Laiskiainen

Pakko tehdä lisäys edelliseen kirjoitukseen.

Jouluna ostin Suomesta espanjalaisen, nykyisin Kanadassa asuvan kirjailijan, Yann Martelin täysin absurdin, palkitun kirjan "Piin elämä". Se kertoo 16-vuotiaan intialaispojan selviytymistarinan. Pii-poika pelastautuu rahtilaivan upottua pelastusveneeseen eläintarhassa olleen bengalintiikerin, Richard Parkerin, kanssa. Vihdoin päädyttyään Kanadaan, tämä fiktiivinen Pii opiskelee eläintiedettä ja tekee opinnäytteensä analysoiden päiväntasaajan Brasilian kolmivarvaslaiskiaisen kilpirauhasen funktiota.

Mainio kirja. Vaikka kirjassa laiskiaiset ovat vain lyhyena sivumainintana, UFAMissa se tuli heti mieleen. Kanada - Brasilia - laiskiainen. Kaikki sulautui yhteen. Ja kuten Martelin kirjassa, myös UFAMissa meitä kehoitettiin kiinnittämään huomio laiskiaisen varpaiden lukumäärään. Tämä on yksi kiehtovimmista asioista laiskiaisissa. Ulkona UFAMissa näimme myös kaksisormilaiskiaisen.

Kirjassa "Piin elämä" Martel kertoo kolmivarvaslaiskiaisen olevan äärettömän kiinnostava olento. Sen ainoa ominaisuus on laiskuus. Se nukkuu tai lepää 20 tuntia vuorokaudessa. Vilkkaimmillaan - jos niin voi sanoa - laiskiainen on auringonlaskun aikaan, jolloin se saattaa liikkua neljästä viiteen metriä tunnissa. Saimme omin silmin todistaa tämän olevan totta.

Pia yritti videoida laiskiaista kun se alkoi tehdä jotain mielenkiintoista. Kun Pia sai kädessään olevan kameran salamannopeasti videointikuntoon, laiskiainen oli jo lopettanut sen mitä oli aikonut tehdä ja valahtanut raukean velttoon olotilaansa, hyväntahtoinen ilme kasvoillaan.

Viidakkoyliopistossa

Ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista portugalintunneistani!

UFAM ei ole pelkästään Amazonasin osavaltion vanhin yliopisto, vaan koko Brasilian vanhin. Silti se viettää 100-vuotisjuhliaan vasta vuoden kuluttua. UFAM perustettiin 1909 kumibuumin aikaan, samaan aikaan jolloin Manaus oli rikkaimmillaan, aikana jolloin kumiparonit lähettivät pyykkinsä Eurooppaan pestäväksi koska Amazonin vesi on mudan väristä ja Rio Negron mustaa kuin vesi suon silmäkkeessä, jolloin Manaus oli Brasilian ainoa kaupunki jossa oli sähkö, jolloin Teatro Amazonasiin virtasi kansainvälisiä esiintyjiä, jolloin luonnollinen paikka yliopistolle oli maan vaurain kaupunki.

Kumipuukausi kesti vain 30 vuotta, 1890-1920. Manauksen yliopisto ei kuollut, mutta kutistui. Kuvaavaa Brasilialle, ainoaksi tiedekunnaksi jäi juridiikka. Ja lain voimalla alkoi uusi nousukin - valtion hallinnoima 1962 Amazonasin yliopisto, UFAM.

Yliopisto on tarkoituksella keskellä viidakkoa. Valtatieltä poikkeavan, yliopistoon vievän tien varressa ei ole yhtään rakennusta ennenkuin yhtäkkiä eteen avautuu kampus. Kampuksella ei asuta, siellä on vain luentosalit ja tutkimusyksiköt. Nykyiset rakennukset näyttävät olevan 70-luvulta, ilman suurempia kunnostuksia. Mikään ei ole uutta ja kiiltävää. Viidakon kosteus näkyy vihreänä homeena talojen seinissä ja laatoitetuilla ulkokäytävillä. Sisätilojakaan ei voi kuvata raikkaiksi seinillä hurisevista ilmastointilaitteista huolimatta.

UFAM on ehdottomasti hyvä yliopisto Brasiliassa ja sinne on vaikea päästä opiskelemaan. Opiskelijoita on 20,000 ja opettajia 766. Ainakin nettisivujen mukaan.

Ympäristötieteen laitokselle viidakon keskellä oleminen on mainio asia. Ary on hyvä puhumaan itsensä eri paikkoihin ja kun nyt pystyimme esittelemään amazonilaisesta eläinkannasta ja sen tutkimuksesta kiinnostuneen kanadalaisen ympäristötieteiden opiskelijamme, meille avautui ovet helposti.

Englantia puhuva ystävällinen yliopiston opettaja, joka oli erikoistunut pienten kalojen tutkimukseen, esitteli meille yhden laboratorion. Ikkunan vieressä oli terraario jossa asusti pieniä kaimaaneja, amazonilaisia alligaattoreita. Suuret kaimaanit ovat kolmimetrisiä, onneksi sellainen oli vain täytettynä. Pialta tietenkin kysyttiin mistä eläimistä hän on erityisesti kiinnostunut - "hevosista..." oli hieman outo vastaus tuossa ympäristössä. Kukaanhan kun ei ole edes kuullut tutkimuksen kohteena olevista otuksista. Jotkut mikroskopoivat hyttysiä, toiset ruokkivat kaloja. Meidän iloksemme boalle syötettiin elävä valkoinen hiiri. Sitä ennen olimme pitäneet boaa kädessämme...
15-vuotias kolmisormilaiskiainen oli laboratorion lemmikki. Se oli asunut siellä aina. Se oli todella laiska.

Seurasimme apinatutkijaa ulos tutkimusalueelle. Näimme maailman pienimmän apinan joka ei tosin luontaisesti asu Brasiliassa vaan Etelä-Amerikan länsiosissa. Apina oli otettu salakuljetettajien hallusta yliopistoon turvaan. Tutkimusalueella elää paljon eläimiä, puolivilleinä, siten kesyinä että ovat tottuneet hakemaan niille jätetyn ruoan tietystä paikasta. Vaikka aurinko paistoi, viidakko oli pimeä ja kostea. Ja yliopisto oli 20 metrin päässä.

Vieras Manauksessa

Kartasta katsoen matka Montrealista Manaukseen on helppo. Suoraan etelään Miamiin ja sieltä käännytään hieman itään eli jatketaan kaakkoa kohti kunnes tullaan Manaukseen.

Pia nyt oli seikkaillut enemmänkin. Viimeisen tentin jälkeen yö bussissa Montrealista New Yorkiin, siellä pari päivää ja takaisin yöbussilla Montrealiin. Pikakäynti kampuksella ja aamulento Miamiin.

Miamin kone laskeutui Manaukseen 1:40 yöllä. Manauksen kentältä lähtee ja sinne tulee ympäri vuorokauden koneita - Manaukseen kun ei ole muita tapoja tulla kuin lentäen. Silti, yöllä koneiden ruuman tyhjentäminen on luultavasti vain parin ihmisen harteilla. Matkatavarat tulevat hihnalle todella ripotellen. Pia tuli ulos viimeisenä - kapsekki ei tullut.

Olimme kotona kello 3. Pialla oli tunne ettei ole viikkoon nukkunut kuin bussissa tai lentokoneessa. Oma leveä sänky ja oma kylpyhuone tuntui tässä vaiheessa ylelliseltä!

Auto huollosta

Jännityskertomus etenee. Hoituuko autoni kuntoon merkkihuoltamolla!

Pääsin portugalintuntini jälkeen Aryn kyydissä keskustaan Ford-huoltoon. Auton piti olla valmis haettavaksi kello 17, olin paikalla 16.40. Auto oli viimeistelyä vaille valmis joten menin odotustilaan jossa luin päivän lehden ja katsoin televisiosta Brasilian piilokameraa. Reilusti kuuden jälkeen Marcio - se englantia puhuva kaveri - tuli hakemaan minut.

Autoni odotti puhtaaksi pestynä, tummennetuin lasein minua. Teknikko haalareissaan vielä hääräsi autoni ympärillä. Ricardo - se englantia puhumaton kaveri joka oli vastuussa autoni huollosta - selitti portugaliksi mitä autolle oli tehty ja Marcio käänsi englanniksi. Luulen että ymmärsin Ricardoa yhtä hyvin kuin Marciota, mutta Marcio oli hirveän ylpeä saadessaan puhua englantia. Ympärillä pyörivä sievä aputyttökin katsoi Marciota ihaillen ja kertoi Marciolle ymmärtävänsä hieman meidän englanninkielistä puhetta ja Marcion mielestä se oli hienoa.

Konepelti avattiin ja Ricardo ja Marcio hehkuivat ylpeydestä näyttäessään kuinka puhdas moottori oli nyt kun se oli pesetetty. Niin, huoltamo ei itse pese moottoria vaan se oli ulkoistettu ja maksoi 40 realia tai siis 16 euroa.

Sain vielä listan osista jotka minun vielä kannattaisi ostaa jostain muualta kuin heiltä, kalliista merkkihuoltamosta, ja tulla osien kanssa uudestaan huoltoon jossa he kyllä asentavat vapailta markkinoilta hankkimani osat.

Maksoin laskun joka ei ollut kumpikaan aiemmin ilmoitetuista summista vaan jotain siitä väliltä - 1200 realia, 480 euroa - ja ajoin Manauksen iltapäiväruuhkaan. Hälytysvalo ei palanut ja jarrut toimivat. Hämärät lasit tuntuivat alkuun oudoilta, mutta ilta pimeni nopeasti heti kuuden jälkeen, en pysty sanomaan näinkö huonommin vai paremmin kuin aikaisemmin.

Laitoin parkkivalot päälle ja ajoin kotiin.

Mafialasit

Jotenkin hurahdin nyt näihin autoihin. Kaikkia jäi varmasti vaivaamaan miksi Manauksen autoihin asennetaan tummennetut lasit.

Kun muutimme Manaukseen, ihmettelimme kaupungissa vallitsevaa mafioso-tyyliä. Ihan pienissä kotteroissakin - ja muistakaa että joku Honda Civic on täällä suuri ja hieno auto - oli sysimustat lasit. Se näytti naurettavalta. Sen lisäksi myös vaaralliselta. Täysin tummennetut ikkunat ruostuneissa pikkukotteroissa, liki puhkiajetut renkaat, illan pimeydessä ilman valoja yhdistettynä siihen ettei kukaan muukaan käytä edes yön synkimpinä hetkinä kuin korkeintaan parkkivaloja ja lisäksi yhdistettynä siihen että tiet ovat täynnä mopolla liikkuvia monilapsisia perheitä, jalankulkijoitakaan unohtamatta.

Sademetsän aurinko paistaa kuumasti. Ikkunoiden tummentaminen viilentää autoa ihmeesti eikä aurinkokaan niin häikäise. Nuorten naisten vanhemmat vaativat tyttärilleen turvasyistä 100% tummennuksen. Siis ne todelliset mafialasit. Ei näe sisään eikä juuri uloskaan. Reilu peli.

Erikoista kyllä, yli 25 prosentin tummennukset ovat laittomia. Poliisin kanssa kuulema selviää hyvin kun ratsian lähestyessä veivaa sivuikkunan auki, jolloin kaikki näkevät toisensa. Etu- ja takaikkunoita ei kai sitten huomioida.

Mikon autossa on 25% tummennukset. Minulle merkkihuoltamo suositteli etu- ja takaikkunoihin lailliset 25% tummennukset mutta sivuikkunoihin 50%. Olisivat kyllä laittaneet ne sadan prosentin tummennukset, mutta mitäs rupesin kysymään laillisuudesta. Varmaan pärjään, olenhan tässä jo vuoden ajellut pelkkiin aurinkolaseihin tyytyen.

Merkkihuoltamolla tummennuskelmut asennuksineen maksaa 70 euroa.

Autosta vielä

Erinvelton, siis se kaveri joka hoitaa maahanmuuttoasioita, on hoidellut sujuvasti aikaisempienkin suomalaisten asioita. Wartsilan pojat olivat hänen asiakkaitaan.

Minun autoni nähtyäni Erinvelton varovasti kysyi ostinko auton mahdollisesti Wartsilan kavereilta.
- "Kyllä vain, sain hyvään kaverihintaan!"
- "Taidan tietää tämän auton, itse asiassa kruisailin sillä aika tavalla kaverin kanssa joka sitä aikaisemmin ajoi. Hullu kaveri. Ajoi kuin hullu. En ehkä olisi ostanut tätä autoa. Ja sitten..."
- "Niin, joo, tässä autossa oli outo ja inhottava haju, mutta olen päässyt siitä eroon. Nyt tämä on hyvä auto!"

Erinvelton on aika nuori kaveri, hieman sliipatun oloinen valkoisessa paidassaan ja mustissa prässihousuissaan. Hyvin kohtelias vanhemmalle rouvalle. Avasin auton oven osoittaakseni ettei autossa enää haise. Hyvin varovasti Erinvelton kurkisti autoon ja nuuhkaisi hiukan. Ei haissut, oli se myönnettävä.

Sen enempää Erinvelton ei kyllä valoittanut Fordzshi Focusini historiaa. Ehkä niin on hyvä.

Auto huoltoon

Minähän ostin autoni Wartsilan pojilta. Hyvä kolmisen vuotta vanha automaattivaihteinen musta Ford Focus on palvellut minua moitteettomasti vuoden. Onhan siinä jo liki 50,000 kilometriä mittarissa ja peltiäkin on kolhittu - elämisen jälkiä, näin ajatellen jopa kauniita.

Mittaritaulussa on lisääntyvästi välähdellyt joku varoitusvalo. Minua nuo valot aina harmittavat kamalasti. Tulee tunne että pitäisi tehdä jotain ja autojen huoltoon vieminen on kurjaa. Kysytään hankalia kysymyksiä ja tunnen itseni tyhmäksi. Yritin olla katsomatta vilkahtelevaan huutomerkkivaloon koska auto kuitenkin kulki.

Joskus tuntui että jarrutusmatka on pidentynyt ja jotain ääntäkin kuului. Selitin itselleni että tätä esiintyi vain sateella jolloin kitka on pienempi ja siten pysähtyminenkään ei voi olla nopeata. Ääni saattoi kuulua radiosta - kuuntelen jatkuvasti kahta Mùsica Popular Brasileira-CD:tä ja voisi kuvitella radion jo kyllästyvän pirteään Leila Pinheiroon ja uskonnollissävyiseen Roberto Carlokseen ja sen takia hieman kitisevän.

Eilen auto ei oikein käynnistynyt. Se huoletti. Samana päivänä olin hakemassa työhön vaadittavaa Työkirjaa työministeriöstä Erinveltonin kanssa. Erinvelton opasti minut Ford-huoltamoon jonne sovin huollon täksi aamuksi.

Ihan sama millä kielellä autoa huoltaa. Yhtä tyhmä tunne. Ricardo oli hyvin ystävällinen ja kertoi mitä tullaan tekemään ja ymmärtääkseni ymmärsin kaiken. Jäin vielä odottelemaan mekaanikon lopullista tuomiota, jota minulle tuli selittämään Marcio. Marcio puhui englantia vaikka valitti ettei osaa teknisiä termejä englanniksi. Lohdutin etten minäkään osaa. En osaa niitä edes suomeksi.

Jarrupalat uusiksi, jarrunestettä vuotaa ja se tukitaan jotenkin, ikkunoihin laitetaan tummat kelmut (auringonhäikäisyn, viilennyksen ja turvallisuuden - sisään ei näe - vuoksi), moottori pestään, auton alle asennetaan joku ylimääräinen suojus jotta öljysäiliö ei rikkoudu kuoppiin ajaessani. Lisäksi käsitin että kardinaaliakseli on hajalla, mutta Mikko kertoi myöhemmin autoissa olevan kardaaniakselin ja että minun autossani sellaista ei edes ole, joten kyse oli varmaan jostain muusta

Jätin auton huoltoon ja menin taksilla tehtaalle portugalin tunnille. Taksi ei tiennyt missä tehdas on vaikka minulla oli osoitekin. Taidan ollakin aika haka portugalissa kun sain luotsattua taksin puolen tunnin matkan tehtaalle!

Englantia taitava Marcio soitti hinta-arvion iltapäivällä. 5,600 realia - 2200 euroa. Se oli aika paljon. Kohta Marcio soitti uudestaan - 870 realia eli 348 euroa. Kuulosti paremmalta. Sanoimme hinnan molemmat sekä englanniksi että portugaliksi että olimme varmoja että puhumme samasta suuruusluokasta ja samoista luvuista.

Portugalissa on niin hämärästi että numero "tuhat" kirjoitetaan "mil" ja lausutaan "miu" joka kuulostaa meikäläisen korvissa tietenkin miljoonalta. Miljoona on kuitenkin "milhão" joka lausutaan "miljau", joka myöskin kuulostaa miljoonalta. Ja jos meistä numerot ovat omituisia, ovat englanniksi numerot vastaavasti yhtä omituisia brasilialaisten mielestä joten niin luvuissa kuin suuruusluokissa voi olla huomattavia heittoja jollei ole tarkka.

Saan auton huomenna.

Ei aina hedelmiä

Aina ei jaksa syödä pelkkiä hedelmiä.

Kävimme viikonloppuna pizzalla. Manauksessa olemme käyneet yhdessä kelvottomassa pizzeriassa, yhdessä varsin kohtuullisessa ja yhdessä erinomaisessa. Kokeilimme nyt uudentyyppistä pizzeriakonseptia.

Manauksessa suositaan suuria ruoka-annoksia. En tiedä onko kyse kulttuurista vai pelosta että ruoka loppuu. Toisaalta Amerikassa kaikki on super-super-size-jättimäistä, eikä Amerikkaa yleensä pidetä kehitysmaana. Ehkä kyse on itsetunnosta. Ehkä pientä populaatiota edustava suomalainen on vaatimattomuudessaan tottunut niukkuuteen ja tyytyisi nävertämään pieniä ruoka-annoksiakin toisin kuin maailman mahtimaissa. Kuten Amerikassa. Tai Brasiliassa.

Niin, buffet-ateriat ovat suosittuja. Kun kerran on keksitty keitetty riisi, maniokkisahanpurusta tehty farofa-mössö, pavut, liha ja paistetut banaanit, onko syytä syödä mitään muuta? Niin ja mausteet... siis suola. Tätä voi syödä loputtomasti buffet-pöydistä joka päivä ja olla onnellinen.

Toiseksi on grillipaikat, churrascariat. Sama juttu. Loputtomasti ruokaa. Alkuruokabuffet ja sen jälkeen tarjoilijat kiertävät erilaisten lihavartaiden kanssa viistämässä asiakkaiden lautasille lihaa niin kauan kuin asiakkaan vatsa vetää. Kaikki samaan hintaan.

Hintatietoinen tietenkin istuu ravintolassa pitkään nauttien jokaisesta suupalasta vaikka kuinka närästäisi. Täytyy ilmeisesti olla todella rikas jotta pystyisi syömään vain sen verran että nälkä lähtee. Churrascariat ovat silti lempipaikkojamme koska liha on todella hyvää ja kerrankin saa lihaa eri kypsyysasteissa. Churrascarioista ei saa kengänpohjaksi paistettua sitkeätä nautaa.

Pizzeriamme toimi samalla systeemillä. Samaan aikaan kuin istahdimme pöytään, ensimmäinen tarjoilija kävi asettamassa pizzasiivut lautasillemme. Tarjoilijoita on kuin kaupoissa myyjiä - loputtomasti. Ja samoin kuin myyjiä, myös tarjoilijoita on joskus niin paljon ettemme ole uskaltaneet ainoina asiakkaina mennä sen enempää ravintolaan kuin kauppaankaan. Parikymmentä myyjää t-paidan valintaa avustamassa on city-suomalaisena itseään pitävällekin liikaa.
Pizzaa kannettiin lautaselle siivu siivun perään. Oli vaikea kieltäytyä kun tuntui että pizzat paranivat ja pidot piristyivät mitä pidemmälle ilta venähti. Paikka pursui ihmisiä, tunnelma oli iloinen, puheensorina täytti sekä ravintolan sisätilat että terassin jolla istuimme. Joimme meille suositeltua talon erikoisuutta, vinho chop'ia. Kuvittelimme sen olevan hanaviiniä, kuten on hanaoluttakin, mutta mausta päätellen se oli oluen ja viinirypäletuoremehun sekoitusta. Sanotaan näin... mielenkiintoista.

Tietenkin söimme liikaa. Ei sille mitään mahtanut. On aivan liian helppoa vain syödä jos pöydästä ei tarvitse edes nousta, jos ruokaa vain mätetään lautaselle.

Seuraavana päivänä söimmekin sitten hedelmiä. Näin meillä Manauksessa syödään.

Ajokortti

Ajokortti on ollut täällä yksi monista pienistä ongelmista. Siis hankkiako paikallinen kortti vai ei. Joissain firmoissa ulkomaalaiset eivät aja ollenkaan autoa, osa ajaa firman autoa, me ollaan jopa ostettu auto. Käytämme suomalaista ajokorttia notarisoidun portugalinkielisen käännöksen kanssa. Saamamme tiedon mukaan näin voimme ajella vuoden verran.

Firmasta kerättiin nyt viisi suomalaista samaan syssyyn hakemaan ajokorttia. Markku on jo vanha manauslainen, vaimokin täältä kotoisin. Teemu ja Kirsi muuttivat hieman Mikon jälkeen ja minä olen se tuore tapaus.

Virastoissa on aina hirveä jono. Jonotus on kuitenkin demokraattista jonotusnumeroiden mukaan. Erisvelton - kaveri joka edustaa firmaa joka hoitaa maahanmuuttoasioita - meni aamulla kuudelta jonottamaan jonotusnumerot meille ja me menimme kymmeneltä liikennevirastoon kun asiointivuoromme alkoi lähestyä. Erisvelton puhuu englantia ja valoitti prosessia parhaansa mukaan, mutta käytännössä olemme ikäänkuin paketteja joita siirretään paikasta toiseen ja lätkäisemme allekirjoituksemme käskettyyn kohtaan. Ja toivomme kaiken järjestyvän.

Asiointi sujui hyvin. meillä oli mukana pino notarisoituja papereita, erilaisia kopioita erilaisista dokumenteista. Pieni takapakki oli kun tietokone paljasti minulla olevan liikennerikkomuksia - ne ylinopeusssakot.

- "Hullua! Sakot vaikkei ole ajokorttia?" ihmetteli virkailija.

Arvelin joutuvani raudoissa suoraan pois maasta, mutta asia tulkittiin lyöntivirheeksi tietokoneessa, joten selvisin ainakin toistaiseksi.

Valokuvat otettiin ja kortit ovat sitä myöden selvät. Tosin ennenkuin kortit ovat lompakossa, joudumme käymään viikon teoriakurssin, 15 tuntia. Tenttiä ei ole, osallistumispakko on.
- "Ottakaa iPodit mukaan niin voitte kuunnella musiikkia kurssin ajan", evästi avulias Erisvelton.

Niin, ja tietenkin lääkärintarkistus ja psykologinen testi. Demokratian ja tasapuolisuuden tai mikä lienee taustalla - kukaan ei osannut selittää - kullekin ajokortin hakijalle arvotaan klinikka minne mennä testeihin ja tutkimuksiin. Jouduimme kaikki viisi eri klinikkaan. Mikon ja minun klinikat olivat vierekkäin, joten Erisvelton meni Mikon tulkiksi ja minä lähdin kokeilemaan yksin onneani.

Hieman mietitytti kun saimme kuulla tutkimusten kestävän kaksi tuntia.

Näkö- ja kuulokoe meni hyvin. Verenpainekin katsottiin normaaliksi. Sitten se psykologinen osuus. Erilaisia kuvioita, monivalintoja, viivojen piirtämistä, numeroiden etsimistä. Huhhuh. Testiperfektionisti-Mikko jämähti testeihin, mutta toisaalta aikaa vei myös se että Erisvelton oli koko ajan tulkkaamassa. Ja Mikko kuuli kuinka joku poistui murheellisena klinikasta kun ei ollut selvittänyt psykologista osuutta, mikä ei erityisesti rauhoittanut Mikkoa. Minä sain olla rauhassa viivojeni ja kuvieni kanssa.

Emme saaneet edes tietää tuloksiamme, paitsi että olemme selvinneet ajokortin hankinnassa toistaiseksi suunnitelman mukaisesti. Aloitamme teoriakurssin viitenä arki-ilta kello 19-21 maaliskuun alussa. Sen jälkeen, toivon mukaan, meillä on brasilialaiset ajokortit.

HAETAAN TYÖTÄ

Kaikki ei ehkä olekaan menetettyä. Ehkä Manauksessa on vielä toivoa, jopa potentiaalia. Ainakin on mielenkiintoista nähdä.

Tänään tapasin paikallisen headhunterin, siis rekrytointifirman edustajan. Täällä nimi on ihan virallisesti ja paikallisella kielellä "headhunter" joka lausutaankin ihan kuten englanniksi lausutaan. Toimisto on maanlaajuinen, joten työnhaku kattaa koko Brasilian. Ja lonkeroita on myös USAan, joten ei ole kyse mistään pikkutoimistosta.

Tapaaminen oli rohkaiseva. Eihä lopputuloksesta voi tietää, mutta on jännittävää mennä mukaan tällaiseen prosessiin. En ole koskaan ollut rekrytointifirmojen kanssa tekemisissä, saati sitten Brasiliassa ja kaiken lisäksi puolittain portugaliksi. Tässä tarvitaankin jo lääkärin pokerinaamaa... siis että mikään ei hetkauta. Palveluun kuuluu normaalit CV:n kirjoittamiset, työpaikkojen kartoitukset, haastatteluharjoittelut - ne videoidaan ja sitten repostellaan! - ja alkuneuvottelut mahdollisen työpaikan kanssa siten että haastatteluun huolitaan. Loppu on minusta kiinni.

CV:ni menee uusiksi. Kun yleensä CV:n pitäisi olla mahdollisimman suppea ja tiivistetty, Brasiliassa suositaan sivutolkulla tekstiä. Yleensä etenkin ulkomaille suuntautuneet työmatkat luetellaan. Jos työpaikka on tästä kiinni, minun pitäisi olla jo palkattu jonnekin... Olen viimeiset 10 vuotta ollut työmatkoilla 70 - 100 päivää vuodessa ja käytännössä kaikki matkat ovat olleet ulkomaille ja suurin osa kansainvälisiin kongresseihin. Kyllä näistä kertyy ainakin kahdeksan sivua tekstiä lisää.

Mielenkiintoista!

Manattu Manaus

Jos ei aikaisemmin ole ottanut päähän niin nyt kyllä.

Tässä on vuosi nähty vaivaa ja matkattu useampaan kertaan Suomeen hakemaan työviisumia jonka piti olla valmis viimeistään silloin kun tammikuussa 2007 (siis vuosi sitten) muutin Manaukseen.

Nyt on viisumi, mutta ei työtä eikä enää edes lupausta työstä. Ainoa potentiaalinen työpaikka on viranomaisten valvonnan alla. Osavaltio syyti kasoittain rahaa paikalliselle biotekniikkakeskukselle, mutta ehtona oli että strategian pitää olla selkeä, uusi ja putiikin olisi syytä tuottaa rahaa. Nyt Brasíliassa, pääkaupungissa kootaan työryhmiä ja pohditaan miten toimitaan jatkossa. Brasilian tavat tuntien uskoisin olleeni pitkään eläkkeellä ennenkuin biotekniikkaputiikin strategia on selkeä.

Niin että se siitä. Vaikka kieltämättä Lulan toive selkeästä suunnitelmasta rahojen käytölle on minustakin varsin terve ajatus.

Viisumiasiat ovat yleisin keskusteluaihe muutenkin gringojen nettipalstalla jossa silloin tällöin käyn katsomassa josko joku toinenkin onneton olisi muuttanut Manaukseen. En kyllä tajua mitä ne siellä Sao Paulossa tai Riossa löytävät valitettavaa. Viisumi tai ei, nuo kaupungit eivät ole mistään eristyksissä. Mutta viisumit ovat toinen hankala asia, byrokratia toinen. Ja yleensä ne liittyvät toisiinsa.

Sao Paulossa ja Riossa saa myös ostettua hyödykkeitä, ruokaa ja tavaraa. Päädyimme puolisen vuotta sitten ostamaan kassakaapin kotiin, sen jälkeen kun kaksi kallisarvoista koruani katosi samaan aikaan kun siivoojamme lopetti meillä työnteon. Ei niin että näillä olisi mitään tekemistä toistensa kanssa. Ei toki.

No. Kassakaappeja ei ollut. Meille sanottiin että menkää Bemoliin (kodinkoneiden ja sensellaisten yleiskauppa) ja ostakaa sieltä. Kiersimme kaikki kaupungin Bemolit, ei kassakaapin poikastakaan. Lopulta tilattiin kaappi Sao Paulosta ja nyt meillä on samanlainen lokero kuin hotelleissakin.

Jokunen viikko sitten menin Bemoliin katsomaan matkalaukkuja. Ensimmäiseksi näin kassakaapit. Niitä oli kasoittain, useita malleja.

Kassakaapit ovat ilmeisesti sesonkikamaa. Tammikuu on otollisin aika kassakaapeille, ei heinäkuu. Heinäkuussa voi kyllä ostaa matkalaukkuja.

Jääkausi tulossa?

Kiinan kartta, johon merkitty Shenzhenin kaupungin sijainti (Wikipedia)

Kiinassa on kylmä. Kolme vuotta sitten helmikuisessa Pekingissä palelin yhtä paljon kuin neljä vuotta sitten tunnetusti hyisessä helmikuisessa Kanadan Montrealissa. Nyt on helmikuu ja palelin Kantonissa, Etelä-Kiinassa Helmi-joen suulla Schenzhenin rannikkokaupungissa.

Tulimme takaisin helmikuiseen Manaukseen. Manauksesta on parisataa kilometria päiväntasaajalle. Ensimmäisenä kotiintuloaamuna menin parvekkeelle haistelemaan ilmaa. Oli viileätä. Joku juoksi rantabulevardilla pitkähihainen t-paita päällä. En ole koskaan aikaisemmin Manauksessa nähnyt kenenkään kuntoilevan pitkähihaisessa paidassa.

Helmikuussa matkaavan kannattaa pitää villapusero mukanaan.

Toiselle puolelle maapalloa

Viehättävä Macaon keskusta

Tammikuu on Brasilian kesälomakuukausi joka päättyy helmikuun alun nelipäiväisiin karnevaaleihin. Lomakausi on kuin heinäkuu Suomessa. Kaikki ovat lomalla, on hiljaista, kaikki työhön liittyvä mikä on mahdollista siirtää, siirretään karnevaalien jälkeen.

Mikko lähti työmatkalle Kiinaan ja minä satunnaisena matkaajana ex tempore mukaan. Tuosta noin vain toiselle puolelle maapalloa. Oli se aika omituinen tunne.

Siitä lähtien kun tulimme Kiinaan, maa on kärsinyt vuosisadan lumimyrskyistä ja tappavasta kylmyydestä. Muuten tämä ei olisi ollut niin katastrofaalista, mutta nyt vietetään kiinalaisen vuoden suurinta juhlaa, Uutta Vuotta, jolloin jokainen yrittää päästä perheensä luokse. Useimmille tämä on vuoden ainoa loma jolloin voi tavata tuhansien kilometrien päässä olevan perheen, joten matkustamisinto on helppo ymmärtää.

Koska olimme Etelä-Kiinassa, emme nähneet lunta, ainoastaan alueelle epätavallista kylmyyttä. Hotellin vastaanoton porukka oli ulstereissa, ravintoloissa istuttiin toppatakit päällä. Manauksesta tuodut homeenhajuiset nahkatakkimme olivat vähintään tarpeellisia ja hajukin on melkein haihtunut.

Mikko oli töissä, tehtaalla ja kokouksissa. Minä tapasin paikallisia suomalaisrouvia ja ihmettelin kaupungin laajaa ulkomaalaisyhteisöä. Schenzhen on tunnin lauttamatkan päässä Hongkongista, parissakymmenessä vuodessa kalastajakylästä valtavaksi elektroniikkateollisuuskaupungiksi kehittynyt. Schenzhen ei ole erityisen idyllinen, mutta meren rannalla, joen varressa,vihreiden kukkuloiden ympäröimänä kaupunki on kauniilla paikalla.

Macaon kuuluisimman katedraalin portaat ja turisti värjöttelemässä sateensuojan alla

Ehdimme tehdä päivämatkan Macaon saarelle ja huomasimme että vaikka se on virallisesti kaksikielinen - portugali ja kiina - kukaan ei osaa portugalia. Portugalin siirtomaassa kiinalaisilta ei vaadittu kaksikielisyyttä. Turhaan yritimme hienostella portugalin taidoillamme, saimme vain yrmeitä mulkaisuja. Englantia sen sijaan osaavat melkein kaikki. Macao oli todella viehättävä, eurooppalaistyyppinen pieni saari kapeine kujineen, kirkkoineen, kahviloineen ja ravintoloineen. Ja oli siinä Amerikkaakin... toiselle pienelle saarelle on rakennettu Las Vegas. Macaossa on Aasian kasinot ja kiinalaiset rakastavat uhkapelejä.

Kotimatka on alkanut, olemme Hongkongissa. Kahden vuorokauden kuluttua olemme jo kotona. Tai... kaksi ja puoli vuorokautta, onhan tässä 12 tunnin aikaero jolla lyhennämme matkaa. Manauksesta on pitkä matka joka paikkaan ja joka paikasta on pitkä matka Manaukseen.

Mutta iloksemme Kiinan liikenne, lumi- ja pakkasongelmat alkavat hiljalleen hellittää heti kun lähdemme maasta.