Southern Exposure

Täällä kaikki on nurinpäin. Kun mennään kylmiin paikkoihin, mennään etelään. Me mennään Etelä-Brasiliaan, lennetään Florianópolikseen. Kartassa Brasilia on kauniin keltainen. Lennähdämme keltaiseen maahan, tuon kartassa tummanvihreänä näkyvän Paraguayn etelärajan tuntumaan, selkeästi kuitenkin ruskean Uruguayn alla olevan rumanvihreän Argentiinan ja Buenos Airesin yläpuolelle. Ja koska nyt on maaliskuu, etelässä eletään miellyttävää alkusyksyä.

Florianópolis on viehättävä rantakaupunki, kuulemma. Me käydään vaan lentokentällä ja odotetaan kyytiä Urubicin kaupunkiin joka ei näy edes kartalla. Se on jossain parin tunnin ajon päässä sisämaassa, vuoristossa. Tai ehkei kaupunki vaan kylä, tai jotain vieläkin pienempää.

Etelä-Brasilian São Joaquim'in kansallispuistoa. Mainiot ratsastusmaastot!

Eikä siinä kaikki. Kyse on viikon vaellusratsastuksesta. Kaukana sivistyksestä, kaukana kaupungeista. Korkeita vuoria ja syviä laaksoja. Eikä kukaan puhu englantia. Kyse ei ole ryhmästä, on vain Mikko ja minä ja hieman huolestuttavasti, Zorro-niminen opas ja Zorron vaimo, joka tekee ruoat. Siis São Joaquim'in kansallispuistossa. Alue tunnetaan Brasilian kylmimpänä.

Säätiedotuksen mukaan siellä ei nyt ole suoranaisesti hyistä. Maksimilämpötila 22C, yöllä 14C kieppeillä. Mutta joka päivä ilmeisesti sataa. Ratsastamme 6-8 tuntia päivässä ja yövymme matkan varrella paikallisissa maataloissa. Ehkä on helpompiakin tapoja viettää lomaa... Esimerkiksi mitä? Taisimme joskus olla Karibian risteilyille, se on totta, ne olikin leppoisia. Voisi joskus taas mennä uudestaan...

Meillä nyt on huoli koska omistamme vain tropiikkivaatteita ja menemme brasilian kylmimpään kolkkaan korkealle vuoristoon. Lähdemme tänä iltana emmekä ole vielä pakanneet. Tämä on kauhea stressi. Mitä vaatteita otamme mukaan! En voi enää kirjoittaa, pitää rueta stressaamaan. Seuraavaa kirjoitusta saatte odottaa yli viikon, ei sieltä gaucho-maan fazendoilta mitään blogeja kirjoitella.

Siistit vaatteet

Ajelin tänään tehtaalle kielitunnille ja katselin kadulla viliseviä ihmisiä. En aja slummien läpi. Toisaalta, alueita joiden läpi nyt ajoin, pidin Manaukseen muuttaessani rähjäisinä slummeina. Silmä tottuu. Tiilihökkeleitä, satunnaisesti ikkunoita, kadunvarret täynnä myyntipöytiä. Hedelmiä, vaatteita, työkaluja, putkia, lavuaareja, ihan mitä vaan. Loppuun käytetyt autonrenkaat ovat erityisen suosittu myyntiartikkeli. Myytävät vaatteet ovat uusia, hedelmät tuoreita, mutta muu tavara on taatusti moneen kertaan käytettyä tai muuten vaan hylättyä, raakattua, tai epäkelpoa. Kaikelle löytyy ilmeisesti ostajia koska myyntipöytiä on vieri vieressä.

Siis se ei ole slummi. Siellä asuu työtätekeviä ihmisiä. Lapset kulkevat koulupuvuissa kouluun. Kulkukoiria vilisee, mutta niitä on meilläkin, kaupungin kalleimmassa osassa. Mutta kiistatta alue on köyhää. Autoja ei ole talojen vieressä parkissa, on mopoja ja bussipysäkit ovat mustanaan ihmisiä.

Kaikki ihmiset ovat puhtaissa vaatteissa. Valkoiset puserot ja t-paidat ovat hohtavan valkoisia, kirjavien vaatteiden värit kirkkaat. Lasten shortseissa ei ole tahroja. Repaleisia asuja ei ole. Hedelmiä kauppaavan vanhan miehen kauluspaidassa ei ole ryppyjä, hihoissa on silityksen jättämät taitteet. Pikkupoikien kirjavat rantashortsit tiukassa prässissä. Kasvot on puhtaat, kädet on pesty, kynnet hoidettu.

Suomessa on aivan normaalia jättää t-paidat silittämättä. Jos vaalean pyykin sekaan on sattunut tummat sukat värjäten koko koneellisen hailukan harmahtavaksi, uuden masentavan värin saaneita vaatteita käytetään edelleen. Jos t-paidan valkoiseen raitaan sotkeutuu punaisen raidan väriä, se ei haittaa. Täällä se haittaa. Ei vaatteita pois heitetä, ovat vaan velhoja puhdistamaan tahroja. Minullakin on ollut puseroita joista ei punaviini- tai suklaatahra ole pesussa lähenyt. Olen Marialle arvellut että vaate kannattanee heittää pois. Maria voi uurastaa tunnin - liottaen, rapsuttaen, hinkaten tahraa - ja pusero on kuin uusi.

Likaisissa, ryppyisissä, virttyneissä, venähtäneissä, kulahtaneissa, värjääntyneissä tai rikkinäisissä vaatteissa ei olla. Köyhää. Kukaan ei halua näyttää köyhältä.

Vip-palvelua

Manaus on oikeastaan kiva paikka asua. Manauksessa on paljon hyvää, hauskaa ja erilaista, mielenkiintoista ja outoa. Mutta Manauksesta lähtiessä tulen aina hyvälle tuulelle. Sanonkin että sitten kun en naura lähtiessäni Manauksesta, olen ollut täällä liian kauan.

En naura siksi että tiedän pääseväni sivistykseen ja suureen maailmaan kun lähden Manauksesta, en naura koska olen helpottunut tietäessäni ettei viidakon vihreys pian minua ympäröi, en naura edes koska pääsen haistelemasta ikuisesta kosteudesta johtuvia moninaisia hajuja ja rantabulevardimme virtsanlöyhkää.

Se on Sala VIP. Lentokentän Lounge. Kun matkatavarat on tsekattu ja olemme valmiit siirtymään odotustiloihin, matkatoimisto Amazon Explorersin virkailija tulee sanomaan "Marcello will take you to Sala VIPi". Marcello tulee tärkeänä, kättelee meidät ylen kohteliaasti ja arvonsa tuntevan kiireisesti, ohjaa meidät ohi jonon turvatarkastukseen, ja jälleen ohi jonon lähtöterminaaliin. Kuljemme Marcellon perässä lentokentän pieneen, vaatimattomaan loungeen. Sala VIPi. Vip-huone.

Viis loungesta ja sen palveluista! Rakastan tätä kieltä. Rakastan kuinka vieraskieliset sanat ja nimet brasilialaistetaan mutkattomasti. Antti, Antzi. Ilkka, Iuka. Aimo, Aimu. Riikka, Hika. Rakastan kuinka sanat eivät ikinä voi päättyä konsonanttiin (paitsi s:ään), rakastan loppuvokaaleja. Milkshake, miukisheiki. Workshop, vorkishopi. Sao paulolainen koko päivän uutisia suoltava uutiskanava BandNews, bandzshinjuus. Sala Vipi.

Lihapatojen äärestä

Mikko tuli eilen kotiin oltuaan viisi päivää Suomessa. Heti Mikon tultua kävimme El Toro Locossa syömässä myöhäisen lounaan. Toro Loco on liharavintola, niitä paikkoja joissa on valtava seisova pöytä alkuruokia, grillatun lihan voi hakea kahdesta eri pisteestä ja kolmannesta saa pastaa. Toro Loco on turistipaikka, tai miten sanoisi, se ainoa ravintola minne business-vieraat aina viedään. Siellä on aina korealaisia tai japanilaisia ja siellä kuulee myös englantia.

Illalla ei sitten enää jaksanutkaan syödä mitään.

Aamulla Mikko meni jääkaapille etsimään syötävää. Jääkaapissa on viisi pulloa vettä, mango-tuoremehua, iskukuumennettu maito, neljä purkkia jugurttia ja yksi juotava jugurtti ja 12 kananmunaa. Mangot ja loput vesimeloonista söin eilen aamulla. Ei ruokakaupassa sorru heräteostoksiin kuten Suomessa. Ei meillä missään ole koskaan ollut jatkuvasti näin tyhjää jääkaappia.

Netti toimii

Käsittämätöntä! Meillä on kotona toimiva langaton internet-yhteys. Yhden megan verran voimaa tai nopeutta tai mitä lienee.

Nettiä on sentään asennettu viimeiset puolitoista vuotta. Alkuun todettiin ettei alueelle jossa asumme enää voi saada yksityisiä yhteyksiä. Joku lakimuutos. Tai ehkä joku kuvernöörin sukulainen oli myynyt busineksensa. Tai odotettiin että joku kuvernöörin sukulainen aloittaa nettibusineksen. Mistä näitä tietää.

Yksi firma halusi asentaa antennin katollemme ja vetää sieltä johdon meille. Sitä varten tarvittiin talon hallituksen lupaa. Hallituksen puheenjohtajaa ei ikinä tavoitettu. Löytyi toinen yrittäjä jolla oli jo antenni katollamme. Johtojen vetämiseen ei tarvittu hallituksen lupaa ja tilasimme palvelun. Sen jälkeen parin kuukauden ajan ihmettelimme missä on nettiyhteytemme. Michelle oli yhteyshenkilönä Rapdexiin ja miltei joka päivä raportoi että nettikaverit olivat olleet koko aamun katolla, päivällä lounaalla ja palaavat iltapäivällä, joko katolle tai meille kotiin asentamaan yhteyksiä. Koskaan heitä ei näkynyt. Lopulta saimme kotiin tavallisen kaapelijohdon jolla tuli ihan hyvä nettiyhteys, muttei sitä aivan langattomaksi voinut kutsua. Sentään maksoimme valtavat summat langattomasta yhteydestä.

Helmikuussa yhtäkkiä avautui langaton verkko. Elämä oli ihanaa, istuimme parvekkeella ja nautimme internetistä. Sitten se katkesi. Ei minkäänlaista yhteyttä. Yksinkertaisesti, internet kuoli.

Eilen Michelle kertoi että talomme hallituksen puheenjohtajan kanssa on puhuttu, voimme liittyä talon antenneihin ja uudet nettimiehet tulee tänään iltapäivällä. Nettimiehet todella tulivat. Kysyin tietenkin haluavatko he mennä katolle - ihmetteleviä katseita, "miksi pitäisi mennä katolle?". Rapdexin miehet sentään viettivät päivätolkulla 18-kerroksisen talomme katolla milloin eivät olleet lounaalla, oletin sen kuuluvan Manauksen nettimiesten toimenkuvaan.

Kaksi kaveria oli meillä tunnin. Nyt meillä on toimiva, langaton yhteys.

Kauneus kaiken edelle

Edellisessä kirjoituksessa mainitsin että Brasiliassa naisen on oltava kaunis. Miehenkin pitäisi olla hyvännäköinen, mutta se ei ole niin tärkeätä. Sen sijaan on tärkeätä miten pukeutuu.

Pohjoisen miehillä on möhömaha - tai kaikilla on täällä pallomaha. Johtuu käsittääksemme maniokista, joka on puhdasta tärkkelystä. Täyttävää ja halpaa "ruokaa", sitä sahanpurua jota tarjotaan joka aterialla, ja valmiiksi annosteltuna sitä on yhtä suuri kasa kuin riisiäkin. Miesten maha peittyy kohtuullisen hyvin paidan alle. Paitaa voi pitää housujen päällä. Manauksen kuumuudessa ei kukaan käytä kravattia, pitkähihaisen paidan hihat kääritään, kaksi taitosta. Kauluksellinen t-paita pitää olla Lacoste. Mieluiten aito, mutta väärennöskin menettelee. Kellona Rolex tai Tag Heuer.

Naisilla on nykyään äitiysvaatteen näköisiä kellohelmaisia puseroita ja mekkoja. Kaikki eivät kuitenkaan ole raskaana täälläkään vaan liehuvat helmat on käsittääkseni muoti. Peittää ainakin sen pallovatsan. Naisillakin on krokotiilipaitoja ja hienoja kelloja. Suurin osa kelloista on tietenkin kopioita, ostettu keskustan torikojuista.

Kaikilla pitää olla hohtavan valkoiset ja oiotut hampaat. Siksi minäkin äkillisessä estetiikankaipuussa hankkiuduin oikojanhammaslääkärin hoitoon. Naisilla kuuluu olla pitkät ja paksut hiukset. Suomalaiselle se on hiukkasen vaikeata, siihen ei plastiikkakirurgiakaan auta.

Niin, plastiikkakirurgia on mainio juttu. Michellen kanssa tehtaalla tuli puhetta vaatteista, sanoin että harmittaa kun en saa vatsasta kiinteätä six-packiä vaikka kuinka käyn kuntosalilla ja teen vatsaliikkeitä. Michelle, joka on itse pulskanpuoleinen ja jota olen pitänyt hyvin järkevänä, ehdotti erilaisia voiteita joilla voi sulattaa keskivartalolihavuuden, ja jos se ei riitä, rasvaimu taatusti auttaa.

Olen haksahtanut hammasrautoihin, mutta ei minusta ole brassiksi. Aion edelleenkin saada keskivartaloni lääketieteellisiin ihannearvoihin perinteisin, hikisin menetelmin. Kuntosali ja jumppa.

Headhunterin workshopissa

Eilen illalla olin ensimmäistä kertaa Manauksen hienoimmassa hotellissa, Hotel Tropical Business. Olen kirjautunut paikallisen headhunterin asiakkaaksi ja osallistuin siellä ensimmäiseen workshopiin.

Meitä töitä kaipaavia oli parikymmentä, controllereita, henkilöstöihmisiä, IT-tyyppejä ja sitten joitain mitä en ymmärtänyt. Jokainen esitteli itsensä - minäkin sulavasti portugaliksi. Kerroin sujuvasti olevani lääkäri, ollut lääketeollisuudessa töissä ja tällä hetkellä en ole töissä. Loppukevennyksenä kerroin että ongelmani joka on se että olen suomalainen. Se herätti suurta hilpeyttä. Sinänsä sen ei pitäisi olla niin hassua, mutta kai se että ulkomaalainen mongertaa vierasta kieltä on aina jotenkin hupaisaa. Tosin työttömät kohtalotoverini tulivat tauolla juttelemaan kanssani ja toki heistäkin löytyi yksi joka oli jopa käynyt Suomessa, oli jossain vaiheessa ollut Perloksella töissä.

Kun viime viikon istuin Turvallisen ajon kurssilla ajokorttia varten remuavan ja nauraa röhöttävän porukan kanssa, nyt jengi oli tyystin toisenlaista. Ihan tavallista. Ihan kuin Suomessa. Erona voisi ehkä pitää sitä että ihmiset juttelivat tauolla toistensa kanssa, itse asiassa luulin jopa että kaikki muut tuntevat toisensa. Luennon aikana oltiin hiljaa paitsi kun kysyttiin asiallisia kysymyksiä.

Manauksen mittapuissa tällainen outplacement-palvelu on niin kallista ettei siihen pääse kuka vaan. Nekin jotka on irtisanottu ja saaneet ex-firmansa kustantamana tämän palvelun, ovat olleet varsin hyvässä hommassa.

Opinko jotain? Opin ainakin sen että ymmärsin suurimman osan mitä kolmen tunnin luennolla puhuttiin. Varmaan sen vuoksi että suurin osa mistä puhuttiin, oli asiana tuttua. En kuullut ensimmäistä kertaa miten pitää valmistautua työpaikkahaastatteluun, miten pukeutua, miten käyttäytyä. Suurin yllätys olikin se että neuvot olivat suurin piirtein samat Brasiliassakin.

Suurin ero on henkilökohtaisissa kysymyksissä joita täällä saa vapaasti tehdä. Nuoret ja kauniit ovat toivottavia työntekijöitä, paitsi nuoret naiset jotka kuitenkin saavat lapsia eikä niitä siksi kannata palkata kovin merkittäviin hommiin - tätä ei kyllä ihan näin suoraan sanottu. Ikäryhmä 30-45 vuotta luokiteltiin jo kypsiksi, sitä vanhemmat ovat aika mennyttä miestä ja mummoa vaikka heillekin löytyy kuulemma paikkoja. En ihan ymmärrä tuota kolmikymppistä kypsää työntekijää koska täällä voi joutua odottamaan opiskelupaikkaa samoin kuin Suomessakin joten valmistuminenkin siten viivästyy. Kai se riippuu työpaikasta. Tai ulkonäöstä... jollei vielä ole tullut selväksi, Brasiliassa ulkonäkö on todella tärkeä. Etenkin naisella.

Helppo homma

Muistan hämärästi millaista on olla töissä. Joskus oli kiireitä, piti tehdä ylitöitä, työpäivät vaan venähti.

Nepotismi on Brasiliassa kielletty, mutta toki sukulaisia suositaan. Niin mekin. Mikko on matkoilla ja minä istun Mikon töissä, Mikon työpöydän ääressä, Mikon huoneessa. On hyvin rauhallista. Kolmeen tuntiin ei kukaan ole kurkkinut huoneeseen, kukaan ei soita eikä kenelläkään ole asiaa minulle.

Luultavasti Mikolla on töissä yhtä rauhallista. Puhelimet on luultavasti aina käännetty Michellen vastattavaksi eikä varmasti kukaan viitsi kävellä Mikon huoneeseen asti, vihoviimeiseen huoneeseen käytävän perällä - tai ensimmäinen huone jos käyttää pääovea. Ilmeisesti Mikko viettää todella helppoa elämää töissä.

Voi tietenkin olla että kukaan ei kuvittele minun olevan täällä töissä. Voi olla että Michelle on levittänyt sanaa että se vaimo istuu Mr. Mikon huoneessa koska niillä kotona ei pelaa minkäänlaiset internetyhteydet ja kun se vaimo yrittää jotenkin työllistyä, sen pitää nyt etsiä erilaisia juttuja netistä.

Silti, on mukava istua toimistossa ja leikkiä olevansa töissä. Saa hakea kahvia keittiöstä ja katsoa käytävällä kulkevia ihmisiä, näkee minkälaisia ovat ne jotka ovat töissä. Halvat huvit.

Laillistettu kuski

Mikko [Miku] (joka tarkoittaa "marakatti" portugaliksi), Pirkko [Piku] (erikoinen miehen nimi ja vielä naisella...), Teemu [Tziimu] ja Kirsi [Kishi]. Me ja koko muu jengi kurssillamme saimme uudet, todella ansaitut brasilialaiset ajokortit eilen illalla, diplomien kera. Ajokortissa on vielä erityismainintana suoritettu Turvallisen ajon 15 tunnin kurssi.

Nyt sitä ollaan kovasti kansainvälisiä. On amerikkalainen, brasilialainen ja suomalainen ajokortti. Voi ihan pelata korttia.

Brassikortti on omistettu myös edelliselle sukupolvelle. Nopea silmäys uuteen korttiini kauhistutti "...nyt on tullut virhe!". Luin kortista Martta Kaarinan nimen. Brasilia on perhekeskeinen maa, ajokortissa on vanhempien nimet.

Onneksi olkoon Aimo Valfrid, Martta Kaarina, Antti Juhani ja Maija Elli Maria! Lapsenne ovat nyt laillistettuja autonajajia. Teidän nimenne säteilevät meidän ajokorteissa yhtä suurin kirjaimin kuin meidänkin. Brasilian valtion kunnianosoitus kun olette kasvattaneet kelvollisia, lainkuuliaisia kansalaisia.

Kiitos!

Kielikurssi?

Ajokorttia varten käymämme viikon Turvallisen ajon iltakurssi on pakollinen kaikille. Meille se on mainio kielikurssi ja sosiokulttuurillisesti mielenkiintoinen läpileikkaus Manauksen ajokortin omistavista ihmisistä. Koska autot ovat Brasiliassa kalliita, läheskään kaikilla ei ole varaa autoon, saati ajokorttiin. Autoa ajavien koulutustasosta minulla ei ole aavistustakaan.

Tai ehkä sentään...

Eilen luennon alkuun kerrattiin edellisen päivän oppeja. Mikä on sallittu ajonopeus valtatiellä, pikkutiellä, korttelikadulla? Vieressäni istuva kaveri huuteli muiden mukana, ehdottaen uskollisesti "60 km/h" jokaiseen kysymykseen. Ja oli tyytyväinen kun yhden kerran tärppäsi.

Nämä ihmiset eivät kelpo suomalaiseen tapaan ymmärrä hävetä mitään. Ei vääriä vastauksia eikä vastaamista itsestäänselvyyksiin. Kunhan saa olla äänessä. Liikennemerkeissä oli lehmän kuva - mistähän tässä varoitetaan?
- "Eläin!", "Lehmä!", "Kotieläin!", "Hevonen!", "Kala!"

Kuuliaisesti luettiin kuorossa kalvojen tärkeät kohdat ääneen. Meille se on hyvää kieliharjoitusta, mutta voisiko kuvitella Suomessa aikuisten ihmisten suostuvan moiseen alakoulutapaan? Täällä se ei herättänyt edes hentoa hihitystä.

Luennoitsija oli luvannut että lopetamme jo 21.30. Kymmenen minuuttia ennen lopetusaikaa keskustelu kiihtyi väittelyksi vilkkujen käytöstä ohitustilanteessa. Kyse ei ollut siitä mitä vilkut ovat ja miksi niiden pitäisi toimia vaan onko syytä ohituksen jälkeen vilkuttaa, pitääkö koko ajan vilkuttaa, kuinka kauan vilkutetaan jne. Kukaan ei käytä vilkkuja Manauksessa, joten kyse oli täysin hypoteettisista tilanteista.

Meidän piti päästä kotiin. Ja nämä vaan väittelevät vilkuista!

Ajokorttia hakemassa

Aloitimme eilen teoriatunnit brasilialaista ajokorttia varten. Saimme helpotusta prosessiin joten emme joudu ajokokeeseen emmekä teoriakokeeseen. Vain 15 tunnin iltakurssi on pakollinen, kolme tuntia joka ilta tällä viikolla.

Saman kurssin käyvät ne jotka ovat saaneet ajokorttinsa yli 10 vuotta sitten eikä heidänkään tarvitse tenttiä sitä. Mutta luennoilla on istuttava. Se on erittäin pakollinen eikä sieltä livahdeta kesken pois. Luennolle mennessä tarkistetaan sormenjäljen perusteella ettei kukaan lähetä sijaista luentoja kuuntelemaan, sitten allekirjoitetaan läsnäololista ja kolmen tunnin luennon jälkeen illalla kello 22 on vielä nimenhuuto.

Muuten kurssi on eloisa. Oli kuin olisi istunut ekaluokkalaisten koulutunnilla. Luennoitsijana oli nainen joka vain puhui, käytti tietokonetta vain yhden lyhyen Hessu Hopo liikenteessä-animaatioleffan näyttämiseen ja 9 minuutin rattijuoppo-onnettomuuden esittämiseen.

Kurssitoverimme olivat jatkuvasti äänessä. Kukaan ei nukkunut. Kaikki osallistuivat. Opettajan retorisiin ja todellisiin kysymyksiin vastailtiin vapaasti. Kiivasta keskustelua käytiin esimerkiksi siitä voiko tunnelin liittymä olla risteys. Manauksessa tai Amazonasissa ei ole yhtään tunnelia koska ei ole yhtään kukkulaa, joten kyse oli teoreettisesta tilanteesta tai sitten äänessä olivat ne jotka halusivat kertoa olleensa muuallakin maassa, jopa sellaisessa paikoissa missä on tunneleita.

Emme voineet nukkua yhtään. Kolme tuntia portugalia ja koko ajan hereillä.

Kannattaako Manaukseen tulla?

Manauksessa riittää tekemistä.

On Teatro Amazonas, satama ja kauppahalli josta voi ostaa kahtakymmentä eri laatua banaania, on upea Rio Negro kulttuuripalatsi joka on oikeastaan aina suljettu. On Bosque da Ciência jossa näkee jättimäisen vedessä elävän nisäkkään, manatee'n eli peixe-boi'n, kalahärän eli merilehmän. Manatee't uiskentelevat paitsi tässä tiedepuistossa, myös Amazonissa, Karibian ja Mexiconlahden sekä Afrikan kultarannikon matalissa rantavesissä. Bosque da Ciência on myös melkein aina kiinni. On kolme Mall'ia joista ei oikeastaan tule ostaneeksi mitään ja on neljä elokuvateatteria, joissa näytetään varsin hyviä ja tuoreita elokuvia.

Suljettu Rio Negro kulttuuripalatsi

Sitten on Sociedade Hípica de Nilton Lins. Ratsastusklubi. Sinne meidän vieraat joutuvat, koska siellä mekin käymme kahdesti viikossa hyppelemässä esteiden yli.

Pia on harrastanut enemmänkin ratsastusta joten tallille joutuminen oli mieluisaa. Kävimme viikon aikana kolmasti ratsastamassa. Kaksi ensimmäistä kertaa hyppäsimme Pian kanssa esteitä Mikon laukatessa kentän toista puolta ympäri ja ympäri ja ympäri. Se oli Mikolle annettu harjoitus. Kun Mikko sai hevosen hetkeksi rauhoitettua käyntiin tai raviin, opettajamme El huusi heti Mikolle että "galopa!", "laukkaa!". Kolmannella kerralla olimme kaikki maastossa klubin teinien kanssa. Tallin ja hevoset omistaa Linsin perhe, joka omistaa myös vieressä olevan yliopiston ja sairaalan. Oli hauskaa ratsastaa yliopiston mailla, parkkipaikan poikki pääovelle ja kaartaa takaisin tallille. Vähän sama tunne kuin silloin kun tulee omalla veneellä Tukholmaan. Kun menee totutusta poikkeavalla tavalla jonnekin.

Päivä nähtävyytenä

Oikeastaan joka päivä olen nähtävyys Manauksessa. Pitkä, vaalea ja ulkomaalainen. Entäs sitten kun meitä on kolme yhdessä joista yksi on punatukkainen! Teimme päiväretken Novo Airão'on, pieneen kaupunkiin Rio Negro-joen toiselle puolelle. Menimme lautalla Amazonin vastarannalle ja ajoimme 150 kilometriä, ohi 200,000 asukkaan Manacapurun kaupungin, ohi köyhien kylien, ohi kaskettujen laidunmaitten. Novo Airãon tie on vain pari vuotta vanha joten se on hyvässä kunnossa. Sateen aiheuttamia kuoppia on jonkin verran mutta ainoastaan yksi uhkaava tiensortumiskohta.

Tulemme satamaan

Neljä tuntia Novo Airão'oon, neljä tuntia takaisin. Olimme perilla kaksi tuntia.

Novo Airão'ssa on vaaleanpunaisia delfiinejä. Ne tulevat rannalle kaksi kertaa päivässä, jolloin niitä ruokitaan. Uuden tien voimalla Novo Airão pyrkii erikoistumaan ekologiseen matkailuun johon delfiinit sopivat hyvin.

Delfiinien lisäksi kalastus on hyvin ekologista. Novo Airãon hienoin rakennus on turisti-informaatio, josta meidät opastettiin Pousada (majatalo) Ecologicaan lounaalle. Pousada oli vaatimaton, sopien ekologiseen elämään. Kolme yöpymiskoppia, sellaisia näkyi vielä 70-luvun Suomen leirintäalueilla. Katos jossa vieraat syövät, toinen katos jossa isäntä grillaa kalaa ja keitetään riisit ja pavut. Ja kapea kanava jossa oli kaloja ongittavaksi. Myös pirarucu-kaloja! Pirarucu voi kasvaa neljän metrin pituiseksi, ja painaa parisataa kiloa. Söimme tambaqui-kalan, sellainen puolimetrinen lahnan näköinen Amazonin herkku. Kolmen hengen ateria limsoineen maksoi 9 euroa. Se ainakin oli ekologista. Ja kala oli taatusti tuoretta, juuri vedestä poimittu.

Kalakanavasta voi onkia tambaqui'n ja kuunnella samalla brasilialaista populäärimusiikkia ekologisesti kätketyistä kaiuttimista. Viidakon ääniin kyllästyy, populäärimusiikkiin ei ikinä.

Delfiinejä oli katsomassa perhe Manauksesta. Suunnilleen kymmenvuotias tytär katsoi peittelemättömän uteliaasti kun istuimme Rio Negron hiekkarannalla. Äiti tuli viittelöimään meille - olimme niin ulkomaalaisen näköisiä ettei kannattanut yrittää puhua edes portugalia - elehtien että haluaisi ottaa valokuvan tytöstään meidän kanssa. Perheen muistona sunnuntairetkestä on ainakin kuvat vaaleanpunaisista delfiineistä ja kalpeanvalkoisista ulkomaalaisista.