Ei onnistu...

... sanoi Intian lähetystön konsulaatin virkailija Helsingissä kun yritin viedä viisumihakemuksen käsittelyyn.

Hakemus sinänsä olikin puutteellinen, olin unohtanut Suomen ja Intian kontaktihenkilöiden nimet, osoitteet ja puhelinnumerot. Todellinen kynnyskysymys oli voinko yksin hakea sellaista vaimoviisumia kun menen miehen siivellä asumaan Intiaan. Minulla oli miehen työsopimus Suomesta ja Intiasta, miehen selityskirje miksi vaimo yrittää yksin hoitaa asiaansa, oma passi ja valokuvakin.

- "Viisumit on haettava yhdessä".
Mikko on Intiassa ja minä Suomessa. Ja kun Mikko on Suomessa, minä ole Brasiliassa. "Voinko jättää hakemuksen ilman passia? Silloin mies voi hoitaa viisumini?" Ei, kyllä passi on oltava.

No, asia selvisi lopulta helposti. Viisumi luvattiin minulle viiden päivän sisällä, ilman miestäkin, kunhan lisään ne neljä nimeä hakemukseeni. Olemme asuneet USA:ssa, Brasiliassa ja nyt menemme Intiaan. Muutossa maailmalle on aina kaikenlaista hässäkkää. Toistaiseksi Intian byrokratia vaikuttaa joustavimmalta. Jatkosta ei sitten tiedä mitään paikan päällä.

Kaukorannat matkaan jo käy...

Juuri tulimme takaisin Manaukseen ja nyt jo maailmalla. Maailma on nykyisin hurjan pieni.

Kotona Manauksessa oli kyllä mukavat kolme päivää. Mikko ehti töihin ja minäkin kävin tehtaalla. Vein Focukseni sinne - auto menee myyntiin. Fordini on palvellut minua hyvin vuoden ja kymmenen kuukautta, mittarissa on joku kilometri vajaa 50,000 kilometriä ja auto kulkee kuin unelma kuoppaisellakin tiellä. Vahvistui Wärtsilän poikien käytössä ennenkuin päätyi minulle. Ostinhan auton Wärtsilän kaverihintaan kun veijarit siirtyivät keikkamiehiksi Intiaan.

Nyt kun itsekin muutan Intiaan, Focus tarvitsee hyvän kodin. Ensimmäinen tarjous tuli jo samana päivänä kun auto laitettiin myyntiin - 2,000 realia yli sen mitä itse maksoin! Sanoin Michellelle että sen kun myy. Ei Michelle siihen vielä suostunut.

Tehtaalla Michelle kuiskasi "me ollaan kaikki surullisia kun Mr. Mikko lähtee, se oli meille kaikille yllätys". Jotkut ovat aidosti surullisia koska mukava Mister Mikko joutuu hirvittävään Intiaan vaikka olisi voinut jatkaa paratiisillisessa Manauksessa. Intiasta monella on kamalia ennakkoluuloja. Että siellä sairastuu, siellä on köyhää, siellä on likaista, Chennai on ruma. Kävin Chennaissa - Manauksessa asuneena näin kaupungin kauniina. Harva teollisuuskaupunki kehitysmaassa on idylli. Ei ole Manauskaan.


Mikko lähti Intiaan kahdeksi viikoksi opettelemaan uuden tehtaansa tapoja. Minä Suomeen valmistelemaan muuttoa Intiaan. Matkasimme Manauksesta Miamin kautta Lontooseen. Heathrow'ssa erosimme - Intiaan ja Suomeen lennetään eri terminaaleista. Sillä tavalla maailma on kovin pieni. Halataan ja "Hei!" ja toinen jatkaa Intian kuumalle etelärannikolle, toinen Pohjolan ruskaan.

Motelliinko?

Olen aina ajatellut että kaikki Hampton Innit, Comfort Innit, Motel 6:t, Holiday Innit ja sellaiset ovat motelleja. Niitä moottoritien varressa olevia, jokaisen liittymän kohdalla ryppäänä olevia tuttuja ja edullisia tusinapaikkoja - siis USA:ssa. Sellaisia minne koko perhe majoittuu yhteen huoneeseen, jossa on kaksi suurta sänkyä ja lisäsänky avataan vuodesoffasta viisihenkistä perhettä palvellen.

Manauksessa miettisin hetken ennenkuin lähtisin perhelomanviettoon motelliin:
Motelli Eros mainostaa intohimoa ilman rajoja Amazonasin osavaltion tietyömainoksen rinnalla.

Motelli Eroksen sisäänkäynti löytyy helposti vilkkaasti liikennöidyn kadun varresta. Viereinen keltainen kyltti kertoo lähellä olevan apteekin alennuksista ja vasemmalla sähköliikekin kaiketi menestyy.

Motelli Venus on kovin säälittävä tässä joukossa. Ei minkäänlaisia istutuksiakaan pihalla.

Motelli Playboyn rakkautta ilman rajoja on panostanut komeaan aitaan, logoon ja istutuksiin.

Motelli Afrodite on Manauksen hienoin. Itse motellia ei kuvasta näe, ainoastaan sisäänkäynnin ja hienon keinolammen. Iloisen punaiset koristeet lammessa eivät olekaan hyppelehteviä kaloja kuten ensin luulin. Ne ovat iloittelevia pareja vihjailevissa asennoissa.

Motelleihin mennään Manauksessa pareittain, ei perheittäin. Motellit ovat kunniallisia paikkoja pariskuntien käyttöön.

Arvatkaa tunsinko oloni kiusalliseksi kun Montrealissa menin Motelli Comfort Inniin ihan yksin. Comfort Inn!! Luikin sisään yön pimeydessä ettei kukaan näkisi.

Tutka tiellä

Manauksessa on kuusi nopeudenvalvontapaikkaa. Sen lisäksi että ne ovat kiinteitä, niiden olemassaolo on informoitu hyvin.

Nopeusrajoitus 60 km/t ja 300 metriä tutkaan ...

100 metriä tutkaan ...Tutka on kohta ja nopeusrajoitus on edelleen 60 km/t ...
Tämä on tutka

Mikko on saanut kahden ja puolen vuoden aikana yhden ylinopeussakon, minä vajaassa kahdessa vuodessa kaksi.

Kuvia Panamasta, Ecuadorista ja Galapagosilta

Valikoima kuvia matkaltamme löytyy täältä http://picasaweb.google.com/Kaukoranta/PanamaEcuadorGalapagosSep08#

Lento ilman passia...

... onnistuu varsin hyvin. Oikeastaan en tarvinnut edes skannattua kopiota passistani jonka Diego oli printannut minulle. Ajokortti riitti.

Lensimme 30 minuutissa Guayaquilista Quitoon. Vastaanottajaa ei näkynyt, joten ajoimme taksilla hotelliin. Sama tuttu Hotel Mercure jo kolmatta kertaa. Ovella odotti huolestuneen näköinen mies, Frank, matkanjärjestäjämme.
- "Anteeksi, oletteko Kaukorannat?"
Autonkuljettaja oli odottanut meitä lentokentällä ja soitellut huolestuneena Frankille, johtajalle, sekä Diegolle, oppaallemme, kysynyt AeroGal-lentoyhtiöltä olivatko Kaukorannat nyt lainkaan lennolla mukana ja kun olivat mukana koneessa niin minne ihmeessä ne nyt sitten katosivat. Jaa, sellaista sattuu.

En ymmärrä kuinka jotkut haluavat matkailualalle. Turistit keksivät kaikkea hölmöä. Siksi kai turistina on hauska olla.

Taas Quitossa...

... ja samassa hotellissa jo kolmatta kertaa saman loman aikana! Osasimme jo pyytää tupakoimattomien uusittua huonetta. Gillbergit ovat aina saaneet meitä paremman huoneen. Kun saimme uusitun huoneen, se haisi tupakalle. Kun saimme samanlaiset huoneet, Gillbergien ikkuna avautui idylliselle sisäpihalle, me katsoimme paloportaita. Kun meillä oli nuhruinen pieni huone, Gillbergeillä oli sviitti. Sinänsä reilua, Arja oli toiminut matkanjärjestäjänä ja onnistunut hommassa hyvin. Matkamme oli loistava.

Kahden viikon aikana näimme Ecuadorin niin tarkkaan kuin turisti luultavasti voi koskaan maan kokea. Kaikki toimi hienosti. Ainoat kommellukset ja yllätykset olivat Mikon ja minun järjestämiä möhläyksiä, jotka lisäjännityksinä oikeastaan kohottivat tunnelmaa. Emme kertaakaan riidelleet, emmekä kyllästyneet toistemme seuraan. Oman ajan hakeminenkaan ei ollut vaikeata.


Ecuador on kivan pieni maa, suunnilleen Suomen kokoinen. 13 miljoonaa asukasta. Etelä-Amerikkalaiseen tapaan muutama prosentti kansasta on upporikkaita, keskiluokkaa on tuskin lainkaan, köyhiä paljon. Ihmiset vaikuttavat silti onnellisilta emmekä nähneet suuria slummeja. Suurin kaupunki on etelän satamakaupunki Guayaquil, jonka ilmasto on kostean trooppinen. Suurin osa ecuadorilaisista asuu kuitenkin vuoristossa - Quitossa ja Andeilla, paikoissa joissa mekin vaelsimme. Ecuadorin Amazon-seutu on hyvin harvaan asuttua.

Kielikään ei ollut ongelma. Ontuva portugalimme auttoi paljon, vaikka espanjankieliset eivät portugalia ymmärräkään. Omituista on että me ymmärrämme melko hyvin espanjaa. Hieman kuten suomen ja viron kielet. Virolaiset ymmärtävät suomea jonkin verran, suomalaiset eivät viroa.

Hasta la vista, Ecuador! Nähdään taas!

Guayaquil ja lämpö!

Andien laama ja turisti

Matkamme jatkui Guayaquilin satamakaupunkiin, Ecuadorin suurimpaan kaupunkiin. Olemme nyt etelässä. Ajettuamme Cuancan kauniista kaupungista ylittäen Andit jälleen kerran, laskeuduimme 4,183 metrin korkeudesta merenpinnan tasolle. Emme koskaan ole olleet niin korkealla.Jarmo, Arja, Pirkko ja Mikko niin huipulla kuin voimme päästä

Ilma oli ohutta, mutta aurinko paistoi eikä ollut kylmä. Maisemat oli upeat. Korkeita vuoria, nyt vehreämpää, vihreitä laaksoja ja vuoretkin vihersi. Ilma lämpeni, oli Manauksen kosteata ja kuumaa.


Laskeuduimme Guayaquilin korkeimmalta kukkulalta alas kaupunkiin samat 444 porrasta jotka olimme kiivenneet ylös.

Nuoret ovat kauniita koulupuvuissaan.

Passiongelmanikin selvisi, ainakin teoriassa. Olin kirjoittanut oppaamme Diegon quitolaiselle agentille valtakirjan jolla valtuutan hänet avaamaan hotelliin jättämäni matkalaukun ja kaivamaan passini. Valtakirja faxattiin Quitoon ja ilmeisesti passini löytyi koska tänään aamulla Diego antoi minulle valokopion passini etusivusta ja vakuutti että sillä pääsen lentämään takaisin Quitoon huomenna aamulla.

Katsotaan mitä tapahtuu. Ecuadorissa tunnutaan olevan monessa asiassa varsin joustavia, huolimatta uhkaavan näköisistä konekiväärein varustetuista vartijoista hotellien ja joidenkin kauppojen ovilla ja kaupunkien kävelykeskustoissa. Jotenkin kylmäsi tulla hotellimme kahvilaan iltapäiväkahville sotilaspukuisen konekiväärikaverin avatessa kohteliaasti oven.

Huomenna Gillbergit lähtevät aamulla kello 5 lentokentälle ja Suomeen. Me jatkamme Quitoon vielä yhdeksi yöksi ja ylihuomenna Panaman kautta Manaukseen. Maanantaina Mikko menee tehtaalle töihin ja minä kauneushoitolaan kasvo- ja kynsihoitoon. Elämä nyt vaan on tällaista.

Ei sitä kaikkea muista...

Jätimme osan tavaroistamme Quitoon hotellin matkatavarasäilöön. En tarvitse kaikkia Philadelphiasta ostamiani lakanoita tai Montrealin Bed&Breakfast-emännältä saamaani kilon painoista kynttilänjalkaa Ecuadorin kiertueella.

En oikeastaan ajatellut mitään jättäessäni myös passini Quiton hotelliin. Meidän on tarkoitus lentää Guayaquilista Quitoon ylihuomenna. Yleensä ulkomaalaisilta kaiketi vaaditaan passi kun yrittävät lentokoneeseen.

Oppaamme Diego kalpeni kun aamulla mainitsin unohduksestani. Oppaat ovat tottuneet kaikkeen. Turistit hukkaavat safety boxin avaimet, laittavat lentolippunsa postilaatikkoon tai piilottavat passinsa matkalaukkuun jonka jättävät Andien tuolle puolen.

Tällaiset hassunkuriset kommellukset ovat hupaisia muutaman kuukauden kuluttua.

Päiväntasaajan kylmyydessä

Ilmeisesti osalle lukijoistamme Ecuadorin sijainti, ilmasto ja suurimmat kaupungit ovat hämärän peitossa. Niin oli meillekin kunnes tulimme maahan.

Minähän matkustin Ecuadoriin valuen pohjoisesta Kanadasta Pennsylvanian kautta Panamaan ja sieltä sitten päiväntasaajalle, Ecuadoriin. Sitä se maan nimikin tarkoittaa. Se on espanjaa ja tarkoittaa päiväntasaajaa.

Montrealissa oli lämmintä, mutta ei ihan shortsikelit. Pennsylvaniassa oli shortsi-ilmat ja ajattelin että etelään mennessä ilma sen kuin kuumenee. Panamassa olikin kuuma, mutta kuten on edellä kerrottu, shortsit jäivät Pennsylvaniaan ja seikkailivat sen jälkeen meksikolaisen miehen mukana kunnes oli aika siirtyä edelleen etelään, Ecuadoriin.

Ecuadorin pääkaupunki on 3,000 metrin korkeudessa Andeila ja siellä on aina kevät. Parempi sanoa suoraan että siellä on aina kylmä. Kaupunki on täsmälleen päiväntasaajalla. Kävimme paikassa jossa esitettiin erilaisia fysikaalisia temppuja joiden avulla päiväntasaajan todella havaitsi muutenkin kuin maahan piirrettynä viivana, samalla tavalla kuin Napapiiri Lapissa. Täsmälleen päiväntasaajalla vesi valuu lavuaarista suoraan, ilman kierteitä. Askel pohjoiseen ja vesi kiertää lavuaarista vastapäivään, askel etelään, niin jo pyörii myötäpäivään. Täsmälleen päiväntasaajalla ei voi kulkea suoraa viivaa pitkin silmät kiinni. Horjahtelee kuin olisi juovuksissa. Askel päiväntasaajalta pohjoiseen tai etelään - sitä kuljetaan taas selvin päin.

Olimme siis täsmälleen päiväntasaajalla ja voimme todistaa että siellä on kylmä.

Galapagos-saaristo on samoin päiväntasaajan kieppeillä. Ylitimme päiväntasaajan risteilymme aikana neljä kertaa. Merivesi on 20C ja ilma on 24-28C. Kun sataa, on kylmä. Galapagoksella sataa melkein aina. Melkein aina on sumua tai tulivuoret ovat pilven peitossa. Sekin on koleata.

Galapagoksen jälkeen lähdimme autolla kiertelemään maata. Kävimme ensin Cotopaxin kansallispuistossa 3,900 metrin korkeudessa katsomassa lumipeitteistä tulivuoren huippua joka oli pilven peitossa ja teimme neljän kilometrin kävelyretken Lapin soita muistuttavassa maastossa. Ohut ilma veti meidät heikoksi. Minä yskin astmaisesti, Arjaa huippasi pahasti, Mikko puuskutti, Jarmo väitti ettei häntä vaivaa mikään, vaikka askel ei järin reipas ollut. Ja kyllä oli kylmä! Intiaanioppaalla oli toppatakki ja pipo, meillä kevyet tuulipuserot.

Riobamban kaupungissa pääsimme upeaan hacienda-tyyppiseen majataloon. Pyysimme heti että huoneissa olleet takat sytytetään. Illalla ulos mennessä hengitys huurusi. Sellaista on päiväntasaajalla.

Aamulla lähdimme tukevan aamiaisen jälkeen kello 5.50 Riobamban asemalle josta lähtee turistijuna vielä korkeammalle vuoristoon. Ecuadorissa oli yritetty rakentaa rautatietä rannikon Guayaquilista pääkaupunkiin Quitoon 1860 alkaen. Ongelmana oli välissä oleva Andien osa - Alausin kaupungin3,600 metrinen pystysuora Nariz del Diablo - Paholaisen nenä. No, 1800-luvun lopussa Pohjois-Amerikasta löytyi insinööritaitoa. Kuten Panaman kanava, myös Ecuadorin rautatie on amerikkalaisten taidonnäyte. Juna todella kulkee liki pystysuoraa vuorenrinnettä siksakkia sahaten. Nykyään turistit, kuten mekin, ovat kello kuusi aamulla asemalla ja istuvat seitsemän tuntia junassa kokeakseen jyrkänteiden kauhut. Asiaan kuuluu että vain vanhat ja raihnaat ovat junavaunussa. Muut istuvat junan katolla. Niin mekin. Asiaan kuuluu että on kamalan kylmä. Paikalliset intiaanit myyvät ponchoja, villatakkeja, pipoja ja käsineitä jotta turistit tarkenevat katolla. Jotta katolla istuminen olisi jotenkin siedettävää, on paras vuokrata dollarilla pieni tyyny. Jalat puutuvat, selkä kipeytyy, palelee, pöly kirvelee silmissä ja likaa vaatteet, nukuttaa. Mutta Paholaisen Nenä on koettava junan katolta.
Junan jälkeen jatkoimme Cuencaan, Ecuadorin kauneimpaan kaupunkiin. Sitä kehuttiin lämpimäksi. Suurimman osan päivää Mikko kulkikin ilman uusia inkakäsineitään.

Galapgoksella oli eläimiä ja tulivuoria, mantereella on korkeita vuoria ja niiden ohut ilma on kylmää. En tiedä miksi inkat hakeutuivat päiväntasaajan kylmimpiin kolkkiin. En usko että Perussa, jossa inkat varsinaisesti asuivat, on yhtään lämpimämpää.

Ecuadorissa on toistaiseksi kyllä ollut hauskaa!

Galápagos nahty

Tai ainakin tulimme takaisin Quitoon. Quiton hotellissa sain tunnin internet-aikaa ja laitan vain ystavallisen tiedon blogin lukijoille etta olemme ihmisten ilmoilla ihan turvallisesti. Emme enaa katsele iguaanilaumoja tai uiskentele merikilpikonnien ja merileijonien kanssa. Olipas kokemus! Galápagos on toista maata tai toisesta maailmasta.

Laivamme oli hyva ja ruoka loistavaa. Kyseessa oli oikeastaan risteily ja kohtelu sen mukaista. Saarilla ei sitten ollut mitaan. Ei muuta kuin elaimia. Oranssinvaristen taskurapujen yli piti hypella ja varoa ettei kompastu sataan laavakiven variseen iguaaniin jotka loikovat maassa aurinkoa ottaen ja ovat tasmalleen samanvarisia kuin se laavakallio. Yhtaan t-paitakojua ei saarilla ollut, ei yhtaan asumusta. Ei kioskia eika kauppaa. Menimme kumiveneilla joka aamu eri saareen, kavelimme lounaaseen asti, takaisin laivaan lounaalle ja iltapaivalla sama juttu. Varsinainen tyoleiri. Heratys 6:30 joka aamu. Ei hetken rauhaa, ohjelmaa koko ajan.

Vaikka Mikko laittoi Galapagoksen lentokentalla boarding passimme postilaatikkoon korttien kanssa, paasimme koneeseen. Postilaatikoon ei loytynyt mistaan avainta, mutta ystavallinen henkilokunta sai ravisteltua postilaatikon tyhjaksi ja korttien seasta loytyi lippumme. Hienoa! Mutta nahtyamme kaikki kortit, voi olla ettei kukaan teista tule saamaan korttia Galápagokselta, postilaatikossa oli aika vanhojakin paivamaaria. Ja sita avainta jolla laatikko avataan... sitahan ei siis loytynyt.

Kenen paahan nyt palkahtaisi laittaa lentolippu postilaatikkoon Galapagos-Pingviini-korttien kanssa! Tallaiset hupaisat kommellukset ovat hyvin hauskoja muutaman kuukauden kuluttua.

Quitossa

Teimme kiertoajelun oppaamme kanssa. Quito on iso kaupunki, lähes 3 kilometrin korkeudessa oleva laakso. Sinänsä uskomaton asia. Ei mikään erityinen idylli, mutta vanha kaupunki on ihan kaunis.

Inkat polttivat Quiton espanjalaisten tullessa joskus 1500-luvulla, mutta ei se espanjalaisia estänyt. Täällä puhutaan espanjaa. Erikoista on että me ymmärrämme espanjaa, mutta espanjaa puhuvat eivät ymmärrä portugalia. Ilmeisesti meille ei Brasiliassa ole valehdeltu - kaikki sanoivat samaa. Mutta on paljon iloa ja apua että osaa jonkin verran portugalia, englantia täällä kuitenkin osaa kovin harvat.

Nyt istumme hotellihuoneessamme ja odotamme että joku tulisi vihdoin murtamaan kassakaappimme lukon. Täällä ei ole numerokoodia, vaan ihan avaimella suljettava lukko huoneessa. Mikko laittoi meidän passit ja rahat turvalokeroon säilöön ja hukkasi avaimen. Yleisavainta ei hotellissa ole. Oikeastaan olisimme menneet nukkumaan jo tunti sitten, aamulla on varhainen lähtö Galapagokselle.

Tällaiset hupaisat kommellukset ovat varmasti tosi hauskoja muutama kuukausi matkan jälkeen...

Quito

Ilmoitusluonteinen asia. Olemme tavanneet Arjan ja Jarmon Quitossa Ecuadorissa. Meillä on kaikki matkatavarat mukana ja niitä tarvitaankin. Quito on lähes 3 kilometrin korkeudessa, täällä on ikuinen kevät. Ilma vaihtuu jatkuvasti. Hetken on liki 30 C, sitten tulee viileätä ja kohta sataa.

Tänään kiertelemme oppaan kanssa Quitossa, huomenna Galapagos-saaret. Sielläkään ei ole kuuma. Tällaista on täsmälleen päiväntasaajalla.

Matkalaukut matkaavat...

... ihan laimeasti meille. Odotimme koko eilisen illan niitä Bed&Breakfastin huoneessamme. Emme uskaltaneet lähteä edes illalliselle vaikka oli kamala nälkä. Mikko kävi ostamassa pähkinöitä kaupasta ettemme olisi ihan nääntyneet, minä jatkoin Ronin, vuokraisäntämme, puhelimen vieressä istumista. Copa Airlinesin tavaroidenkuljettaja ei nimittäin osaa soittaa kansainväliseen puhelimeen joten suomalainen kännykkä on siten ihan turha. Olimme sidottuja Ronin lankapuhelimeen.

Pähkinäillallisen jälkeen Mikko vei puhelimen puolilta öin paikalleen ja kompastui matkalaukkuihimme. Copan kuski ei ollut edes soittanut koska tunsi jo tien meille. Ron luuli että me oltiin illallisella ja oli kuitannut laukkumme.

Herra Mirandasta en tiedä mitään. Tutkittuamme hänen laukkunsa sisällön annoimme sen Copalle. Pidimme mieluummin omat tavaramme.

Panaman matkaa kuvina

Olemme Panaman tasavallassa, siis se ohut kannas joka yhdistää Pohjois- ja Etelä-Amerikan ja erottaa Karibian meren ja Tyynen valtameren. Panamassa on 3 miljoonaa asukasta.

Korkein kukkula ja kauneimmat näköalat pääkaupungissa Panama Cityssä oli amerikkalaisten asuinpaikka silloin kun kanava kuului amerikkalaisille eli 1903-1999. Ranska solmi sopimuksen Kolumbian (Panama kuului Kolumbialle vuoteen 1903 sakka) kanssa 1878 kanavan rakentamisesta. Kreivi Ferdinand de Lesseps, joka oli juuri saanut Suezin kanavan voitokkaasti valmiiksi, aloitti uuden kanavan rakentamisen 1882. Ranskalaiset insinöörit epäonnistuivat ja 20 vuotta työn aloittamisen jälkeen firma meni konkurssiin.
Amerikkalaiset kiinnostuivat kanavan rakentamisesta ja pohtivat ryhtyvätkö rakentamaan Panamaan tai Nicaraguaan . Ranskalaiset halusivat eroon konkurssipesästään ja lähettivät amerikkalaisille nicaragualaisen postimerkin, jossa oli kuva toimivasta tulivuoresta. Amerikkalaiset pelästyivät Nicaraguan vaaroja ja tekivät kaupat Panamasta 1903. Kanava valmistui 1914. Sopimuksen mukaan USA:lla oli ikuinen oikeus kanavan operoimiseen ja 10 mailin levyiseen kanavavyöhykkeeseen.
Vuosien mittaan amerikkalaisvalta kanavavyöhykkeellä herätti kasvavaa ärtymystä. Kanavavyöhykkeelle kun mikään Panaman laki ei yltänyt, valta oli täysin amerikkalaisilla. 1977 Jimmy Carterin aikaan solmittiin sopimus kanavahallinnon asteittaisesta siirtämisestä Panamalle.31.12.1999 kanavahallinto ja kanava-alue siirtyi lopullisesti Panamalle.
Kanavasulkujen leveys ja pituus määrittää suuren osan maailman laivojen mitat. Monien laivojen on mahduttava Panaman kanavan läpi oikaistakseen Atlantin ja Tyynen valtameren väliä. Sulkujen leveys on 33.5 metriä ja pituus 290 metriä. Laivojen siirto sulutuksessa tapahtuu kuvassa näkyvien pikkuvetureiden avulla. Tällä tavalla laivan ja kanavan seinän väliin ei tarvita kuin muutama sentti tilaa.
Kanava on 80 kilometrin pituinen ja siinä on kuusi sulkua. Keskelle kanavaa on muodostunut suuri keinojärvi. Panaman saatua kanava haltuunsa ollaan aloitettu kanavan laajennus. Kymmenen vuoden sisällä sulkujen leveys tulee olemaan 55 metriä.
Kanavakierros museoineen kuului kaupunkikierrokseen johon osallistui myös venezuelalainen pariskunta. Mukavia ihmisiä, joita sai joka paikassa odottaa, koska kävivät museossa vain ruokailemassa ja pysähdyimme tähän tax free-kauppaankin vain koska venezelalaisrouva halusi ostaa hajuvesiä.

Matkalaukkuni on edelleen kateissa. Vuorokauden jälkeen minulle tuotiin kuvassa näkyvä laukku joka ei ole minun. Menimme aamulla lentokentälle vaihtamaan laukkua - tässä vielä kuvittelen puhuvani minun laukkuni saaneen herra Cesar Mirandan kanssa, mutta kävi ilmi että kyseessä oli vain satunnainen , muuten vain puhelias matkaaja.
Puolenpäivään aikaan ilmeet olivat valoisat. Herra Miranda lupasi tuoda tuota pikaa matkalukkuni kentälle vaihtaakseen sen omaan laukkuuni. Olimme neljä tuntia kentällä emmekä nähneet herra Mirandaa emmekä laukkuani.
Nälkäkin tuli. Kentällä oli Flying Dogs-hot dog-ravintola. Sen suosio ei näyttänyt kovin suurelta emmekä mekään sitten siihen haksahtaneet.

Päivä Panamassa

Matkatessa viettää aikaa lentokentällä. Olemme Panamassa lomalla ja olimme neljä tuntia tänään Panaman lentokentällä setvimässä matkalaukkuasiaa. Ei se selvinnyt.

Puhelimessa kukaan ei ollut kiinnostunut eilen minulle tuodusta Senhor Mirandan matkalaukusta, mutta väittivät että oma laukkuni on lentokentällä ja voin hakea sen koska vain. En uskonut löytäväni laukkua kentältä, mutta mitä muutakaan voin tehdä. Ei se ollut siellä.

Kentällä sanottiin että minulle on jo toimitettu laukku. Kerroin että se oli Mr. Cesar Mirandan laukku, pieni, tummanvihreä ja pehmeä - minä olen Ms. Kaarina ja laukkuni on suuri, vaaleanvihreä ja kova. Yhtäkkiä Copan kolme virkailijaa ikäänkuin heräsivät ja ryhtyivät soittelemaan Mirandalle. Cesar erehtyi puhelimessa tunnustamaan että oli saanut minun laukkuni ja lupasi olla 15 minuutin kuluttua kentällä jotta saisi oman laukkunsa.

Istuimme odottamaan. Tunti kului. Haimme Copan virkailijat. Voi, ikävä kyllä herra Miranda ei vaan ilmesty eikä ole jättänyt matkapuhelinnumeroaan, mutta asuu hotelli Coronadossa. Mikko vei Mirandan laukun matkatavarasäilytykseen ja ilmoitin pitävämme kapsekin panttina kunnes saamme omamme takaisin. Miranda ei saa laukkuaan ellen minäkin saa omaani!

Lähdimme shoppailemaan vaatteita. Hyvin rasittavaa kun ei tiedä pitääkö ostaa sen mukaan ettei ikinä näe laukkuaan ja jatkaa matkaa Galapagosin kuumuuteen ja Andien kylmyyteen, vai sen mukaan että laukku tavaroineen ilmestyy illansuussa.

Kello on 19.30. Copa soitti minulle juuri, kertoivat paikantaneensa herra Mirandan Hotel Montrealista (kaveri on muuttanut?), ja käyvät hakemassa laukkuni ja tuovat sen minulle illalla. Vai haluanko itse hakea sen?

En lähde enää seikkailemaan taksilla paikkoihin missä laukkuni ei kuitenkaan ole. En usko näkeväni kapsekkiani koskaan.

Koemme jotain harvinaislaatuista. Mikko tulee Suomesta ja Mikon laukku on kateissa. Minä tulen Philadelphiasta ja minun laukkuni on kateissa. Olemme molemmat Panamassa lomalla ilman laukkuja.
... PA-NA-MA. PAnamasta-NAutitaan-MAtkalaukuitta....

Oi ihana Panama

Pikku Karhu ja Pikku Tiikeri asuvat joen lähellä. Eräänä päivänä joki kuljettaa mukanaan banaanilaatikkoa, joka on kotoisin paikasta nimeltä PA-NA-MA. Banaanintuoksuisesta paikasta nimeltä Panama tulee Pikku Karhun ja Pikku Tiikerin unelmien maa, ja sinne heidän on päästävä.

Kyllä vain, asumme aivan joen lähellä. Mutta asumme joen varrella paikassa jossa on banaanintuoksua ja banaania enemmän kuin tarpeeksi. Janoschin Pikku Karhu ja Pikku Tiikeri ovat seikkailleet blogissani viime aikoina, jo silloin kun emme vielä tienneet että lähdemme Panamaan.

Oikeastaan Manauksesta katsottuna Panama ei ole ihmeellinen paikka. On pakko kiepata Panaman kautta jos haluaa Andien toiselle puolelle Etelä-Amerikkaa. Olemme matkalla Equadoriin ja Galapagos-saarille ja Panama on looginen koneenvaihtopaikka, kuten Kööpenhamina Helsingistä lentäessä. Ja koska tapaamme Arjan ja Jarmon vasta muutaman päivän päästä Quitossa, voimme viettää kolme laiskaa Panama-päivää sitä odotellessa.

Panamassa on hauskaa. Raukean laiskaa. Asumme keskustassa kasinoiden lähellä, ravintoloiden vieressä yksityiskodissa, Bed&Breakfastissa. Olemme toista vuorokautta ilman matkatavaroita, ulkona on hiostavan kuumaa, vaatteet liimautuvat ihoon. Samat farkut ja sama t-paita toista päivää. Tai tulihan kapsekki... olimme illallisella sveitsiläisessä ravintolassa ja takaisin tullessamme ovellamme oli pieni matkalaukku joka ei muistuttanut meidän kummankaan kadonnutta laukkua. Nimikään ei täsmännyt - joku Miranda. Jos Pikku Karhu ja Pikku Tiikeri näkivät vaivaa päästäkseen unelmiensa maahan Panamaan, niin kyllä meidän matkalaukutkin ponnistelevat Panamaan löytääkseen.

Mikko tuli Suomesta Pariisin kautta Miamiin, jonne minä tulin suoralla lennolla Philadelphiasta. Pariisin kone oli myöhässä ja Mikon laukku jäi Pariisiin. Philadelphiassa kone oli rikki ja American Airlines haki ehjän Etelä-Carolinasta. Varattu kuuden tunnin koneen vaihtoaika Miamissa riitti täpärästi siten että Mikko oli hoitanut boarding passin etukäteen Copa Airlinesin tiskillä ja vitkutteli koneeseen menoa portilla niin että henkilökunta hermostui samalla kun minä juoksin terminaalista toisee hakemaan lippuni ja olin turvatarkastuksessa samaan aikaan kuin koneen piti lähteä, riisuin ennätysvauhtia kenkäni, koruni ja vyöni, kaivoin laukustani tietokoneen ja MiniGrip-pussiin tungetut nesteet - siis hammastahna ja kosteusvoide - ja jatkoin juoksua lenkkarien nauhat auki suoraan koneeseen.

Kapsekki jäi Miamiin.

Oi ihana Panama. Tänään olimme Panaman kanavalla ja huomenna ostamme Panama-hatun. Olemme lomalla.

Matkalla menneisyydessä

King of Prussian ostoskeskus oli keitaani. Kuuden Amerikanvuoden aikana menin sinne aina kun tunsin itseni yksinäiseksi, eristetyksi, surulliseksi tai halusin vain katsella ihmisiä. Ja tietenkin jos piti shoppailla.

Ostoskeskus on yksi USAn suurimmista, yli 400 myymälää, ravintoloita, kahviloita ja pikaruokapaikkoja. King of Prussia on pennsylvanialainen kaupunki, niin outo nimi kuin se onkin. Ja koska ostoskeskus on tuossa kaupungissa, ostarin nimi on erikoinen King of Prussia Mall. Kuninkaallisia ei ole mailla halmeilla eikä ole koskaan ollutkaan.

Eilen lainasin Pertin autoa ja ajoin yksin illaksi King of Prussiaan katsomaan ihmisiä. Vietin siellä neljä tuntia, ehdin katsoa kaupatkin.

Jokin on muuttunut. Paikka ei ollut minun. Ei se ollut uusien kauppojen syytä eikä se että Strawbridge's tavaratalo on yhdistetty Macy's-tavarataloon eikä sekään että Eastern Mountain Sports-kauppaa ei enää ollut tai että Lord & Taylor-tavaratalo on nostanut tasoaan lähes Bloomingdalesiksi.

Mikko arveli ajan kultaavan muistot. Ihan kuten lapsena kesällä paistoi aina aurinko ja takapiha oli ääretön ja aikuiset tiesivät kaiken.

Luulen että Mikko on väärässä. Luulen että tiedän oikean syyn.

En tarvitse King of Prussiaa ihmisten katsomiseen. Minulla on nyt uusia paikkoja joissa näen millaisia ihmisiä ympärilläni on, mitä he tekevät, miten perheet liikkuvat, miten lapset käyttäytyvät, miten nuoret pukeutuvat ja miten puhuvat. Manauksen Millenium tai Amazonas Shopping ovat nyt minun King of Prussiani.

Ekokampus

Tyttäreni yliopiston sivukampus on hauska. Puolen tunnin ajo Montrealista, kaunis ja vireä pikkukylä ja yliopisto. Ja peltoja. McGillin Macdonald kun on maanviljely- ja biokampus.

Maissipeltoa, niitettyä heinäpeltoa ja autoni nokka kohti suurten eläinten tutkimuskeskusta.

Virkeätä kampusaluetta. Rakennus on alkuperäinen satavuotinen Macdonald-päärakennus, nykyään naapuricollegen John Abbottin päärakennus.

Philadelphiassa

Matka jatkui etelään. Asuimme Phillyssä kuusi vuotta, muutimme Suomeen neljä vuotta sitten. Nyt asun Brasiliassa. On se vaan jännää.

Suomalainen ystäväperhe muutti sensijaan takaisin Phillyyn. Kiva tulla käymään Kaijan ja Pertin luokse.

Oli omituinen olo kun ajelimme eilen katsomassa entisiä kotikontuja, lasten kouluja ja taloa jossa asuimme, paikkoja joissa lasten ystävät asuivat. Lower Merion on edelleen erikoinen paikka. Metsäinen, kukkulainen ja sellaisenaan hieman synkkäkin. Suuria tontteja, suuria taloja, taloja metsän siimeksessä, tiiviimmin rakennettua aluettakin. Hienoja taloja. Nyt taloja oli ehkä enemmän myynnissä kuin aiemmin, mutta asuntojen hinnan romahdus ei vielä ole ilmeisesti suuresti vaikuttanut Lower Merioniin. Siellä asuu sukuja jotka ovat asuneet siellä aina, tai ainakin siitä asti kun William Penn purjehti uudelle mantereelle 1600-luvun lopulla. Englannin kuningas ja Baltimoren jaarli kun antoivat Pennille aikamoisen siivun Amerikkaa - New Yorkin eteläosasta Marylandin pohjoisosaan ulottuvan palan. Siis New Jerseyn, Pennsylvanian ja Delawaren ja vähän Marylandiakin. Oli siinä kveekareille tilaa asettautua ja menestyä.

Penn oli entinen puritaani ja sittemmin kveekari ja kveekareilla alkoi olla vaikeata Englannin kirkon kanssa vanhassa maassa. Vankilaankin joutui uskonsa vuoksi. En ole varma mikä ero on puritaanilla ja kveekarilla, mutta puritanismi sellaisenaan kuin sen nykyään käsittää on edelleen Pennsylvaniassa aistittavissa. On paljon kiellettyjä asioita. Pennsylvania on nurkkakuntainen ja ahdasmielinenkin. "Friend" - "ystävä" - on kveekarin nimitys toisesta kveekarista. On paljon suosittuja, erittäin hyviä yksityiskouluja, Friends' School'eja, on Meeting House Lane'ja, jopa vanhoja kokoontumistaloja. Ja kveekarit kokoontuvat edelleen yhteen, ei varsinaisiin jumalanpalveluksiin, mutta jotenkin hiljentymään.

No, lasten vanha High School oli myllerryksessä. Uutta koulua rakennetaan entiselle urheilukentälle ja takapihalle, vanha koulu toimii. Alueen toinen High School on samassa myllerryksessä. Hyvä että meidän lapset pääsivät rakennustyömaan alta pois ja Pia sai lakkinsa Suomesta.

Oli haikeata ja samalla... miten sanoisi... puhdistavaa ajella tuttuja seutuja. Vietimme onnelliset vuodet Lower Merionissa, mutta olemme edelleen onnellisia. On niin jännittävää kulkea eteenpäin, kokea uutta, mennä avoimin mielin uusiin paikkoihin. Koskaan ei voi tietää mistä onnen löytää ja etsiessään on onnellinen. (Tämä ei ollut Janoschin Pikku Tiikeri ja Pikku Karhu-kirjasta vaan ihan oma ajatelmani.) Tai voisiko sanoa fraasin "Vierivä kivi ei sammaloidu". Tässä kun alkaa hiljalleen ikääntyäkin...