Kylä

Amazonas-osavaltion 2.8 miljoonasta asukkaasta 60% asuu Manauksen alueella. Loput 40% on levittäytynyt jokivarsille kyliin ja kaupunkeihin, vaikka alue onkin harvaan asuttu.

Joella asuu kaikenlaisia ihmisiä. Eivät kaikki kylät ole intiaanien asuttamia, eivätkä intiaanitkaan ole välttämättä intiaaneja. Kuten kaikkialla Brasiliassa, rodut sekoittuvat sulavasti.

Jokiristeilyllämme poikkesimme intiaanikylään. Kylä oli kuuden tunnin laivamatkan päässä Manauksesta, ja yhteysalus kulkee joka päivä Manaukseen – eivät kylät ole eristyksissä. Generaattoreilla saadaan sähköä, kaupungista ostetaan vaatteet, jääkaapit ja televisiot, lääkäri käy kerran viikossa ja lapset käyvät koulua.

Pia ja minä katsomme kylän koulua.

Kyliä on vieri vieressä. Vedenkorkeuden noususta ja laskuista johtuen kylät ovat mahdollisimman korkealla, eikä niitä useinkaan näe joelta. Sitäpaitsi, mitä korkeammalle voi kylän perustaa, sitä enemmän sinne tuulee eikä kuumuus tunnu niin tukalalta. Ilmastointia lautarakennuksissa ei sentään ole. Kylät ja kodit ovat meidän silmin alkeellisia.

Kylässä asui kolmisenkymmentä perhettä. Koulussa oli kaksi opettajaa ja opetus oli kahdessa vuorossa, aamuvuoro ja iltapäivävuoro.
Oppilaiden luokkakuva ja nimet.

Jorge-opas sanoi että oppilaita kuljetetaan koulubussilla kouluun, mutta en nähnyt tietä enkä sunnuntaina koulubussiakaan. Kai se bussi silti kulkee. Vaikka luulisi että kanootilla jokea pitkin pääsee nopeammin siirtymään paikasta toiseen.

Pikkutytöt ovat innokkaimpia varaamaan parhaat paikat kirkossa. Punapaitainen mies on pappi, bändi virittelee soittimiaan.

Presbyteerit ovat viime vuosikymmeninä tehneet käännytystyötä niin tehokkaasti että monet aiemmin katoliset kylät ovat kääntyneet presbyteereiksi. Emme osallistuneet sunnuntain jumalanpalvelukseen, mutta emme voineet olla kuulematta papin paatoksellista puhetta. Kylän generaattorit toimivat täysillä, kirkkobändi soitti sähköisiä laitteitaan ja kaiuttimet toimivat niin että saarna ja musiikki taatusti kuului niillekin jotka eivät vaivautuneet kirkkoon asti. Tunnelma oli totisesti toinen kuin hillityssä Lower Merionin Presbyteerikirkossa Philadelphiassa. Mutta pukeutumiseen kiinnitettiin yhtä paljon huomiota. Pitkät housut pojilla ja miehillä, naiset ja tytöt mekoissa. Hiukset märkinä pesun jäljiltä.

Yksivuotias Valeria kodissaan valmiina kirkkoon.

Jorge näyttää meille talon takapihan aitauksessa olevia apinoita.

Maanviljelystä harrastetaan sen verran että pysytään omavaraisina, kanoja ja muita siipieläimiä on. Apinoita voi syödä, samoin alligaattoreita ja joki on täynnä kaloja.

Yksi kylän johtomiehistä esittää puhallusputken toimintaa. Jokainen perhe askartelee siemenistä koruja, bambunruokoisia puhallusputkia ja pieniä puisia esineitä ja myy niitä turisteille tässä kaupparakennuksessa. Kuvassa näkyvät loossit ovat perheiden kauppoja.

Puhallusputkella voi tosiaan ampua nuolia ja niillä osuu ilmeisen tarkasti maaliin!
Olihan se puhallusputki ostettava. Taustalla kyläläisten koteja.

Pialla on siemenistä tehdyt kauniit korvakorut.

Huvituksia? Kirkon ja koulun lisäksi tietysti jalkapallo. Keskellä kylää on valtava, hyvin leikattu ruohokenttä. Työnnettävällä ruohonleikkurilla koko kylän ja kentän nurmikon leikkaaminen on kova työ.

Jalkapallokenttä on valtava ja ruoho on huolellisesti leikattu. Sunnuntain peli alkaa päivän kuumimpaan aikaan kello 13. Tai suunnilleen silloin.

Samoin talohökkeleiden edustat oli lakaistu, roskia ei näkynyt. Alkeellista mutta siistiä. Lapsille on keinuja, trampoliininkin näin. Barbeja ja pehmoeläimiä. Muita huvituksia? Uiminen on ehdottomasti yhtä suosittua kuin jalkapallo. Tai ainakin vedessä seisominen. Lapset pulikoivat, teini-ikäiset halaavat rakastuneen näköisenä, aikuiset vain ovat vedessä. Vedessä on viileätä.

Auringon nousu ja lasku määrittelee silti elämän rytmin. Kuudesta kuuteen on valoisaa.