Ei aina hedelmiä

Aina ei jaksa syödä pelkkiä hedelmiä.

Kävimme viikonloppuna pizzalla. Manauksessa olemme käyneet yhdessä kelvottomassa pizzeriassa, yhdessä varsin kohtuullisessa ja yhdessä erinomaisessa. Kokeilimme nyt uudentyyppistä pizzeriakonseptia.

Manauksessa suositaan suuria ruoka-annoksia. En tiedä onko kyse kulttuurista vai pelosta että ruoka loppuu. Toisaalta Amerikassa kaikki on super-super-size-jättimäistä, eikä Amerikkaa yleensä pidetä kehitysmaana. Ehkä kyse on itsetunnosta. Ehkä pientä populaatiota edustava suomalainen on vaatimattomuudessaan tottunut niukkuuteen ja tyytyisi nävertämään pieniä ruoka-annoksiakin toisin kuin maailman mahtimaissa. Kuten Amerikassa. Tai Brasiliassa.

Niin, buffet-ateriat ovat suosittuja. Kun kerran on keksitty keitetty riisi, maniokkisahanpurusta tehty farofa-mössö, pavut, liha ja paistetut banaanit, onko syytä syödä mitään muuta? Niin ja mausteet... siis suola. Tätä voi syödä loputtomasti buffet-pöydistä joka päivä ja olla onnellinen.

Toiseksi on grillipaikat, churrascariat. Sama juttu. Loputtomasti ruokaa. Alkuruokabuffet ja sen jälkeen tarjoilijat kiertävät erilaisten lihavartaiden kanssa viistämässä asiakkaiden lautasille lihaa niin kauan kuin asiakkaan vatsa vetää. Kaikki samaan hintaan.

Hintatietoinen tietenkin istuu ravintolassa pitkään nauttien jokaisesta suupalasta vaikka kuinka närästäisi. Täytyy ilmeisesti olla todella rikas jotta pystyisi syömään vain sen verran että nälkä lähtee. Churrascariat ovat silti lempipaikkojamme koska liha on todella hyvää ja kerrankin saa lihaa eri kypsyysasteissa. Churrascarioista ei saa kengänpohjaksi paistettua sitkeätä nautaa.

Pizzeriamme toimi samalla systeemillä. Samaan aikaan kuin istahdimme pöytään, ensimmäinen tarjoilija kävi asettamassa pizzasiivut lautasillemme. Tarjoilijoita on kuin kaupoissa myyjiä - loputtomasti. Ja samoin kuin myyjiä, myös tarjoilijoita on joskus niin paljon ettemme ole uskaltaneet ainoina asiakkaina mennä sen enempää ravintolaan kuin kauppaankaan. Parikymmentä myyjää t-paidan valintaa avustamassa on city-suomalaisena itseään pitävällekin liikaa.
Pizzaa kannettiin lautaselle siivu siivun perään. Oli vaikea kieltäytyä kun tuntui että pizzat paranivat ja pidot piristyivät mitä pidemmälle ilta venähti. Paikka pursui ihmisiä, tunnelma oli iloinen, puheensorina täytti sekä ravintolan sisätilat että terassin jolla istuimme. Joimme meille suositeltua talon erikoisuutta, vinho chop'ia. Kuvittelimme sen olevan hanaviiniä, kuten on hanaoluttakin, mutta mausta päätellen se oli oluen ja viinirypäletuoremehun sekoitusta. Sanotaan näin... mielenkiintoista.

Tietenkin söimme liikaa. Ei sille mitään mahtanut. On aivan liian helppoa vain syödä jos pöydästä ei tarvitse edes nousta, jos ruokaa vain mätetään lautaselle.

Seuraavana päivänä söimmekin sitten hedelmiä. Näin meillä Manauksessa syödään.