Riossa

Ihan vain pikaiset terveiset Riosta! Tapasin sunnuntai-iltana puhkivasyneet Antin, Ilkan ja Riikan jotka olivat joutuneet odottelemaan toista tuntia koneeni tuloa. Tulimme sitten samalla taksilla kaikki Santa Teresan alueelle Bed & Breakfastiin vahan ennen puoltayota.

Ystavallinen emanta teki nalkaisille pojille munakkaan jonka jalkeen nuoret nukahtivat, mina jain viela hieman juttelemaan englantilaistyttojen ja emannan kanssa patiolle.

Riossa olemme kavelleet! Ja kulkeneet takseilla. Ja katsoneet nahtavyyksia. Ongelma on etta Ilkka ja Riikka ovat kiinnostuneita historiasta ja museoista, Antti haluaisi olla vain beachilla ja iltaisin sambabaareissa. Mina olen liian vanha sambabaareihin roikkumaan eika ehka aiti-poika-yhdiselma Rion yossa ole paras mahdollinen.

Joten meidan Riomme on nyt enempi kulttuurillinen kuin riehakas, vallaton samba-Rio.

Ehdinpäs oopperaan!

Olemme aloittaneet uusia harrastuksia erikoisessa ympäristössä, ratsastus ei ole ainoa kummallisuus.

Amazonasin pääkaupunki sademetsän keskellä ei ole kulttuurin kehto, mutta olemme Manauksessa olleet oopperassa ja konserteissa kuin yhteensä entisessä elämässämme.

Manauksen vuosijuhlan kunniaksi esitettiin yleisön pyynnöstä toisena perättäisenä iltana Imbaúba-ryhmän populaarimusiikkia. www.theworld.org/?q=node/19580
Ryhmä on paikallinen, osa muusikoista on sademetsän kylistä, jonka huomaa musiikista. Siitä huokuu jonkinlainen levollinen rakkaus metsää ja jokea kohtaan. Imbauba on puun nimi, se puu joka ensimmäisenä työntyy ulos hakatun metsän tilalle. Niitä vihaamiani puita jotka valtaa maan.

Tietenkin oli kitarat. Mutta myös kaikkea mitä viidakosta voi löytää käytettiin soittimina - pähkinöitä kahisutettiin ja kalkutettiin, vettä liruteltiin, intiaanisoittimia käytettiin. Sävelet olivat melankolisia vaikka sanat ovat positiivisia. Forroa lukuunottamatta brasilialainen musiikki on minusta lauleskelua, hyräilyä, tarinankertomista, kiireetöntä.

Ooppera oli täynnä ja ihmiset riemuissaan. Turistejakin on aina oopperassa, en tiedä avautuiko viidakon tunnelma heille samalla tavalla kuin muille.

Minulle oli onni päästä konserttiin. Viidakko on enimmäkseen ahdistanut minua. Ostin CD:n ja kuuntelin kotiin ajaessa uudestaan laulelmia. Se vaikutti kuin meditaatio. Yhtäkkiä tuntui että pidän viidakosta!

Voinko enää...

... istua parvekkeella katsomassa kun koko taivas salamoi? Voinko nauttia sateesta ja ukkosesta istuen nojatuolissani shortseissa ja t-paidassa? Voinko tuijottaa tähtitaivasta Etelän Ristiä etsien? Voinko enää nojata parvekkeen kaiteeseen ja katsoa Rio Negron mustaa vettä? Voinko olla ilman naapuritalon grillijuhlia ja nuorten jalkapalloa? Voinko olla ilman forro-musiikkia? Voinko olla ilman ohi rämiseviä busseja täynnä hilpeitä brasilialaisia?

Voinko luopua Amazonista ja sademetsästä?

Manauksen vuosijuhlan huipennuksena oli ukkosmyrsky. Niitä on usein ja ne menevät pian ohi, mutta kansa siirtyi rantabulevardilta kuivempiin paikkoihin. Täydet bussit vievät juhlijat kaupunkiin, pysäköityjä autoja on enää muutama. Naapuritalon kekkerit jatkuvat grillikatoksessa. Minä istun parvekkeella sadetta ja salamointia ihaillen. Musiikkia ei kuulu, se tuntuu omituiselta.

Manauksen vuosipäivä

Tästä näkyy Manauksen hienoin hotelli, Tropical, ja sen takana kerrostalorivistö rantabulevardilla. Meidän talo on joku niistä kauimmaisista. Aamukävelyllä kierran Tropicalin kaikki rakennukset kuvan ulkopuolelle ja kuljen edestakaisin rantabulevardia, joka on kaupungin suosituin kävely-, juoksu-, maleksinta- ja möykkäpaikka.

Näitä yleisiä juhlapäiviä Brasiliassa piisaa. Vaikea kuvitella Helsingin, Porin tai Rovaniemen vuosipäiviä kunkin kaupungin yleisiksi vapaapäiviksi. Itsenäisyyspäivä on ymmärrettävä, mutta minkä takia osavaltion vuosipäiväkin on juhlapyhä? Vaikka kieltämättä Etelä-Suomen läänin vuosipäivä olisi sopiva vapaapäivä.

Vapaapäivän vuoksi aamukävelijät ja -juoksijat olivat samaan aikaan liikkeellä kuin minä, yhdeksän maissa, eikä heti kuuden jälkeen kuten tavallisesti. En ole hölkkääjä, ja tässä ilmastossa kävelykin saa hien pintaan niin että kuvittelee tekevänsä suuremmankin urheilusuorituksen kuin joku viiden kilometrin kävely. Reippaudenpuuskassa intouduin talomme alakerrassa olevaan kuntosaliinkin.

Ai miten vuosipäivää vietetään? Ainakin pelataan jalkapalloa. Iltakuuden jälkeen auringon laskettua ei ole liian kuuma. Tuossa hiekkakentällä rannalla lauletaan vaimeasti kansallislaulua, mutta soitto on kuuluvampaa. Vaikeampaa kansallislaulua saa hakea! Sanat ovat konstikkaat ja sävel brasseillekin hankala. ("Ipirangan töyräiltä se kuului, kaikui sankarillisen kansan huuto. Ja vapauden aurinko, kirkkain sätein, paistoi tuolloin kotimaan taivaalta")

Viereisellä kentällä jo pelataan. Meidän ja naapuritalojen kentilläkin teinit pelaavat jalkapalloa tai istuvat kentän reunalla, huudot kaikuvat ja musiikki soi. Naapuritalossa on taas joku kutsunut kaverinsa iltaa istumaan grillin ja uima-altaan ääreen. Joitain yksittäisiä ilotulitusraketteja räiskyy. Ihmiset vellovat rantabulevardilla, kiva ilma. Tätä kaikkea voi katsoa parvekkeeltamme. Tai kuunnella sisällä.

Kotona Manauksessa 2

Ihmettelen vieläkin tuota käsittämätöntä eilistä väsymystäni. Sitä että joka paikkaan koski ja pelkästään jalat painoivat sata kiloa. Olin sentään nukkunut sikeästi lähes koko matkan mukavissa lentokonetuoleissa.

Tänään sen tajusin. Jotenkin sitä on pakko reagoida kun tulee suuri muutos elämään. Tämä oli minun viimeinen kotimatkani Suomesta Manaukseen. Seuraavaksi lähden Manauksesta uuteen kotiini Intiaan. Manaus katoaa totaalisesti elämästäni. Muistot kyllä jäävät. En voi pyyhkäistä liki kahta erittäin erikoista vuotta elämästäni noin vain.

Manaus ei ollut minulle onnen huipentuma. Tulin Brasiliaan suurin odotuksin: minun piti mennä Sao Paulon Scheringille jatkamaan samoja hommia joita tein Suomessa. Mutta kuten elämässä usein tapahtuu, asiat eivät mene kuten toivoisi. Bayer kaappasi Scheringin, työntekijöitä oli liikaa, minulle ei ollut työtä.

Välillä olen vihannut Manausta. Manauksesta en saanut työtä koska en osaa portugalia kuten brasilialainen, eikä minulle sopivia työpaikkojakaan olisi ollut. Olin yksin ja toimeton, tylsistynyt ja äkäinen, turhautunut kotona tyhjänpanttina olemiseen. Minusta ei ole mihinkään, kaikki on pielessä. Olen kauniissa, ihanassa Brasiliassa mutta keskellä viidakkoa josta ei pääse minnekään. Vankina.

Niin, Brasilia on kaunis maa. Olisin halunnut tutustua siihen paremmin, nähdä enemmän etelän vuoristoa ja idän rantoja, ratsastaa Pantanalin kosteikoissa ja asua Sao Paulon sykkeessä. Mutta kun on suuri maa, ei kaikkeen ehdi eikä rahatkaan riitä.

Portugalin kieltäkään en oppinut, vain kotitarpeiksi. Jonkinlaista aivovoimistelua tuli ja into oppia lisää. Voisin oppia espanjankin! Haluan ylläpitää vaivalla hankittua kielitaitoani... nyt vaan netistä lukemaan Folha Onlinen uutiset NY Timesin sijaan.

Välillä rakastin Manausta. Manauksen ilmasto on ihmiselle sopiva. Aina lämmintä. Koskaan ei tarvitse katsoa lämpömittaria, aina kesävaatteet päälle. Manauksessa ei tarvitse snobbailla tai jäykistellä, ollaan sopivasti maalaisia. Ystävällisiä? Toki. Kaikki ovat ystävällisiä. Manauksessa lauletaan, hyräillään, soitetaan musiikkia, melutaan, nauretaan. Manauksessa ollaan harvoin hiljaa. Manauksessa ei ole kiire, elämä soljuu rauhallisesti. Päivät ovat hyvin samanlaisia, jo ilmastostakin johtuen.

Manaus elää omaa eristynyttä elämäänsä viidakon keskellä, Amazonin rannalla. Ja jatkaa elämäänsä samalla tavalla senkin jälkeen kun minä olen Intiassa. Kai se tuntuu minusta haikealta.

Kotona Manauksessa

Voi luoja kun oli eilen väsynyt. Nukuin koneessa melkein koko ajan, mutta silti olin täysin uupunut kotiin tullessa. Otin Manauksen kentältä hienon taksin, sellaisen ei-ihan-virallisen, ja kuski ehti kymmenen minuutin matkalla vielä puuttua puhumani portugalin kielioppivirheisiin ja sanojen painotuksiin. Kun vaivoin sain muistettua talomme nimenkään.

Vartija portilla oli huikean iloinen Dona Karinan saapuessa. Sitä vilkutusta ja huudahtelua! Yritin nyt edes hymyillä aurinkoisesti vastaan. Sanoin "Boa tarde" - iltapäivää - vaikka olikin vasta aamupäivä. Ajantaju petti, mielestäni oli yö, vaikka aurinko paistoi.

Raahauduin kuumaan ummehtuneeseen kotiin, ikkunat ja parveke auki ja sen jälkeen kiinni ja ilmastointia päälle. Jääkaappi on ihan tyhjä. Pakko mennä kauppaan.

Menin ostariin ja söin siellä, laahauduin Carrefour'iin ruokaostoksille, muttei tehnyt mitään mieli. Muuta kuin nukkua. Kello oli kolme iltapäivällä.

Tiesin että olisi parasta mennä ulos reippaalle kävelylle ja sen jälkeen kuntosaliin, mutta jalat ei tuntuneet kantavan. Join tuoremehua ja katsoin telkkaria, mutta seitsemältä menin nukkumaan. Väsytti niin että teki kipeää.

Aamulla heräsin virkeänä. Valmiina hammaslääkärin hoitoon kello 9.

Suuruudenhulluutta vai amerikkalaisihailua

Meillä Töölön asunnossa on valtava ruokapöytä joka täyttää hallin. Hallit ovat vanhojen asuntojen erikoisuuksia joille ei ilmeisesti muuta käyttöä ole suunniteltukaan kuin ruokapöydän pito. Ruokapöytä on suuri koska se on ostettu Amerikasta jossa kaikki on suurta, mutta meillä on erikoisen suuri koska haimme nimenomaan erikoisen suurta amerikkalaista pöytää.

Ja sitten sänky. Meillä on Amerikasta ostettu King-size sänky. Mutta se on erikoisen suuri California King-size koko. Patja on vielä erikoisen korkea. Pituussuuntaan voi venytellä 215 cm verran, leveyttä on 190 cm ja korkeutta on 78 cm. Kun ensimmäisen kerran näimme sängyn, ajattelimme että hankimme portaat jotta sänkyyn voisi kivuta, mutta nyt sänky on silmissämme ihan normaali.

Nahkasoffat olohuoneessa ovat amerikkalaiset, massiiviset nekin. Niissä on valtavan hyvä lojua. Ja koska koirasta lähtee karvoja, on soffien huoltokin helppoa. Mutta ovat ne suuret.

Tähän ne suuruudet sitten loppuivat. Kunnes Antti osti television. Nyt olohuoneen soffat näyttävät pieniltä. Telkkaria katsoessa esiintyjät näyttävät hyökkäävän katsojan päälle. Kuvanlaatu on niin hyvä että jokainen ryppy ja hikipisara näkyy terävänä. Visuaalinen elämys on häkellyttävä ja väkevä ilman Antin puuhailemia surround-kaiuttimiaikin. Kaittimet ovat hyvin pienet, mutta niitä on monta.

Meillä ollaan mahtipontisia.

Päivä pakukuskina

Alan uskoa itseeni. Viritän lampun kattoon, käytän ratikkaa, toimin terveyskeskuslääkärinä, puhun portugalia. Nyt osaan ajaa pakettiautoa.

Meillähän ei enää ole rivitalon pätkää eikä siten paikkaa jättimäiselle massiiviteak-puutarhakalustolle. Kalusto luvattiin Somerniemen mökille toista vuotta sitten. Mutta kun oli se Lauttasaaren minivarasto ja kanaverkkokopit. Kalusto oli litistetty yhden kopin takaseinään muun roinan taakse. Ei sitä sieltä niin vain noukkinut. Eikä kalusto olisi Lexuksen takakonttiin mahtunut.

Nyt Victor Ek on tyhjentänyt kanakoppimme ja puutarhakalusto paljastui pölyisenä mutta pirteänä, valmiina matkaamaan Somerniemelle. Vuokrasin pakettiauton, hain veljen apuvoimiksi ja Victor Ekin kaverit kantoivat pöydän ja kuusi tuolia ja jotain muuta sälää konttiin. Tuosta noin vain. Ihan spontaanisti.

Vuokraamani paku oli Hertzin suurin jota voi ajaa ilman kuorma-autokorttia. En ole eläissäni hinkunut pakukuskiksi. Tie on liian kapea, liikennettä ei voi seurata ilman taustapeiliä, manuaalivaihteet on hankalat. Selvitin karikot! Veli navigoi liikenteen ja reitit, minä ajoin, ihan tyynesti.

Puutarhakaluste on kauniisti mökillä, vuokra-auto palautettu ehjänä, pakukuski kartanlukijoineen voivat hyvin.

Chennai kartalle

Kännykkäni kamerassa on "geo tag"-toiminto. Jos puhelmien GPS päällä kun otan kuvan, sijaintitiedot tallentuvat kuvaan. Osassa Picasa Webiin tallentamistani kuvista on tämä tagi.

Jos selaatte albumia, sivun oikeassa laidassa näkyy kartalla missä kuva on otettu (sikäli kun tagi on). Karttaa voi suurentaa tai pienentää. Vielä enemmän toimintoja saa jos klikkaa "View album map", jolloin saa kaikki Google Mapsin toiminnot käyttöön. Kartan mittakaavaa muuttamalla, voitte esimerkiksi nähdä missä ihmeessä Chennai on. Tai mitata kuinka pitkä työmatka minulla on.

/M

Brasilian viidakosta Intian nimiviidakkoon

Brasilian viidakosta Intian nimiviidakkoon

Manauksessa meillä on tuotannonsuunnittelija, jonka nimi on Socorro (lausutaan ”sokohho”, tarkoittaa ”helpotus”). Tai niin kaikki häntä kutsuvat. Ihmettelin pitkään kuka ihme oli Maria Nunes, jolta sain joskus sähköposteja. Lopulta selvisi, että Socorro ja Maria ovatkin sama henkilö. Mutta kun Maria on Brasialian yleisin etunimi ja Nunes eräs yleisimpiä sukunimiä, hän kutsuu itseään sekaannusten välttämiseksi(?) Socorroksi.

Vaikka Brasilia on sääntöjen ja lakien luvattu maa, nimikäytäntö on varsin vapaa. Etunimiksi voi antaa mitä tahansa, kuten blogissa aikaisemmin kerrottu Kimi Raikkonen Maciel de Menezeskin osoittaa. Sukunimistä käytetään yleensä isän sukunimeä, mutta voi äidinkin sukunimeä käyttää (Socorro on Socorron äidin sukunimi) ja kun nimi kirjoitetaan oikein täydellisenä, siihen on hyvä lisätä vielä pari isovanhempaakin.

Intiassa kaikki on toisin. Ei ollenkaan niin helppoa ja järjestelmällistä kuin Brasiliassa.

Ensimmäinen tulevista työtovereistani, jota haastattelin oli V.Srinivasan. Häneltä opin, että Intiassa käytetään vain etunimiä, sukunimiä ei yksinkertaisesti ole olemassa. Hänen etunimensä on Srinivasan, V tulee hänen isänsä etunimestä. Ihan selkeää.

Toinen oli Sasikumar Gendham. Sasi kertoi, että Gendham on hänen sukunimensä. Pohjoisemmassa kaikilla on sukunimet, vaikka kaikki eivät käytäkään niitä, mutta kansainvälisessä bisneksessä on hyvä käyttää. Ok.

Kolmantena oli Anantha Narayanan. Kun Anantha on hänen etunimensä, arvelin että asia on selvä: Narayanan on tietysti sukunimi. Vaan ei ole, se on Visnu-jumalan toinen nimi. Vain brahmiini-kastiin (tosin Intian perustuslaki kieltää kastijärjestelmän) kuuluvilla voi olla jumalan nimi. Oletin, että Ananthan isä olisi myös Narayanan, mutta ”ei tietenkään, minähän sanoin, että se on jumalan nimi”. Olin sitä mieltä, että ei olisi noin ikään kuin teoreettisesti mahdotonta, että jossain maailmassa olisi isiä ja poikia, joilla olisi sama jumalan nimi. Ananthan isän toinen nimi on kuitenkin jonkun toisen jumalan nimi.

Leela Vinothin nimien merkitystä en jaksa muistaa. Häntä kuitenkin kutsutaan Vinothiksi; jos käytettäisiin nimeä Leela, häntä luultaisiin naiseksi.

Sitten meillä on Jose Paul. Hän on kristitystä suvusta, siitä nimi. En tosin tiedä onko jompikumpi nimistä sukunimi. Intiassahan on parin prosentin kristitty vähemmistö (eli enemmän kristittyjä kuin Pohjoismaissa ja Baltian-maissa yhteensä), kristinusko tuli maahan jo vuonna 52.

/M

Pieniä suuria asioita

Olen Suomen syksyssä. On vielä ihana ruska ja aurinko on paistanut monena päivänä niin että keltaisen eri sävyt ovat silmiä häikäisten loistaneet ulkona.

Sisälle tuo loiste ei yllä, ainakaan töölöläiseen kerrostaloon jota varjostaa toiset töölöläiset kerrostalot. Kesällä kun kalustimme asuntomme, oli valoisaa sisälläkin eikä lamppuja juuri laitettu. Nyt sen huomasi.

Kävin vanhojen tavaroiden liikkeessä ja ostin kaksi talon 30-lukuiseen tyyliin sopivaa lamppua. Keittiöön oli odottamassa kesällä hankittu Anttilan halpalamppu. Oli jäänyt laittamatta kun katossa oli hankala sokeripala. Pelkään sähköä koska en ymmärrä sitä. Sähkö liikkuu näkymättömästi ja on vaarallista ja aiheuttaa oikosulkuja ja tulipaloja ja kuolemia. En siis asenna lamppuja tai koske kattojen sokeripaloihin.

Mutta valoa tarvittiin ja oli ne lamputkin hankittuna. Seuraava toimenpide oli tikkaiden hankinta. Sellaiset jotka voi laittaa keskelle huonetta seisomaan ja kiivetä asentamaan lamppuja kolmen metrin korkuiseen asuntoon. En löytänyt tikkaita, mutta tarvitsen valoa.

Raahasin sohvapöydän sokeripalojen alle, laitoin korkean keittiöjakkaran pöydän päälle, suljin sähkön pääkatkaisimen ja kiipesin ruuvimeisselin ja lampun kanssa jakkaralle. Korkealla huimasi. Mutta katso, valkeus tuli!

Ei ole helpompaa asiaa kuin lampun asentaminen kattoon.

Ayudha Pooja

Tutustumiskäyntini Intiaan on ajoittunut hyvin. Viime viikon torstaina oli vapaata, samoin tänään keskiviikkona.

Tänään on Ayudha Pooja, Navratin viimeinen eli yhdeksäs päivä.

Ayudha Poojana juhlitaan (palvotaan) kussakin työkalussa olevaa jumalaa, koneiden, laitteiden, kynien, autojen; mitä työkaluja itse kullakin on. Ayudha Poojana kaikki yritykset Chennaissa ovat kiinni, niin myös Salcompin tehdas. Siksi Ayudha Poojaa vietettiin tehtaalla jo eilen.

Hindupappi toistelemassa rukouksia ja heittämässä kukan terälehtiä tuleen tehtaan koneiden ja laitteiden kunniaksi. Tuotantokoneitten palvomisen jälkeen, pappi kävi myös toimiston puolella rukoilemassa tietokoneita ja kassalippaita.

Operaattorit seurasivat runsaat puoli tuntia kestänyttä seremoniaa tarkkaavaisena.

Seremonian päätyttyä totesin, että operaattoritytöt ovat täällä vaatetusta lukuunottamatta hyvin samanlaisia kuin Manauksessa. Rupattelivat, kikattelivat ja parveilivat yhtä iloisina ja välittöminä, kuin monta pikkulintuparvea. Ja samoin kuin Manauksessa, myös täällä monet halusivat valokuvata itsensä uuden johtajan kanssa. Muistin onneksi olla kietomatta käsivarsiani tyttöjen harteille. Brasialiassa sitä olisi pidetty yksinomaan positiivisena, täällä on kyseenalaista voiko vierasta naista edes kätellä.
/M

Kotimme Manauksessa

Tässä alkaa aika käydä vähiin. Se Brasilian aika. Etenkin kun se vähäkin aika näyttää kuluvan Suomessa viisumia odotellen tai odotellen Mikkoa Suomeen jotta saisimme yhdessä sen viisumin Intiaan.

Kun aika käy vähiin, tulee kaipuu Manaukseen. Meillä on siellä kaunis koti, kiva ilmasto, mukavia ihmisiä ja leppoisa elämä. Siellä ei tarvitse hosua tai kiirehtiä. Manauksen huonoin puoli on ilmeisesti se joka tekee siitä leppoisan kaupungin asua. Se on kaukana kaikesta eikä yhteyksiä muualle juuri ole. Se on kaupunki keskellä viidakkoa.

Viidakko ei tarkoita että asutaan savimajoissa tai hökkeleissä. Minulla on ikävä Manaukseen ja kauniiseen Manauksen kotiini. En ole tällä hetkellä ihan varma haluanko todella lähteä Intiaan.

Tässä olohuoneen viereisessä työhuoneessani ole kirjoittanut melkein kaikki blogini. Ja melkein kaikki portugalin oppituntini pidettiin tässä. Minä istuin mustalla tuolilla ja Ary istui valkoisella. En voinut paeta minnekään. Oli pakko yrittää oppia.

Kahdeksannen kerroksen parvekkeemme, rantabulevardi ja näkyy se Amazon tästäkin kulmasta, vaikka yritinkin kuvata talomme kauniisti aaltoilevaa julkisivua.

Olohuoneemme soffat, seinällä taulutelkkari, pöydällä lasten valokuvat ja taustalla ruokasalin kalusto jossa emme ole koskaan syöneet. Mieluummin istumme syömässä soffapöydän ääressä ja katsomme telkkaria. Telkkaria voi katsoa näppärästi myös parvekkeella istuen ja telkkarin äänen saa siirrettyä parvekkeen kaiuttimiin. Silloin voimme ainakin unelmoida että olemme oppineet brasilialaisen meluamisen taidon, vaikkei se pidäkään paikkaansa.
Tai jos ihan rehellinen olen, niin tällä pikkusoffalla makuuhuoneiden välissä me käytännössä aina syödään ja katsotaan telkkarista CSI Miamia, House MD:tä, Law & Order Special Victimus Unitia, Cold Caseä tai BBC:n uutisia.
Ne makuuhuoneet ja mukava telkkarihuone ovat ruokapöydän takana lasiovien jälkeen. Keittiö häämöttää siellä perimmäisenä.Makuuhuoneessakin on telkkari mutta ei me olla ikinä sitä katsottu.

Kaikissa neljässä makuuhuoneessa on omat kylppärit, mutta oikeastaan meille riittää tämä yksi. Siinä on hyvä suihku, tuo lasiseinä vasemmalla, ja Mikko nauttii myös suuresta, pyöreästä porealtaasta jossa seisoin kun otin tämän kuvan. Varmaan ainoa kerta kun olen porealtaassani ollut...

Keittiössä voisi hyvin kokata, mutta kahden hengen taloudessa ei juuri viitsi gourmet-aterioita valmistella. Hyvä keittiö ja erityisesti kaasuliesi on ihana.

Tässä keittiön vieressä olevassa kodinhoitohuoneessa me ei juuri käydä. Maria hoitaa täällä pyykin ja silityksen. Vaatteita kuivatetaan taustalla näkyvässä pikkuhuoneessa jossa useiden talon asukkaiden kotiapulaiset asuvat. Maria asuu kotonaan perheensä kanssa. Ihan siellä perällä kuvan ulkopuolella on vielä Marian oma kylpyhuone, jonne meillä ei todellakaan ole mitään asiaa.

Reilua kauppaa ja luomua

Ecuador ei ole rikas maa vaikka vientiin riittääkin vietävää: katkaravut, banaanit, ruusut, kaakao, kahvi. En tiedä paljonko Ecuadorista tuodaan Suomeen näitä tuotteita, mutta ainakin banaanit kuuluvat Reilun kaupan tuotteisiin. Ja tietenkin Ecuadorista saa luomusuklaata ja kaakaota.

Mietin mitä luomu oikeastaan on ja mikä on Reilu kauppa. Ei näistä niin tiedä. Reilun kaupan tuotteita ja luomua ostamalla saa aina hyvän omantunnon, että sitä on ollut tiedostava ja ympäristöstään ja ilmastonmuutoksesta välittävä kuluttaja.

Reilu Kauppa

"Reilun kaupan merkkijärjestelmä on luotu parantamaan kehitysmaiden viljelijöiden ja suurtilojen työntekijöiden asemaa kansainvälisessä kaupankäynnissä.

– Kehitysmaiden viljelijät ja suurtilojen työntekijät saavat työstään oikeudenmukaisen korvauksen.
– Osa Reilun kaupan lisätuloista käytetään elinolojen parantamiseen.
– Lapsityövoiman hyväksikäyttö on kielletty.
– Kaikkien tuotteiden alkuperä tiedetään.
– Tuotannossa noudatetaan tiukkoja ympäristömääräyksiä.

Reilun kaupan ansiosta kehitysmaiden perheviljelijät pystyvät tuottamaan laadukkaita tuotteita ja vaikuttamaan omalla työllään kokonaisten yhteisöjen hyvinvointiin. Näin Reilu kauppa vähentää köyhyyttä kaupan avulla." (www.reilukauppa.fi)

Ja sitten luomu. Luomu on tietenkin jotain luonnonmukaista:

Luomu
"Luomu on tuotantotapa, joka ulottuu pellolta valmiisiin elintarvikkeisiin asti. Siinä pyritään viljelemään kasveja, kasvattamaan eläimiä ja valmistamaan elintarvikkeita mahdollisimman luonnonmukaisesti käyttäen hyväksi luonnon omia menetelmiä.

· luonto pysyy puhtaana ja elinvoimaisena
· mahdollisimman monet kasvi- ja eläinlajit säilyvät luonnossa
· kotieläimet voivat elää lajilleen tyypillisesti
· elintarvikkeet ovat turvallisia
· uusiutumattomia luonnonvaroja käytetään säästäen" (www.finfood.fi)

Ajoimme läpi Ecuadorin suurten banaaniplantaasien. Siinä ne oli Pan-American tien varressa. Pan-Americania voi hurauttaa Alaskasta aina Etelä-Amerikan kärkeen Tulimaahan asti. Samalla tiellä oli kaakaoviljelmiä. Kun kaakaohedelmä on kypsä, se avataan ja pavut otetaan kuivumaan jatkojalostusta varten. Siinä ne pavut kuivuivat pientareella. Hienon näköistä. Eikä olisi tarvinnut edes autosta nousta ottaakseen kuvan luonnonmukaisesta papukuivatuksesta.

Ehkä tässä ei olekaan Reilua kauppaa tai luomukaakaota tekeillä?

Chennai Times? Letters from Bishop?

Tämän blogin tarina alkaa olla lopuillaan. Diário da Ponta Negra ei ole oikein luonteva blogin nimi sitten kun emme enää asu Ponta Negrassa. Emme ole vielä päättäneet noudatammeko vanhoja perinteitä, näitä kaupunkien tai kaupunginosien mukaan nimettyjähän on ollut: Villanova Inquirer, Wynnewood Times, Bala Cynwyd Times, Niittykummun Pika-Sanomat ja Noticiário de Manaus ennen nykyistä Diário da Ponta Negraa.

Tuleva kaupunkimme on Chennai ja kaupunginosa on Bishop Garden. The Times of Chennai saattaa jo olla käytössä. Letters form Bishop taas voisi houkutella vääriä lukijoita.

Toistaiseksi asun kuitenkin vielä Raintree-hotellissa, enkä aio perustaa väliaikaista blogia Raintree Leaves.

Tulin sunnuntaina ja olen ollut kolme päivää tutustumassa tulevaan työpaikkaan. Pirkon antamana erityistehtävänä minulla oli raportoida miten naiset pukeutuvat töissä.

Operaattoritytöt pukeutuvat näin ihan tavallisena arkipäivänä


Chennai on näyttänyt parhaat puolensa näinä parina päivänä. Sää on ollut varsin miellyttävä, aurinkoista, ei kovin kosteaa eikä liian kuumaa. Syysmonsuunin pitäisi alkaa näinä päivinä, silloin en olisi varmaan yhtä positiivisella mielellä.

Chennai on aika erilainen Manaukseen verrattuna:

Ollaan pohjoisella pallonpuoliskolla - täytyy tottua väärään suuntaan kääntävään coriolis-voimaan. Ollaan tuhat kilometriä kauempana päiväntasaajasta - vuodenajat tuntuvat täällä, talvi on lämmin ja kesä lämpimämpi; Manauksessa eroa ei ole.

Intiassa on 1.1 miljardia asukasta (2.3 kertaa EU:n asukasmäärä) maassa, joka on pinta-alaltaan 75% EU:sta. Yleensä joka paikassa on ihmisiä, mutta sitäkin tulee helposti liioitelluksi.

Ei kuitenkaan aina ja joka paikassa. Tämä on yksi Chennain pääkaduista vapaapäivänä.

Puut varjostavat kaikkialla, mikä onkin tarpeen kun niin monet ihmiset viettävät kaiken aikansa kaduilla

Manaukseen verrattuna tämä on oikea suurkaupunki . Yksi esimerkki: olen ollut täällä neljä iltaa ja syönyt kiinalaisessa-, thaimaalaisessa-, mongolialaisessa ja espanjalaisessa ravintolassa. Mitään noista ei löydy Manauksesta, tuskin edes Sao Paulosta.

Tällaisia viehättäviä kuppiloita on turha etsiä Manauksesta


Tuleva kotikatumme, Bishop Garden

Kotitalomme portti

... ja itse talo

No ei se onnistu...

... ihan oikeasti. En todellakaan saa muuttoviisumia Intiaan ilman Mikkoa. Kävin konsulaatissa uudestaan ja olin lisännyt paperipinoani entisestäänkin dokumenteilla joissa todistetaan sekä Suomesta että Intiasta että olen vaimo jonka mies on todellakin menossa Chennaihin töihin.

- "Viisumit pitää hakea yhdessä."

- "Mutta kun olemme koko ajan eri maissa, vasta Intiassa olemme samassa maassa!"

- "Tiedän, mutta olet riippuvainen miehestäsi. Miehen on haettava viisumi ensin. Mutta voit toki hakea samaan aikaan miehesi kanssa."

Olen totaalisen kyllästynyt olemaan pelkkää ilmaa, miehen kylkiäinen. Jotain omaa on nyt keksittävä...