Ratsastusvaellus etelässä

Pääsiäisviikon olimme etelässä, siis Brasilian syksyssä. Florianópoliksen kentällä oli vastassa poika joka heilutteli lappua "Karina e Nikko". Mikkoa ei täällä ymmärretä nimeksi.

Olimme tulleet yökoneella Manauksesta São Pauloon josta oli jatkolento vielä etelämmäksi. Reilun kolmen tunnin ajo serpentiiniteitä Urubiciin rämisevällä Toyota Hilux-pick up'illa nukutti kun kuskikaan ei ollut järin puhelias. Vaitelias poika jätti meidät Urubici Park Hotelliin, respasta saimme huoneen avaimen ja telkkarin kaukosäätimen. Telkkarista tuli suosittuja brasilialaisia saippuasarjoja - noveloita - ja katolista jumalanpalvelusta. Pitkäperjantai. On siis paikkoja joissa BBC tai CNN ei näy. Olimme Santa Catarinan vuoristossa. Miten ihmeessä me tänne päädyimme!

Peter tuli hotelliin. Myönnän, olimme kiitollisia kun löytyi joku englantia puhuva joka tuntui vielä tietävän miksi olemme Urubicissa. Peter oli meitä hieman vanhempi möhömahainen, viiksekäs, Brasiliassa 32 vuotta asunut saksalainen. Peterin seurassa menimme Elvion ja Rosin kotiin lounaalle. Elvio on karjatilallinen, gaucho, ja tulee olemaan ratsastava oppaamme viikon ajan. Rosi laittaa eväät ja ruokkii meidät. Peter tulee ratsastamaan kanssamme koko ajan.
Fazenda jossa asuimme

Lounaalle kerääntyi myös Elvion ja Rosin poika João - jonka tunnistimme vaiteliaaksi kuskiksemme - vaimonsa ja vauvansa kanssa. Joãon sairaanhoitajasisko Rosannakin saapui kohta Florianópoliksesta pääsiäisen viettoon. Katsoimme Urubicin kolme nähtävyyttä - muinaiset kalliopiirrokset, omenatarhan ja katolisen kirkon. Ostimme hevostarvikekaupasta tyylikkäät gaucho-saappaat, lierihatut ja liivit. Illalla söimme hotellissa Peterin, Rosin ja Rosannan kanssa. Hotellin ravintolan omisti Rosin sisko, jokainen tarjoilija oli siskonpoika tai veljentyttö tai serkku. Menimme aivan sekaisin sukulaisissa. Kaikki kättelivät ja esittäytyivät meille. Kaikki oli suunnilleen samannäköisiä.

Aamulla hotelliaamiaisen jälkeen menimme Elvion äidin kotiin jonne oli kerääntynyt Rosanna, Joãon vaimo vauvoineen, Rosin toinen sisko, Elvio, Rosi ja tietenkin Elvion äiti. Söimme hieman lisää aamiaista ja lähdimme matkaan.

Tavallaan ratsastaminen oli helppoa. Istuimme hevosen selässä ja hevoset lipsuttelivat ja kipusivat kivikkoista kapeata ränniä ylös kukkulalle. Hevoset oli täysverisiä criolloja, tunnettuja uskomattomasta kestävyydestään ja varmoista jaloistaan. Tämä rotu on vuosisatojen aikana kehittynyt juuri Argentiinan ja Brasilian kivikkoisille vuorille ja tasangoille. Gauchojen hevosia, karjanajoon sopivia, hevosia jotka eivät nuupahda kesken matkaa.

Peter, Elvio ja Mikko karjanajossa

Tällaista se oli joka päivä. Seitsemän ratsastuspäivää. Lähdimme matkaan 8-9 maissa aamulla, tulimme takaisin 17-18.30. Lounas oli matkalla, viritettiin nuotio, keitettiin kahvit, pohdittiin mitä ihmettä Mikko voisi juoda kun se ei juo kahvia, käristettiin lihakimpale, syötiin juustoa ja juotiin ternimaitoa.

Elvio lounaalla

Vesi saatiin vuoripuroista. Karjatiloillakaan ei muuta vettä ollut. Yhden yön nukuimme pousadassa, majatalossa, kolme yötä Elvion ja Rosin sukulaisten karjatilalla, kolme yötä Rogérion ja Saleten pousada-karjatilalla. Ratsastamasta tultuamme joimme kahvit kakkujen kera, sitten olikin kohta illallinen. Sen jälkeen ei juuri muuta jaksanut kuin nukahtaa. Mikko ja Rosi fazendalla

Ratsastus oli upeata. Ei vauhdikasta laukkaa ympäri peltoja, vaan todella vaellusta. Kuten murtomaahiihto tai Lapissa tarpominen. Maasto on vaikeakulkuista, vuoret ylettyvät 1800 metrin korkeuteen, Urubicin kaupunki on 900 metrin korkeudessa. Jokainen vuorenhuippu oli kuin olisi Mt. Everestin saavuttanut, työn takana. Jokaiselta huipulta aukeni upea maisema. Ja vaikka saman laakson näki seuraavalta huipulta, se näytti aivan toiselta. Jokia, niiden ylityksiä, puroja, karjaa, naapureita karjatiloillaan ja naapureiden kanssa jutustelua, tiheätä metsää jota Elvio raivasi viidakkoveitsellään niin että pääsimme käsivarret naarmuilla, sääret mustelmilla hevosten kanssa liikkumaan.

Elvio ja machete, viidakkoveitsi

Ei tämä ollut pikkutyttöjen puuhaa. Ei mitään hevosten halimista. Tällainen ratsastus on tosimiesten toimia. Gauchojen hevoset eivät ole lemmikkejä. Ilman hevosia ei tiloilla voi liikkua. Välillä mietin pitäisikö minun siirtyä lieden ääreen eikä väistellä puiden oksia ja kuunnella miesten juttuja.

Karjatilojen alkeellisuus yllätti. Sitä kuvitteli että kun kaveri omistaa 600 hehtaaria maata ja 300 päätä karjaa, sitä asutaan kuten Dallas-tv-sarjassa tai edes kuten Bonanzassa. Mutta ei. Nämä gauchot ovat jotenkin lappalaisia. Karjatilat oli lautahökkeleitä jotka ulkoapäin näyttivät hylätyiltä ja lahonneilta. Vain pihalla olevasta lautasantennista saattoi päätellä oliko kyseessä karjatila vai lato. Ladoissa ei ole telkkareita. Silti, fazendamajoitus oli kelvollinen. Taloista löytyi WC ja suihku. Tuli lämmintä vettäkin.

Lämmitystä taloissa ei silti ollut. São Joaquimin kansallispuisto on Brasilian kylmintä seutua. Talvella on pakkasta ja lunta. Nyt syksyllä yölämpötila laski kymmeneen asteeseen. Sitä vaan kasattiin peittoja lisää. Karaistuneet gauchot eivät ymmärrä ovien sulkemista. Sisälämpötila ei päässyt koskaan nousemaan yli 14 asteen kun ovet retkotti aina auki. Peterin kanssa yritimme niitä sulkea, mutta paikallisten mielestä ovien sulkeminen on turhaa koska kohta mennään ulos tai joku tulee sisään ja ovi pitää avata. Toppatakit ovat sisällä kätevät, villapaidat hyviä, mutta varvassandaalit paljaissa jaloissa on kotijalkineet.

Opimme paljon. Tajusimme että brasilialaiset ovat kuten amerikkalaiset - suuren maan kansalaisia. Kaikki erilaisia. Vuoriston brassit olivat tyystin toisenlaisia kuin Manauksessa jotka taas ovat aivan erilaisia kuin São Paulolaiset. Brasilia on niin suuri ja niin väkirikas, että ihmisiä on joka lähtöön. Gauchot puhuvat paljon mutta eivät metelöi. Gauchot eivät koreile. Kauneusleikkaukset ja rasvaimut ovat käsittämätön ajatus niillä korkeuksilla. Huulipuna kuuluu juhliin. Manikyyri? Mikä se on?

Minulla on hiuksissa kahta väriä, ihan normaali juttu Suomessa ja Manauksessakin. Salete tuijotti hiuksiani ja kysyi miten saan ne kaksivärisiksi.
- "En tiedä, minä vain istun, kampaaja tekee työn."
En tajunnut kysymystä. Eihän Salete käy kampaajalla. Karjatila on kaukana vuoristossa.