viis, guaranan kirsikankokoisilla marjoilla on merkitystä. Tai ei edes marjoilla, vaan sisällä olevalla siemenellä. Siemenessä on kolminkertainen määrä kofeiinia kahvinpapuun verrattuna! Guarana on siten yksi tuhansista Amazonin lääkekasveista, joskin guaranan käyttö on yhtä arkipäiväistä kuin kahvin juonti - ainakin virvoitusjuomana.

Tertullinen avautuneita guaranamarjoja on hauska näky. Kuin sadat silmät tuijottaisivat silmämunat putoamaisillaan ihmetyksestä. Punaisen marjan ohuen valkoisen hedelmälihan rikkoutuessa paljastuu musta siemen.

Tietenkin marjaan liittyy tarina. Brasilia on täynnä tarinoita:

Joutessaan yksi jumalista tappoi kylän rakastetuimman lapsen. Lohduttaakseen onnettomia kyläläisiä, hyväntahtoisempi jumala otti kuolleen lapsen vasemman silmän ja istutti sen metsään. Näin syntyi villinä kasvava guaranapensas. Lapsen oikean silmän hyvä jumala istutti kylään jonka jälkeen kylissä saatettiin kotitarpeiksi viljellä guaranaa. Hedelmän siemenet jauhettiin ja juotiin teenä sokerin kanssa. Ja rakastettu lapsi oli iäti läsnä.

Korkean kofeiinipitoisuutensa vuoksi guarana on valtavan suosittu - Brasiliassa hiilihappoiset Guarana-juomat ovat toiseksi suosituin virvoitusjuoma heti Cola-juomien jälkeen. Siitä tehdään teetä, energiajuomaa, piristyspillereitä. Guaranan on todettu virkistävän, lisäävän suorituskykyä ja muistia. Ainakin rotilla. Mutta kuten lääketeollisuus tietää, rotilla saadut tulokset korreloivat varsin hyvin ihmisiin.

Guarana-limsa on hyvää. Juon sitä melko usein, light-versiona. Se on hedelmäistä, ei liian makeata, lievästi kirpeätä, helpon makuista janojuomaa.

Kuka tuntee Carlos Gomes'in?

Huhtikuisilla Amazonas Oopperafestivaaleilla kerroimme kyselytutkijalle olevamme Richard Wagnerin musiikin ystäviä. Kyselijätytön englannintaidolla asia kirjattiin tutkimukseen siten että kaksi suomalaista tuli Festivaaleille ystävänsä Richard Wagnerin kutsumina.

Sunnuntaina menimme Oopperaan Carlos Gomesin takia, ilman kutsua. Ja ilman pääsylippuja. Täällä ei ikinä pääse maksamaan filharmoonikkojen kuuntelemisesta. Tai miksi maksaisi filharmoonikoista, kun melkein kaikki muutkin Teatro Amazonasin esitykset ovat ilmaisia.

Carlos Gomes (1836-1896) on Brasilian tunnetuin säveltäjä. Gomes syntyi Campinhassa, Sao Paulon osavaltiossa ja opiskeli musiikkia Riossa. Gomesin toinen ooppera, Joanna da Flanders, oli Brasiliassa niin suosittu että keisari Don Pedro II oitis myönsi apurahan jonka turvin 28-vuotias säveltäjä sai jatkaa opintojaan Italiassa. Koska Gomes oli Milanon konservatorioon yli-ikäinen, hän opiskeli yksityisoppilaana.

Italiassa ei tuohon aikaan tunnettu Brasiliassa hyvin suosittuja revyy-tyyppisiä musiikkinäytelmiä. Gomes teki läpimurtonsa italialaiseen musiikkimaailmaan tällä eksoottisella brasilialaisuudellaan.

Gomes oli tavallisen ylpeä brasilialainen ja parhaiten sen huomaa kuuluisimmassa brasilialaisessa oopperassa Il Guarany. Tarina sijoittuu 1560-luvun Rio de Janeiroon kertoen portugalilaisen aatelismiehen tyttären ja ylpeän ja pelottoman Guarany-intiaaniprinssin rakkaustarinan. Toisin kuin Romeo ja Julia, tarina päättyy onnellisesti. Aatelinen isä uhraa itsensä tyttärensä ja intiaaniprinssin rakkauden puolesta, rakkauden, joka symboloi Brasilian kansan alkuperää ja monirotuisuutta.Emme tietenkään ennen Brasiliaan muuttoamme olleet kuulleet mitään Carlos Gomes'ista jota oli sentään pidetty Verdin veroisena säveltäjänä.

Sunnuntaisen esityksen teema oli "Carlos Gomesin sankarittaret". Neljä sopraanoa esitti parhaat palat Gomesin seitsemästä oopperasta. Se oli todella hienoa. Lyyristä ja mahtipontista, hyvin dramaattista. Ei siinä voinut nukkua, vain huudahdella ihastuksesta ja taputtaa vimmatusti. Paitsi Mikko taisi nukahtaa Il Guarany'n lyyrisimmän balladin aikana, mutta vain hyvin lyhyesti.

Wagnerin lisäksi taidamme nykyään kuulua myös Carlos Gomes'in ystäviin.

Roskat järjestyksessä

Kävin viime viikolla Mikon tehtaalla. Oma tietokoneeni on lopullisesti mennyttä konetta ja Mikon töissä pääsin internetin ääreen ja samalla portugalintuntini pidettiin tehtaalla. Mikon ollessa kokouksissaan istuin tyytyväisenä kotiyhteyksiä paljon nopeamman internetin äärellä.

Mikko tuli huoneeseen ja huudahti välittömästi "Mitä sä olet tehnyt mun roskiksille!?" ja alkoi järjestellä roskapönttöjään. Se oli minusta omituista käytöstä. Roskiksia on neljä - omat roskikset paperille, metallille, muoville ja yleisroskille.

- "Saan varmasti hirveästi virhepisteitä jos siivooja on ehtinyt nähdä tämän sotkun!"
Ai... virhepisteitä... siirsin roskiksia sen verran että pöydän ympäri pääsi kulkemaan myös oikealta, joka oli minusta suuri parannus. Mikkohan on aivan seonnut.

Joka huoneessa lattiaan on teipillä merkattu neljä neliötä. Kunkin neliön keskellä on roskakori. Joka päivä siivooja tyhjentää ja samalla tarkistaa roskakorien sisällön. Jos työntekijän roskakoreissa on vääriä roskia, vaikka metallinen Coca Cola-tölkki muoviroskakorissa, siivooja tekee ilmoituksen esimiehelleen ja työntekijä saa virhepisteitä, ja kun virhepisteitä on riittävästi, työntekijä saa sakot. Mikko ei todellakaan halua näyttää huonoa esimerkkiä saamalla sakkoja.

Kun Mikko aloitti työt Manauksessa, yksi ensimmäisiä pyyntöjä oli roskakori huoneeseen. Hyvin pian joku oli käynyt teippaamassa lattiaan neliöt. Sen jälkeen kesti jonkin aikaa kunnes tuli roskakorit. Roskakorien siirtely ei ole pikkujuttu. Jos roskakoria siirretään, jonkun on tultava teippaamaan uudet neliöt lattiaan ja revittävä vanhat pois.

Järistyksen jälkijärkytys

Manauksessa on kolme sanomalehteä, A Critica, Diario do Amazonas ja Em Tempo. Tänään jokaisen lehden etusivun uutinen oli Karibian maanjäristys. Se ei ole mikään ihme, media on yleensäkin kiinnostunut onnettomuuksista ja murheista.

Järkytyin kun syvennyin Diarion sisäsivujen järistysuutisiin. Lehdessä oli kuva kodistamme jonka portilla parveili kaikki talomme kodinhoitajat, keittäjät ja siivoojat. Farol da Ponta Negran - kotitalomme - kuudennen kerroksen keittäjää ja kymmenennen kerroksen siivoojaa haastateltiin tapahtuneesta. Molemmat olivat hyvin järkyttyneitä, kuudennen kerroksen keittäjä muisti järistyksen olleen jo toinen hänen elämänsä aikana.

Jos kahdeksannen kerroksen rouva ei olisi katsonut uuvuttavan typerää brasilialaista Naisten Kanavan televisio-ohjelmaa kauneusleikkauksista, hän ei olisi nukahtanut vaan olisi huomannut maanjäristyksen. Ja kun hän olisi huomannut maanjäristyksen, hän olisi mennyt parvekkeelle ja huomannut alhaalla portilla parveilevat ihmiset ja mennyt mukaan parveilemaan. Ja luultavasti antanut lehteen haastattelun. Esimerkiksi: "Olen suomalainen. Asun täällä ja pidän kaupungista. Minua ei pelota." Näin olisi kahdeksannen kerroksen rouva todennut medialle jollei olisi nukkunut soffalla koko järistyksen ajan.

Tämän vuoksi olen järkyttynyt etteivät talomme vartijat evakuoineet rakennusta. Menetin mahdollisuuteni olla Kaunis ja Rohkea, saada kuuluisuutta ja olla aito the Survivor.

Josiella uusi panta

Ilkka kertoi tänään:
Antti rikkoi Josien vanhan pannan, ja osti tilalle liian ison (vaikka olikin Citymarketin pienin panta). Sellaisen josta Josien pää mahtui sujuvasti ulos, niin että kesken pupunmetsästyksen jäi pelkkä remmi käteen. Joten nyt se sai uuden.

Josie ja sen uusi panta linkin kuvissa.

Kaikkia tietenkin kiinnostaa pupun kohtalo kun jäniskoira oli vapaana. Pupu pääsi karkuun hyvin helposti.... Josie jähmettyy paikalleen hämmentyneenä aina kun panta luiskahtaa pään - sen kovin pienen ja litteäotsaisen pään - yli. Josiella ei koskaan ole mitään mahdollisuuksia. Puput voittavat aina.

Maanjäristys

Jotkut ovat tapahtumien keskipisteessä ja kaikenlaisessä hässäkässä mukana. En minä. Kaikki muut.

Eilen Martinique-saaren lähellä Karibialla oli 7.4 Richterin maanjäristys. Järistys tuntui laajalla alueella, Kalifornian eteläosissa ja Venezuelassakin. Ja Manauksessa mitattiin 3 Richterin järistys. Se on tavatonta, Manaus ei ole järistysalueita. Joitain ikkunoita oli mennyt rikki ja puita kaatunut - tuhot eivät poikkea tavallisesta trooppisesta sadekuurosta.

Mutta tavallisen trooppisen kuuron aikana ei evaukuoida ihmisiä rakennuksista. Nyt evakuoitiin 20 rakennusta, joista yksi oli Mikon tehdas. Kaikki menivät pihalle ja ihmettelivät mitä on tapahtunut ja mitä pitää tehdä. Järistyksen aikaan Mikko istui neuvottelussa ja tunsi ikäänkuin hetkellistä huimausta. Se oli se järistys Manauksessa.

Evakuointitilanteen rauhoituttua Mikko soitti minulle ja kysyi olenko päässyt jo sisälle. Olin aika tokkurassa koska Mikko herätti minut kesken Canal Mulher-ohjelman (Naisten kanava) jossa oli esitetty tyytymättömiä naisia ennen ja tyytyväisiä naisia jälkeen kauneusleikkausten. Olin menettänyt sekä kauneusleikkaukset että maanjäristyksen.

Sellaista se on kun ei ole valppaana.

Joulu on tuossa tuokiossa

Lasten ollessa pieniä haimme joskus Somerniemeltä joulukuusen. Talvisessa metsässä valikoimme puun jonka saatoimme käsisahalla ja kirveellä kaataa ja tuoda auton katolla kotiin. Tai ostimme Partiolaisten joulukuusen Espoon markettien parkkipaikalta.

Amerikassa kuusenhaku oli järjestettyä ohjelmaa. Ajoimme joulukuusifarmille, kiersimme hevosen vetämissä heinäkärryissä riviin istutettujen kuusten välissä kunnes näimme yksilön jonka saimme itse kaataa. Puu nostettiin kärryihin, paketoitiin siististi, laitettiin auton katolle sillä aikaa kun nautimme lämmintä omenasiideriä ja pikkuleipiä ja ostimme kuusenhavukransseja kodin ulko-oveen laitettavaksi.

Amazonilla ei ole joulukuusifarmeja, ei luonnonkuusia eikä edes tuotettuja havupuita, mutta marketit myyvät muovikuusia. Vieraillessani Mikon työpaikalla iskin silmäni sisääntuloaulan vitivalkoiseen muovikuuseen - lähes kokonaan peitetty punaisin palloin ja punaiset vilkkuvat jouluvalot kiertävät kuusta, latvassa lempeän näköinen enkeli. Kuusi koristettiin heti marraskuun alussa.

Viikonloppuna kiersimme marketit ja keskustassa hallin ympärillä olevat halpakaupat. Joulukoristeita, palloja, kransseja, vilkkuvia valoja, muovisia joulupukkeja, itseni kokoisia puhallettavia rantapallotyyppisiä käsiä heiluttavia joulupukkeja, tikkaissa kiipeäviä joulupukkeja, narussa roikkuvia joulupukkeja oli, puhumattakaan aidon kokoisista puhallettavista poroista ja lumiukoista ja mekaanisista joulupukeista, -muoreista ja tontuista jotka toistivat ho-ho-ho. En halunnut rantapallopukkeja tai -poroja, halusin valkoisen muovikuusen jonka täyttäisin punaisilla palloilla ja punaisilla vilkkuvilla jouluvaloilla.

Olen nyt kiertänyt kaikki keksimäni Manauksen kaupat joissa saatettaisiin myydä muovikuusia, mutta kaikki ovat vihreitä. Seimiä on kaupoissa eri kokoisia, mutta minulla on Lauttasaaren varastossa hyvä seimi enkä tarvitse toista. Valkoista muovikuusta minulla ei ole ennestään.

Pizzerian miestarjoilijat ovat vahvasti intiaanipiirteisiä - vinot silmät, korkeat poskipäät, tumma iho, tuikean hymytön ilme. Ja tonttulakki päässä. En tiedä miksi olen mielessäni ominut tontut ja tonttukulttuurin Pohjoismaihin, etenkin Suomeen. Tonttulakkiset intiaanit pizzeriassa jonka takaseinällä on valtava taulutelevisio jossa pauhaa karnevaalihenkiset brasilialaiset musiikkivideot. Parasta forroa ja boi bumbaa. Ahdasmielinen ja vieraisiin kulttuureihin sopeutumaton kun olen, joulurauha ei tule ensimmäisenä mieleen.

Sadeaamu

Verhoista huolimatta herään valoisuuteen aamulla heti kuuden jälkeen. Tänään tarvittiin herätyskelloa. Oli hämärää.

Hämäryys on niin poikkeuksellista että piti tarkistaa televisiosta oikea aika. Auringonpaisteen sijaan puoli seitsemältä aamulla satoi vettä ja taivas oli marraskuisen harmaa – ei Manauksen vaan suomalaisen marraskuun. Suomalaiseen tapaan rupesimme heti marisemaan säästä.

- ”Sade tulee iltapäivällä tai yöllä, miksi nyt sataa”,

- ”Miksi ei sada kunnolla vaan tihuttaa masentavasti?”

Manaus edustaa päiväntasaajan ilmastoa tyypillisimmillään tai tylsimmillään. Manauksen lämpötilan kuukausikeskiarvot ovat vakaat – vuorokauden minimi 24C ja maksimi 31-33C, ympäri vuoden. Kylmimmän ja kuumimman kuukauden keskilämpötiloissa on kahden asteen ero. Vakuutan että tuota eroa ei huomaa. Huippukuumia päiviä ei ole koskaan eikä ikinä ole viileätä.

Sade tuo mielenkiintoa. Kesä-, heinä-, elo- ja syyskuussa sateisia päiviä on keskimäärin alle kymmenen kuukaudessa, kun taas tammi-, helmi- ja maaliskuussa sadepäiviä on kaksikymmentä. Tämä on oikeasti mielenkiintoista, Manaushan on keskellä sademetsää. Sademetsässä sataa itse asiassa varsin harvoin!

Josie pentuna

Skannasimme Ilkan pyynnöstä valokuvia Josiesta pentuna. Kuvat löytyvät osoitteesta http://picasaweb.google.com/Kaukoranta/. /M

Hevosjuttu kuvina

Ratsastaja

Hevostäti

Ratsastajista huippujohtajia?

Ei, huippu en ole minä vaan Mikko.

Eilen ratsastin Mikon entisellä lempihevosella Queenilla. Luotettava ja rauhallinen Queen annetaan alkeistunneille pikkulapsille jotka aloittavat jalon ratsastusharrastuksen. Mikko on nyttemmin mieltynyt uljaaseen täysveriseen Soberbaan, jossa on vauhtia ja haastetta.

Lomapäivien vuoksi moni oli nyt korvaustunnilla ja minun Hollywoodini ei ollut tarjolla. Siis Queen. Mikko antoi ohjeeksi että Queen pitää heti alkuun kesyttää ruoskalla niin että sen saa käyntiin, hieman kuten autot tarvitsevat ryyppyä.

Ruoskani heilui, mutta Queen peruutti yrittäen rutata toiset hevoset. Olin ilmeisen vaarallinen kentällä vaikka opettaja vain nauroi että "Hei Karina, Queen ei ole Hollywood". Queen meni lopulta esteradan läpi - no, kirjaimellisesti... pudottaen joka esteen. Mikolla Queen on lentänyt esteiden yli kuin lintu.
Myös Mikon ohjaama Soberba lenteli eilen kotkan tavoin yli 60-senttisten esteiden. Kauppalehdessä kerrottiin että hevostytöistä kasvaa johtajia. Ehkä johtaja on luonnostaan ratsastaja, huippujohtaja huippuratsastaja, sukupuolesta riippumatta?.

Jaa että miksi Queen ei minua totellut ... minä olen työtön...

Poliisin kynsissä

Onhan täällä ratsioita useinkin mutta yleensä poliisit pysäyttävät mopoilijoita. Mopoilijoilla ei ole kypärää tai mopossa on liikaa ihmisiä tai mopoilijalla ei ole lupaa mopoilla. Otollisia sakotettavia siis.

Aamupäivällä mahdollisimman uneliaaseen aikaan ajaessani lentokentältä kotiin minut pysäytettiin. Poliisin kanssa pitää olla aina varovainen. Poliisi ei aina ole ystävä. En ollut ihan varma pitäisikö minulla jo olla paikallinen ajokortti - ainakaan sitä ei ole - joten laitoin koko naisellisuuteni peliin. Ehdin sipaista huulipunaakin.

Tarjosin iloisesti kaikki dokumentit mitä löytyi, suomalaisen ajokortin, sairausvakuutuskortin, hammashoitokortin ja kopion passista. Ja auton tiedot, ostotodistukset, katsastuskortin ja ohjekirjankin joka oli samassa kansiossa. Ei naisen tarvitse kaikkea tietää. Enkä sitäpaitsi tiedäkään.

Poliisi oli hyvin ystävällinen, mutta osoitteli ajokorttini käännöksessä kohtaa jossa oli suomalaisen ajokorttini voimassaoloaika. Seurasin poliisia tien pientareelle puun katveessa olevaan toimipisteeseen. Kevyt puutarhapöytä ja kaksi retkituolia. Liikkuva poliisi.

"Kortti on vanhentunut jo toukokuussa."
Itsekin ällistyin portugalinkielistä pulputustani kysellessäni mitä minun nyt pitäisi tehdä ja miten ihmeessä se on päässyt vanhentumaan ja voinko ajaa ja voi, voi mitä nyt teen. Poliisi komensi minut olemaan hiljaa! Joko portugalintaitoni on huimasti kehittynyt tai on niin kamalaa ettei sitä kestä kuunnella. Ratsiaan joutunut kohtalotoveri vaati että hänen asiansa käsitellään ensin - arveli että tuon ulkomaalaisen kanssa menee ikä ja terveys ja hermot - ja näytti ajokorttiaan. Loputtoman yhteistyöhaluisena kysyin "Pitäisikö minun nyt hankkia tuollainen kortti?". Kyllä vain, juuri tuollainen, omalla nimelläni tosin.

Kohtalotoverini unohti kiireensä, kiinnostui tapauksestani, luki ajokorttini käännöksen ja katsoi suomalaista korttiani. Jälleen naputeltiin kohtaa jossa oli ajokorttini voimassaoloaika... toukokuuhun 2027 asti. Tunnustin auliisti että Suomessa on tuollaisia ajokortteja. Poliisi ja kohtalotoverini puhuivat vuosiluvusta kiivaasti ja kohtalotoverini sanoi yhtäkkiä englanniksi että kaikki on kunnossa. Manauksessa ei todellakaan puhuta englantia ja sitten tässä tien poskessa tämä kiireinen kuski puhuu englantia kuin syntyperäinen britti! Poliisi ei kertakaikkiaan voinut ymmärtää että jossain maassa ajokortti on yli 50 vuotta voimassa ja oli ajatellut että kortissani on painovirhe. Että korttini oli vanhentunut toukokuussa 2007.

Hyvä korttihan se on, vielä seuraavat 20 vuotta voimassa saman nuorekkaan valokuvan kanssa.

Eduardo Gomes

En malttanut odottaa. Oli pakko tietää kuka Eduardo Gomes on. Brasiliassa on paljon paikkoja jotka on nimetty kuuluisuuksien mukaan, esimerkiksi Manauksen lähes ainoa kaupungin ulkopuolinen nähtävyys, Presidente Figueiredon putoukset, on nimetty Brasilian viimeisen diktaattorin kunniaksi. Nimeämisen aikaan Figueiredo toki oli vielä diktaattori. On brasilialaista luonnetta - sallivuutta - kuvaavaa että nimeä ei ole vaihdettu.

Eduardo Gomes eli 1896 - 1981. Hän oli sotilas, vallankumoustaistelija ja poliitikko. Eduardo oli nuorena useaan otteeseen vallankumouksellisten vehkeilyjen vuoksi vankilassa, välillä lähetettiin Karibialle vankeuteen Trinidadin saarellekin. Sitkeästi Eduardo tuli vallankumouksellisena takaisin Brasilian parrasvaloihin.

Vuoden 1930 verettömän vallankumouksen yhteydessä presidentiksi tuli Getúlio Vargas, populistinen nationalisti ja anti-kommunisti, Brasilian teollistamisen ja liberaalien uudistusten isä. Eduardo Gomes pääsi Vargasin hallituksen sotaministeriöön, perusti armeijan lentojoukot ja sen koulutuksen. Eurooppaa seuraten Vargas kääntyi Mussolinin ja Hitlerin suuntaan, yrittäen kuitenkin sodan aikana pysytellä sekä Saksan että Yhdysvaltain ystävänä. Yhtälö oli mahdoton ja Vargas erosi 1945.

Sodan jälkeen Brasiliassa elettiin tasavallan aikaan. Vargas tuli valituksi uudelleen presidentiksi 1951, jolloin vastaehdokkaana oli ystävämme Eduardo Gomes. Vargasin ammuttuaan itsensä vuonna 1954, Eduardosta tuli ilmailuministeri, virka jossa hän pysyi myös 1964 alkaneen diktatuurin aikana, jääden poliittisesta elämästä vuonna 1967.
Nuoruuden vallankumouksellisuuden hiivuttua Eduardo toimi politiikassa kehittäen sekä armeijan ilmavoimia että siviilimatkustamista. Eduardo oli itsekin lentäjä. Manauksen kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä, syntyikin Rio de Janeiron osavaltiossa.

Kun Manauksen lentokenttä valmistui vuonna 1976, se oli Brasilian modernein ja tunnettiin lempinimellä "Yliäänikenttä" sen jälkeen kun joku Concorde-kone laskeutui kentälle aikataulujen ulkopuolisesti. Tästä tapahtumasta en kyllä löytänyt enempää tietoa. Virallinen nimi kentälle on "Aeroporto Internacional de Manaus - Eduardo Gomes" ja kansainvälinen lyhenne MAO.

Kenttä on toimiva, vaikka tuskin moderni. Nostalgisen 70-lukulainen - tai parhaat päivänsä nähnyt - eikä ensimmäisenä tule mieleen kansainvälinen kenttä. Toisaalta, onhan Ivalon lentoasemakin kansainvälinen.

Torstaiksi kotiin

Taisi tosiaan mennä torstain puolelle kun pääsin vihdoin kotiin lähdettyäni Helsingin keskustasta tiistaiaamuna kello kuusi.

Helsingissä oli pikkupakkanen lähtiessä, sateli lunta. Manauksessakin oli ilmat muuttuneet. Se toinen vuodenaika on vihdoin tullut, sadekausi. Lentokoneessa oli kylmä, oli huppari ja filttiä, mutta Eduardo Gomesin kansainväliseltä lentokentältä ulos astuessa kostea kuuma ilma läsähti päälle kuin märkä harso. Hupparista kuoriutui nopeasti. Ei satanut, maa oli jo kuivunut, mutta vaatteet liimautuivat ihoon kiinni. Keskiyöllä.

Joku päivä otan selvää kuka oli Eduardo Gomes.

Kotona oli ilmastointi päällä, mutta juuri Suomesta tuotu Pian ylioppilaskuva oli aamulla käppyrällä. Parvekkeen ovi oli jäänyt auki ja päästänyt yökosteuden sisään. Paljain jaloin kävellessä lattia tuntui nihkeältä kuin kostealla pyyhkimisen jälkeen.

Oli kiva tulla kotiin. Immigraatio sujui joutuisasti eikä matkatavaroitani tullissa pengottu kuten useimmille käy. Suomi-EU-passilla on voimaa jota väsyneenä ilomielin hyödyntää. Mikko oli vastassa, samannäköinen kuin aikaisemminkin. Kotitalon vartijat tervehtivät iloisesti yölläkin. Ananas ja papaia maistuivat makealta ja aivan tavallinen kaupan persikkanektari taivaallista. Kaksi ylinopeussakkoanikin oli maksettu, kuitit työpöydällä siististi pinossa.

Matkalla taas

Matkatessa huomaa kuinka kaukana Amazon on Suomesta tai onko se painvastoin. Ja matkatessa huomaa etta kun ei ole vaivautunut opettelemaan miten loytaa skandinaaviset aakkoset englantilaisesta tietokoneesta, ne vaan pitaa unohtaa.

Kun lahtee aamulla Helsingista, joutuu Lontoossa odottamaan viisi tuntia Miamin konetta. Miamiin paasee illansuussa. Siella noukin matkatavarani, otan taksin lentokenttamotelliin ja asettaudun motelliin yoksi (USAssa motelli on tavallisen matkaajan yopymiseen tarkoitettu toisin kuin Brasiliassa) ja odottelen seuraavan paivan iltapaivaa etta paasen taas lentokentalle ja sielta viiden tunnin lennolla Manaukseen. Se onkin yhta juhlaa kun paasee suoralla lennolla Amerikasta Manaukseen. Keskiyon tienoilla olenkin jo kotona.

Jollei ole viela selvinnyt, Manaus on kaukana. Eika sinne paase kuin lentaen. Tai laivalla, mutta se kestaa jo tosi kauan. Tai Venezuelasta autolla, mutta sekin vie puolitoista vuorokautta ja sita ennen pitaa paasta Venezuelaan. Usein tulee mieleen minka ihmeen takia Manaus, keskella Amazonin viidakkoa, on oikeasti miljoonakaupunki. Senko takia ettei sielta sinne kerran joutuneet paase pois?

Amazon Film Festival

Emme aina tiedä mitä kaupungissa tapahtuu kun olemme laiskoja ostamaan paikallisia lehtiä; Pirkko on tainnut ostaa kahdesti, minä en kertaakaan. Tällä kertaa olin kuitenkin tilanteen tasalla. Tiesin että, Amazon Film Festival järjetetään 9-14 marraskuuta. Tänään olisi hyvä päivä mennä katsomaan joku filmi tai ehkä sillä on vaikka jotain mielenkiintoisin luentoja tai paneelikeskusteluja.

Filmifestivaalien kotisivut löytyivät ongelmitta. Ne oli jopa englanniksi. Ainoa ongelma, että linkki festivaalien ohjelmaan meni tyhjälle sivulle. No ei hätää, kun ei ollut muutakaan tekemistä ajelin päivällä Teatro Amazonasille, joka on juhlien pääpaikka. Tietenkään siellä ei ollut yhtään ovea auki, ei myöskään päivän ohjelmistoa teipattuna oveen.

Vietin illan katsomalla pari leffaa televisiosta. /M

Suomi ylitti uutiskynnyksen

Suomi ylitti tänään pitkästä aikaa uutiskynnyksen, niin täällä Brasiliassa kuin amerikkalaisessa mediassa. Uutisointi Jokelan koulun järkyttävistä ampumisista on hyvä muistutus sille, että kaukana olevista maista näkyy uutisissa yleensä vain negatiivisia juttuja. Positiiviset uutiset eivät ole uutisia.

Sain sattumalta juuri tänään lehtileikkeen (tosin se oli Iltiksestä tai Iltalehdestä, joten sen nyt voi jättää omaan arvoonsa), jossa kerrottiin kuinka kamala paikka Sao Paulo on. Jopa niin vaarallinen, että formulakuskit joutuvat menemään radalle helikopterilla; Interlagosin rata on kuulemma keskellä vaarallisimpia slummeja. Olen käynyt kaksi kertaa katsomassa ajoja siellä (oli muuten todella mahtava tunnelma nyt kun Kimi voitti ja etenkin kun Alonso ei voittanut, tuntui että koko katsomo oli innoissaan suomalais-brasilailaisen yhteistyön onnistumisesta). Kumpaankin suuntaan on menty pikkubussilla ja kävelty loppumatka. Eikä edes ymmärretty pelätä. Ehkä formulakuskit käyttävät helikopteria samasta syystä kuin esimerkiksi Silverstonessa: liikenneruuhkassa ei ole kiva istua kun pitäisi keskittyä tulevaan kilpailuun. Selvyyden vuoksi: Sao Paulon slummit ovat todellakin vaarallisia, eikä niihin pidä mennä. Mutta ei niihin ihan helposti eksy, itse olen nähnyt niitä vain moottoritietä ohi ajaessa vaikka olen käynyt Sao Paulossa ainakin parikymmentä kertaa.

Jokelan koulun verilöylystä kertovissa kansainvälisissä uutisissa on muuten mainittu, että Suomessa on kolmanneksi eniten ampuma-aseita väkilukuun suhteutettuna (USA:n ja Jemenin jälkeen). Anteeksi vaan Willelle kun kommentoidessani hänen taannoista blogiaan muistelin, että Suomessa niitä olisi jopa USA:a enemmän. /M

Joen laskeminen ja hiekkaranta

Kuvissa esiintyvä hotelli Tropical on Manauksen ainoa korkeatasoinen business-hotelli. Mitään erityistä ylellisyyttä siinä ei ole, normaali hotelli. Bonuksena kaunis sijainti ja jokaviikonloppuinen ulkoilmaohjelma massoille. Kaikki tulevat kävelemään Ponta Negran rantatielle.

Kaikki eivät mene uimaan paljastuneelle hiekkarannalle. Varakkaat manauslaiset eivät missään nimessä sinne mene. Heillä on oma vene tai vuokraavat veneen ja hurauttavat kauemmaksi puhtaammille rannoille. Me ulkomaalaisina voisimme tehdä mitä vaan koska joka tapauksessa toimimme väärin, ulkomaalaisille ei ole määriteltyä normia käyttäymiseen, mutta emme silti ole koskaan rannalla käyneet. Tunnemme selvästi olevamme siellä väärässä seurassa.

Köyhille on kaksi harrastusta yli kaiken. Uiminen ja leijan lennättäminen. Ilmaisia huveja. Uimista toki harrastavat kaikki, mutta uimapaikat eivät ole kaikille samat. Brasilia on hyvin eriarvoinen yhteiskunta, se toimii sen mukaisesti, sen mukaan meidänkin on toimittava. Emme voi muuttaa sitä vain julistamalla että kaikki ovat samanarvoisia.

Kohtelin jo kerran kodissani käyvää siivoojaa kohteliaasti - ihmisenä - kuten Suomessa on tapana, kyselin kuulumisia ja katsoin valokuvia. Palkkioksi minulta katosi kultakoruni ja parhaimmat puseroni - kallis hinta ystävällisyydestä. Brasilialaiset tutut olivat järkyttyneitä kuullessaan siivoojani kutsuvan minua ilman titteliäni - epäkunnoittavaa, ottaa oikeuksia joita hänellä ei ole, pitää itseään tasavertaisena kanssasi, joudut vielä vaikeuksiin. Karu totuus - maassa on toimittava maan tavalla.

Kuvasarja joen laskemisesta

Joki on nyt matalimmillaan. Oheisesta linkistä pääsee katsomaan kuvasarjaa joen laskemisesta ja hiekkarannan kasvusta. Aloin ottaa kuvia vasta 1.9 alkaen, jolloin vesi oli jo ainakin pari metriä alempana kuin ylimmillään. Sarjan ensimmäisenä kuvana on osasuurennus kesäkuussa otetusta auringonlaskukuvasta - olisiko siitä kuvasta, joka on blogin etusivulla.

http://picasaweb.google.com/Kaukoranta/PraiaDaPontaNegraJoka10Paiva

Kapsekki matkailee

Pääsin ihan sujuvasti Miamista Phillyyn, Phillystä Lontooseen, Lontoossa mieletön turvatarkastusjono purkautui kuitenkin sujuvasti ja ehdin Helsingin koneeseenkin. Kapsekkini ei ehtinyt, mutta luvattiin sen tulevan seuraavalla koneella Lontoosta.

Tiistaina Ilkka oli vastassa, käytiin hakemassa Antti ja mentiin Liisankadulle Kolmeen Kruunuun syömään silakkapihviä, pyttipannua ja lihapullia.

Hieman oli nihkeätä olla nuhjaantuneissa matkavaatteissa, mutta kyllähän sen nyt yhden illan kestää.

Aamulla soitin matkatavaroista. Ovat Frankfurtissa ja tulevat illalla. Mitään ei kuulunut. Torstaina soitin taas, nyt matkatavarat oli lähetetty Phillystä Frankfurtiin ja tulevat illalla. Tunnin kuluttua minulle soitettiin ja kysyttiin toiveikkaasti olenko jo saanut kapsekkini. "Ai ei vielä, no soitamme heti kun se tuodaan!"

Perjantaina soitin taas. Kapsekki on Philadelphiassa. "Kyllä se piti lähettää Frankfurtiin. Mutta laukku on paikannettu ja tiedetään missä se on." Hienoa... he tietävät missä laukkuni on. Minä kaipaan puhtaita farkkujani ja hajuvettäni.

Lauantai. "Nyt en osaa sanoa onko se lähtenyt Philadelphiasta, ei se tänään kyllä ainakaan tule". Sunnuntaina "Laukku on Frankfurtissa ja se tulee Helsinkiin." Kahdeksalta illalla sain ilmoituksen että laukku on Helsingissä ja se toimitetaan vielä illalla. Viiden päivän matka! Josie nuuhki kapsekkiani vallan vimmatusti. Minuakin kiinnostaisi tietää missä se oli seikkaillut.

Matkustelua

Manauksen lentokenttä on kansainvälinen kenttä. Sieltä lähtee lentoja Peruun, Panamaan ja Miamiin. Huolimatta hankalasta viisumipakosta, brasilialaiset matkaavat mielellään USAan. Shoppailemaan. USAssa kiinnostaa etenkin edullinen elektroniikka ja halvat vaatteet, ihan kuten eurooppalaisiakin.

Miamin koneella on Manauksessa välilasku. Vaikka olimme hyvissä ajoin kentällä, tarjolla oli hajapaikkoja keski-istuimilla tai viimeisellä penkkirivillä kaksi vierekkäistä paikkaa. Sen jälkeen kun kerran jouduin matkaamaan kahden naisen välissä jotka iloisesti täyttivät kolme paikkaa - siis minunkin paikkani, pystyin hädin tuskin hengittämään heidän läskiensä vyöryessä molemmilta puolilta päälleni - olen karttanut viimeiseen asti keskipaikkoja. Koskaan ei voi tietää millaiset naapurit saa. No, nyt istuimme takarivissä, selkänojaa ei saanut laskettua, koska WC:n seinä oli vastassa. Selkä suorana istuessa tuli katsottua kanssamatkaajia joita vieressä riitti. Käytävä täynnä WC-jonossa seisovia, brasilialaisilla hammasharja mukanaan. Hohtavat hampaat jokaisella. Matka Miamiin kestää 4.5 tuntia. Ei se ihan pyrähdys ole.

Vietimme mukavan viikonlopun Miamissa. Hotellimme oli Miami Beachillä, South Beachillä, kävelymatkan päässä ravintoloista ja suosituista humupaikoista. Olimme kyllä vaisuja juhlijoita, mutta Miami paljasti meille miellyttävät kasvonsa. Mielessämme kaupunki oli ollut vihamielinen ja luotaantyötävä, mutta yhtäkkiä se olikin siisti, iloinen, virkeä. Miami Beach oli täynnä turisteja, sekä amerikkalaisia että ulkomaalaisia. Vuokrasimme auton ja kiersimme lähiöihin - hyvinhoidettuja ja kauniita paikkoja. Shoppailimme tietysti, söimme todella hyvin ja kävimme leffassakin.

Huolimatta immigraatiovaikeuksista - tai ehkä juuri siksi... - oli kuin olisi kotiin tullut. Tuttu kieli, kommunikointi oli helppoa, ihmiset olivat kohteliaita, paikat siistejä. Immigraation tietokonejärjestelmä on siitä mystinen ettei se ollenkaan kerro kunkin kulloistakin statusta, vaan jouduimme takahuoneeseen selittämään miksi meillä on Green Cardit vaikka asumme Brasiliassa ja olemme suomalaisia ja miksi vaimolla ei ole kaikkia tarvittavia matkadokumenttejakaan mukana. Tämä toistuu lähes joka kerran maahan mennessä vaikka meillä on joka-ainoa dokumentti viimeisen päälle kunnossa.

Mikko heitti minut lentokentälle, lensin Philadelphian kautta Lontooseen josta Suomeen, Mikko palautti auton ja ehti sopivasti Manauksen koneeseen.

Ruokakaupassa

Kävin DB-ruokakaupassa, hypermarketissa. Hypermarket tarkoittaa että myymälästä saa ruoan lisäksi lähes kaiken mitä kotona tarvitsee – vaatteita, kosmetiikkaa, kodinkoneita, astioita. Kuten Citymarket tai Prisma. DB:n valitsin koska kävin samalla viereisessä Blockbuster-videovuokraamossa vuokraamassa neljä leffaa. DB on pienessä ostoskeskuksessa jossa on videovuokraamon lisäksi muutama vaatekauppa, pieni kirjakauppa, food court-tyyppinen pikaruokapaikka ja Bemol - kodinkoneita, astioita, leluja, urheiluvälineitä, patjoja jne myyvä liike. Ostoskeskuksena se on aika nuhjuinen eikä Food Court ole erityisen kutsuva, mutta ruokakauppana DB on kelvollinen.

Kauppojen taktiikka on pakottaa ihmiset käyttämään suuria kärryjä jolloin tulee helposti ostettua enemmän. Ostoskoria voi kuitenkin yrittää metsästää pikakassojen luota. Koska Mikko käy viikonloppuna torilta ostamassa viikon hedelmät ja vihannekset, meidän ruokaostokset ovat vähäisiä ja siksi käytämme melkein pelkästään maksimissaan viidentoista ostoksen pikakassoja. Kärrytaktiikka on tehokas tai ihmiset käyvät harvoin ostoksilla koska asiakkaiden kärryt ovat tyypillisesti reunojaan myöten täynnä.

Kassat pakkaavat kaikki ostokset. Ohuita kahisevia muovikasseja kertyy muutamastakin ostoksesta koska esimerkiksi kaksi litraa maitoa pakataan kaksinkertaiseen kassiin, munapakkaus omaan kassiin, eikä kasseja muutenkaan pakata täyteen. Hedelmät ja vihannekset punnitaan kassalla.

Niin tropiikissa kuin asummekin, kauppojen hedelmät ovat ankeita. Torilta saa ehdottomasti paremmat, makeat ananakset, meloonit ja mangot, ja hintakin on vain neljäsosa kaupan hinnasta.

Vaikka olen käynyt samoissa kaupoissa kymmenen kuukautta, minulla on vaikeuksia löytää tavaroita. Joskus erilaisia jäätelöitä on purkkitolkulla, joskus ei ole kuin Nestlen mansikkajäätelöä. Kahvin ja teen suodatinpussit löytyvät satunnaisesti eri paikoista. Joskus hyllyt pursuavat iskukuumennettua kokomaitoa, rasvatonta ei ole yhtä ainutta tölkkiä. Hyllyt ovat täysiä, valikoimat näyttävät hyviltä, mutta joko olen surkea kaupassakävijä, hakemaani ei ole tai en sitä löydä. Manaus on kaukana kaikesta, tavarat tuodaan lentorahtina, etäisyydet ovat pitkiä. Sao Paulossa käydessä huomaa Manauksen valikoimien suppeuden, siellä kun ruokakaupassakin tulee ostosvimma, pitäisi ostaa kaikkea herkkua mitä ei tajunnutkaan kaipaavansa! Karkkia, pähkinöitä, oliiveja, erilaisia hedelmiä.

Jalkapallo

Nyt ei mene hyvin. Minä kirjoittamassa urheilusta. Vaikka kesän 1974 vietinkin television ääressä Somerniemen naapureiden luona todistamassa Saksan etenemistä jalkapallon maailmanmestaruuteen, se ei tee minusta asiantuntijaa. Kohta mestaruuden jälkeen heitin Hesarista leikatut Gerd Müllerin kuvat päiväkirjan välistä roskiin enkä sen jälkeen ole ollut pelistä kiinnostunut.

Ajattelin ettei Gerd Müllerin voittanutta ole. Neljällätoista maalillaan Gerd oli kaikkien aikojen MM-kisojen maalikuningas, kunnes vuonna 2006 Brasilian Ronaldo teki viisitoista maalia. On kohtalon ivaa, että asun nyt Brasiliassa.

Missään ei pelata jalkapalloa niin järjettömän paljon kuin Brasiliassa. Rio de Janeirossa on maailman suurin jalkapalloareena, Maracanã-stadion. Brasilialaiset ovat maailman fanaattisimpia jalkapallofaneja.

Eivätkä brasilialaiset jalkapalloa keksineet vaan englantilaiset. Ja se oli englantilainen Charles Miller, tosin Brasiliassa syntynyt, joka vuonna 1894 toi Brasiliaan ensimmäisen jalkapallon ja jalkapallovarusteet palatessaan Englannista opiskelemasta. Ensimmäisen virallisen jalkapallo-ottelun jälkeen samana vuonna pelin leviämistä estänyt mikään. Kolme vuotta myöhemmin oli jo Sao Paulon liigaottelut.

Pelin nimikin tulee Englannista: futebol [futshibou], jossa sen enempää ”fute” kuin ”bol” ei tarkoita mitään. Englantia brasilialaisittain.

Katson kotini ikkunasta ulos ja näen yhdellä silmäyksellä viisi jalkapallokenttää, joista kolmessa on poikia pelaamassa. Kun brasilialainen poikalapsi oppii kävelemään, alkaa jalkapallon pelaaminen. Niin pientä tai kaukaista kylää ei Brasiliassa ole, ettei siellä järjestetä kiivaita jalkapalloturnauksia. Yhtälailla etelän viileillä pampas-aroilla tai Copacabanan hiekkarannalla kuin Amazonin höyryävän kuumissa sademetsissä pelataan jalkapalloa. Brasilian pelatessa Olympialaisissa tai MM-kisoissa on turha kuvitella ihmisten pysyvän töissä.

Brasiliassa ihmisiä kutsutaan etunimillä. Puhelinluettelot aakkostetaan etunimen mukaan. Sukunimet ovat pitkiä ja hankalia kun on lueteltava sekä äidin että isän sukunimet. Historian kuuluisin brasilialainen jalkapalloilija Pelé tunnetaan lempinimellään, eikä Edson Arantes do Nascimento’na. Ronaldojen kanssa on oltava kekseliäämpi, Ronaldo on hyvin yleinen nimi. Kun uusi Ronaldo tulee joukkueeseen, saadaan Ronaldinho, pikku-Ronaldo. Se kuuluisa, numero 10 Ronaldinho nimettiin Ronaldinho-Gaucho’ksi – etelä-brasilialainen pikku-Ronaldo – vaikka oikea nimi on Ronaldo de Assis Moreira.

Brasilialainen jalkapallo on kaunista ja taitavaa. Ehkä sen taustalta löytyy samban rytmit ja afro-brasilialaisen taistelulajin tai tanssin, capoieran, akrobaattiset liikkeet ja koreografia tai vain kiihkeä rakkaus peliin. Mutta miten vain pelataan, Argentiina on pakko voittaa.

Kylläpä tätä tarinaa oli vaikea kirjoittaa! Kuin olisin lopullisesti hylännyt Gerd Müllerin.

Puhdasta kansaa

Ainakin Amazonasin alueella ihmiset ovat todella puhtaita. Likaisia ihmisiä ei näe edes slummeissa.

Maria tulee meille siivoamaan aamulla seitsemän jälkeen puhtaana ja kauniissa vaatteissa, vaihtaa heti työvaatteet päälleen. Kahden maissa Maria käy suihkussa, pesee hiukset, meikkaa, vaihtaa taas vaatteet ja lähtee puhtaana ja raikkaana pois. Taloissa, joissa oletetaan olevan kodinhoitajia, on oltava kylpyhuone siivoojaa varten.

Oikeastaan kaikilla on oltava oma kylpyhuone. Meillä on luultavasti 200 neliötä tilaa, neljä makuuhuonetta ja viisi kylpyhuonetta. Lisäksi yksi WC.

Jokiristeilyveneessä oli pieni koppimainen WC/suihku, josta tuli Rio Negron - Musta Joki - suonruskeata vettä. Meitä oli seitsemän ihmistä laivalla - kolme matkustajaa, opas, kapteeni, kokki ja apupoika. Henkilökunta tuntui käyvän jatkuvasti suihkussa. Kokki vaihtoi vaatteet kolme kertaa päivässä ja kävi joka kerran ensin suihkussa.

Kun brasilialaiset Manauksessa lähtevät illalla ravintolaan, käydään ensin suihkussa. Naisten paksut, pitkät hiukset ovat usein märät, kiedottu kauniisti löyhälle nutturalle.

Hampaat harjataan monta kertaa päivässä, joka aterian jälkeen, lisäksi aamulla ja illalla. Hammasharja on aina mukana. Olisiko siinä syy miksi kaikilla täällä, köyhilläkin, on hohtavan valkoiset hampaat?

Kylä

Amazonas-osavaltion 2.8 miljoonasta asukkaasta 60% asuu Manauksen alueella. Loput 40% on levittäytynyt jokivarsille kyliin ja kaupunkeihin, vaikka alue onkin harvaan asuttu.

Joella asuu kaikenlaisia ihmisiä. Eivät kaikki kylät ole intiaanien asuttamia, eivätkä intiaanitkaan ole välttämättä intiaaneja. Kuten kaikkialla Brasiliassa, rodut sekoittuvat sulavasti.

Jokiristeilyllämme poikkesimme intiaanikylään. Kylä oli kuuden tunnin laivamatkan päässä Manauksesta, ja yhteysalus kulkee joka päivä Manaukseen – eivät kylät ole eristyksissä. Generaattoreilla saadaan sähköä, kaupungista ostetaan vaatteet, jääkaapit ja televisiot, lääkäri käy kerran viikossa ja lapset käyvät koulua.

Pia ja minä katsomme kylän koulua.

Kyliä on vieri vieressä. Vedenkorkeuden noususta ja laskuista johtuen kylät ovat mahdollisimman korkealla, eikä niitä useinkaan näe joelta. Sitäpaitsi, mitä korkeammalle voi kylän perustaa, sitä enemmän sinne tuulee eikä kuumuus tunnu niin tukalalta. Ilmastointia lautarakennuksissa ei sentään ole. Kylät ja kodit ovat meidän silmin alkeellisia.

Kylässä asui kolmisenkymmentä perhettä. Koulussa oli kaksi opettajaa ja opetus oli kahdessa vuorossa, aamuvuoro ja iltapäivävuoro.
Oppilaiden luokkakuva ja nimet.

Jorge-opas sanoi että oppilaita kuljetetaan koulubussilla kouluun, mutta en nähnyt tietä enkä sunnuntaina koulubussiakaan. Kai se bussi silti kulkee. Vaikka luulisi että kanootilla jokea pitkin pääsee nopeammin siirtymään paikasta toiseen.

Pikkutytöt ovat innokkaimpia varaamaan parhaat paikat kirkossa. Punapaitainen mies on pappi, bändi virittelee soittimiaan.

Presbyteerit ovat viime vuosikymmeninä tehneet käännytystyötä niin tehokkaasti että monet aiemmin katoliset kylät ovat kääntyneet presbyteereiksi. Emme osallistuneet sunnuntain jumalanpalvelukseen, mutta emme voineet olla kuulematta papin paatoksellista puhetta. Kylän generaattorit toimivat täysillä, kirkkobändi soitti sähköisiä laitteitaan ja kaiuttimet toimivat niin että saarna ja musiikki taatusti kuului niillekin jotka eivät vaivautuneet kirkkoon asti. Tunnelma oli totisesti toinen kuin hillityssä Lower Merionin Presbyteerikirkossa Philadelphiassa. Mutta pukeutumiseen kiinnitettiin yhtä paljon huomiota. Pitkät housut pojilla ja miehillä, naiset ja tytöt mekoissa. Hiukset märkinä pesun jäljiltä.

Yksivuotias Valeria kodissaan valmiina kirkkoon.

Jorge näyttää meille talon takapihan aitauksessa olevia apinoita.

Maanviljelystä harrastetaan sen verran että pysytään omavaraisina, kanoja ja muita siipieläimiä on. Apinoita voi syödä, samoin alligaattoreita ja joki on täynnä kaloja.

Yksi kylän johtomiehistä esittää puhallusputken toimintaa. Jokainen perhe askartelee siemenistä koruja, bambunruokoisia puhallusputkia ja pieniä puisia esineitä ja myy niitä turisteille tässä kaupparakennuksessa. Kuvassa näkyvät loossit ovat perheiden kauppoja.

Puhallusputkella voi tosiaan ampua nuolia ja niillä osuu ilmeisen tarkasti maaliin!
Olihan se puhallusputki ostettava. Taustalla kyläläisten koteja.

Pialla on siemenistä tehdyt kauniit korvakorut.

Huvituksia? Kirkon ja koulun lisäksi tietysti jalkapallo. Keskellä kylää on valtava, hyvin leikattu ruohokenttä. Työnnettävällä ruohonleikkurilla koko kylän ja kentän nurmikon leikkaaminen on kova työ.

Jalkapallokenttä on valtava ja ruoho on huolellisesti leikattu. Sunnuntain peli alkaa päivän kuumimpaan aikaan kello 13. Tai suunnilleen silloin.

Samoin talohökkeleiden edustat oli lakaistu, roskia ei näkynyt. Alkeellista mutta siistiä. Lapsille on keinuja, trampoliininkin näin. Barbeja ja pehmoeläimiä. Muita huvituksia? Uiminen on ehdottomasti yhtä suosittua kuin jalkapallo. Tai ainakin vedessä seisominen. Lapset pulikoivat, teini-ikäiset halaavat rakastuneen näköisenä, aikuiset vain ovat vedessä. Vedessä on viileätä.

Auringon nousu ja lasku määrittelee silti elämän rytmin. Kuudesta kuuteen on valoisaa.

Antin albumissa uusia kuvia!

Menkää katsomaan uusia kuvia. Linkki Antin albumiin sivun oikeassa yläreunassa.

Yö viidakossa

Musta viidakon yö. Papukaijojen, tukaanien, jaguaarien, heinäsirkkojen, sammakkojen äänet. Käärmeet ja hämähäkit. Sivistys kaukana. Ei sähköä, ei taloja, ei WC:tä. Vain riippumatot ja se mitä viitsii viidakkoon kantaa mukanaan.
Out of Amazon.... Meidät vietiin moottoriveneellä kauas joen poukamaan ja jätettiin siihen. Vene lähti. Autio joki takana, edessä tiheä viidakko.

Ensimmäiset askeleet viidakossa.

Seurasimme Antoniota, intiaanioppasta. Rannalla aurinko porotti, mutta heti viidakkoon päästyämme tuli tiiviin sademetsän ikuinen hämärä, oli uskomattoman kuumaa ja kosteata. Jo pelkkä paikallaan seisominen sai puseron kastumaan hiestä, saati puolen tunnin kävely pientä kiemurtelevaa polkua - olimme kertakaikkiaan läpimärkiä. Edellisen yön ukkosmyrsky oli kaatanut kolme suurta puuta polulle - oli siinä kiipeämistä ja lisärasitusta läähättäville turisteille. Antonio kulki kevyesti intiaanin tavoin, risukaan ei rasahtanut hänen jalkojensa alla. Me taas arvelimme rapistelun karkottavan käärmeet, siksi talsimme reippaasti kuivia lehtiä ja oksia talloen. Jorge-opas puuskutti perässä kantaen ruokiamme.

Viritimme riippumattomme leirialueen ruokokattoiseen katokseen. Antonio kiersi etsimässä puita nuotioon, muut menimme vieressä olevaan vesiputoukseen suihkuun. Ihanaa vilpoisaa vettä!

Jorge Speedoissaan puuhailemassa Caipirinha-juomiamme. Taustalla riippumattomme - siis sänkymme.

Jorge valmisti Caipirinhat - paikallinen pontikka-lime-sokerisekoitus - ja istuimme nuotiolle kuivattelemaan vaatteitamme ja odottamaan nuotion hiilloksessa paistuvan kana-aterian kypsymistä. Kello 18 tuli pimeys ja viidakon äänet voimistuivat. Tähdet loistivat uskomattoman kirkkaina. Paratiisimainen olo, mutta kuten paratiisissakin.... lähdin hakemaan vettä kanisterista ja Jorge huusi hätääntyneenä ettei koskaan saa liikkua ilman taskulamppua - käärmeiden vuoksi. Onneksi ei osunut kohdalle.

Vaikka leiri ei ollut Karen Blixenin "Minun Afrikkani"-tapainen, jossa khakivaatteissa istutaan nauttimassa teetä posliinikupeista alkuasukaspalvelijoiden huiskutellessa palmunlehviä hyönteisiä hätyyttäen, nautimme illallisen oman perheen kesken, ja Jorge ja Antonio söivät mitä meiltä jäi yli. Tällaiseen tottuu ja lopulta se tuntuu aivan luonnolliselta.

Nautimme nuotion hiilloksessa grillattua herkullista kanaa. Ja tietysti Jorgen kassissa kulkenutta riisiä ja farofaa, sitä sahanpurua josta sekä Pia että minä pidämme aitojen brasilialaisten tavoin. Ateria ei ole ateria ellei ole riisiä ja farofaa. Sademetsän keskelläkään.

Oppaat Jorge ja Antonio syömässä. Posliinilautaset pestiin vesiputousjoessa.

Ruokailun jälkeen seurasimme Antoniota viidakkoon. Antonio yritti taskulampun valossa väijyä punaisina kiiluvia jaguaarin silmiä. Matkiessaan jonkun otuksen ääntä yrittäen houkutella eläimiä luoksemme sammutimme taskulamput ja olimme pilkkopimeässä viidakossa. Täytyy sanoa että todella toivoimme ettei nisäkkäät ryntää kiimaisina luoksemme. Useita mahdollisia epämiellyttäviä tilanteita tuli siinä pimeässä seistessä mieleen kuunnellessamme Antonion murinaa. Onneksi emme nähneet yhtään eläintä, vaikka sekä Antonio että Jorge vaikuttivat pettyneiltä kun eivät onnistuneet esittämään meille sellaista hienoa kokemusta. Olemme silti kaupunkilaisia joten pelkkä yöllinen tarpominen mitättömän kapeata sademetsäpolkua pitkin, ainoana turvana Antonion pitkä viidakkoveitsi, oli meille riittävän eksoottista.

Pimeyden tultua viidakossa ei ole paljon tekemistä. Sinnittelimme kello 21 asti hereillä. Sitten laitoimme verkkarit päälle - yö sademetsässä on kosteuden vuoksi viileä - ja nukahdimme viidakon ääniin. Aamuyöstä oli koleata, kosteus kietoutui ympärille kastellen puuvillaisen riippumaton, eikä verkkarit tuntuneet lämpimiltä.
Auringon noustessa - vaikkei aurinko viidakkoon näkynyt, tuli vain valoisaa - ilmakin lämpeni niin että shortsit oli oikea vaatetus hikiselle paluulle joelle.

Joella oli kuvankaunis aamumaisema. Olimme selviytyneet ehjinä ja onnellisina viidakon yöstä. Tunsimme itsemme Indiana Jonesin kaltaisiksi seikkailijoiksi.

Olimme kello seitsemän aamulla joen rannassa odottamassa että moottorivene hakee meidät veneeseemme aamiaiselle. Sademetsä takanamme näytti päivänvalossa ystävälliseltä. Unohtumaton kokemus!

Poika moottoriveneen kanssa hakee meidät sivistyksen pariin.

Piranjan kalastus on taitolaji

Piranjankalastaminen on taitolaji. Kaksi eksperttiä esittämässä oikeata hiottua tekniikkaansa.

Ruokaillessamme Jorge-opas kysyi Mikolta "do you like fish?". Mikko söi parhaillaan herkullista pirarucu-kalaa "yes, I really like fish". Sen jälkeen Jorge ryhtyi puuhaamaan erilaisia kalastusmahdollisuuksia Mikolle, joka Jorgen käsityksen mukaan suorastaan rakastaa kalastusta. Mikko ei tiedä juuri tylsempää harrastusta, puhumattakaan Piasta ja minusta. Tästä opimme että joka kielessä pienet, usein turhilta tuntuvat lisäsanat ovat tärkeitä. Jorge luuli kysyneensä "Do you like to fish?", "pidätkö kalastamisesta" kun taas Mikko ymmärsi "do you like fish" kuten suomalaisen kouluenglannin oppinut ymmärtää - "pidätkö kalasta?".

Koska veneen henkilökunnan ja etenkin oppaan pääasiallinen tehtävä oli toteuttaa jokainen toiveemme, meillä oli suuria vaikeuksia saada Jorge luopumaan kalaretkien järjestämisestä Mikolle. Päädyimme kompromissiin. Pyydystämme piranjoja.

Piranja-kalastus on Amazonilla yksi tärkeimpiä turistin viihdytystapoja, samoin kuin kuivatut ja kiiltäväksi lakatut piranjat ovat varmasti Amazonasin tärkein vientiartikkeli. Tuskin on matkailijaa jonka kapsekissa ei moista irvistelijää ole. Meilläkin on niitä useampia.

Vene pysähtyi Anavilhanas-saariston aution saaren rannan tuntumaan paikkaan johon oli kaatunut puita. Voi olla että kaatuneiden puiden alle oli viritetty verkko joka piti piranjat paikallaan, mutta ei sillä väliä. Jorge toi onget ja rupesimme kalastamaan kannelta. Koukkuun lihanpala, vettä loiskutetaan vavalla jotta piranjat saadaan vireystilaan, siima veteen. Sen jälkeen olisi pitänyt nykäistä piranja saaliiksi.

Minne se piranja nyt oikein katosi? Lihakimpale on kadonnut, samoin kala...

Piranjat söivät kiltisti lihakimpaleemme mutta varoivat koukkua. Emme saaneet yhtään kalaa. Jorge taas vetäisi piranjan toisensa jälkeen ja oli itseensä kovin tyytyväinen. Hyvä niin, saimme maistaa hyvää ja taatusti tuoretta kalaa. Kokki valmisti suurimman, 25-senttisen pullean piranjan meille lounaaksi. Olikin todella hyvää.

Jorgen pienin piranja. Kyllä niitä kaloja joessa oli... tätä emme kuitenkaan syöneet.

Kalastus on kieltämättä tylsää mutta olisi silti ollut hauska saada joku verenhimoinen sintti. Tulipa sentään ruokittua kaloja puolella kilolla naudanlihaa.

Jokiristeily ylimalkaisesti kerrottuna

Tyytyväiset jokiristeilijät Rio Negron rantatöyräällä.

Mikko ja pojat olivat Amazon Explorersin järjestämällä jokiristeilyllä viime marraskuussa ja olivat siihen todella tyytyväisiä. Valitsimme saman matkanjärjestäjän ja saman ohjelman. Tosin ohjelmat aina hieman muuttuvat, tulee yllättäviä tilanteita - vettä pitää hakea jostain kylästä tai munia maitohyytelöä varten. Tai veneen moottori ei kestäkään niin pitkää matkaa kuin oli aiottu.

Risteilyaluksemme rantautuneena. Matkustajat kapuavat intiaanikylästä alas rantaan.

Amazon Explorers on toiminut vuodesta 1965 ja kuten muutkin matkanjärjestäjät, räätälöivät ohjelmat matkustajien toivomusten mukaisesti. Kaikki ei silti ole mahdollista. Vain tiettyihin intiaanikyliin voi mennä, useimpiin tarvitaan viranomaisten lupa. Amazon on suojeltua aluetta, minne vain ei leiriydytä. Turistille on koettavaa muutenkin riittävästi, ei ole tarkoitus löytää ennenkulkemattomia reittejä tai etsiä heimoja jotka eivät ikinä ole kohdanneet valkoista miestä. Sellaiset seikkailut olisivat kokemattomalle kulkijalle suoranainen itsemurha. Amazon on täynnä myrkyllisiä käärmeitä, hämähäkkejä, kasveja ja puita puhumattakaan alligaattoreista, jaguaareista tai kaloista.

Termiitit eivät ole myrkyllisiä, mutta inhottavia.

Alukset eivät ole luksusveneitä. Amazon Explorersilla on kolme venettä, yksi suuri, meidän veneemme ja pienempi vene päiväretkiä varten. Meidän veneessä oli kaksi hyttiä joissa oli kerrossängyt. pedit neljälle hengelle. Miehistö - veneen kuljettaja, kokki ja moottorimies / apupoika ja opas nukkuivat ilmeisesti keulassa riippumatoissa. Turistit voivat myös nukkua yläkannelle viritetyissa riippumatoissa, joka on taatusti mukavampaa kuin kuumissa ahtaissa hyteissä.

Matkustaminen jokilaivalla on varsin leppoisaa.

Kävimme katsomassa jokaiselle turistille pakollisen jokien kohtaamisen. Siis sen kun musta, hitaasti virtaava Rio Negro-joki ja mutainen, nopeasti virtaava Solimoes kohtaavat ja kulkevat pari kilometriä rinnakkain eri virtausnopeudella niin että joessa on selvä väriero. Kaksi jokea yhdessä joessa. Nyt korkean veden aikana kohtalaisen reipas tuuli oli kuitenkin sekoittanut veden pinnan eikä väriero ollut selkeä viiva.

Samaan pakolliseen kuvioon kuuluu myös Amazonin jättilumpeiden ihastelu. Lumpeet ovat kukassaan vain yöllä tiettyina aikoina vuodessa, päivisin katsotaan suuria repaleisia lumpeenlehtiä - ei kovin mielenkiintoista.

Yhden yön vietimme hylätyssä viidakkomajatalossa. Emme päässeet selville onko majoitus toiminnassa vai ei. Meidät vain vietiin sinne ja kysyttiin haluammeko olla yön siellä tai veneessä. No, hylätyt viidakkomajat kai pitää kokea. Paikasta vastasi pariskunta, ketään muita ei ollut. Kello 18 jälkeen päiväntasaajalla on pimeätä - generaattorilla tehtiin sähköä kello 18-23, sen jälkeen olimme taskulamppujen varassa. Tai oikestaan jo ennen sitä. Huolimatta hyttysverkoista, valo houkutteli pieniä itikoita lautalattioiden ja -seinien raoista sisään. Yö oli kostea ja kuuma. Lakana takertui nihkeään ihoon. Jokaisessa pikkumökissä oli alkeellinen kylpyhuone, ruskea vesi johdettiin joesta. Suihku tuntui ihanalta aamulla. Joessa ei suositeltu uimista. Pistäviä stingray-kaloja on liikaa.

Kuusi kahden hengen koppia maksaville vieraille... Kaikenlaiseen sitä joutuukin!

Yöllinen alligaattorinmetsästys pienellä moottoriveneellä oli mahtava. Alligaattoreita emme löytäneet, mikä ei haitannut ollenkaan. Itse ajelu lämpimässä, tyynessä pimeydessä oli aivan upea. Pimeässä tuli vastaan pieniä veneitä ja kanootteja, taskulamppujen valossa liikkuen kuten mekin. Pehmeän kostea yön lämpö kietoutui lempeästi ympärille, tähdet loistivat pilvettömällä taivaalla.

Odotetuin ohjelmanumero oli viidakossa nukkuminen. Siihen tarvittiin paikallinen intiaaniopas. En tiedä oliko leirialue intiaanikylän alueella vai mikä sopimus Amazon Explorersillä on kyseisen kylän kanssa. Mutta vaikka oma oppaamme, Jorge, oli aikanaan opastanut Jennifer Lopezia ja Val Kilmeriä heidän kuvatessaan Anaconda-elokuvaa, emme aivan luottaneet Jorgen selvitymistaitoihin. Jorge puhui aivan liikaa siitä mitä kaikkea oli oppinut katsoessaan Discovery-kanavaa televisiosta. Paikallisen intiaanin mukanaolo tuntui turvalliselta.

Tytär ja äiti iltanuotiolla vesiputousuinnin jälkeen sademetsän pilkkopimeässä yössä . Mikon hikiset vaatteet somasti kuivumassa. Intiaaniopas Antonio - taustalla - puuhaili koko ajan jotain.

Kävimme yhdessä monista jokivarren kylistä. Siellä asui kolmisenkymmentä perhettä. Oli presbyteerikirkko, jalkapallokenttä, koulu ja maniokkipeltoja. Varsinainen elanto saadaan vierailevista turisteista. Jokainen perhe valmistaa koruja ja puhallusputkia myytäväksi. Materiaali saadaan luonnosta - erilaisia siemeniä ja kalansuomuja koruihin, puhallusputkiin bambunruokoa.

Kylän presbyteerikirkko, jumalanpalvelus alkamassa. Viereiset kylät olivat katolisia.

Matkanteko veneellä oli hidasta. Maisemat ovat jotakuinkin samoja, kylät ovat piilossa rannan puiden takana. Veden vaihteleva korkeus pakottaa asumaan kaukana rannasta, mahdollisimman korkealla. Se mikä nyt oli upeata valkoista hiekkarantaa, on syvällä joen pohjassa mustan veden alla näkymättömissä kesäkuussa.

Puolen vuoden kuluttua tällä hiekkarannalla ei kävellä. Vesi nousee yli rinteiden puolivälin.