Capucchino

João kiskoo vasikan irti lehmän utareista

Ratsastusvaelluksella asuimme karjatilalla. Härät ja sonnit ja lehmät ovat ulkona vuoden ympäri, niin talvipakkasissa ja lumimyrskyissä kuin kesän kuumuudessakin. Ratsastaessa lehmiä putkahti esiin mitä erikoisimmissa paikoissa ja hirvittävissä paikoissa kiemurtelivista karjapoluista saattoi päätellä ettei lehmät kärsi korkeanpaikankammosta. Ei muuten myöskään gauchot... oli hetkiä jolloin yritin huutaa edelläkulkijoille että en pysty jatkamaan. Mutta mitä teet 10 cm leveällä polulla lähes pystysuoralla jokipientareella? Alas on sadan metrin pudotus valkoisena vaahtoavaan virtaan, ylös ainakin saman verran. Käännytkö polulla? Hyppäätkö hevosen selästä? Minne?

Katsoin ylärinteeseen, keskityin tasaiseen hengitykseen. Oli pakko luottaa hevoseen märällä, kivikkoisella pikkupolulla. Edellä ratsastava gaucho poltteli nautiskellen tupakat samoilla jyrkänteillä joille kuvittelin elämäni päättyvän.

João lypsää maidot kahvimukiin, äitinsä Rosi pitelee tarjottimella kuppeja ja kahvitermaria

Se capucchino. Kun lehmällä on vasikka, lehmällä on maitoa. Sitä maitoa karjatilalla käytetään. Maito lypsetään käsin kulhoon, kaadetaan pulloon ja pullo satulalaukkuun. Tai pestyyn Coca Cola-pulloon ja viedään pojalle kaupunkiin Urubiciin. Aamulla erikoisherkku oli makea kahvi vastalypsetyn maidon kera, utareesta suoraan kuppiin. Kaupunkilaiselle ajatus tuntui oikeastaan vastenmieliseltä, tölkkimaito kun on meistä ihan kiva juttu. Mikko selvisi koko hommasta kun ei juo kahvia (mitä sitten jaksettiinkin ihmetellä), mutta minä join navetassa camargo´ni, utaremaitokahvini. Söinhän muinoin viidakkoretkellä elävän toukankin - mainostettiin proteiinipitoiseksi ravinnoksi jos sattuisi eksymään sademetsään.

Mainiota maitokahvia

Maitokahvi oli, ihan vilpittömästi - todella hyvää! Parempaa kuin pulleat Amazonin toukat. Sääli ettei Mikko juo kahvia.