Dengue-epidemia

Dengue-kuume ei ole innostanut minua kirjoittamaan. Pitäisikö kirjoittaa hieno lääketieteellinen tiivistelmä taudista vai ylimalkainen juttu? Siihen tämä on lässähtänyt. Ja siihen ettei dengue ole kovin suuri ongelma Manauksessa, vaikka neljä lasta onkin tämän vuoden aikana kuollut siihen.
Tosiasia nyt kuitenkin on että Brasiliassa, etenkin Rio de Janeirossa, on historian pahin dengue-epidemia. Kyse ei silti ole mustan surman, espanjantaudin tai isorokon kaltaisista tappajista. Riossa on 6 miljoonaa asukasta, ja tämän vuoden aikana - neljä kuukautta - dengueen on kuollut 62 ihmistä, koko Brasiliassa 106. Edellisen vaikean dengue-epidemian aikana vuonna 2002 Riossa todettiin 288,245 tautitapausta, nyt on diagnosoitu 121,586 ja epidemia jatkuu.

Dengue on hyttysten levittämä virustauti jota esiintyy koko maailman trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla. Hyttyset liikkuvat päivällä tiheästi asutuilla alueilla. Malariaa levittävät hyttyset taas ovat hämärää ja pimeää rakastavaa lajia.

Jonkinlainen urbaani tarina jolla luultavasti on todellisuuspohjaakin, on että malariasääsket ovat aktiivisimpia kello 18-19 välillä, auringonlaskun aikaan. Silloin meilläkin on ikkunat ja parvekkeen ovi kiinni. En kyllä tiedä miksi. Asumme niin korkealla ettei hyttyset jaksa lentää meille. Luultavasti auringon laskiessa ilma vain tuntuu yhtäkkiä hyvin kostealta ja sen vuoksi on mukavampi pitää ikkunat kiinni.

Suurin osa dengue-tartunnoista on vähäoireisia tai oireettomia. Kuin flunssa: äkillinen korkea kuume, päänsärky, lihas- ja nivelkivut, vatsakipu ja pahoinvointi, silmien takana tuntuva kipu, ihottuma. Useimmiten tautia ei huomaa sairastavansa, mutta joskus kehittyy vakava verenvuotokuumetauti johon 1% potilaista kuolee. Korkeakuumeiset potilaat osaavatkin täällä hakeutua herkästi sairaalaan. Hoitoa ei ole - seuranta, runsaasti nesteitä, verenvuotodenguen pelossa aspiriinilla tai ibuprofeenilla ei kuumetta alenneta, vain parasetamoli kelpaa.

No, eihän aina ole denguesta kyse. Kyseessä voi olla influenssa ja muut normaalit virustaudit, mononukleoosi, vihurirokko, tuhkarokko, hepatiitti, keltakuume, leptospiroosi, lepra, malaria, pilkkukuume, Q-kuume, skistosomiaasi, erilaiset autoimmuunitaudit kuten Kawasakin tauti, Henoch-Schöleinin purpura ja muut purpurat. Esimerkiksi nämä. Ei TV-sarjan tohtori House ole ainoa joka osaa diagnosoida tauteja poissulkumenetelmällä.

Lehdissä, televisiossa, työpaikoilla ja kouluissa ympäri maata levitetään informaatiota denguesta ja sen ehkäisystä. Salcompillakin jokaiselle työntekijälle lähetettiin kirjallinen selkeä tietoisku. Tauti on 90-prosenttisesti kotiperäinen - seisova vesi, vesisäiliöt, kukkaruukkujen aluslautasilla oleva vesi, tyhjät pullot ja oluttölkit joihin kertyy sadevettä, hylätyt autonrenkaat, mikä hyvänsä kotipihalle tai kadulle lojumaan jäänyt esine joka voi varastoida sadevettä on dengue-hyttysen elatusalusta. Pelkällä seisovan veden kaatamisella ei hyttysen munista ja toukista pääse eroon vaan esimerkiksi kukkaruukun lautanen on pestävä.

Pikkulapset katsovat esityksiä joissa näyttelijät hauskan tarinan avulla opastavat dengue- ja malariahyttysten oikeaan ehkäisyyn. Lapset ovatkin herkimpiä saamaan tartunnan, joten hyttysmyrkyt ja-suihkeet ja -voiteet ja -geelit ovat lasten arkipäivää.

Tuoreen tutkimuksen mukaan Rio de Janeiron turismi on pudonnut 30%. Rion lempinimi on "a cidade maravilhosa", "ihastuttava kaupunki". Folha de São Paulo-lehden mukaan ihanuuden takaa paljastuu nyt Rion synkkä puoli.

Lähdemme Rioon huomenna.

Ihan vaan mietteitä

Olemme Vapun aikaan neljä päivää Riossa ihan vaan turistina ja sieltä lennämme eteläiseen Intiaan, entiseen Madras-nimiseen kaupunkiin, nykyinen Chennai. Miksi? - Siellä on tehdas jota Mikko menee katsomaan.

Intian jälkeen Suomeen, Mikko jatkaa Manaukseen. Minä tulen olemaan Manauksesta pois melkein kolme kuukautta! Voisi sanoa että olen kymmenen kuukautta vuodessa lomalla ja kaksi kuukautta töissä. Voi kuulostaa ylelliseltä, mutta kerronpa miksi se ei ole.

Kun asuu ulkomailla, sitä asuu kotonaan ja elää arkipäivää. Ei olla turistimatkalla, olkoon vaikka kuinka eksoottinen ympäristö. Kerran tai pari voi käydä ihmettelemässä slummeja tai mennä forro-tanssipaikkaan, kuten lomamatkallakin tekisi, mutta sitten se on nähty. Lopulta haluaa olla paikoissa joissa on samankaltaisia ihmisiä kuin itsekin. En usko että on mitenkään rasistista haluta olla ihmisten kanssa joiden kanssa voi puhua asioista jotka kiinnostavat molempia. Tai että yleensä voi keskustella.

Oma kieli! Sen tärkeyden tajuaa kun sitä ei voi käyttää. Miten voin muuten sanoa, juuri oikealla vivahteella, sen mitä tarkoitan siten että toinen tajuaa mitä tarkoitan? Englantini on vahva, mutta se ei ole äidinkieleni. Puhumattakaan niistä joiden kanssa puhuisin englantia! Englantia on useimmiten puhuttava tarkoituksella väärin. "Bad English".

En pelkää unohtavani suomen kieltä, mutta pelkään unohtavani englannin kielen. Kuusi vuotta Amerikassa ei opettanut minulle autenttista aksenttia - sitä ei aikuinen opi koskaan - mutta pelkään että unohdan sujuvan, kieliopillisesti oikean englannin jota käytin Amerikassa.

Kun en ole töissä, voin käyttää aivojani portugalin opiskeluun ja lukea ja kirjoittaa. Mutta paikallisille näyttäydyn vääjäämättä tyhmänä. Kommunikointi on tajuttoman tärkeä asia. En voi puhua omalla kielelläni, portugalini on hassunkurista, englantia ei ymmärretä tai ymmärretään väärin. Olen jonkinlainen pelle. Ajattele ulkomaalaista Suomessa vääntämässä suomea - miten suhtaudut? Rupeatko puhumaan syvällisiä? Ei - kysyt vain "Kauanko olet ollut Suomessa?" "Mitä pidät Suomesta?" "Mistä olet kotoisin?" "Ai Nicaraguasta? Varmaan kaunis maa, haluaisin joskus matkustaa sinne!" ... ja sitten olet tyytyväinen kun olet ilahduttanut ulkomaalaista ja jaksanut jotenkin kuunnella vastauksetkin. Seurustelua? Älykästä keskustelua? Hah-hah.

Sen vuoksi menen Suomeen kesätöihin. Jotta voin taas tuntea itseni, tietää kuka oikeasti olen, olla vaihteeksi se älykäs tyyppi jollaisena itseäni pidän. Puhua ja keskustella, väitellä, perustella, olla ironinen ja vitsikäs.

Huumori onkin vieraalla kielellä kaikkein vaikeinta! Kukaanhan ei oleta ulkomaalaisen olevan vitsikäs, kaikki mitä sanot, otetaan tosissaan. Pitää olla hurjan varovainen.

Ratsatusjuttu

Ne jotka eivät ole kiinnostuneita ratsastusjutuista, eivät vain lue tätä. Oma valinta, oma menetys - juttu voi olla tosi hyvä.

Tässä taisi mennä Manauksen ratsastusuramme vuosipäivä juuri ohi, eikä Mikkokaan enää ole noviisi. Nyt on jo neljäs ratsastuksenopettajakin meitä ohjaamassa.

Tämä nykyinen kaveri on hauska. Nuori kaveri, kotoisin etelästä aivan Argentiinan rajalta joten kielikin on sellaista selkokieltä, melkein kuin espanjaa, jota ymmärrämme helposti. Etelässä ne sanovat r-kirjaimen ärränä eikä hoona ja muutenkin lausuvat kaiken kuten kirjoitetaan ilman turhanpäiväisiä suhu- tai dzh-äänteitä. Kuuma on "kente" eikä "kenzshi" ja ilta on "noite" eikä "noizshi". Rio de Janeiro on Rio de Janeiro eikä "Hiiu dzhi dzhaneiru". Rehtiä etelän porukkaa.

Mekin menimme kielijuttuihin mukaan. Mikko esitteli itsensä Eduardoksi, ei Mikoksi. Mikkohan lausutaan täällä kuten "mico" - marakatti. Eduardo on kelpo nimi, hyvin muodikas. Karina - amazona (naisratsastaja) ja Eduardo - cavaleiro (miesratsastaja).

Ratsastus on entistäkin hauskempaa. Edistymisemme on huomattu ja meitä yritetään houkutella kilpailuihin. Ehkä joskus... Hyppelemme yhdeksän esteen ratoja. Opettajien brasilialainen elehtiminen ja suorasukaisuus on hyvin vapauttavaa. Vie turhan jännityksen ja pelon pois.
Hevoset on saatava liikkeelle. Vauhti on tärkeintä. Opettaja lätkii ohilaahustavaa hevosta raipalla tai heittää hiekkaa ratsukon päälle antaakseen hieman puhtia jos meno on vähänkin velttoa. Jos esteet romahtavat tai hevonen pudottaa puomin, opettajaa karjuu "Catástrofe! Catástrofe!" Kielitaidotonkin ymmärtää. Jos muuten vaan ei oikein luonnista, opettaja peittää kasvonsa käsillään ja nojautuu suurieleisen voipuneesti esteen tolppaan. Tätäkään ei oikein voi tulkita siten että opettaja pitäisi ratsastajan suoritusta onnistuneena.

Ei ole ihme että Brasiliassa on paljon ratsastavia poikia ja miehiä.

Työpaikkahaastattelussa

Kun tapasin paikallisen headhunterin ensimmäistä kertaa ja näytin CV:täni, Paulo piti minua välittömästi sopivana tyyppinä sairaalan hallintoon. Minusta minulla ei ole minkäänlaista pätevyyttä moiseen työhön, mutta en nyt ole varsinaisesti siinä tilanteessa että voisin valita työtäni, joten sanoin laimeasti Paulolle että se on varmaan mielenkiintoista.

En pysty kuvittelemaan ikävämpää työtä kuin byrokraattiset sairaalat jotka kärvistelevät niukkojen määrärahojen turvin, potilaat kuolevat, omaiset valittavat ja hoitajia on liian vähän eikä kenellekään makseta kunnon palkkaa. Ja kaikki tämä juristien ja lakien luvatussa maassa, Brasiliassa. USAn terveydenhuolon kohentaminen olisi lastenleikkiä tämän maan ongelmien rinnalla.

Toissapäivänä headhunter soitti ja kertoi että Santa Julian sairaalassa olisi työpaikkahaastattelu seuraavana aamuna kello 10 sairaalan johtajan luona.
- "Puhuuko kukaan siellä englantia?"
- "Ei."
- "Sehän on mielenkiintoista, tottakai, olen sairaalassa kello 10"

Vaikka olin täysin valmistautunut hoitamaan homman ontuvalla portugalillani, ilmoitin Arylle että voisimme pitää portugalintunnin työpaikkahaastattelun tiimoilta Santa Juliassa kello 10. Odotimme aikamme Dr. Edsonin puheille pääsyä ja kello 11 meidät ohjattiin neljänteen kerrokseen. Arya ei päästetty johtajalääkärin huoneeseen, minut istutettiin suuren pöydän päähän odottamaan haastattelua.

Edson saapui, tervehti - ja oli ensimmäinen tapaamani brasilialainen joka sanoi "hauska tutustua!" - ja istahti jättipöydän toiseen päähän. Pöytä oli niin suuri etten kuullut mitä Edson puhui. Vastailin ilmeisesti mitä sattui ja Edson ehkä arveli etten ymmärrä yhtään mitään, koska Ary tuotiin huoneeseen. Ary istahti muitta mutkitta Edsonin viereen ja kysyin saisinko tulla lähemmäksi niin minäkin kuulen mistä on puhe.

Edson oli urologi, ne on yleensä karuja ja suorapuheisia lääkäreitä. Tuijotti minua ja kysyi
- "Onko sinulla mitään kokemusta sairaalan hallinnosta?"
- "Ei..."
- "Miten aloittaisit työt?"
- "Tutustuisin sairaalaan, eri työntekijäryhmiin, miten sairaala toimii..."
- "Tässä sairaalassa on kuule sota meneillään. Kaikki valittavat, mikään ei toimi. Tänne tarvitaan joku jolla on paljon kokemusta. Kaikkein pahimpia ovat lääkärit - 60% lääkäreistä uskoo olevansa jumalia, 40% tietää olevansa jumalia. Niitä ei saa kuriin mitenkään. Täällä on sota."

Tiesin jo sairaalaan mennessä ettei homma ole minulle. Mutta oli mielenkiintoista olla työpaikkahaastattelussa ja Edson oli mukava urologi. Ary sai työtä Edsonin englanninopettajana, joten käynti oli todella kannattava.

Vaarallista

Brasiliaa pidetään väkivaltaisena ja rikollisena maana. Onhan se varmasti totta, mutta kun yritin etsiä tilastoja, en löytänyt Brasiliaa sadan pahimman maan joukosta. Paitsi nuorten tekemät rikokset -murhat ja ryöstöt - joiden kohdalla Brasilia oli kirkkaasti johdossa.

Rio de Janeiro ja São Paulo ovat kiistatta vaarallisia paikkoja. Slummit - favelat - ovat lohduttomia eikä siellä kasvaville oikein ole muuta tapaa päästä elämässä eteenpäin kuin rikollisuus. Mutta en ole suurkaupunkien rikollisuuden asiantuntija. Olen ollut vain São Paulossa, joka minulle ei ole näyttäytynyt vaarallisena.

Kuten ei Manauskaan.

Nyt portugalinopettajamme on peloissaan. Pari viikkoa sitten hänen kotiinsa murtauduttiin - mitään ei viety. Taloa vartioiva tanskandogi oli tuuperrettu lääkkeiden avulla.

Toissailtana Ary ajoi keskustassa, aivan lähellä Teatro Amazonasia, illalla kello 22. Ilta oli manauslaisittain viileä ja kuiva joten auton ikkunoita oli mukava pitää auki. Punaiset liikennevalot, Ary pysähtyi, ei ollut kiire. Samat valot joihin mekin pysähdymme joka kerran kun tulemme illalla oopperasta.

Ikkunasta työntyi käsi ja veitsi Aryn kaulalle. Lompakko ja kännykkä meni. Roisto tarkitsi lomakon sisällön - onneksi oli rahaa 120 euron verran, joka tuntui riittävän. Kaveri häipyi. Ary todella pelkäsi.

Nyt Ary hakee uutta ajokorttia, uusia luotto- ja pankkikortteja, osti uuden kännykän. Paljon vaivaa ja rahanmenoa kun muutenkin on taloudellisesti aika tiukkaa.

Ary on asunut koko ikänsä Manauksessa, melko köyhillä alueilla. Ary ei ole rikas ja on paikallisen näköinen.

Mekin hätkähdimme. Jos paikallinen ryöstetään tuolla tavoin, on meidänkin parempi pitää ikkunat kiinni ja todella ajaa punaisten valojen läpi illalla ja yöllä. Ja Mikko voisi ajaa töihin ihan normaaleja teitä eikä pukkelehtia slummin läpi. Meistä näkee kauas että olemme ulkomaalaisia ja autommekin kaikki tunnistavat kalliiksi, vaikka se ei harvinainen täällä olekaan.

ÇA-IRA ja Amazonasin oopperajuhlat

En tiennyt että Roger Waters on tehnyt ÇA-IRA-nimisen oopperan jonka ensiesitys oli vuonna 2006. En tiennyt että Roger Waters on Pink Floyd-rockbändin jäsen ja tehnyt ilmeisen hyvää rock-musiikkia enkä itse asiassa tiedä yhtään Pink Floydin kappaletta. Tiedän että Pink Floyd liittyy jotenkin rock-musiikkiin ja voisi olla 70-luvulta.

Amazonasin oopperajuhlat ovat hyvin ennakkoluulottomat. Avajaisooppera oli tämän Roger Watersin ÇA-IRA. Itse Roger Waters lausui yleisön tervetulleeksi, portugaliksi. Mutkattomaan brasilialaiseen tapaan Manauksen media luonnehti seuraavan päivän lehdissä säveltäjä-suuruutta "Vapiseva Roger Waters luki kädet täristen portugalinkielisen puheensa".

Huolimatta rock-taustan omaavasta säveltäjästä, ooppera oli oikea ooppera, oikealle orkesterille sovitettu, vaikka musiikista löytyi rokkiin vivahtavaa helppoutta joka sopi meille. Pidimme siitä tosi paljon.

Viime vuodesta oppineena olimme tarkoituksella pukeutuneet ensi-iltaan intellektuellisti. Minulla oli mustat housut, musta bleiseri ja musta, rohkean avokaulainen pusero. Mikko pani paremmaksi pukeutumalla mustaan pukuun ja mustaan Rauli Badding-Somerjoki-t-paitaan. Mukana ollut Nipa Suomesta, HR-johtaja, pukeutui varsin tylsästi khakeihin ja pikkutakkiin.

Nipasta huolimatta media bongasi meidät heti sisään astuessa. Osasimme nyt sujuvasti kehua oopperajuhlia portugaliksi ja hymyilimme suvereenisti valokuvaajille. Olimme luultavasti julkkiksen näköisiä, koska lopulta kuvaajia oli lähes kymmenen. Oikeastaan hymy jo hyytyi siinä vaiheessa. Etenkin kun minulla on varsin näkyvät hammasraudat suussa.

Väliajalla paikallisen televisiokanavan toimittaja riensi luoksemme. Puhuimme hienosti portugalia kunnes meitä pyydettiin antamaan lausuntomme suoraan lähetykseen. Se on jo liikaa ja vaihdoimme englantiin. Uskomatonta kyllä, paikalliskanavan toimittajakunnassa oli yksi erinomaista englantia taitava, joka suostutteli meidät antamaan lausunnot englanniksi. Minusta ei ollut kameran eteen yksin, joten Mikko tuli Badding-paidassaan seisomaan viereeni kun kerroin kuinka uskomaton kontrasti tällainen upea oopperatapahtuma ja kaunis oopperatalo on sademetsän ja eristyneen kaupungin keskellä ja kuinka en ikinä ole kokenut mitään vastaavaa elämystä.

Samaan aikaan kun olimme Mikon kanssa suorassa lähetyksessä, Nipakin napattiin tv-kameran eteen kertomaan tulleensa Suomesta, ei nyt ihan oopperajuhlien takia, mutta ajoittaen työmatkansa siten että pääsi oopperaan. Kyllä Suomi on nyt puhuttu maailmankartalle! Ja Badding myös!

Ooppera kertoi Ranskan vallankumouksesta. Mukana oli suuri lapsikuoro, paikallisia Manauksen lapsia. Lapsista huomasi että kyseessä oli ensi-ilta, jännittivät ja tirskuivat keskenään vaikka olisi pitänyt esittää kärsivää kansaa tai olla hyvin vallankumouksellisen näköinen.

Seuraavana päivänä olimme ratsastamassa. Tuntiaan lopettava pikkutyttö ratsasti ohitsemme ja huikkasi "Karina, I saw you at the opera". Tyttö oli oopperan lapsikuorosta. Manauksen seurapiiri on kovin pieni.

Kuollut mies kummittelee

Tämä on groteski juttu. Luin Manauksen parhaimmasta sanomalehdestä, a crítica'sta, kokosivun artikkelin "Kuollut lähti liikkeelle".

Manauksessa hautajaiset järjestetään aina 24 tunnin sisällä kuolemasta. Afrânio (36 v) kuoli toissapäivänä maksakirroosiin. Eilen oli hautajaiset. Katoliseen tapaan arkku oli auki kun omaiset ja ystävät hyvästelivät vainajan. Afrânion täti Zuíla (64 v) rukoili arkun ääressä, veljenpoikansa käsi kädessään "Poikani, kaduthan syntejäsi jotta Jumala antaa sinulle anteeksi!" Siinä samassa vainaja avasi silmänsä ja puristi tätiään kädestä.
- "Afrânio haluaa puhua! Ihme on tapahtunut!" huusivat vainajan täti ja äiti Maria (76 v).

Vainajan ex vaimo (nimeä ja ikää ei mainittu) pyörtyi. Muut sukulaiset Francis-veljen (34 v) johdolla heittivät kukat arkusta, riisuivat vainajalta paidan ja etsivät elonmerkkejä. Ambulanssi tuli paikalle. Metelin kuultuaan naapurit ryntäsivät taloon kunnes poliisi hajoitti mellastavan väkijoukon. Ambulanssilääkäri vakuutti vainajan olevan vainaja, omaiset vaativat elvytystä ja kiidätystä ensiapuun. Hautausurakoitsija Alberto (34 v) vaati hautaamista sovittuna ajankohtana jotteivat päivän muut toimitukset viivästy.

Kuollut pysyi vainajana. Ambulanssihenkilökunta ei todennut elonmerkkejä. Kahden tunnin seurannan jälkeen vainajalle puettiin jälleen paita päälle, kukat asetettiin arkkuun ja hautaus toimitettiin. Vaimo makasi naapurin luona toipumassa järkytyksestä eikä päässyt hautajaisiin.

On varsinainen sanomalehtijuttu! Artikkelin yhteydessä on valokuvakin avoimessa arkussa makaavasta vainajasta jota lääkäri tutkii, sormenpäässä on pulssimittari josta ei näy elonmerkkejä ja hoitajalla on defibrillaattori elektrodeineen käyttövalmiina, omaisten kurkkiessa nyrkit pystyssä taustalla.

Muodin orja

Olen tulossa Suomeen kesätöihin terveyskeskuslääkäriksi kahdeksi kuukaudeksi. On aika jännää viisikymppisenä olla kesätöissä, mutta elämä nyt on tällaista. Tuntee itsensä nuoreksi, mikä ei ollenkaan ole paha juttu.

Mikä tietenkin aiheuttaa nuorten naisten pohdintoja.... Miten suuressa maailmassa pukeudutaan? Miten pitää varustautua kun poukahdan Suomeen ja oikein töihin?

Manauksen muoti on maalaista trooppisen ilmaston latinomuotia. Kultakimalteisia toppeja, kireitä polvipituisia capri-shortseja joiden takataskut on kulta- ja timanttikoristeltuja, kireitä farkkuja joiden takataskut ovat samoin somistettu psykedeelisin glitter-kuvioin. Hyvin korkeakorkoisia sandaaleja joissa on timantteja ja kultaa tai matalia sandaaleja joissa on timantteja ja kultaa. Toki myös hopeanväriset sandaalit ovat huippusuosittuja.

Olen nyt ostellut erilaisia glitter-takataskufarkkuja koska housut ovat istuvia ja lahkeet tarpeeksi pitkiä. Kun Pia oli täällä käymässä, esittelin Kiinasta ostamani farkut joissa on punaisia ja turkoosin värisiä timantteja ja hopean väristä kirjailua toista lahjetta kiertäen ja tietenkin takataskut täynnä kimalletta. Farkut ovat todella tyylikkäät. Piakin piti niistä... "oikein hyvät Manaus-farkut".

Pia kun asuu Montrealissa, voin pitää tytärtäni suuren maailman asiantuntijana. Pian mukaan Kanadassa pärjää ihan tavallisilla farkuilla... kunhan unohtaa glitterin, kullan ja timantit. Arveli saman pätevän myös Suomessa. Samalla muistutti että Mac-kampus Montrealin ulkopuolella on täynnä maanviljelijöitä ja hippejä eikä siten muodin Mekka joten hänen käsityksensä voi olla vääristynyt. Selvennyksenä sanottakoon että Pia ei ole maanviljelijä vaan hippi.

Ehkä voin piristää Suomen kesää esiintymällä pseudolatinona, kimalteisin farkuin ja jättimäisin korvakoruin. Kesällähän Suomessa ollaan hyvin vapaita ja suvaitsevaisia.

Jännitys tiivistyy

Manauksessa elämä on aina jännittävää. Tänään avasimme viimeisen rasvattoman maitopurkin. Rasvatonta maitoa on ollut huonosti viime aikoina saatavilla. Pitääkö siirtyä kokomaitoon?

Kauppojen nenäliinahyllyt ovat olleet tammikuusta asti tyhjinä. Kaapissani on enää yksi varapaketti. Paperiset lautasliinat ovat täällä standardoituja, valkoisia, yksinkertaisia, halpoja. Joka kaupassa samanlaisia. Niitä on aina saatavilla ja nenäliinoja säästääkseni olenkin käyttänyt lautasliinoja nenäliinoina.

Sadekauden aikana pidän vaatekaapeissa mielelläni kosteudenkerääjiä. Sellaisia parin desin vetoisia muovipurkkeja joissa on kosteutta imevää ainetta ja kosteus kertyy lopulta vedeksi purkkiin. En ole varma onko niistä oikeasti hyötyä, mutta tuntuu että moni muukin uskoo niiden voimaan. Kosteudenkerääjiä ei ole kaupoissa ollut yli kuukauteen. Meillä ei ole enää yhtään purkkia varastossa.

Jännitys tiivistyy. Tai tiivistyykö kosteus purkkiin tai vaatteisiin? Löytyykö Anti-Mofo-kosteudenkerääjiä? Jos kosteus kertyy vaatteisiin ja vaatteet homehtuvat, tulee itku. Milläs pyyhin kyyneleet kun ei ole nenäliinoja? Kahvi auttaa murheeseen, mutta ilman maitoa en saa maitokahvia josta pidän kovasti. Musta kahvi närästää.

Närästyslääkkeitä on riittämiin apteekeissa.

Capucchino

João kiskoo vasikan irti lehmän utareista

Ratsastusvaelluksella asuimme karjatilalla. Härät ja sonnit ja lehmät ovat ulkona vuoden ympäri, niin talvipakkasissa ja lumimyrskyissä kuin kesän kuumuudessakin. Ratsastaessa lehmiä putkahti esiin mitä erikoisimmissa paikoissa ja hirvittävissä paikoissa kiemurtelivista karjapoluista saattoi päätellä ettei lehmät kärsi korkeanpaikankammosta. Ei muuten myöskään gauchot... oli hetkiä jolloin yritin huutaa edelläkulkijoille että en pysty jatkamaan. Mutta mitä teet 10 cm leveällä polulla lähes pystysuoralla jokipientareella? Alas on sadan metrin pudotus valkoisena vaahtoavaan virtaan, ylös ainakin saman verran. Käännytkö polulla? Hyppäätkö hevosen selästä? Minne?

Katsoin ylärinteeseen, keskityin tasaiseen hengitykseen. Oli pakko luottaa hevoseen märällä, kivikkoisella pikkupolulla. Edellä ratsastava gaucho poltteli nautiskellen tupakat samoilla jyrkänteillä joille kuvittelin elämäni päättyvän.

João lypsää maidot kahvimukiin, äitinsä Rosi pitelee tarjottimella kuppeja ja kahvitermaria

Se capucchino. Kun lehmällä on vasikka, lehmällä on maitoa. Sitä maitoa karjatilalla käytetään. Maito lypsetään käsin kulhoon, kaadetaan pulloon ja pullo satulalaukkuun. Tai pestyyn Coca Cola-pulloon ja viedään pojalle kaupunkiin Urubiciin. Aamulla erikoisherkku oli makea kahvi vastalypsetyn maidon kera, utareesta suoraan kuppiin. Kaupunkilaiselle ajatus tuntui oikeastaan vastenmieliseltä, tölkkimaito kun on meistä ihan kiva juttu. Mikko selvisi koko hommasta kun ei juo kahvia (mitä sitten jaksettiinkin ihmetellä), mutta minä join navetassa camargo´ni, utaremaitokahvini. Söinhän muinoin viidakkoretkellä elävän toukankin - mainostettiin proteiinipitoiseksi ravinnoksi jos sattuisi eksymään sademetsään.

Mainiota maitokahvia

Maitokahvi oli, ihan vilpittömästi - todella hyvää! Parempaa kuin pulleat Amazonin toukat. Sääli ettei Mikko juo kahvia.

Kylmää ruokaa

Jos joku kuvittelee että brasilialainen ruoka on maukasta, on väärässä. Tai jos joku kuvittelee että Brasiliassa ollaan jotenkin kulinaristeja, on väärässä. Nekin, jotka kuvittelevat että Brasiliassa ollaan kohteliaita ovat väärässä.

En muista kertaakaan Brasiliassa asuessani syöneeni kuumaa ruokaa. Ravintolassa ruoan matka keittiöstä asiakkaan pöytään on käsittämättömän pitkä ja annos on aina ehtinyt jäähtyä, huolimatta siitä että ollaan tropiikissa.

Buffet-tarjoilu on tavattoman suosittua. Jonkinlaisia lämpölevyjä on kyllä olemassa, mutta täällä arvostetaan ennemmin ilmastointia kuin lämmitystä. Buffet-pöytien lämpimät ruoat ovat korkeintaan haaleita. Mutta ruokailijoita odottaessa ne tuntuvat kuitenkin kypsyvän. Pihveistä tulee kuivia ja sitkeitä, spaghetti hautuu entistäkin pehmeämmäksi, stroganoffin kermainen kastike juoksettuu nostaen rasvan pintaan.

Ruokailu on buffet-tarjoilun mukaista. Ei ole tapana odottaa että kaikki ovat saaneet annoksensa, kukin syö milloin miellyttää. Välillä noustaan pöydästä, käydään hakemassa autoon unohtuneet aurinkolasit, piipahdetaan ulkona juttelemassa kavereiden kanssa, puhutaan puhelimessa tai lähetetään tekstiviestejä. Skandinaavistyylinen lasin kohottaminen ja jokaisen ruokailijan silmiin tuijottaminen ja nyökkääminen ennen ja jälkeen maljan nauttimista on toki vitsi, mutta täällä sellainen olisi täysin absurdia. Koko pöydällinen joisi samaan aikaan!

Pöydästä voi nousta sitten kun on syönyt. On hyvä jaloitella, paikallaan istuminen on hermostuttavaa.

"Anteeksi", "olen pahoillani" ja "kiitos" ovat varsin harvoin käytettyjä sanontoja. Portugalin oppikirjassa opetetaan sanomaan "hauska tutustua", mutta en ole koskaan kuullut kenenkään sanovan niin. Pohdimme kerran pitkään mitä sanotaan esimerkiksi kaupassa kun haluaa jotain hyllystä jonka edessä seisoo ihmisiä. Emme keksineet. Kysyimme asiaa portugalin opettajalta joka ei ollut ihan varma. Selkeintä on tunkea hyllyn eteen, työntää tiellä olevat ihmiset pois ja ottaa se mitä tarvitsee.

Ratsastusvaellus etelässä

Pääsiäisviikon olimme etelässä, siis Brasilian syksyssä. Florianópoliksen kentällä oli vastassa poika joka heilutteli lappua "Karina e Nikko". Mikkoa ei täällä ymmärretä nimeksi.

Olimme tulleet yökoneella Manauksesta São Pauloon josta oli jatkolento vielä etelämmäksi. Reilun kolmen tunnin ajo serpentiiniteitä Urubiciin rämisevällä Toyota Hilux-pick up'illa nukutti kun kuskikaan ei ollut järin puhelias. Vaitelias poika jätti meidät Urubici Park Hotelliin, respasta saimme huoneen avaimen ja telkkarin kaukosäätimen. Telkkarista tuli suosittuja brasilialaisia saippuasarjoja - noveloita - ja katolista jumalanpalvelusta. Pitkäperjantai. On siis paikkoja joissa BBC tai CNN ei näy. Olimme Santa Catarinan vuoristossa. Miten ihmeessä me tänne päädyimme!

Peter tuli hotelliin. Myönnän, olimme kiitollisia kun löytyi joku englantia puhuva joka tuntui vielä tietävän miksi olemme Urubicissa. Peter oli meitä hieman vanhempi möhömahainen, viiksekäs, Brasiliassa 32 vuotta asunut saksalainen. Peterin seurassa menimme Elvion ja Rosin kotiin lounaalle. Elvio on karjatilallinen, gaucho, ja tulee olemaan ratsastava oppaamme viikon ajan. Rosi laittaa eväät ja ruokkii meidät. Peter tulee ratsastamaan kanssamme koko ajan.
Fazenda jossa asuimme

Lounaalle kerääntyi myös Elvion ja Rosin poika João - jonka tunnistimme vaiteliaaksi kuskiksemme - vaimonsa ja vauvansa kanssa. Joãon sairaanhoitajasisko Rosannakin saapui kohta Florianópoliksesta pääsiäisen viettoon. Katsoimme Urubicin kolme nähtävyyttä - muinaiset kalliopiirrokset, omenatarhan ja katolisen kirkon. Ostimme hevostarvikekaupasta tyylikkäät gaucho-saappaat, lierihatut ja liivit. Illalla söimme hotellissa Peterin, Rosin ja Rosannan kanssa. Hotellin ravintolan omisti Rosin sisko, jokainen tarjoilija oli siskonpoika tai veljentyttö tai serkku. Menimme aivan sekaisin sukulaisissa. Kaikki kättelivät ja esittäytyivät meille. Kaikki oli suunnilleen samannäköisiä.

Aamulla hotelliaamiaisen jälkeen menimme Elvion äidin kotiin jonne oli kerääntynyt Rosanna, Joãon vaimo vauvoineen, Rosin toinen sisko, Elvio, Rosi ja tietenkin Elvion äiti. Söimme hieman lisää aamiaista ja lähdimme matkaan.

Tavallaan ratsastaminen oli helppoa. Istuimme hevosen selässä ja hevoset lipsuttelivat ja kipusivat kivikkoista kapeata ränniä ylös kukkulalle. Hevoset oli täysverisiä criolloja, tunnettuja uskomattomasta kestävyydestään ja varmoista jaloistaan. Tämä rotu on vuosisatojen aikana kehittynyt juuri Argentiinan ja Brasilian kivikkoisille vuorille ja tasangoille. Gauchojen hevosia, karjanajoon sopivia, hevosia jotka eivät nuupahda kesken matkaa.

Peter, Elvio ja Mikko karjanajossa

Tällaista se oli joka päivä. Seitsemän ratsastuspäivää. Lähdimme matkaan 8-9 maissa aamulla, tulimme takaisin 17-18.30. Lounas oli matkalla, viritettiin nuotio, keitettiin kahvit, pohdittiin mitä ihmettä Mikko voisi juoda kun se ei juo kahvia, käristettiin lihakimpale, syötiin juustoa ja juotiin ternimaitoa.

Elvio lounaalla

Vesi saatiin vuoripuroista. Karjatiloillakaan ei muuta vettä ollut. Yhden yön nukuimme pousadassa, majatalossa, kolme yötä Elvion ja Rosin sukulaisten karjatilalla, kolme yötä Rogérion ja Saleten pousada-karjatilalla. Ratsastamasta tultuamme joimme kahvit kakkujen kera, sitten olikin kohta illallinen. Sen jälkeen ei juuri muuta jaksanut kuin nukahtaa. Mikko ja Rosi fazendalla

Ratsastus oli upeata. Ei vauhdikasta laukkaa ympäri peltoja, vaan todella vaellusta. Kuten murtomaahiihto tai Lapissa tarpominen. Maasto on vaikeakulkuista, vuoret ylettyvät 1800 metrin korkeuteen, Urubicin kaupunki on 900 metrin korkeudessa. Jokainen vuorenhuippu oli kuin olisi Mt. Everestin saavuttanut, työn takana. Jokaiselta huipulta aukeni upea maisema. Ja vaikka saman laakson näki seuraavalta huipulta, se näytti aivan toiselta. Jokia, niiden ylityksiä, puroja, karjaa, naapureita karjatiloillaan ja naapureiden kanssa jutustelua, tiheätä metsää jota Elvio raivasi viidakkoveitsellään niin että pääsimme käsivarret naarmuilla, sääret mustelmilla hevosten kanssa liikkumaan.

Elvio ja machete, viidakkoveitsi

Ei tämä ollut pikkutyttöjen puuhaa. Ei mitään hevosten halimista. Tällainen ratsastus on tosimiesten toimia. Gauchojen hevoset eivät ole lemmikkejä. Ilman hevosia ei tiloilla voi liikkua. Välillä mietin pitäisikö minun siirtyä lieden ääreen eikä väistellä puiden oksia ja kuunnella miesten juttuja.

Karjatilojen alkeellisuus yllätti. Sitä kuvitteli että kun kaveri omistaa 600 hehtaaria maata ja 300 päätä karjaa, sitä asutaan kuten Dallas-tv-sarjassa tai edes kuten Bonanzassa. Mutta ei. Nämä gauchot ovat jotenkin lappalaisia. Karjatilat oli lautahökkeleitä jotka ulkoapäin näyttivät hylätyiltä ja lahonneilta. Vain pihalla olevasta lautasantennista saattoi päätellä oliko kyseessä karjatila vai lato. Ladoissa ei ole telkkareita. Silti, fazendamajoitus oli kelvollinen. Taloista löytyi WC ja suihku. Tuli lämmintä vettäkin.

Lämmitystä taloissa ei silti ollut. São Joaquimin kansallispuisto on Brasilian kylmintä seutua. Talvella on pakkasta ja lunta. Nyt syksyllä yölämpötila laski kymmeneen asteeseen. Sitä vaan kasattiin peittoja lisää. Karaistuneet gauchot eivät ymmärrä ovien sulkemista. Sisälämpötila ei päässyt koskaan nousemaan yli 14 asteen kun ovet retkotti aina auki. Peterin kanssa yritimme niitä sulkea, mutta paikallisten mielestä ovien sulkeminen on turhaa koska kohta mennään ulos tai joku tulee sisään ja ovi pitää avata. Toppatakit ovat sisällä kätevät, villapaidat hyviä, mutta varvassandaalit paljaissa jaloissa on kotijalkineet.

Opimme paljon. Tajusimme että brasilialaiset ovat kuten amerikkalaiset - suuren maan kansalaisia. Kaikki erilaisia. Vuoriston brassit olivat tyystin toisenlaisia kuin Manauksessa jotka taas ovat aivan erilaisia kuin São Paulolaiset. Brasilia on niin suuri ja niin väkirikas, että ihmisiä on joka lähtöön. Gauchot puhuvat paljon mutta eivät metelöi. Gauchot eivät koreile. Kauneusleikkaukset ja rasvaimut ovat käsittämätön ajatus niillä korkeuksilla. Huulipuna kuuluu juhliin. Manikyyri? Mikä se on?

Minulla on hiuksissa kahta väriä, ihan normaali juttu Suomessa ja Manauksessakin. Salete tuijotti hiuksiani ja kysyi miten saan ne kaksivärisiksi.
- "En tiedä, minä vain istun, kampaaja tekee työn."
En tajunnut kysymystä. Eihän Salete käy kampaajalla. Karjatila on kaukana vuoristossa.

Gauchot takaisin viidakkoon

Gauchon elämä on hienoa. Ei ylellistä, mutta mahtavaa. Etelä-Brasilian kivikkoiset vuoret, tiheät metsät ja laajat aukeat. Paljon karjaa. Vain hevosella voi liikkua. Maito ja liha liikkuu vapaasti omilla jaloillaan, veden saa vuoristopuroista, puista voi noukkia mehukkaat goiabat, karhunvatukat poimia hevosen selässä istuen. Maa antaa lähes kaiken mitä gaucho kaipaa ja loput saa lähimmästä kaupungista - siitä joka häviää kartalta kun yrittää katsoa Google-Map'istä sijaintia. Urubici. Kaupunki jossa on kaksi katua, ei yhtään kerrostaloa, valtava katolinen kirkko.


Jos saisin valita vuoriston tai viidakon - ottaisin vuoriston. Horisontti on hyvä nähdä, katsoa kauas. Korkealta näkee kaiken.