Yö viidakossa

Musta viidakon yö. Papukaijojen, tukaanien, jaguaarien, heinäsirkkojen, sammakkojen äänet. Käärmeet ja hämähäkit. Sivistys kaukana. Ei sähköä, ei taloja, ei WC:tä. Vain riippumatot ja se mitä viitsii viidakkoon kantaa mukanaan.
Out of Amazon.... Meidät vietiin moottoriveneellä kauas joen poukamaan ja jätettiin siihen. Vene lähti. Autio joki takana, edessä tiheä viidakko.

Ensimmäiset askeleet viidakossa.

Seurasimme Antoniota, intiaanioppasta. Rannalla aurinko porotti, mutta heti viidakkoon päästyämme tuli tiiviin sademetsän ikuinen hämärä, oli uskomattoman kuumaa ja kosteata. Jo pelkkä paikallaan seisominen sai puseron kastumaan hiestä, saati puolen tunnin kävely pientä kiemurtelevaa polkua - olimme kertakaikkiaan läpimärkiä. Edellisen yön ukkosmyrsky oli kaatanut kolme suurta puuta polulle - oli siinä kiipeämistä ja lisärasitusta läähättäville turisteille. Antonio kulki kevyesti intiaanin tavoin, risukaan ei rasahtanut hänen jalkojensa alla. Me taas arvelimme rapistelun karkottavan käärmeet, siksi talsimme reippaasti kuivia lehtiä ja oksia talloen. Jorge-opas puuskutti perässä kantaen ruokiamme.

Viritimme riippumattomme leirialueen ruokokattoiseen katokseen. Antonio kiersi etsimässä puita nuotioon, muut menimme vieressä olevaan vesiputoukseen suihkuun. Ihanaa vilpoisaa vettä!

Jorge Speedoissaan puuhailemassa Caipirinha-juomiamme. Taustalla riippumattomme - siis sänkymme.

Jorge valmisti Caipirinhat - paikallinen pontikka-lime-sokerisekoitus - ja istuimme nuotiolle kuivattelemaan vaatteitamme ja odottamaan nuotion hiilloksessa paistuvan kana-aterian kypsymistä. Kello 18 tuli pimeys ja viidakon äänet voimistuivat. Tähdet loistivat uskomattoman kirkkaina. Paratiisimainen olo, mutta kuten paratiisissakin.... lähdin hakemaan vettä kanisterista ja Jorge huusi hätääntyneenä ettei koskaan saa liikkua ilman taskulamppua - käärmeiden vuoksi. Onneksi ei osunut kohdalle.

Vaikka leiri ei ollut Karen Blixenin "Minun Afrikkani"-tapainen, jossa khakivaatteissa istutaan nauttimassa teetä posliinikupeista alkuasukaspalvelijoiden huiskutellessa palmunlehviä hyönteisiä hätyyttäen, nautimme illallisen oman perheen kesken, ja Jorge ja Antonio söivät mitä meiltä jäi yli. Tällaiseen tottuu ja lopulta se tuntuu aivan luonnolliselta.

Nautimme nuotion hiilloksessa grillattua herkullista kanaa. Ja tietysti Jorgen kassissa kulkenutta riisiä ja farofaa, sitä sahanpurua josta sekä Pia että minä pidämme aitojen brasilialaisten tavoin. Ateria ei ole ateria ellei ole riisiä ja farofaa. Sademetsän keskelläkään.

Oppaat Jorge ja Antonio syömässä. Posliinilautaset pestiin vesiputousjoessa.

Ruokailun jälkeen seurasimme Antoniota viidakkoon. Antonio yritti taskulampun valossa väijyä punaisina kiiluvia jaguaarin silmiä. Matkiessaan jonkun otuksen ääntä yrittäen houkutella eläimiä luoksemme sammutimme taskulamput ja olimme pilkkopimeässä viidakossa. Täytyy sanoa että todella toivoimme ettei nisäkkäät ryntää kiimaisina luoksemme. Useita mahdollisia epämiellyttäviä tilanteita tuli siinä pimeässä seistessä mieleen kuunnellessamme Antonion murinaa. Onneksi emme nähneet yhtään eläintä, vaikka sekä Antonio että Jorge vaikuttivat pettyneiltä kun eivät onnistuneet esittämään meille sellaista hienoa kokemusta. Olemme silti kaupunkilaisia joten pelkkä yöllinen tarpominen mitättömän kapeata sademetsäpolkua pitkin, ainoana turvana Antonion pitkä viidakkoveitsi, oli meille riittävän eksoottista.

Pimeyden tultua viidakossa ei ole paljon tekemistä. Sinnittelimme kello 21 asti hereillä. Sitten laitoimme verkkarit päälle - yö sademetsässä on kosteuden vuoksi viileä - ja nukahdimme viidakon ääniin. Aamuyöstä oli koleata, kosteus kietoutui ympärille kastellen puuvillaisen riippumaton, eikä verkkarit tuntuneet lämpimiltä.
Auringon noustessa - vaikkei aurinko viidakkoon näkynyt, tuli vain valoisaa - ilmakin lämpeni niin että shortsit oli oikea vaatetus hikiselle paluulle joelle.

Joella oli kuvankaunis aamumaisema. Olimme selviytyneet ehjinä ja onnellisina viidakon yöstä. Tunsimme itsemme Indiana Jonesin kaltaisiksi seikkailijoiksi.

Olimme kello seitsemän aamulla joen rannassa odottamassa että moottorivene hakee meidät veneeseemme aamiaiselle. Sademetsä takanamme näytti päivänvalossa ystävälliseltä. Unohtumaton kokemus!

Poika moottoriveneen kanssa hakee meidät sivistyksen pariin.