Puolitoista vuotta Manauksessa

Olisi hyvä järjestää blogikirjoituksiani siten että aiheiden mukaan voisi lukea vanhoja juttuja. Ekspattielämä - ulkomailla työkomennuksella - jakaantuu erilaisiin vaiheisiin: innostus, uteliaisuus, ihmettely, tuskastuminen, turhautuminen, pelko, viha, ahdistus, hyväksyntä. Ja niin edelleen, eri tutkijat luokittelevat sykliä eri tavoin. Itsekin olen kokenut yllämainitun listan Manauksessa - samoin kuin Philadelphiassa. Ei asuinpaikalla ole väliä, sopeutumissykli on vain kuljettava läpi. Samoin kuin kotimaahan palatessa, ja sepä vasta iskeekin pahasti!

Tunteet vaihtelevat, sykli on jatkuva. Hyväksyntävaiheessakin voi turhautua ja ihmetellä. Olen luultavasti hyväksynyt Manauksen sellaisena kuin se on, vaikka olen tällä hetkellä siihen myös tavattoman turhautunut. Tiedän että turhautuneisuuskin on ohimenevää. Sopeutumisprosessissa pahin on jo ohi.

• Osaan auttavasti portugalia ja voin pyytää kaupassa haluamaani tavaraa tai kysyä onko sitä ja jos ei ole, niin mistä sen löytäisi.
• Ymmärrän kaupungin ja maan hintatason. En käännä kaikkea euroiksi, vaan tajuan hinnat realeissa.
• Tajuan Brasilian eriarvoisen yhteiskunnan. Ei minun tarvitse hyväksyä sitä, mutta en voi sitä muuttaakaan. Maassa maan tavalla, kulttuuri sen mukaisesti. Kaikki vaan eivät ole tasa-arvoisia.
• En kiinitä meteliin huomiota. Aamulla kello 4 talomme edessä soiva kovaääninen musiikki ei minua herätä.
• Välikäsien käyttö on normaalia. Se vaan on niin. Asioiden suoraan hoitaminen on vaikeata. Sukulaisia ja tuttavia suositaan. Minä varmasti häviän koska minulla ei ole sellaista verkostoa kuin paikallisilla, mutta en voi sille mitään. Maksan varmasti liikaa, mutta kaikkien on ansaittava elantonsa.
• Käytän kireitä timanttikoristeisia farkkuja. Ostin jopa tiukat capri-shortsit joita olen aina vihannut. Niitä olen käyttänyt toistaiseksi vain kotona. Minihame ja farkut ovat käyttövaatteeni.
• Iästäni huolimatta suosin avoimia toppeja ja hihattomia puseroita.
• Vaikka en itse loju uima-altaalla ruskettumassa, en ihmettele brasilialaisten intoa siihen.
• Komeroni on täynnä sandaaleja. Eri värisiä. Kenkiä en juuri käytä.
• Alueet joita puolitoista vuotta sitten pidin slummeina, ovat nyt normaalia keskiluokan asuinaluetta.
• Rantabulevardimme virtsan haju on normaali haju joka vain kuuluu bulevardille kaikkien muiden hajujen joukkoon. Eivät hajut edelleenkään minua ilahduta, mutta ne vaan kuuluvat Manaukseen.
• Näen edelleen vihreän homeen peittämät jalkakäytävät ja talojen seinät, mutta en pidä sitä enää köyhyyden merkkinä vaan ilmastoon kuuluvana ilmiönä. Rumaahan se on. En edelleenkään pysty näkemään Manausta kauniina kaupunkina.
• Jos lämpö laskee +22C:een, palelen ja pidän farkkuja ja villatakkia.
• En koskaan lakkaa itse kynsiäni. Käyn manikyyrissä ja pedikyyrissä.
• Manauksen ravintolatarjonta on suppea eikä ruoka ole kovin hyvää. Sille ei voi mitään. Kun käymme Sao Paulossa, syömme sitten paremmin.
• Viini... se ei istu Manaukseen. Ravintolassa kannattaa tilata mieluummin olutta tai jotain alkoholitonta, hedelmämehua, vettä tai limsaa.
• Ajan sujuvasti autoa Manauksessa ja pystyn luoviin ratkaisuihin. Tulin Suomeen ja sain ensimmäisenä päivänä sakot Kannelmäessä kun en muistanut että parkkikiekot on olemassa. Mannerheimintiellä olen puikkelehtinut manauslaisittain kaistoja vaihdellen ja Aleksis Kiven kadulla poukkasin "Kääntyminen kielletty"-liikennemerkin kohdalla vasemmalle. Tajusin rikkeeni vasta kun olin ne tehnyt - toimin vain kuten Manauksessa ajetaan.

Jatkan listaa tai mietin sitä vielä. Nyt pitää lähteä. Yritän ajaa liikennesääntöjen mukaisesti. Jos minut pysäytetään, voin ehkä näyttää brasilialaista ajokorttiani?