Töissä on mukavaa

Olen ollut viikon töissä. Sähköisen potilastietojärjestelmän kanssa painiskelu on paljon hankalampaa kuin sairauksien hoito tai terveyksien ylläpito. Olen joskus kironnut Bill Gatesia, mutta se oli sitä viattomuuden aikaa jolloin en vielä tuntenut Pegasosta.

Tänään oli hieno päivä töissä. Opin monta helpottavaa kikkaa tietokoneen käytössä. Esimerkiksi että "Enter"-komennon sijaan ohjelma useimmiten, mutta ei aina, haluaa tabulaattorin painalluksen. Tämä oli tärkeä tieto, koska useat kirjoittamani tekstit tapasivat jotenkin kadota. Sairaan potilaan istuessa vieressä kirjoittaessani päivystyslähetettä kolmanteen kertaan saa minutkin tuntemaan itseni sairaaksi, mutta nyt alan olla ohjelman suhteen jo voiton puolella.

Koko viikkona en ole ehtinyt lounaalle. Olen kieltämättä ollut aika nälkäinen jo kello 17 maissa, kun puoli seitsemältä kotona aamiaisen syötyäni olen juonut vain vettä. Tänään yksi hoitajista soitti minulle kesken vastaanoton vain kysyäkseen otanko kana- vai fetasalaatin "sinun on kyllä pakko syödä!" ja toi sen huoneeseeni. Senkin vuoksi päivä oli hieno!

Ulkomaalaisena Suomessa

Ulkomaalainen Suomessa voi hairahtua mitä kamalampiin virheisiin. Vaikka itse olen perinpohjin suomalainen ja asuttuani vaivaiset puolitoista vuotta Brasiliassa, erehdyin pahan kerran...

Sademetsässä ilma on kuumaa ja kosteata, mitä mainiointa iholle. Iho ei kuivu, sormenpäät ei halkeile, kädet ei ole karheat. Ja jos on jotain vaivaa, joka korttelissa on pari manikyristiliikettä, joista löytyy heti, ilman ajanvarauksia ammatti-ihminen hoitamaan kädet ja jalat kuntoon kymmenellä eurolla.

Lentokoneessa ilma on kuivaa. Huolimatta jatkuvasta käsien rasvauksesta, kynteni lohkeilivat ja sormenpäät olivat lopulta kuivat ja halkeilleet kuin Saharan autiomaan hiekka. Niin kipeät että tietokoneen näpyttely sattui.

No, mitäpä brassi muutakaan tuossa tilanteessa tekisi kuin menisi manikyristille. Niin minäkin, vaikken brassi olekaan. En saanut ihan samaksi päiväksi hoitoaikaa, mutta kun sormet oli niin kipeät, pärjäsin lääkärioppieni mukaisesti käsiäni rasvaillen hoitopäivään saakka. Hyvää voi odottaa kauemminkin - tällä kertaa kolme päivää.

Hoito oli ihan kelvollinen vaikka ei Manauksen tasoa, kuten ei hintakaan. Maksoin 90 euroa. Luulen etten ihan joka viikko tule käymään kynsihoidossa.

Puolitoista vuotta Manauksessa

Olisi hyvä järjestää blogikirjoituksiani siten että aiheiden mukaan voisi lukea vanhoja juttuja. Ekspattielämä - ulkomailla työkomennuksella - jakaantuu erilaisiin vaiheisiin: innostus, uteliaisuus, ihmettely, tuskastuminen, turhautuminen, pelko, viha, ahdistus, hyväksyntä. Ja niin edelleen, eri tutkijat luokittelevat sykliä eri tavoin. Itsekin olen kokenut yllämainitun listan Manauksessa - samoin kuin Philadelphiassa. Ei asuinpaikalla ole väliä, sopeutumissykli on vain kuljettava läpi. Samoin kuin kotimaahan palatessa, ja sepä vasta iskeekin pahasti!

Tunteet vaihtelevat, sykli on jatkuva. Hyväksyntävaiheessakin voi turhautua ja ihmetellä. Olen luultavasti hyväksynyt Manauksen sellaisena kuin se on, vaikka olen tällä hetkellä siihen myös tavattoman turhautunut. Tiedän että turhautuneisuuskin on ohimenevää. Sopeutumisprosessissa pahin on jo ohi.

• Osaan auttavasti portugalia ja voin pyytää kaupassa haluamaani tavaraa tai kysyä onko sitä ja jos ei ole, niin mistä sen löytäisi.
• Ymmärrän kaupungin ja maan hintatason. En käännä kaikkea euroiksi, vaan tajuan hinnat realeissa.
• Tajuan Brasilian eriarvoisen yhteiskunnan. Ei minun tarvitse hyväksyä sitä, mutta en voi sitä muuttaakaan. Maassa maan tavalla, kulttuuri sen mukaisesti. Kaikki vaan eivät ole tasa-arvoisia.
• En kiinitä meteliin huomiota. Aamulla kello 4 talomme edessä soiva kovaääninen musiikki ei minua herätä.
• Välikäsien käyttö on normaalia. Se vaan on niin. Asioiden suoraan hoitaminen on vaikeata. Sukulaisia ja tuttavia suositaan. Minä varmasti häviän koska minulla ei ole sellaista verkostoa kuin paikallisilla, mutta en voi sille mitään. Maksan varmasti liikaa, mutta kaikkien on ansaittava elantonsa.
• Käytän kireitä timanttikoristeisia farkkuja. Ostin jopa tiukat capri-shortsit joita olen aina vihannut. Niitä olen käyttänyt toistaiseksi vain kotona. Minihame ja farkut ovat käyttövaatteeni.
• Iästäni huolimatta suosin avoimia toppeja ja hihattomia puseroita.
• Vaikka en itse loju uima-altaalla ruskettumassa, en ihmettele brasilialaisten intoa siihen.
• Komeroni on täynnä sandaaleja. Eri värisiä. Kenkiä en juuri käytä.
• Alueet joita puolitoista vuotta sitten pidin slummeina, ovat nyt normaalia keskiluokan asuinaluetta.
• Rantabulevardimme virtsan haju on normaali haju joka vain kuuluu bulevardille kaikkien muiden hajujen joukkoon. Eivät hajut edelleenkään minua ilahduta, mutta ne vaan kuuluvat Manaukseen.
• Näen edelleen vihreän homeen peittämät jalkakäytävät ja talojen seinät, mutta en pidä sitä enää köyhyyden merkkinä vaan ilmastoon kuuluvana ilmiönä. Rumaahan se on. En edelleenkään pysty näkemään Manausta kauniina kaupunkina.
• Jos lämpö laskee +22C:een, palelen ja pidän farkkuja ja villatakkia.
• En koskaan lakkaa itse kynsiäni. Käyn manikyyrissä ja pedikyyrissä.
• Manauksen ravintolatarjonta on suppea eikä ruoka ole kovin hyvää. Sille ei voi mitään. Kun käymme Sao Paulossa, syömme sitten paremmin.
• Viini... se ei istu Manaukseen. Ravintolassa kannattaa tilata mieluummin olutta tai jotain alkoholitonta, hedelmämehua, vettä tai limsaa.
• Ajan sujuvasti autoa Manauksessa ja pystyn luoviin ratkaisuihin. Tulin Suomeen ja sain ensimmäisenä päivänä sakot Kannelmäessä kun en muistanut että parkkikiekot on olemassa. Mannerheimintiellä olen puikkelehtinut manauslaisittain kaistoja vaihdellen ja Aleksis Kiven kadulla poukkasin "Kääntyminen kielletty"-liikennemerkin kohdalla vasemmalle. Tajusin rikkeeni vasta kun olin ne tehnyt - toimin vain kuten Manauksessa ajetaan.

Jatkan listaa tai mietin sitä vielä. Nyt pitää lähteä. Yritän ajaa liikennesääntöjen mukaisesti. Jos minut pysäytetään, voin ehkä näyttää brasilialaista ajokorttiani?

Perillä

En ole koskaan kiertänyt maailman ympäri. Nyt tuntuu siltä ettei se ole tarpeenkaan. Puolikin maailmaa riittää.

Tulin eilen puolen yön aikaan Suomeen. Äitienpäiväruusu, Ilkka ja Riikka vastassa. Pia odotti kotona, koira hyppeli kuin pentu. Nyt aamulla sateen jälkeen paistaa aurinko. Kuumankostean tropiikin jälkeen ilma on virkistävän raikasta.

Turistina

Lomailua Riossa Sokeritoppavuorta ihaillen. Takana olevan terävän vuoren huipulla on Kristus-patsas joka ei nyt sumun takia näy.

Chennai ei tosiaan ole turistien kaupunki. Turisti ei silti ole tuntematon näky ja Manaukseen verrattuna kaupunki suorastaan vilisee ulkomaalaisia. Suurin osa ulkomaalaisista on työkomennuksella olevia ekspattiperheitä. Alkushokin jälkeen tajusimme että englantia puhutaan kaikkialla - tamilialueen aksentti on vain sen verran outo ettemme heti ymmärtäneet kieltä englanniksi. Chennain englanti on hyvin nopeata, jotenkin laulavaa ja sanat sulautuvat pehmeästi yhteen.

Me olimme turisteja. Mikon työkaverin Arton perhe oli mukava ja kuljetti meidät aamulla katsomaan Salcompin krikettijoukkueen peliä. Krikettimatsi ei ole tunnissa ohi, lähdimme kesken pois koska piti ehtiä rannalle.

Chennain hiekkarantaa loma-alueella. Pyhät lehmät saavat kulkea rauhassa turistien seassa.

Chennai on toki rannalla ja Chennain hiekkarantojen kehutaan olevan maailman toiseksi pisimmät, heti Brasilian jälkeen. Kaupunkirannat ei ole tarkoitettu uimiseen - jokiakin pidetään viemäreinä. Tosiasiassa olin pelännyt suunnatonta siivottomuutta josta minua oli etukäteen varoitettu, mutta Manauksessa asuminen on kai opettanut katsomaan maisemia aivan toisin kuin aikaisemmin enkä huomannut Chennaissa mitään hätkähdyttävää tai pöyristyttävää.

Hiekkarannalla auringolta suojassa

Paitsi taisimme Mikon kanssa pöyristyä hiekkarannalle tultuamme. Kyseessä oli loma-alue, vuokrattavia rantahuviloita, pari ravintolaa, uima-altaat ja laaja hiekkaranta. Olimme taas manauslaisia maalaisia - kaikki oli kamalan hienoa! Arto ja Yen vakuuttivat että kyseessä on tavallinen perhepaikka, hieno paikka on muualla. Ei tosiaankaan ollut turvaton olo syödä buffet-lounasta, ruokamyrkytykset ei tulleet mieleen.

Mukava päivä rannalla joka oli täynnä ulkomaalaisperheitä. Yen näyttää tuntevan jokaisen mikä tuntui sekin hauskalta. Takaisin hotelliin, menimme Mikon kanssa syömään hotellimme ravintolaan - mainio ateria - ja siirryimme Sheratonin baariin juttelemaan vielä Arton kanssa Chennai-Punjab-krikettiottelua katsoen. Tietenkin Chennai voitti. Intialaiset eivät ole yhtä riehakkaita kriketin suhteen kuin brassit jalkapallon kanssa, mutta riemu voitosta oli tietenkin suuri.

Sitten hotelliin pakkaamaan. Huomenna on varhainen lähtö Lontooseen josta matka jatkuu Suomeen ja Manaukseen.

Nyt on nähty Rio ja Chennai. Mukava matka.

Päivä Intiassa

Chennain katukuvaa. Kuvaaja on ilmeisesti poistanut autot ja jalankulkijat saadakseen tuk-tuk-taksit paremmin esiin. Normaalisti tuk-tukit puikkelehtivat autojen seassa vikkelään tahtiin. Suosittuja kulkuvälineitä, joissa ilmastointikin on kuulema miellyttävä.

Mikko lähti kello 7 työkaveriensa kyydissä reilun tunnin ajomatkalle tehtaalle. Minä olen ensimmäistä kertaa elämässäni Intiassa. Jännittävää! Mitä siis tein?

Lähdin tietysti shoppailemaan.

Kaikki pitää minua nyt hölmönä, mutta ei saa tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä. Olin Mikon työkaverin vaimon Yenin kanssa. Yen on asunut kaksi vuotta Chennaissa, viihtyy hyvin ja tuntee kaupungin niin kuin Intian neljänneksi suurimman, ameebamaisesti kasvaneen kaupungin voi tuntea. Chennaissa ei ole korkeita kukkuloita tai torneja tai yleensä mitään maastomerkkejä joiden avulla suunnistus onnistuisi tai jotenkin voisi paikallistaa sijaintinsa. Kadut näyttävät samalta, katujen nimiä en osaa erottaa ja jos ne erottaa, nimet ovat jotain Thyagaraya Nagar Street tai Kuppuswamy Kamalabai Street joka on saatettu kirjoittaa Tamiliksi (தமிழ்).

Kartassa näkyy Tamil Nadu-osavaltio ja Chennai on oikeassa yläkulmassa vihreän ja ruskean alueen rajalla meren rannalla. Ai niin meri - se pitää käydä katsomassa! Se ei putkahda tuon tuosta näkyviin.

Vielä päivän shoppailuista... Paikalliseen tapaan Yen liikkuu autonkuljettajan kanssa. Yen ajaa myös itse, mutta liikenne on sen verran kaoottinen, että ulkomaalaisten suositellaan käyttävän paikallista kuskia, jolla tietenkin on myös positiivinen työllistävä vaikutus.

Paikallinen ostoskeskus on täynnä pieniä kauppoja. Kauppoihin sisäänheittäminen oli miltei olematonta. Toki kaupassa palvelu oli niin hyvää, pakkauksia avattiin ja esille kerättiin tavaraa niin että kokematon tuli ostaneeksi muutaman ylimääräisenkin hopeakorun. Oikeastaan minun oli tarkoitus ostaa vain päiväpeitto, mutta jotain muutakin taisi tarttua mukaan, niiden korujen lisäksi. Hinnat kun ovat erittäin edullisia. Onneksi minulla on järkeä sen verran että laskin jo Manauksessa täytettyjen matkalaukkujen painoa enkä rynnännyt ostamaan kenkiä ja käsilaukkuja.

Monet ostoskeskuksen ulkopuolella olevat kaupat samoin kuin ravintolat ovat huolella kätkettyjä. Minkäänlaisia mainoksia ei kadulle näy.
- Minkähän takia? En todellakaan tiedä.
Olimme eilen korealaisessa ravintolassa joka ulos näytti tavalliselta omakotitalolta. Sisällä oli tavallinen ravintola ja herkullista ruokaa. Tänään menimme lounaalle - auto kaarsi nähdäkseni jonkun kotipihaan ja menimme kauniiseen puutarhaan: siirtomaatyylinen suuri omakotitalo olikin suosittu lounasravintola ja kahvila jossa ihmiset saattavat istua tuntikausia puutarhan puiden viileässä varjossa. Satunnainen turisti ei todellakaan moisiin paikkoihin eksy!

Eilen olimme Yenin perheen kanssa nauttimassa korealaista ateriaa, tänä iltana menemme toisen Mikon työkaverin ja hänen vaimonsa kanssa syömään intialaista ruokaa. Huomenna teemme kiertoajelua kaupungissa, lauantain ohjelma on auki. Ehkä shoppailua...

Chennain kevät...

... on vuoden kuuminta aikaa. Tai onko täällä nyt kevät? En tiedä. 40C lämmintä. Syksymmällä alkaa sadekausi jolloin on viileämpää, ei täällä kai koskaan viileätä ole.

Hyvin traditionaalinen alue tämä eteläinen Intia, Tamil Nadu osavaltio jossa puhutaankin tamilia. Suurin osa kuitenkin osaa englantia, hankalalla intialaisella aksentilla. Naiset pukeutuvat sariin, miehillä länsimaiset vaatteet. Minihameita tai pieniä shortseja ei näy. Ihan toisenlaista kuin Brasiliassa! Ei ihme että Mikon intialainen työkaveri Manauksessa käydessään ei lakannut päivittelemästä brasilialaisten naisten estotonta pukeutumista.

Sunnuntaina lähdetään pois. Ehtii sentään jotain nähdä.

Rion syksy...

... on kovin kesäinen. Emme ole uimareita joten vain kävelimme Copacabanan kuuluisan hiekkarannan viereisellä bulevardilla katsellen auringonottajia. Rion syksyssä lämpöasteita on 27C.

Rion syksy ei ole suurinta sesonkia, elämä on varsin rauhallista. Kävimme Pão de Acucar'illa tai Sugarloaf'illa tai Sokeritoppavuorella. Hassua että suomenkielessä on tällainen oma sana, sekä englanniksi että portugaliksi toppasokeri on käsitetty leiväksi. Jokatapauksessa, jonoa ei juurikaan ollut, pääsimme nopeasti kahdella kabiinilla ylös vuorelle ihailemaan maisemia.

Taksilla matkustaminen on Riossa edullista ja turvallista, taksit eivät yleensä huijaa. Menimme taksilla Copacabanalle, Rion hienoimpaan hotellin lounaalle ihmettelemään amerikkalaisia turisteja. Olemme jotenkin puolivälituristeja, osittain brasseja koska jotenkin ymmärrämme maata ja kieltä, silti niin suomalaisia ja ulkomaalaisen näköisiä että meille puhutaan englantia jos joku osaa (Rion turistialueilla moni osaakin), ja toisaalta manauslaisen maalaisia, ja sen vuoksi ihmettelemme suurta maailmaa verraten kaikkea Manaukseen.

Asumme Santa Teresan kaupunginosassa maaliskuisen ratsastusmatkamme järjestäneen Peterin kodissa. Peterillä on erilaisia busineksia kuten tämä majoitusjuttu. Huolimatta jonkinasteisesta rasittavuudestaan - Peteriä voi ehkä parhaiten kuvata "täydellinen saksalaisen karikatyyri" - on mukavaa saada vinkkejä paikalliselta ja Peterin talo on valtavan hieno ja alue on eksoottinen.

Santa Teresa on Rion vanhinta asuinaluetta, eurooppalainen alue - se tarkoittaa portugalilaista ja espanjalaista. 1800-luvun lopussa yläluokka rakensi valtavat huvilansa käsittämättömän uhkarohkeasti kukkulan rinteille. Kapea katu mutkittelee kukkulalle, Rion ainoa raitiovaunu kulkee edelleen serpentiinikadulla, huvilat ovat puutarhojen kätköissä. Osittain rapistunutta, osittain kunnostettua.

Yläluokka on Santa Teresan hylännyt, mutta alue elää uutta tulemistaan rappion jälkeen kun taiteilijat ovat valloittaneet alueen. Siten turvallista että eilen illalla kävelimme Mikon kanssa ravintolaan.

Matkalla töihin!

Jotkut valittaa että työmatka venyy puolesta tunnista tuntiin. Sanoisinko näin... valittavat turhasta!

Olen odottanut työn alkamista 1.5 vuotta. Nyt lähden terveysasemalle Helsinkiin. Manauksesta Rioon, neljä ja puoli päivää Riossa, lennähdys maapallon toiselle puolelle, neljä päivää eteläisessä Intiassa, sieltä Suomeen kesätöihin.

Kun jotain oikein kaipaa, kannattaa sen eteen kiertää maailmaa saavuttaakseen odottamansa. Vaikka sitten päätyykin lähtöpisteeseen. Lapsuuteni Etelä-Haagaan.