Uusi blogiosoite

Mikko jo meni avaamaan uuden blogiosoitteen, Tapahtuu Tamil Nadussa. Sen päivitystä ei vielä ole varsinaisesti aloitettu. Haluan vielä kirjoittaa pienen yhteenvedon Brasiliasta Ponta Negraan. Ehkä se onnistuu kun ainakin maantieteellinen etäisyys on liki puolet maapalloa!

Henkinen etäisyys ei vielä ole niin suuri. Kotiapulaiselle aloitan helposti puhumaan portugaliksi "...tem uma coisa..." ja menen sekaisin kielissä.

HYVASTIT BRASILIALLE

Kirjoitan tata Manauksen lentokentan loungessa, Sala Vipissa. Sala Vipi... olen aina hymistellyt tuota sanaa mielessani, nyt tulee kyyneleet silmiin. Intiassa ei varmasti ole Sala Vipia.

Viisi matkalaukkua on tsekattu, odotamme Sao Paulon koneen lahtoa. Olemme todella lahdossa pois Manauksesta ja Brasiliasta. En oikein tieda mita ajatella tai mita kirjoittaa. Kaikki on hyvin omituista.

Michelle jai kotiimme vahdiksi, muuttomiehet tulevat iltapaivalla pakkaamaan loput tavaramme lentorahtiin. Kotimme oli edelleen kaunis, koska olimme vuokranneet sen kalustettuna, mutta se jai sinne steriilina, ei-kenenkaan-kotina. Kaikki omat tavaramme, valokuvat ja taulut ja koriste-esineet olimme kasanneet makuuhuoneisiin pakattavaksi.

Haikeutta, epavarmuutta tulevasta, innostusta ja uteliaisuutta tulevasta, surua, luopumisen vaikeutta, uuden odotusta... en tieda. Kaikenlaista tulee mieleen, yksittaisia hetkia Manauksen ajasta, hyvia ja huonoja.

Me muutamme nyt Intiaan.

Takaisin viidakosta

Saimme vieraamme takaisin viidakosta. Kolme päivää pienellä jokipurkilla, yksi yö kannella riippumatoissa sateen ropinaa kuunnellen, toinen yö viidakossa, riippumatoissa tietenkin.


Vaikka Antti ja Ilkka olivat tehneet kaksi vuotta sitten vastaavan matkan, tämä oli erilainen. Vene oli toinen, opas nuorempi, sadetta enemmän, reittikin hieman eri. Mutta palvelu oli yhtä hyvä kuin viimeksi - kolmea asiakasta kohden oli yksi varsinainen opas ja viidakkoyöpymistä varten lisäksi intiaaniopas, kokki, veneen ohjaaja ja konemies / moottoriveneen kuljettaja. Moottoriveneellä pääsee kalastamaan ja noukkimaan yön pimeydessä kaimaaneja, niitä Amazonin krokotiilejä.

Ilkka ja kaimaanin pentu. Huomaa Ilkan tyylikkäät pyjamahousut - kaikki tietävät, että viidakossa on kuuma, joten Ilkkakaan ei ottanut muita pitkiä housuja mukaan.

Viidakkoyöpymisellä mutanttikärpäset hyökkäsivät, opas eksyi ja kameran linssisuojus katosi. Tällaisissa tilanteissa intiaanioppaista on hyötyä. Antonio löysi sekä oppaan ja kaksi kameran linssisuojusta! Pikkuesineen löytäminen tiheästä viidakosta on kaiken järjen mukaan mahdotonta. Viiden metrin päästä ei toista ihmistä enää näe vaikka kuulee äänen, maa on täynnä pudonneita puunlehtiä eikä aurinko pääse tiheän kasvuston läpi valaisemaan paikkoja.


Ja mutanttikärpäset olivat vaarattomia. Vain surisivat ja purivat ja katosivat.

Jokiristeilylle viidakkoon

Tänään Antti, Ilkka ja Riikka lähtivät kolmen päivän jokiristeilylle. Olimme kello yhdeksän aamulla lähilaiturilla. Venettä ei näkynyt. Jokilaivaan lastautui turisteja päivämatkalle ja sitten jäimme laiturille yksin.

Kaupungin suunnasta puuskutti pieni vene ja kiinnittyi laituriin. Siellä oleva englantia puhuva opas sanoi odottavansa kolmea japanilaista eikä meidän nuoret kelvanneet. Ei niitä japanilaisia näkynyt.

Opas tarkisti papereitaan. Olihan se oikea paatti. Suomalaiset nimet ovat brasseista silkkaa japania.

Formulamestaruus vietiin viekkaudella

Lähdimme hotellista aamulla yhdeksältä, ensin hakemaan toimistolta Salcompin Formula-t-paidat ja lippikset.

Formulakisoissa ei ole numeroituja paikkoja. Jos suurempi jengi, kuten vaikka kaksi ihmistä, haluaa istua vierekkäin, on mentävä ainakin neljä tuntia ennen kisoja paikalle varaamaan paikat. Ja pidettävä ne ettei kukaan vie. Ja sitten odotetaan että kisat alkaa.

Huolimatta korkeista lipun hinnoista, kisapaikalla tarjoilu on vaatimatonta. Olutta ja muita virvokkeita, hot dog tai kuivahko sämpylä. Ferrari-talli myy kalliita Ferrari-puseroita ja lippiksiä, Interlagos-kisapaikka omiaan. Ainakin intohimoisia Ferrari-kannattajia on niin paljon, että Ferrarin punaiset tavarat loppuivat paljon ennen kisoja.

Kisapaikka ei ole hieno. Ja kun ollaan Brasiliassa, kaikkea voi sattua. Edellisenä päivänä aika-ajoissa yleisö-WC:t eivät toimineet laajemman putkivaurion vuoksi. Vika saatiin korjattua vasta juuri ennen varsinaisen kisan alkua. Työvoima on onneksi halpaa ja sadat siivoojat kantoivat ämpäreissä vettä täyttäen pyttyjen vesisäiliöitä.

Ja sitten ajo alkoi. Sao Paulon oma poika Felipe Massa lähti paalupaikalta ja piti ykköspaikkansa kisan loppuun. Ajo kesti noin 1.5 tuntia ja suunnilleen koko ajan seistiin, eikä sitä kauan varattua penkkiä lopulta tarvinnut. Formula-autot pitävät hirveätä meteliä. On pakko pitää korvatulppia. Korvatulpista huolimatta pystyi kuulemaan selostusta joka oli pelkästään portugaliksi. Vierustoverin puhetta ei kuullut.

En erottanut autoja toisistaan. Opin Massan Ferrarin mutten Hamiltonin McLareniä. Mikko saa kännykkäänsä nettiyhteyden ja luimme MTV3-internetsivuilta päivitettyä tilannetta suomeksi. Brasilialaisetkin tuntuivat turvaavan kisan ulkopuoliseen selostukseen, useimmilla oli joku kuuloke toisessa korvassa, toisessa korvatulppa.

Samaa rataa ajettiin 70 kertaa ympäri. Viimeisellä kierroksella Hamilton ohitettiin ja kaikki hurrasivat Massan ja Ferrarin maailmanmestaruutta! Mekin heilutimme vimmatusti Brasilian ja Suomen lippujamme. Yhtäkkiä kuvaruudusta näkyi kuinka Hamilton meni Timo Glockin ohi. Hyytävä hiljaisuus. Kuka on voittaja? Kuvaruudulla Massan perhe ja talli riemuitsi, edessämme olevalla McLarenin varikkopaikalla juhlittiin.

Sateen todennäköisyys oli ollut niin suuri että tallit olivat päätyneet viime metreillä vaihtamaan sadekelin renkaat. Mutta ei Toyota. Sade tuli, Toyotan auto hyytyi, Hamilton ohitti ja ajoi viidenneksi jolla voitti viekkaudella maailmanmestaruuden. Jotain hämärää siinä kyllä oli.

Voittoseremoniaa ei jääty katsomaan. Felipe Massa nieli kyyneleitä kuvaruudulla, mitä sitä todistamaan. Massa on moraalinen voittaja. Satoi kaatamalla sopien lässähtäneeseen tunnelmaan.

Interlagosissa

F1-kisojen katsomiseen kuuluu paljon odottelua - aikaa riittaa blogin paivittamiseen. Kuvista ensimmainen meni blogiin vahingossa enka osaa poistaakaan. /M

Riossa

Ihan vain pikaiset terveiset Riosta! Tapasin sunnuntai-iltana puhkivasyneet Antin, Ilkan ja Riikan jotka olivat joutuneet odottelemaan toista tuntia koneeni tuloa. Tulimme sitten samalla taksilla kaikki Santa Teresan alueelle Bed & Breakfastiin vahan ennen puoltayota.

Ystavallinen emanta teki nalkaisille pojille munakkaan jonka jalkeen nuoret nukahtivat, mina jain viela hieman juttelemaan englantilaistyttojen ja emannan kanssa patiolle.

Riossa olemme kavelleet! Ja kulkeneet takseilla. Ja katsoneet nahtavyyksia. Ongelma on etta Ilkka ja Riikka ovat kiinnostuneita historiasta ja museoista, Antti haluaisi olla vain beachilla ja iltaisin sambabaareissa. Mina olen liian vanha sambabaareihin roikkumaan eika ehka aiti-poika-yhdiselma Rion yossa ole paras mahdollinen.

Joten meidan Riomme on nyt enempi kulttuurillinen kuin riehakas, vallaton samba-Rio.

Ehdinpäs oopperaan!

Olemme aloittaneet uusia harrastuksia erikoisessa ympäristössä, ratsastus ei ole ainoa kummallisuus.

Amazonasin pääkaupunki sademetsän keskellä ei ole kulttuurin kehto, mutta olemme Manauksessa olleet oopperassa ja konserteissa kuin yhteensä entisessä elämässämme.

Manauksen vuosijuhlan kunniaksi esitettiin yleisön pyynnöstä toisena perättäisenä iltana Imbaúba-ryhmän populaarimusiikkia. www.theworld.org/?q=node/19580
Ryhmä on paikallinen, osa muusikoista on sademetsän kylistä, jonka huomaa musiikista. Siitä huokuu jonkinlainen levollinen rakkaus metsää ja jokea kohtaan. Imbauba on puun nimi, se puu joka ensimmäisenä työntyy ulos hakatun metsän tilalle. Niitä vihaamiani puita jotka valtaa maan.

Tietenkin oli kitarat. Mutta myös kaikkea mitä viidakosta voi löytää käytettiin soittimina - pähkinöitä kahisutettiin ja kalkutettiin, vettä liruteltiin, intiaanisoittimia käytettiin. Sävelet olivat melankolisia vaikka sanat ovat positiivisia. Forroa lukuunottamatta brasilialainen musiikki on minusta lauleskelua, hyräilyä, tarinankertomista, kiireetöntä.

Ooppera oli täynnä ja ihmiset riemuissaan. Turistejakin on aina oopperassa, en tiedä avautuiko viidakon tunnelma heille samalla tavalla kuin muille.

Minulle oli onni päästä konserttiin. Viidakko on enimmäkseen ahdistanut minua. Ostin CD:n ja kuuntelin kotiin ajaessa uudestaan laulelmia. Se vaikutti kuin meditaatio. Yhtäkkiä tuntui että pidän viidakosta!

Voinko enää...

... istua parvekkeella katsomassa kun koko taivas salamoi? Voinko nauttia sateesta ja ukkosesta istuen nojatuolissani shortseissa ja t-paidassa? Voinko tuijottaa tähtitaivasta Etelän Ristiä etsien? Voinko enää nojata parvekkeen kaiteeseen ja katsoa Rio Negron mustaa vettä? Voinko olla ilman naapuritalon grillijuhlia ja nuorten jalkapalloa? Voinko olla ilman forro-musiikkia? Voinko olla ilman ohi rämiseviä busseja täynnä hilpeitä brasilialaisia?

Voinko luopua Amazonista ja sademetsästä?

Manauksen vuosijuhlan huipennuksena oli ukkosmyrsky. Niitä on usein ja ne menevät pian ohi, mutta kansa siirtyi rantabulevardilta kuivempiin paikkoihin. Täydet bussit vievät juhlijat kaupunkiin, pysäköityjä autoja on enää muutama. Naapuritalon kekkerit jatkuvat grillikatoksessa. Minä istun parvekkeella sadetta ja salamointia ihaillen. Musiikkia ei kuulu, se tuntuu omituiselta.

Manauksen vuosipäivä

Tästä näkyy Manauksen hienoin hotelli, Tropical, ja sen takana kerrostalorivistö rantabulevardilla. Meidän talo on joku niistä kauimmaisista. Aamukävelyllä kierran Tropicalin kaikki rakennukset kuvan ulkopuolelle ja kuljen edestakaisin rantabulevardia, joka on kaupungin suosituin kävely-, juoksu-, maleksinta- ja möykkäpaikka.

Näitä yleisiä juhlapäiviä Brasiliassa piisaa. Vaikea kuvitella Helsingin, Porin tai Rovaniemen vuosipäiviä kunkin kaupungin yleisiksi vapaapäiviksi. Itsenäisyyspäivä on ymmärrettävä, mutta minkä takia osavaltion vuosipäiväkin on juhlapyhä? Vaikka kieltämättä Etelä-Suomen läänin vuosipäivä olisi sopiva vapaapäivä.

Vapaapäivän vuoksi aamukävelijät ja -juoksijat olivat samaan aikaan liikkeellä kuin minä, yhdeksän maissa, eikä heti kuuden jälkeen kuten tavallisesti. En ole hölkkääjä, ja tässä ilmastossa kävelykin saa hien pintaan niin että kuvittelee tekevänsä suuremmankin urheilusuorituksen kuin joku viiden kilometrin kävely. Reippaudenpuuskassa intouduin talomme alakerrassa olevaan kuntosaliinkin.

Ai miten vuosipäivää vietetään? Ainakin pelataan jalkapalloa. Iltakuuden jälkeen auringon laskettua ei ole liian kuuma. Tuossa hiekkakentällä rannalla lauletaan vaimeasti kansallislaulua, mutta soitto on kuuluvampaa. Vaikeampaa kansallislaulua saa hakea! Sanat ovat konstikkaat ja sävel brasseillekin hankala. ("Ipirangan töyräiltä se kuului, kaikui sankarillisen kansan huuto. Ja vapauden aurinko, kirkkain sätein, paistoi tuolloin kotimaan taivaalta")

Viereisellä kentällä jo pelataan. Meidän ja naapuritalojen kentilläkin teinit pelaavat jalkapalloa tai istuvat kentän reunalla, huudot kaikuvat ja musiikki soi. Naapuritalossa on taas joku kutsunut kaverinsa iltaa istumaan grillin ja uima-altaan ääreen. Joitain yksittäisiä ilotulitusraketteja räiskyy. Ihmiset vellovat rantabulevardilla, kiva ilma. Tätä kaikkea voi katsoa parvekkeeltamme. Tai kuunnella sisällä.

Kotona Manauksessa 2

Ihmettelen vieläkin tuota käsittämätöntä eilistä väsymystäni. Sitä että joka paikkaan koski ja pelkästään jalat painoivat sata kiloa. Olin sentään nukkunut sikeästi lähes koko matkan mukavissa lentokonetuoleissa.

Tänään sen tajusin. Jotenkin sitä on pakko reagoida kun tulee suuri muutos elämään. Tämä oli minun viimeinen kotimatkani Suomesta Manaukseen. Seuraavaksi lähden Manauksesta uuteen kotiini Intiaan. Manaus katoaa totaalisesti elämästäni. Muistot kyllä jäävät. En voi pyyhkäistä liki kahta erittäin erikoista vuotta elämästäni noin vain.

Manaus ei ollut minulle onnen huipentuma. Tulin Brasiliaan suurin odotuksin: minun piti mennä Sao Paulon Scheringille jatkamaan samoja hommia joita tein Suomessa. Mutta kuten elämässä usein tapahtuu, asiat eivät mene kuten toivoisi. Bayer kaappasi Scheringin, työntekijöitä oli liikaa, minulle ei ollut työtä.

Välillä olen vihannut Manausta. Manauksesta en saanut työtä koska en osaa portugalia kuten brasilialainen, eikä minulle sopivia työpaikkojakaan olisi ollut. Olin yksin ja toimeton, tylsistynyt ja äkäinen, turhautunut kotona tyhjänpanttina olemiseen. Minusta ei ole mihinkään, kaikki on pielessä. Olen kauniissa, ihanassa Brasiliassa mutta keskellä viidakkoa josta ei pääse minnekään. Vankina.

Niin, Brasilia on kaunis maa. Olisin halunnut tutustua siihen paremmin, nähdä enemmän etelän vuoristoa ja idän rantoja, ratsastaa Pantanalin kosteikoissa ja asua Sao Paulon sykkeessä. Mutta kun on suuri maa, ei kaikkeen ehdi eikä rahatkaan riitä.

Portugalin kieltäkään en oppinut, vain kotitarpeiksi. Jonkinlaista aivovoimistelua tuli ja into oppia lisää. Voisin oppia espanjankin! Haluan ylläpitää vaivalla hankittua kielitaitoani... nyt vaan netistä lukemaan Folha Onlinen uutiset NY Timesin sijaan.

Välillä rakastin Manausta. Manauksen ilmasto on ihmiselle sopiva. Aina lämmintä. Koskaan ei tarvitse katsoa lämpömittaria, aina kesävaatteet päälle. Manauksessa ei tarvitse snobbailla tai jäykistellä, ollaan sopivasti maalaisia. Ystävällisiä? Toki. Kaikki ovat ystävällisiä. Manauksessa lauletaan, hyräillään, soitetaan musiikkia, melutaan, nauretaan. Manauksessa ollaan harvoin hiljaa. Manauksessa ei ole kiire, elämä soljuu rauhallisesti. Päivät ovat hyvin samanlaisia, jo ilmastostakin johtuen.

Manaus elää omaa eristynyttä elämäänsä viidakon keskellä, Amazonin rannalla. Ja jatkaa elämäänsä samalla tavalla senkin jälkeen kun minä olen Intiassa. Kai se tuntuu minusta haikealta.

Kotona Manauksessa

Voi luoja kun oli eilen väsynyt. Nukuin koneessa melkein koko ajan, mutta silti olin täysin uupunut kotiin tullessa. Otin Manauksen kentältä hienon taksin, sellaisen ei-ihan-virallisen, ja kuski ehti kymmenen minuutin matkalla vielä puuttua puhumani portugalin kielioppivirheisiin ja sanojen painotuksiin. Kun vaivoin sain muistettua talomme nimenkään.

Vartija portilla oli huikean iloinen Dona Karinan saapuessa. Sitä vilkutusta ja huudahtelua! Yritin nyt edes hymyillä aurinkoisesti vastaan. Sanoin "Boa tarde" - iltapäivää - vaikka olikin vasta aamupäivä. Ajantaju petti, mielestäni oli yö, vaikka aurinko paistoi.

Raahauduin kuumaan ummehtuneeseen kotiin, ikkunat ja parveke auki ja sen jälkeen kiinni ja ilmastointia päälle. Jääkaappi on ihan tyhjä. Pakko mennä kauppaan.

Menin ostariin ja söin siellä, laahauduin Carrefour'iin ruokaostoksille, muttei tehnyt mitään mieli. Muuta kuin nukkua. Kello oli kolme iltapäivällä.

Tiesin että olisi parasta mennä ulos reippaalle kävelylle ja sen jälkeen kuntosaliin, mutta jalat ei tuntuneet kantavan. Join tuoremehua ja katsoin telkkaria, mutta seitsemältä menin nukkumaan. Väsytti niin että teki kipeää.

Aamulla heräsin virkeänä. Valmiina hammaslääkärin hoitoon kello 9.

Suuruudenhulluutta vai amerikkalaisihailua

Meillä Töölön asunnossa on valtava ruokapöytä joka täyttää hallin. Hallit ovat vanhojen asuntojen erikoisuuksia joille ei ilmeisesti muuta käyttöä ole suunniteltukaan kuin ruokapöydän pito. Ruokapöytä on suuri koska se on ostettu Amerikasta jossa kaikki on suurta, mutta meillä on erikoisen suuri koska haimme nimenomaan erikoisen suurta amerikkalaista pöytää.

Ja sitten sänky. Meillä on Amerikasta ostettu King-size sänky. Mutta se on erikoisen suuri California King-size koko. Patja on vielä erikoisen korkea. Pituussuuntaan voi venytellä 215 cm verran, leveyttä on 190 cm ja korkeutta on 78 cm. Kun ensimmäisen kerran näimme sängyn, ajattelimme että hankimme portaat jotta sänkyyn voisi kivuta, mutta nyt sänky on silmissämme ihan normaali.

Nahkasoffat olohuoneessa ovat amerikkalaiset, massiiviset nekin. Niissä on valtavan hyvä lojua. Ja koska koirasta lähtee karvoja, on soffien huoltokin helppoa. Mutta ovat ne suuret.

Tähän ne suuruudet sitten loppuivat. Kunnes Antti osti television. Nyt olohuoneen soffat näyttävät pieniltä. Telkkaria katsoessa esiintyjät näyttävät hyökkäävän katsojan päälle. Kuvanlaatu on niin hyvä että jokainen ryppy ja hikipisara näkyy terävänä. Visuaalinen elämys on häkellyttävä ja väkevä ilman Antin puuhailemia surround-kaiuttimiaikin. Kaittimet ovat hyvin pienet, mutta niitä on monta.

Meillä ollaan mahtipontisia.

Päivä pakukuskina

Alan uskoa itseeni. Viritän lampun kattoon, käytän ratikkaa, toimin terveyskeskuslääkärinä, puhun portugalia. Nyt osaan ajaa pakettiautoa.

Meillähän ei enää ole rivitalon pätkää eikä siten paikkaa jättimäiselle massiiviteak-puutarhakalustolle. Kalusto luvattiin Somerniemen mökille toista vuotta sitten. Mutta kun oli se Lauttasaaren minivarasto ja kanaverkkokopit. Kalusto oli litistetty yhden kopin takaseinään muun roinan taakse. Ei sitä sieltä niin vain noukkinut. Eikä kalusto olisi Lexuksen takakonttiin mahtunut.

Nyt Victor Ek on tyhjentänyt kanakoppimme ja puutarhakalusto paljastui pölyisenä mutta pirteänä, valmiina matkaamaan Somerniemelle. Vuokrasin pakettiauton, hain veljen apuvoimiksi ja Victor Ekin kaverit kantoivat pöydän ja kuusi tuolia ja jotain muuta sälää konttiin. Tuosta noin vain. Ihan spontaanisti.

Vuokraamani paku oli Hertzin suurin jota voi ajaa ilman kuorma-autokorttia. En ole eläissäni hinkunut pakukuskiksi. Tie on liian kapea, liikennettä ei voi seurata ilman taustapeiliä, manuaalivaihteet on hankalat. Selvitin karikot! Veli navigoi liikenteen ja reitit, minä ajoin, ihan tyynesti.

Puutarhakaluste on kauniisti mökillä, vuokra-auto palautettu ehjänä, pakukuski kartanlukijoineen voivat hyvin.

Chennai kartalle

Kännykkäni kamerassa on "geo tag"-toiminto. Jos puhelmien GPS päällä kun otan kuvan, sijaintitiedot tallentuvat kuvaan. Osassa Picasa Webiin tallentamistani kuvista on tämä tagi.

Jos selaatte albumia, sivun oikeassa laidassa näkyy kartalla missä kuva on otettu (sikäli kun tagi on). Karttaa voi suurentaa tai pienentää. Vielä enemmän toimintoja saa jos klikkaa "View album map", jolloin saa kaikki Google Mapsin toiminnot käyttöön. Kartan mittakaavaa muuttamalla, voitte esimerkiksi nähdä missä ihmeessä Chennai on. Tai mitata kuinka pitkä työmatka minulla on.

/M

Brasilian viidakosta Intian nimiviidakkoon

Brasilian viidakosta Intian nimiviidakkoon

Manauksessa meillä on tuotannonsuunnittelija, jonka nimi on Socorro (lausutaan ”sokohho”, tarkoittaa ”helpotus”). Tai niin kaikki häntä kutsuvat. Ihmettelin pitkään kuka ihme oli Maria Nunes, jolta sain joskus sähköposteja. Lopulta selvisi, että Socorro ja Maria ovatkin sama henkilö. Mutta kun Maria on Brasialian yleisin etunimi ja Nunes eräs yleisimpiä sukunimiä, hän kutsuu itseään sekaannusten välttämiseksi(?) Socorroksi.

Vaikka Brasilia on sääntöjen ja lakien luvattu maa, nimikäytäntö on varsin vapaa. Etunimiksi voi antaa mitä tahansa, kuten blogissa aikaisemmin kerrottu Kimi Raikkonen Maciel de Menezeskin osoittaa. Sukunimistä käytetään yleensä isän sukunimeä, mutta voi äidinkin sukunimeä käyttää (Socorro on Socorron äidin sukunimi) ja kun nimi kirjoitetaan oikein täydellisenä, siihen on hyvä lisätä vielä pari isovanhempaakin.

Intiassa kaikki on toisin. Ei ollenkaan niin helppoa ja järjestelmällistä kuin Brasiliassa.

Ensimmäinen tulevista työtovereistani, jota haastattelin oli V.Srinivasan. Häneltä opin, että Intiassa käytetään vain etunimiä, sukunimiä ei yksinkertaisesti ole olemassa. Hänen etunimensä on Srinivasan, V tulee hänen isänsä etunimestä. Ihan selkeää.

Toinen oli Sasikumar Gendham. Sasi kertoi, että Gendham on hänen sukunimensä. Pohjoisemmassa kaikilla on sukunimet, vaikka kaikki eivät käytäkään niitä, mutta kansainvälisessä bisneksessä on hyvä käyttää. Ok.

Kolmantena oli Anantha Narayanan. Kun Anantha on hänen etunimensä, arvelin että asia on selvä: Narayanan on tietysti sukunimi. Vaan ei ole, se on Visnu-jumalan toinen nimi. Vain brahmiini-kastiin (tosin Intian perustuslaki kieltää kastijärjestelmän) kuuluvilla voi olla jumalan nimi. Oletin, että Ananthan isä olisi myös Narayanan, mutta ”ei tietenkään, minähän sanoin, että se on jumalan nimi”. Olin sitä mieltä, että ei olisi noin ikään kuin teoreettisesti mahdotonta, että jossain maailmassa olisi isiä ja poikia, joilla olisi sama jumalan nimi. Ananthan isän toinen nimi on kuitenkin jonkun toisen jumalan nimi.

Leela Vinothin nimien merkitystä en jaksa muistaa. Häntä kuitenkin kutsutaan Vinothiksi; jos käytettäisiin nimeä Leela, häntä luultaisiin naiseksi.

Sitten meillä on Jose Paul. Hän on kristitystä suvusta, siitä nimi. En tosin tiedä onko jompikumpi nimistä sukunimi. Intiassahan on parin prosentin kristitty vähemmistö (eli enemmän kristittyjä kuin Pohjoismaissa ja Baltian-maissa yhteensä), kristinusko tuli maahan jo vuonna 52.

/M

Pieniä suuria asioita

Olen Suomen syksyssä. On vielä ihana ruska ja aurinko on paistanut monena päivänä niin että keltaisen eri sävyt ovat silmiä häikäisten loistaneet ulkona.

Sisälle tuo loiste ei yllä, ainakaan töölöläiseen kerrostaloon jota varjostaa toiset töölöläiset kerrostalot. Kesällä kun kalustimme asuntomme, oli valoisaa sisälläkin eikä lamppuja juuri laitettu. Nyt sen huomasi.

Kävin vanhojen tavaroiden liikkeessä ja ostin kaksi talon 30-lukuiseen tyyliin sopivaa lamppua. Keittiöön oli odottamassa kesällä hankittu Anttilan halpalamppu. Oli jäänyt laittamatta kun katossa oli hankala sokeripala. Pelkään sähköä koska en ymmärrä sitä. Sähkö liikkuu näkymättömästi ja on vaarallista ja aiheuttaa oikosulkuja ja tulipaloja ja kuolemia. En siis asenna lamppuja tai koske kattojen sokeripaloihin.

Mutta valoa tarvittiin ja oli ne lamputkin hankittuna. Seuraava toimenpide oli tikkaiden hankinta. Sellaiset jotka voi laittaa keskelle huonetta seisomaan ja kiivetä asentamaan lamppuja kolmen metrin korkuiseen asuntoon. En löytänyt tikkaita, mutta tarvitsen valoa.

Raahasin sohvapöydän sokeripalojen alle, laitoin korkean keittiöjakkaran pöydän päälle, suljin sähkön pääkatkaisimen ja kiipesin ruuvimeisselin ja lampun kanssa jakkaralle. Korkealla huimasi. Mutta katso, valkeus tuli!

Ei ole helpompaa asiaa kuin lampun asentaminen kattoon.

Ayudha Pooja

Tutustumiskäyntini Intiaan on ajoittunut hyvin. Viime viikon torstaina oli vapaata, samoin tänään keskiviikkona.

Tänään on Ayudha Pooja, Navratin viimeinen eli yhdeksäs päivä.

Ayudha Poojana juhlitaan (palvotaan) kussakin työkalussa olevaa jumalaa, koneiden, laitteiden, kynien, autojen; mitä työkaluja itse kullakin on. Ayudha Poojana kaikki yritykset Chennaissa ovat kiinni, niin myös Salcompin tehdas. Siksi Ayudha Poojaa vietettiin tehtaalla jo eilen.

Hindupappi toistelemassa rukouksia ja heittämässä kukan terälehtiä tuleen tehtaan koneiden ja laitteiden kunniaksi. Tuotantokoneitten palvomisen jälkeen, pappi kävi myös toimiston puolella rukoilemassa tietokoneita ja kassalippaita.

Operaattorit seurasivat runsaat puoli tuntia kestänyttä seremoniaa tarkkaavaisena.

Seremonian päätyttyä totesin, että operaattoritytöt ovat täällä vaatetusta lukuunottamatta hyvin samanlaisia kuin Manauksessa. Rupattelivat, kikattelivat ja parveilivat yhtä iloisina ja välittöminä, kuin monta pikkulintuparvea. Ja samoin kuin Manauksessa, myös täällä monet halusivat valokuvata itsensä uuden johtajan kanssa. Muistin onneksi olla kietomatta käsivarsiani tyttöjen harteille. Brasialiassa sitä olisi pidetty yksinomaan positiivisena, täällä on kyseenalaista voiko vierasta naista edes kätellä.
/M

Kotimme Manauksessa

Tässä alkaa aika käydä vähiin. Se Brasilian aika. Etenkin kun se vähäkin aika näyttää kuluvan Suomessa viisumia odotellen tai odotellen Mikkoa Suomeen jotta saisimme yhdessä sen viisumin Intiaan.

Kun aika käy vähiin, tulee kaipuu Manaukseen. Meillä on siellä kaunis koti, kiva ilmasto, mukavia ihmisiä ja leppoisa elämä. Siellä ei tarvitse hosua tai kiirehtiä. Manauksen huonoin puoli on ilmeisesti se joka tekee siitä leppoisan kaupungin asua. Se on kaukana kaikesta eikä yhteyksiä muualle juuri ole. Se on kaupunki keskellä viidakkoa.

Viidakko ei tarkoita että asutaan savimajoissa tai hökkeleissä. Minulla on ikävä Manaukseen ja kauniiseen Manauksen kotiini. En ole tällä hetkellä ihan varma haluanko todella lähteä Intiaan.

Tässä olohuoneen viereisessä työhuoneessani ole kirjoittanut melkein kaikki blogini. Ja melkein kaikki portugalin oppituntini pidettiin tässä. Minä istuin mustalla tuolilla ja Ary istui valkoisella. En voinut paeta minnekään. Oli pakko yrittää oppia.

Kahdeksannen kerroksen parvekkeemme, rantabulevardi ja näkyy se Amazon tästäkin kulmasta, vaikka yritinkin kuvata talomme kauniisti aaltoilevaa julkisivua.

Olohuoneemme soffat, seinällä taulutelkkari, pöydällä lasten valokuvat ja taustalla ruokasalin kalusto jossa emme ole koskaan syöneet. Mieluummin istumme syömässä soffapöydän ääressä ja katsomme telkkaria. Telkkaria voi katsoa näppärästi myös parvekkeella istuen ja telkkarin äänen saa siirrettyä parvekkeen kaiuttimiin. Silloin voimme ainakin unelmoida että olemme oppineet brasilialaisen meluamisen taidon, vaikkei se pidäkään paikkaansa.
Tai jos ihan rehellinen olen, niin tällä pikkusoffalla makuuhuoneiden välissä me käytännössä aina syödään ja katsotaan telkkarista CSI Miamia, House MD:tä, Law & Order Special Victimus Unitia, Cold Caseä tai BBC:n uutisia.
Ne makuuhuoneet ja mukava telkkarihuone ovat ruokapöydän takana lasiovien jälkeen. Keittiö häämöttää siellä perimmäisenä.Makuuhuoneessakin on telkkari mutta ei me olla ikinä sitä katsottu.

Kaikissa neljässä makuuhuoneessa on omat kylppärit, mutta oikeastaan meille riittää tämä yksi. Siinä on hyvä suihku, tuo lasiseinä vasemmalla, ja Mikko nauttii myös suuresta, pyöreästä porealtaasta jossa seisoin kun otin tämän kuvan. Varmaan ainoa kerta kun olen porealtaassani ollut...

Keittiössä voisi hyvin kokata, mutta kahden hengen taloudessa ei juuri viitsi gourmet-aterioita valmistella. Hyvä keittiö ja erityisesti kaasuliesi on ihana.

Tässä keittiön vieressä olevassa kodinhoitohuoneessa me ei juuri käydä. Maria hoitaa täällä pyykin ja silityksen. Vaatteita kuivatetaan taustalla näkyvässä pikkuhuoneessa jossa useiden talon asukkaiden kotiapulaiset asuvat. Maria asuu kotonaan perheensä kanssa. Ihan siellä perällä kuvan ulkopuolella on vielä Marian oma kylpyhuone, jonne meillä ei todellakaan ole mitään asiaa.

Reilua kauppaa ja luomua

Ecuador ei ole rikas maa vaikka vientiin riittääkin vietävää: katkaravut, banaanit, ruusut, kaakao, kahvi. En tiedä paljonko Ecuadorista tuodaan Suomeen näitä tuotteita, mutta ainakin banaanit kuuluvat Reilun kaupan tuotteisiin. Ja tietenkin Ecuadorista saa luomusuklaata ja kaakaota.

Mietin mitä luomu oikeastaan on ja mikä on Reilu kauppa. Ei näistä niin tiedä. Reilun kaupan tuotteita ja luomua ostamalla saa aina hyvän omantunnon, että sitä on ollut tiedostava ja ympäristöstään ja ilmastonmuutoksesta välittävä kuluttaja.

Reilu Kauppa

"Reilun kaupan merkkijärjestelmä on luotu parantamaan kehitysmaiden viljelijöiden ja suurtilojen työntekijöiden asemaa kansainvälisessä kaupankäynnissä.

– Kehitysmaiden viljelijät ja suurtilojen työntekijät saavat työstään oikeudenmukaisen korvauksen.
– Osa Reilun kaupan lisätuloista käytetään elinolojen parantamiseen.
– Lapsityövoiman hyväksikäyttö on kielletty.
– Kaikkien tuotteiden alkuperä tiedetään.
– Tuotannossa noudatetaan tiukkoja ympäristömääräyksiä.

Reilun kaupan ansiosta kehitysmaiden perheviljelijät pystyvät tuottamaan laadukkaita tuotteita ja vaikuttamaan omalla työllään kokonaisten yhteisöjen hyvinvointiin. Näin Reilu kauppa vähentää köyhyyttä kaupan avulla." (www.reilukauppa.fi)

Ja sitten luomu. Luomu on tietenkin jotain luonnonmukaista:

Luomu
"Luomu on tuotantotapa, joka ulottuu pellolta valmiisiin elintarvikkeisiin asti. Siinä pyritään viljelemään kasveja, kasvattamaan eläimiä ja valmistamaan elintarvikkeita mahdollisimman luonnonmukaisesti käyttäen hyväksi luonnon omia menetelmiä.

· luonto pysyy puhtaana ja elinvoimaisena
· mahdollisimman monet kasvi- ja eläinlajit säilyvät luonnossa
· kotieläimet voivat elää lajilleen tyypillisesti
· elintarvikkeet ovat turvallisia
· uusiutumattomia luonnonvaroja käytetään säästäen" (www.finfood.fi)

Ajoimme läpi Ecuadorin suurten banaaniplantaasien. Siinä ne oli Pan-American tien varressa. Pan-Americania voi hurauttaa Alaskasta aina Etelä-Amerikan kärkeen Tulimaahan asti. Samalla tiellä oli kaakaoviljelmiä. Kun kaakaohedelmä on kypsä, se avataan ja pavut otetaan kuivumaan jatkojalostusta varten. Siinä ne pavut kuivuivat pientareella. Hienon näköistä. Eikä olisi tarvinnut edes autosta nousta ottaakseen kuvan luonnonmukaisesta papukuivatuksesta.

Ehkä tässä ei olekaan Reilua kauppaa tai luomukaakaota tekeillä?

Chennai Times? Letters from Bishop?

Tämän blogin tarina alkaa olla lopuillaan. Diário da Ponta Negra ei ole oikein luonteva blogin nimi sitten kun emme enää asu Ponta Negrassa. Emme ole vielä päättäneet noudatammeko vanhoja perinteitä, näitä kaupunkien tai kaupunginosien mukaan nimettyjähän on ollut: Villanova Inquirer, Wynnewood Times, Bala Cynwyd Times, Niittykummun Pika-Sanomat ja Noticiário de Manaus ennen nykyistä Diário da Ponta Negraa.

Tuleva kaupunkimme on Chennai ja kaupunginosa on Bishop Garden. The Times of Chennai saattaa jo olla käytössä. Letters form Bishop taas voisi houkutella vääriä lukijoita.

Toistaiseksi asun kuitenkin vielä Raintree-hotellissa, enkä aio perustaa väliaikaista blogia Raintree Leaves.

Tulin sunnuntaina ja olen ollut kolme päivää tutustumassa tulevaan työpaikkaan. Pirkon antamana erityistehtävänä minulla oli raportoida miten naiset pukeutuvat töissä.

Operaattoritytöt pukeutuvat näin ihan tavallisena arkipäivänä


Chennai on näyttänyt parhaat puolensa näinä parina päivänä. Sää on ollut varsin miellyttävä, aurinkoista, ei kovin kosteaa eikä liian kuumaa. Syysmonsuunin pitäisi alkaa näinä päivinä, silloin en olisi varmaan yhtä positiivisella mielellä.

Chennai on aika erilainen Manaukseen verrattuna:

Ollaan pohjoisella pallonpuoliskolla - täytyy tottua väärään suuntaan kääntävään coriolis-voimaan. Ollaan tuhat kilometriä kauempana päiväntasaajasta - vuodenajat tuntuvat täällä, talvi on lämmin ja kesä lämpimämpi; Manauksessa eroa ei ole.

Intiassa on 1.1 miljardia asukasta (2.3 kertaa EU:n asukasmäärä) maassa, joka on pinta-alaltaan 75% EU:sta. Yleensä joka paikassa on ihmisiä, mutta sitäkin tulee helposti liioitelluksi.

Ei kuitenkaan aina ja joka paikassa. Tämä on yksi Chennain pääkaduista vapaapäivänä.

Puut varjostavat kaikkialla, mikä onkin tarpeen kun niin monet ihmiset viettävät kaiken aikansa kaduilla

Manaukseen verrattuna tämä on oikea suurkaupunki . Yksi esimerkki: olen ollut täällä neljä iltaa ja syönyt kiinalaisessa-, thaimaalaisessa-, mongolialaisessa ja espanjalaisessa ravintolassa. Mitään noista ei löydy Manauksesta, tuskin edes Sao Paulosta.

Tällaisia viehättäviä kuppiloita on turha etsiä Manauksesta


Tuleva kotikatumme, Bishop Garden

Kotitalomme portti

... ja itse talo

No ei se onnistu...

... ihan oikeasti. En todellakaan saa muuttoviisumia Intiaan ilman Mikkoa. Kävin konsulaatissa uudestaan ja olin lisännyt paperipinoani entisestäänkin dokumenteilla joissa todistetaan sekä Suomesta että Intiasta että olen vaimo jonka mies on todellakin menossa Chennaihin töihin.

- "Viisumit pitää hakea yhdessä."

- "Mutta kun olemme koko ajan eri maissa, vasta Intiassa olemme samassa maassa!"

- "Tiedän, mutta olet riippuvainen miehestäsi. Miehen on haettava viisumi ensin. Mutta voit toki hakea samaan aikaan miehesi kanssa."

Olen totaalisen kyllästynyt olemaan pelkkää ilmaa, miehen kylkiäinen. Jotain omaa on nyt keksittävä...

Ei onnistu...

... sanoi Intian lähetystön konsulaatin virkailija Helsingissä kun yritin viedä viisumihakemuksen käsittelyyn.

Hakemus sinänsä olikin puutteellinen, olin unohtanut Suomen ja Intian kontaktihenkilöiden nimet, osoitteet ja puhelinnumerot. Todellinen kynnyskysymys oli voinko yksin hakea sellaista vaimoviisumia kun menen miehen siivellä asumaan Intiaan. Minulla oli miehen työsopimus Suomesta ja Intiasta, miehen selityskirje miksi vaimo yrittää yksin hoitaa asiaansa, oma passi ja valokuvakin.

- "Viisumit on haettava yhdessä".
Mikko on Intiassa ja minä Suomessa. Ja kun Mikko on Suomessa, minä ole Brasiliassa. "Voinko jättää hakemuksen ilman passia? Silloin mies voi hoitaa viisumini?" Ei, kyllä passi on oltava.

No, asia selvisi lopulta helposti. Viisumi luvattiin minulle viiden päivän sisällä, ilman miestäkin, kunhan lisään ne neljä nimeä hakemukseeni. Olemme asuneet USA:ssa, Brasiliassa ja nyt menemme Intiaan. Muutossa maailmalle on aina kaikenlaista hässäkkää. Toistaiseksi Intian byrokratia vaikuttaa joustavimmalta. Jatkosta ei sitten tiedä mitään paikan päällä.

Kaukorannat matkaan jo käy...

Juuri tulimme takaisin Manaukseen ja nyt jo maailmalla. Maailma on nykyisin hurjan pieni.

Kotona Manauksessa oli kyllä mukavat kolme päivää. Mikko ehti töihin ja minäkin kävin tehtaalla. Vein Focukseni sinne - auto menee myyntiin. Fordini on palvellut minua hyvin vuoden ja kymmenen kuukautta, mittarissa on joku kilometri vajaa 50,000 kilometriä ja auto kulkee kuin unelma kuoppaisellakin tiellä. Vahvistui Wärtsilän poikien käytössä ennenkuin päätyi minulle. Ostinhan auton Wärtsilän kaverihintaan kun veijarit siirtyivät keikkamiehiksi Intiaan.

Nyt kun itsekin muutan Intiaan, Focus tarvitsee hyvän kodin. Ensimmäinen tarjous tuli jo samana päivänä kun auto laitettiin myyntiin - 2,000 realia yli sen mitä itse maksoin! Sanoin Michellelle että sen kun myy. Ei Michelle siihen vielä suostunut.

Tehtaalla Michelle kuiskasi "me ollaan kaikki surullisia kun Mr. Mikko lähtee, se oli meille kaikille yllätys". Jotkut ovat aidosti surullisia koska mukava Mister Mikko joutuu hirvittävään Intiaan vaikka olisi voinut jatkaa paratiisillisessa Manauksessa. Intiasta monella on kamalia ennakkoluuloja. Että siellä sairastuu, siellä on köyhää, siellä on likaista, Chennai on ruma. Kävin Chennaissa - Manauksessa asuneena näin kaupungin kauniina. Harva teollisuuskaupunki kehitysmaassa on idylli. Ei ole Manauskaan.


Mikko lähti Intiaan kahdeksi viikoksi opettelemaan uuden tehtaansa tapoja. Minä Suomeen valmistelemaan muuttoa Intiaan. Matkasimme Manauksesta Miamin kautta Lontooseen. Heathrow'ssa erosimme - Intiaan ja Suomeen lennetään eri terminaaleista. Sillä tavalla maailma on kovin pieni. Halataan ja "Hei!" ja toinen jatkaa Intian kuumalle etelärannikolle, toinen Pohjolan ruskaan.

Motelliinko?

Olen aina ajatellut että kaikki Hampton Innit, Comfort Innit, Motel 6:t, Holiday Innit ja sellaiset ovat motelleja. Niitä moottoritien varressa olevia, jokaisen liittymän kohdalla ryppäänä olevia tuttuja ja edullisia tusinapaikkoja - siis USA:ssa. Sellaisia minne koko perhe majoittuu yhteen huoneeseen, jossa on kaksi suurta sänkyä ja lisäsänky avataan vuodesoffasta viisihenkistä perhettä palvellen.

Manauksessa miettisin hetken ennenkuin lähtisin perhelomanviettoon motelliin:
Motelli Eros mainostaa intohimoa ilman rajoja Amazonasin osavaltion tietyömainoksen rinnalla.

Motelli Eroksen sisäänkäynti löytyy helposti vilkkaasti liikennöidyn kadun varresta. Viereinen keltainen kyltti kertoo lähellä olevan apteekin alennuksista ja vasemmalla sähköliikekin kaiketi menestyy.

Motelli Venus on kovin säälittävä tässä joukossa. Ei minkäänlaisia istutuksiakaan pihalla.

Motelli Playboyn rakkautta ilman rajoja on panostanut komeaan aitaan, logoon ja istutuksiin.

Motelli Afrodite on Manauksen hienoin. Itse motellia ei kuvasta näe, ainoastaan sisäänkäynnin ja hienon keinolammen. Iloisen punaiset koristeet lammessa eivät olekaan hyppelehteviä kaloja kuten ensin luulin. Ne ovat iloittelevia pareja vihjailevissa asennoissa.

Motelleihin mennään Manauksessa pareittain, ei perheittäin. Motellit ovat kunniallisia paikkoja pariskuntien käyttöön.

Arvatkaa tunsinko oloni kiusalliseksi kun Montrealissa menin Motelli Comfort Inniin ihan yksin. Comfort Inn!! Luikin sisään yön pimeydessä ettei kukaan näkisi.

Tutka tiellä

Manauksessa on kuusi nopeudenvalvontapaikkaa. Sen lisäksi että ne ovat kiinteitä, niiden olemassaolo on informoitu hyvin.

Nopeusrajoitus 60 km/t ja 300 metriä tutkaan ...

100 metriä tutkaan ...Tutka on kohta ja nopeusrajoitus on edelleen 60 km/t ...
Tämä on tutka

Mikko on saanut kahden ja puolen vuoden aikana yhden ylinopeussakon, minä vajaassa kahdessa vuodessa kaksi.

Kuvia Panamasta, Ecuadorista ja Galapagosilta

Valikoima kuvia matkaltamme löytyy täältä http://picasaweb.google.com/Kaukoranta/PanamaEcuadorGalapagosSep08#

Lento ilman passia...

... onnistuu varsin hyvin. Oikeastaan en tarvinnut edes skannattua kopiota passistani jonka Diego oli printannut minulle. Ajokortti riitti.

Lensimme 30 minuutissa Guayaquilista Quitoon. Vastaanottajaa ei näkynyt, joten ajoimme taksilla hotelliin. Sama tuttu Hotel Mercure jo kolmatta kertaa. Ovella odotti huolestuneen näköinen mies, Frank, matkanjärjestäjämme.
- "Anteeksi, oletteko Kaukorannat?"
Autonkuljettaja oli odottanut meitä lentokentällä ja soitellut huolestuneena Frankille, johtajalle, sekä Diegolle, oppaallemme, kysynyt AeroGal-lentoyhtiöltä olivatko Kaukorannat nyt lainkaan lennolla mukana ja kun olivat mukana koneessa niin minne ihmeessä ne nyt sitten katosivat. Jaa, sellaista sattuu.

En ymmärrä kuinka jotkut haluavat matkailualalle. Turistit keksivät kaikkea hölmöä. Siksi kai turistina on hauska olla.

Taas Quitossa...

... ja samassa hotellissa jo kolmatta kertaa saman loman aikana! Osasimme jo pyytää tupakoimattomien uusittua huonetta. Gillbergit ovat aina saaneet meitä paremman huoneen. Kun saimme uusitun huoneen, se haisi tupakalle. Kun saimme samanlaiset huoneet, Gillbergien ikkuna avautui idylliselle sisäpihalle, me katsoimme paloportaita. Kun meillä oli nuhruinen pieni huone, Gillbergeillä oli sviitti. Sinänsä reilua, Arja oli toiminut matkanjärjestäjänä ja onnistunut hommassa hyvin. Matkamme oli loistava.

Kahden viikon aikana näimme Ecuadorin niin tarkkaan kuin turisti luultavasti voi koskaan maan kokea. Kaikki toimi hienosti. Ainoat kommellukset ja yllätykset olivat Mikon ja minun järjestämiä möhläyksiä, jotka lisäjännityksinä oikeastaan kohottivat tunnelmaa. Emme kertaakaan riidelleet, emmekä kyllästyneet toistemme seuraan. Oman ajan hakeminenkaan ei ollut vaikeata.


Ecuador on kivan pieni maa, suunnilleen Suomen kokoinen. 13 miljoonaa asukasta. Etelä-Amerikkalaiseen tapaan muutama prosentti kansasta on upporikkaita, keskiluokkaa on tuskin lainkaan, köyhiä paljon. Ihmiset vaikuttavat silti onnellisilta emmekä nähneet suuria slummeja. Suurin kaupunki on etelän satamakaupunki Guayaquil, jonka ilmasto on kostean trooppinen. Suurin osa ecuadorilaisista asuu kuitenkin vuoristossa - Quitossa ja Andeilla, paikoissa joissa mekin vaelsimme. Ecuadorin Amazon-seutu on hyvin harvaan asuttua.

Kielikään ei ollut ongelma. Ontuva portugalimme auttoi paljon, vaikka espanjankieliset eivät portugalia ymmärräkään. Omituista on että me ymmärrämme melko hyvin espanjaa. Hieman kuten suomen ja viron kielet. Virolaiset ymmärtävät suomea jonkin verran, suomalaiset eivät viroa.

Hasta la vista, Ecuador! Nähdään taas!

Guayaquil ja lämpö!

Andien laama ja turisti

Matkamme jatkui Guayaquilin satamakaupunkiin, Ecuadorin suurimpaan kaupunkiin. Olemme nyt etelässä. Ajettuamme Cuancan kauniista kaupungista ylittäen Andit jälleen kerran, laskeuduimme 4,183 metrin korkeudesta merenpinnan tasolle. Emme koskaan ole olleet niin korkealla.Jarmo, Arja, Pirkko ja Mikko niin huipulla kuin voimme päästä

Ilma oli ohutta, mutta aurinko paistoi eikä ollut kylmä. Maisemat oli upeat. Korkeita vuoria, nyt vehreämpää, vihreitä laaksoja ja vuoretkin vihersi. Ilma lämpeni, oli Manauksen kosteata ja kuumaa.


Laskeuduimme Guayaquilin korkeimmalta kukkulalta alas kaupunkiin samat 444 porrasta jotka olimme kiivenneet ylös.

Nuoret ovat kauniita koulupuvuissaan.

Passiongelmanikin selvisi, ainakin teoriassa. Olin kirjoittanut oppaamme Diegon quitolaiselle agentille valtakirjan jolla valtuutan hänet avaamaan hotelliin jättämäni matkalaukun ja kaivamaan passini. Valtakirja faxattiin Quitoon ja ilmeisesti passini löytyi koska tänään aamulla Diego antoi minulle valokopion passini etusivusta ja vakuutti että sillä pääsen lentämään takaisin Quitoon huomenna aamulla.

Katsotaan mitä tapahtuu. Ecuadorissa tunnutaan olevan monessa asiassa varsin joustavia, huolimatta uhkaavan näköisistä konekiväärein varustetuista vartijoista hotellien ja joidenkin kauppojen ovilla ja kaupunkien kävelykeskustoissa. Jotenkin kylmäsi tulla hotellimme kahvilaan iltapäiväkahville sotilaspukuisen konekiväärikaverin avatessa kohteliaasti oven.

Huomenna Gillbergit lähtevät aamulla kello 5 lentokentälle ja Suomeen. Me jatkamme Quitoon vielä yhdeksi yöksi ja ylihuomenna Panaman kautta Manaukseen. Maanantaina Mikko menee tehtaalle töihin ja minä kauneushoitolaan kasvo- ja kynsihoitoon. Elämä nyt vaan on tällaista.

Ei sitä kaikkea muista...

Jätimme osan tavaroistamme Quitoon hotellin matkatavarasäilöön. En tarvitse kaikkia Philadelphiasta ostamiani lakanoita tai Montrealin Bed&Breakfast-emännältä saamaani kilon painoista kynttilänjalkaa Ecuadorin kiertueella.

En oikeastaan ajatellut mitään jättäessäni myös passini Quiton hotelliin. Meidän on tarkoitus lentää Guayaquilista Quitoon ylihuomenna. Yleensä ulkomaalaisilta kaiketi vaaditaan passi kun yrittävät lentokoneeseen.

Oppaamme Diego kalpeni kun aamulla mainitsin unohduksestani. Oppaat ovat tottuneet kaikkeen. Turistit hukkaavat safety boxin avaimet, laittavat lentolippunsa postilaatikkoon tai piilottavat passinsa matkalaukkuun jonka jättävät Andien tuolle puolen.

Tällaiset hassunkuriset kommellukset ovat hupaisia muutaman kuukauden kuluttua.

Päiväntasaajan kylmyydessä

Ilmeisesti osalle lukijoistamme Ecuadorin sijainti, ilmasto ja suurimmat kaupungit ovat hämärän peitossa. Niin oli meillekin kunnes tulimme maahan.

Minähän matkustin Ecuadoriin valuen pohjoisesta Kanadasta Pennsylvanian kautta Panamaan ja sieltä sitten päiväntasaajalle, Ecuadoriin. Sitä se maan nimikin tarkoittaa. Se on espanjaa ja tarkoittaa päiväntasaajaa.

Montrealissa oli lämmintä, mutta ei ihan shortsikelit. Pennsylvaniassa oli shortsi-ilmat ja ajattelin että etelään mennessä ilma sen kuin kuumenee. Panamassa olikin kuuma, mutta kuten on edellä kerrottu, shortsit jäivät Pennsylvaniaan ja seikkailivat sen jälkeen meksikolaisen miehen mukana kunnes oli aika siirtyä edelleen etelään, Ecuadoriin.

Ecuadorin pääkaupunki on 3,000 metrin korkeudessa Andeila ja siellä on aina kevät. Parempi sanoa suoraan että siellä on aina kylmä. Kaupunki on täsmälleen päiväntasaajalla. Kävimme paikassa jossa esitettiin erilaisia fysikaalisia temppuja joiden avulla päiväntasaajan todella havaitsi muutenkin kuin maahan piirrettynä viivana, samalla tavalla kuin Napapiiri Lapissa. Täsmälleen päiväntasaajalla vesi valuu lavuaarista suoraan, ilman kierteitä. Askel pohjoiseen ja vesi kiertää lavuaarista vastapäivään, askel etelään, niin jo pyörii myötäpäivään. Täsmälleen päiväntasaajalla ei voi kulkea suoraa viivaa pitkin silmät kiinni. Horjahtelee kuin olisi juovuksissa. Askel päiväntasaajalta pohjoiseen tai etelään - sitä kuljetaan taas selvin päin.

Olimme siis täsmälleen päiväntasaajalla ja voimme todistaa että siellä on kylmä.

Galapagos-saaristo on samoin päiväntasaajan kieppeillä. Ylitimme päiväntasaajan risteilymme aikana neljä kertaa. Merivesi on 20C ja ilma on 24-28C. Kun sataa, on kylmä. Galapagoksella sataa melkein aina. Melkein aina on sumua tai tulivuoret ovat pilven peitossa. Sekin on koleata.

Galapagoksen jälkeen lähdimme autolla kiertelemään maata. Kävimme ensin Cotopaxin kansallispuistossa 3,900 metrin korkeudessa katsomassa lumipeitteistä tulivuoren huippua joka oli pilven peitossa ja teimme neljän kilometrin kävelyretken Lapin soita muistuttavassa maastossa. Ohut ilma veti meidät heikoksi. Minä yskin astmaisesti, Arjaa huippasi pahasti, Mikko puuskutti, Jarmo väitti ettei häntä vaivaa mikään, vaikka askel ei järin reipas ollut. Ja kyllä oli kylmä! Intiaanioppaalla oli toppatakki ja pipo, meillä kevyet tuulipuserot.

Riobamban kaupungissa pääsimme upeaan hacienda-tyyppiseen majataloon. Pyysimme heti että huoneissa olleet takat sytytetään. Illalla ulos mennessä hengitys huurusi. Sellaista on päiväntasaajalla.

Aamulla lähdimme tukevan aamiaisen jälkeen kello 5.50 Riobamban asemalle josta lähtee turistijuna vielä korkeammalle vuoristoon. Ecuadorissa oli yritetty rakentaa rautatietä rannikon Guayaquilista pääkaupunkiin Quitoon 1860 alkaen. Ongelmana oli välissä oleva Andien osa - Alausin kaupungin3,600 metrinen pystysuora Nariz del Diablo - Paholaisen nenä. No, 1800-luvun lopussa Pohjois-Amerikasta löytyi insinööritaitoa. Kuten Panaman kanava, myös Ecuadorin rautatie on amerikkalaisten taidonnäyte. Juna todella kulkee liki pystysuoraa vuorenrinnettä siksakkia sahaten. Nykyään turistit, kuten mekin, ovat kello kuusi aamulla asemalla ja istuvat seitsemän tuntia junassa kokeakseen jyrkänteiden kauhut. Asiaan kuuluu että vain vanhat ja raihnaat ovat junavaunussa. Muut istuvat junan katolla. Niin mekin. Asiaan kuuluu että on kamalan kylmä. Paikalliset intiaanit myyvät ponchoja, villatakkeja, pipoja ja käsineitä jotta turistit tarkenevat katolla. Jotta katolla istuminen olisi jotenkin siedettävää, on paras vuokrata dollarilla pieni tyyny. Jalat puutuvat, selkä kipeytyy, palelee, pöly kirvelee silmissä ja likaa vaatteet, nukuttaa. Mutta Paholaisen Nenä on koettava junan katolta.
Junan jälkeen jatkoimme Cuencaan, Ecuadorin kauneimpaan kaupunkiin. Sitä kehuttiin lämpimäksi. Suurimman osan päivää Mikko kulkikin ilman uusia inkakäsineitään.

Galapgoksella oli eläimiä ja tulivuoria, mantereella on korkeita vuoria ja niiden ohut ilma on kylmää. En tiedä miksi inkat hakeutuivat päiväntasaajan kylmimpiin kolkkiin. En usko että Perussa, jossa inkat varsinaisesti asuivat, on yhtään lämpimämpää.

Ecuadorissa on toistaiseksi kyllä ollut hauskaa!