Ruokakaupassa

Kävin DB-ruokakaupassa, hypermarketissa. Hypermarket tarkoittaa että myymälästä saa ruoan lisäksi lähes kaiken mitä kotona tarvitsee – vaatteita, kosmetiikkaa, kodinkoneita, astioita. Kuten Citymarket tai Prisma. DB:n valitsin koska kävin samalla viereisessä Blockbuster-videovuokraamossa vuokraamassa neljä leffaa. DB on pienessä ostoskeskuksessa jossa on videovuokraamon lisäksi muutama vaatekauppa, pieni kirjakauppa, food court-tyyppinen pikaruokapaikka ja Bemol - kodinkoneita, astioita, leluja, urheiluvälineitä, patjoja jne myyvä liike. Ostoskeskuksena se on aika nuhjuinen eikä Food Court ole erityisen kutsuva, mutta ruokakauppana DB on kelvollinen.

Kauppojen taktiikka on pakottaa ihmiset käyttämään suuria kärryjä jolloin tulee helposti ostettua enemmän. Ostoskoria voi kuitenkin yrittää metsästää pikakassojen luota. Koska Mikko käy viikonloppuna torilta ostamassa viikon hedelmät ja vihannekset, meidän ruokaostokset ovat vähäisiä ja siksi käytämme melkein pelkästään maksimissaan viidentoista ostoksen pikakassoja. Kärrytaktiikka on tehokas tai ihmiset käyvät harvoin ostoksilla koska asiakkaiden kärryt ovat tyypillisesti reunojaan myöten täynnä.

Kassat pakkaavat kaikki ostokset. Ohuita kahisevia muovikasseja kertyy muutamastakin ostoksesta koska esimerkiksi kaksi litraa maitoa pakataan kaksinkertaiseen kassiin, munapakkaus omaan kassiin, eikä kasseja muutenkaan pakata täyteen. Hedelmät ja vihannekset punnitaan kassalla.

Niin tropiikissa kuin asummekin, kauppojen hedelmät ovat ankeita. Torilta saa ehdottomasti paremmat, makeat ananakset, meloonit ja mangot, ja hintakin on vain neljäsosa kaupan hinnasta.

Vaikka olen käynyt samoissa kaupoissa kymmenen kuukautta, minulla on vaikeuksia löytää tavaroita. Joskus erilaisia jäätelöitä on purkkitolkulla, joskus ei ole kuin Nestlen mansikkajäätelöä. Kahvin ja teen suodatinpussit löytyvät satunnaisesti eri paikoista. Joskus hyllyt pursuavat iskukuumennettua kokomaitoa, rasvatonta ei ole yhtä ainutta tölkkiä. Hyllyt ovat täysiä, valikoimat näyttävät hyviltä, mutta joko olen surkea kaupassakävijä, hakemaani ei ole tai en sitä löydä. Manaus on kaukana kaikesta, tavarat tuodaan lentorahtina, etäisyydet ovat pitkiä. Sao Paulossa käydessä huomaa Manauksen valikoimien suppeuden, siellä kun ruokakaupassakin tulee ostosvimma, pitäisi ostaa kaikkea herkkua mitä ei tajunnutkaan kaipaavansa! Karkkia, pähkinöitä, oliiveja, erilaisia hedelmiä.

Jalkapallo

Nyt ei mene hyvin. Minä kirjoittamassa urheilusta. Vaikka kesän 1974 vietinkin television ääressä Somerniemen naapureiden luona todistamassa Saksan etenemistä jalkapallon maailmanmestaruuteen, se ei tee minusta asiantuntijaa. Kohta mestaruuden jälkeen heitin Hesarista leikatut Gerd Müllerin kuvat päiväkirjan välistä roskiin enkä sen jälkeen ole ollut pelistä kiinnostunut.

Ajattelin ettei Gerd Müllerin voittanutta ole. Neljällätoista maalillaan Gerd oli kaikkien aikojen MM-kisojen maalikuningas, kunnes vuonna 2006 Brasilian Ronaldo teki viisitoista maalia. On kohtalon ivaa, että asun nyt Brasiliassa.

Missään ei pelata jalkapalloa niin järjettömän paljon kuin Brasiliassa. Rio de Janeirossa on maailman suurin jalkapalloareena, Maracanã-stadion. Brasilialaiset ovat maailman fanaattisimpia jalkapallofaneja.

Eivätkä brasilialaiset jalkapalloa keksineet vaan englantilaiset. Ja se oli englantilainen Charles Miller, tosin Brasiliassa syntynyt, joka vuonna 1894 toi Brasiliaan ensimmäisen jalkapallon ja jalkapallovarusteet palatessaan Englannista opiskelemasta. Ensimmäisen virallisen jalkapallo-ottelun jälkeen samana vuonna pelin leviämistä estänyt mikään. Kolme vuotta myöhemmin oli jo Sao Paulon liigaottelut.

Pelin nimikin tulee Englannista: futebol [futshibou], jossa sen enempää ”fute” kuin ”bol” ei tarkoita mitään. Englantia brasilialaisittain.

Katson kotini ikkunasta ulos ja näen yhdellä silmäyksellä viisi jalkapallokenttää, joista kolmessa on poikia pelaamassa. Kun brasilialainen poikalapsi oppii kävelemään, alkaa jalkapallon pelaaminen. Niin pientä tai kaukaista kylää ei Brasiliassa ole, ettei siellä järjestetä kiivaita jalkapalloturnauksia. Yhtälailla etelän viileillä pampas-aroilla tai Copacabanan hiekkarannalla kuin Amazonin höyryävän kuumissa sademetsissä pelataan jalkapalloa. Brasilian pelatessa Olympialaisissa tai MM-kisoissa on turha kuvitella ihmisten pysyvän töissä.

Brasiliassa ihmisiä kutsutaan etunimillä. Puhelinluettelot aakkostetaan etunimen mukaan. Sukunimet ovat pitkiä ja hankalia kun on lueteltava sekä äidin että isän sukunimet. Historian kuuluisin brasilialainen jalkapalloilija Pelé tunnetaan lempinimellään, eikä Edson Arantes do Nascimento’na. Ronaldojen kanssa on oltava kekseliäämpi, Ronaldo on hyvin yleinen nimi. Kun uusi Ronaldo tulee joukkueeseen, saadaan Ronaldinho, pikku-Ronaldo. Se kuuluisa, numero 10 Ronaldinho nimettiin Ronaldinho-Gaucho’ksi – etelä-brasilialainen pikku-Ronaldo – vaikka oikea nimi on Ronaldo de Assis Moreira.

Brasilialainen jalkapallo on kaunista ja taitavaa. Ehkä sen taustalta löytyy samban rytmit ja afro-brasilialaisen taistelulajin tai tanssin, capoieran, akrobaattiset liikkeet ja koreografia tai vain kiihkeä rakkaus peliin. Mutta miten vain pelataan, Argentiina on pakko voittaa.

Kylläpä tätä tarinaa oli vaikea kirjoittaa! Kuin olisin lopullisesti hylännyt Gerd Müllerin.

Puhdasta kansaa

Ainakin Amazonasin alueella ihmiset ovat todella puhtaita. Likaisia ihmisiä ei näe edes slummeissa.

Maria tulee meille siivoamaan aamulla seitsemän jälkeen puhtaana ja kauniissa vaatteissa, vaihtaa heti työvaatteet päälleen. Kahden maissa Maria käy suihkussa, pesee hiukset, meikkaa, vaihtaa taas vaatteet ja lähtee puhtaana ja raikkaana pois. Taloissa, joissa oletetaan olevan kodinhoitajia, on oltava kylpyhuone siivoojaa varten.

Oikeastaan kaikilla on oltava oma kylpyhuone. Meillä on luultavasti 200 neliötä tilaa, neljä makuuhuonetta ja viisi kylpyhuonetta. Lisäksi yksi WC.

Jokiristeilyveneessä oli pieni koppimainen WC/suihku, josta tuli Rio Negron - Musta Joki - suonruskeata vettä. Meitä oli seitsemän ihmistä laivalla - kolme matkustajaa, opas, kapteeni, kokki ja apupoika. Henkilökunta tuntui käyvän jatkuvasti suihkussa. Kokki vaihtoi vaatteet kolme kertaa päivässä ja kävi joka kerran ensin suihkussa.

Kun brasilialaiset Manauksessa lähtevät illalla ravintolaan, käydään ensin suihkussa. Naisten paksut, pitkät hiukset ovat usein märät, kiedottu kauniisti löyhälle nutturalle.

Hampaat harjataan monta kertaa päivässä, joka aterian jälkeen, lisäksi aamulla ja illalla. Hammasharja on aina mukana. Olisiko siinä syy miksi kaikilla täällä, köyhilläkin, on hohtavan valkoiset hampaat?

Kylä

Amazonas-osavaltion 2.8 miljoonasta asukkaasta 60% asuu Manauksen alueella. Loput 40% on levittäytynyt jokivarsille kyliin ja kaupunkeihin, vaikka alue onkin harvaan asuttu.

Joella asuu kaikenlaisia ihmisiä. Eivät kaikki kylät ole intiaanien asuttamia, eivätkä intiaanitkaan ole välttämättä intiaaneja. Kuten kaikkialla Brasiliassa, rodut sekoittuvat sulavasti.

Jokiristeilyllämme poikkesimme intiaanikylään. Kylä oli kuuden tunnin laivamatkan päässä Manauksesta, ja yhteysalus kulkee joka päivä Manaukseen – eivät kylät ole eristyksissä. Generaattoreilla saadaan sähköä, kaupungista ostetaan vaatteet, jääkaapit ja televisiot, lääkäri käy kerran viikossa ja lapset käyvät koulua.

Pia ja minä katsomme kylän koulua.

Kyliä on vieri vieressä. Vedenkorkeuden noususta ja laskuista johtuen kylät ovat mahdollisimman korkealla, eikä niitä useinkaan näe joelta. Sitäpaitsi, mitä korkeammalle voi kylän perustaa, sitä enemmän sinne tuulee eikä kuumuus tunnu niin tukalalta. Ilmastointia lautarakennuksissa ei sentään ole. Kylät ja kodit ovat meidän silmin alkeellisia.

Kylässä asui kolmisenkymmentä perhettä. Koulussa oli kaksi opettajaa ja opetus oli kahdessa vuorossa, aamuvuoro ja iltapäivävuoro.
Oppilaiden luokkakuva ja nimet.

Jorge-opas sanoi että oppilaita kuljetetaan koulubussilla kouluun, mutta en nähnyt tietä enkä sunnuntaina koulubussiakaan. Kai se bussi silti kulkee. Vaikka luulisi että kanootilla jokea pitkin pääsee nopeammin siirtymään paikasta toiseen.

Pikkutytöt ovat innokkaimpia varaamaan parhaat paikat kirkossa. Punapaitainen mies on pappi, bändi virittelee soittimiaan.

Presbyteerit ovat viime vuosikymmeninä tehneet käännytystyötä niin tehokkaasti että monet aiemmin katoliset kylät ovat kääntyneet presbyteereiksi. Emme osallistuneet sunnuntain jumalanpalvelukseen, mutta emme voineet olla kuulematta papin paatoksellista puhetta. Kylän generaattorit toimivat täysillä, kirkkobändi soitti sähköisiä laitteitaan ja kaiuttimet toimivat niin että saarna ja musiikki taatusti kuului niillekin jotka eivät vaivautuneet kirkkoon asti. Tunnelma oli totisesti toinen kuin hillityssä Lower Merionin Presbyteerikirkossa Philadelphiassa. Mutta pukeutumiseen kiinnitettiin yhtä paljon huomiota. Pitkät housut pojilla ja miehillä, naiset ja tytöt mekoissa. Hiukset märkinä pesun jäljiltä.

Yksivuotias Valeria kodissaan valmiina kirkkoon.

Jorge näyttää meille talon takapihan aitauksessa olevia apinoita.

Maanviljelystä harrastetaan sen verran että pysytään omavaraisina, kanoja ja muita siipieläimiä on. Apinoita voi syödä, samoin alligaattoreita ja joki on täynnä kaloja.

Yksi kylän johtomiehistä esittää puhallusputken toimintaa. Jokainen perhe askartelee siemenistä koruja, bambunruokoisia puhallusputkia ja pieniä puisia esineitä ja myy niitä turisteille tässä kaupparakennuksessa. Kuvassa näkyvät loossit ovat perheiden kauppoja.

Puhallusputkella voi tosiaan ampua nuolia ja niillä osuu ilmeisen tarkasti maaliin!
Olihan se puhallusputki ostettava. Taustalla kyläläisten koteja.

Pialla on siemenistä tehdyt kauniit korvakorut.

Huvituksia? Kirkon ja koulun lisäksi tietysti jalkapallo. Keskellä kylää on valtava, hyvin leikattu ruohokenttä. Työnnettävällä ruohonleikkurilla koko kylän ja kentän nurmikon leikkaaminen on kova työ.

Jalkapallokenttä on valtava ja ruoho on huolellisesti leikattu. Sunnuntain peli alkaa päivän kuumimpaan aikaan kello 13. Tai suunnilleen silloin.

Samoin talohökkeleiden edustat oli lakaistu, roskia ei näkynyt. Alkeellista mutta siistiä. Lapsille on keinuja, trampoliininkin näin. Barbeja ja pehmoeläimiä. Muita huvituksia? Uiminen on ehdottomasti yhtä suosittua kuin jalkapallo. Tai ainakin vedessä seisominen. Lapset pulikoivat, teini-ikäiset halaavat rakastuneen näköisenä, aikuiset vain ovat vedessä. Vedessä on viileätä.

Auringon nousu ja lasku määrittelee silti elämän rytmin. Kuudesta kuuteen on valoisaa.

Antin albumissa uusia kuvia!

Menkää katsomaan uusia kuvia. Linkki Antin albumiin sivun oikeassa yläreunassa.

Yö viidakossa

Musta viidakon yö. Papukaijojen, tukaanien, jaguaarien, heinäsirkkojen, sammakkojen äänet. Käärmeet ja hämähäkit. Sivistys kaukana. Ei sähköä, ei taloja, ei WC:tä. Vain riippumatot ja se mitä viitsii viidakkoon kantaa mukanaan.
Out of Amazon.... Meidät vietiin moottoriveneellä kauas joen poukamaan ja jätettiin siihen. Vene lähti. Autio joki takana, edessä tiheä viidakko.

Ensimmäiset askeleet viidakossa.

Seurasimme Antoniota, intiaanioppasta. Rannalla aurinko porotti, mutta heti viidakkoon päästyämme tuli tiiviin sademetsän ikuinen hämärä, oli uskomattoman kuumaa ja kosteata. Jo pelkkä paikallaan seisominen sai puseron kastumaan hiestä, saati puolen tunnin kävely pientä kiemurtelevaa polkua - olimme kertakaikkiaan läpimärkiä. Edellisen yön ukkosmyrsky oli kaatanut kolme suurta puuta polulle - oli siinä kiipeämistä ja lisärasitusta läähättäville turisteille. Antonio kulki kevyesti intiaanin tavoin, risukaan ei rasahtanut hänen jalkojensa alla. Me taas arvelimme rapistelun karkottavan käärmeet, siksi talsimme reippaasti kuivia lehtiä ja oksia talloen. Jorge-opas puuskutti perässä kantaen ruokiamme.

Viritimme riippumattomme leirialueen ruokokattoiseen katokseen. Antonio kiersi etsimässä puita nuotioon, muut menimme vieressä olevaan vesiputoukseen suihkuun. Ihanaa vilpoisaa vettä!

Jorge Speedoissaan puuhailemassa Caipirinha-juomiamme. Taustalla riippumattomme - siis sänkymme.

Jorge valmisti Caipirinhat - paikallinen pontikka-lime-sokerisekoitus - ja istuimme nuotiolle kuivattelemaan vaatteitamme ja odottamaan nuotion hiilloksessa paistuvan kana-aterian kypsymistä. Kello 18 tuli pimeys ja viidakon äänet voimistuivat. Tähdet loistivat uskomattoman kirkkaina. Paratiisimainen olo, mutta kuten paratiisissakin.... lähdin hakemaan vettä kanisterista ja Jorge huusi hätääntyneenä ettei koskaan saa liikkua ilman taskulamppua - käärmeiden vuoksi. Onneksi ei osunut kohdalle.

Vaikka leiri ei ollut Karen Blixenin "Minun Afrikkani"-tapainen, jossa khakivaatteissa istutaan nauttimassa teetä posliinikupeista alkuasukaspalvelijoiden huiskutellessa palmunlehviä hyönteisiä hätyyttäen, nautimme illallisen oman perheen kesken, ja Jorge ja Antonio söivät mitä meiltä jäi yli. Tällaiseen tottuu ja lopulta se tuntuu aivan luonnolliselta.

Nautimme nuotion hiilloksessa grillattua herkullista kanaa. Ja tietysti Jorgen kassissa kulkenutta riisiä ja farofaa, sitä sahanpurua josta sekä Pia että minä pidämme aitojen brasilialaisten tavoin. Ateria ei ole ateria ellei ole riisiä ja farofaa. Sademetsän keskelläkään.

Oppaat Jorge ja Antonio syömässä. Posliinilautaset pestiin vesiputousjoessa.

Ruokailun jälkeen seurasimme Antoniota viidakkoon. Antonio yritti taskulampun valossa väijyä punaisina kiiluvia jaguaarin silmiä. Matkiessaan jonkun otuksen ääntä yrittäen houkutella eläimiä luoksemme sammutimme taskulamput ja olimme pilkkopimeässä viidakossa. Täytyy sanoa että todella toivoimme ettei nisäkkäät ryntää kiimaisina luoksemme. Useita mahdollisia epämiellyttäviä tilanteita tuli siinä pimeässä seistessä mieleen kuunnellessamme Antonion murinaa. Onneksi emme nähneet yhtään eläintä, vaikka sekä Antonio että Jorge vaikuttivat pettyneiltä kun eivät onnistuneet esittämään meille sellaista hienoa kokemusta. Olemme silti kaupunkilaisia joten pelkkä yöllinen tarpominen mitättömän kapeata sademetsäpolkua pitkin, ainoana turvana Antonion pitkä viidakkoveitsi, oli meille riittävän eksoottista.

Pimeyden tultua viidakossa ei ole paljon tekemistä. Sinnittelimme kello 21 asti hereillä. Sitten laitoimme verkkarit päälle - yö sademetsässä on kosteuden vuoksi viileä - ja nukahdimme viidakon ääniin. Aamuyöstä oli koleata, kosteus kietoutui ympärille kastellen puuvillaisen riippumaton, eikä verkkarit tuntuneet lämpimiltä.
Auringon noustessa - vaikkei aurinko viidakkoon näkynyt, tuli vain valoisaa - ilmakin lämpeni niin että shortsit oli oikea vaatetus hikiselle paluulle joelle.

Joella oli kuvankaunis aamumaisema. Olimme selviytyneet ehjinä ja onnellisina viidakon yöstä. Tunsimme itsemme Indiana Jonesin kaltaisiksi seikkailijoiksi.

Olimme kello seitsemän aamulla joen rannassa odottamassa että moottorivene hakee meidät veneeseemme aamiaiselle. Sademetsä takanamme näytti päivänvalossa ystävälliseltä. Unohtumaton kokemus!

Poika moottoriveneen kanssa hakee meidät sivistyksen pariin.

Piranjan kalastus on taitolaji

Piranjankalastaminen on taitolaji. Kaksi eksperttiä esittämässä oikeata hiottua tekniikkaansa.

Ruokaillessamme Jorge-opas kysyi Mikolta "do you like fish?". Mikko söi parhaillaan herkullista pirarucu-kalaa "yes, I really like fish". Sen jälkeen Jorge ryhtyi puuhaamaan erilaisia kalastusmahdollisuuksia Mikolle, joka Jorgen käsityksen mukaan suorastaan rakastaa kalastusta. Mikko ei tiedä juuri tylsempää harrastusta, puhumattakaan Piasta ja minusta. Tästä opimme että joka kielessä pienet, usein turhilta tuntuvat lisäsanat ovat tärkeitä. Jorge luuli kysyneensä "Do you like to fish?", "pidätkö kalastamisesta" kun taas Mikko ymmärsi "do you like fish" kuten suomalaisen kouluenglannin oppinut ymmärtää - "pidätkö kalasta?".

Koska veneen henkilökunnan ja etenkin oppaan pääasiallinen tehtävä oli toteuttaa jokainen toiveemme, meillä oli suuria vaikeuksia saada Jorge luopumaan kalaretkien järjestämisestä Mikolle. Päädyimme kompromissiin. Pyydystämme piranjoja.

Piranja-kalastus on Amazonilla yksi tärkeimpiä turistin viihdytystapoja, samoin kuin kuivatut ja kiiltäväksi lakatut piranjat ovat varmasti Amazonasin tärkein vientiartikkeli. Tuskin on matkailijaa jonka kapsekissa ei moista irvistelijää ole. Meilläkin on niitä useampia.

Vene pysähtyi Anavilhanas-saariston aution saaren rannan tuntumaan paikkaan johon oli kaatunut puita. Voi olla että kaatuneiden puiden alle oli viritetty verkko joka piti piranjat paikallaan, mutta ei sillä väliä. Jorge toi onget ja rupesimme kalastamaan kannelta. Koukkuun lihanpala, vettä loiskutetaan vavalla jotta piranjat saadaan vireystilaan, siima veteen. Sen jälkeen olisi pitänyt nykäistä piranja saaliiksi.

Minne se piranja nyt oikein katosi? Lihakimpale on kadonnut, samoin kala...

Piranjat söivät kiltisti lihakimpaleemme mutta varoivat koukkua. Emme saaneet yhtään kalaa. Jorge taas vetäisi piranjan toisensa jälkeen ja oli itseensä kovin tyytyväinen. Hyvä niin, saimme maistaa hyvää ja taatusti tuoretta kalaa. Kokki valmisti suurimman, 25-senttisen pullean piranjan meille lounaaksi. Olikin todella hyvää.

Jorgen pienin piranja. Kyllä niitä kaloja joessa oli... tätä emme kuitenkaan syöneet.

Kalastus on kieltämättä tylsää mutta olisi silti ollut hauska saada joku verenhimoinen sintti. Tulipa sentään ruokittua kaloja puolella kilolla naudanlihaa.

Jokiristeily ylimalkaisesti kerrottuna

Tyytyväiset jokiristeilijät Rio Negron rantatöyräällä.

Mikko ja pojat olivat Amazon Explorersin järjestämällä jokiristeilyllä viime marraskuussa ja olivat siihen todella tyytyväisiä. Valitsimme saman matkanjärjestäjän ja saman ohjelman. Tosin ohjelmat aina hieman muuttuvat, tulee yllättäviä tilanteita - vettä pitää hakea jostain kylästä tai munia maitohyytelöä varten. Tai veneen moottori ei kestäkään niin pitkää matkaa kuin oli aiottu.

Risteilyaluksemme rantautuneena. Matkustajat kapuavat intiaanikylästä alas rantaan.

Amazon Explorers on toiminut vuodesta 1965 ja kuten muutkin matkanjärjestäjät, räätälöivät ohjelmat matkustajien toivomusten mukaisesti. Kaikki ei silti ole mahdollista. Vain tiettyihin intiaanikyliin voi mennä, useimpiin tarvitaan viranomaisten lupa. Amazon on suojeltua aluetta, minne vain ei leiriydytä. Turistille on koettavaa muutenkin riittävästi, ei ole tarkoitus löytää ennenkulkemattomia reittejä tai etsiä heimoja jotka eivät ikinä ole kohdanneet valkoista miestä. Sellaiset seikkailut olisivat kokemattomalle kulkijalle suoranainen itsemurha. Amazon on täynnä myrkyllisiä käärmeitä, hämähäkkejä, kasveja ja puita puhumattakaan alligaattoreista, jaguaareista tai kaloista.

Termiitit eivät ole myrkyllisiä, mutta inhottavia.

Alukset eivät ole luksusveneitä. Amazon Explorersilla on kolme venettä, yksi suuri, meidän veneemme ja pienempi vene päiväretkiä varten. Meidän veneessä oli kaksi hyttiä joissa oli kerrossängyt. pedit neljälle hengelle. Miehistö - veneen kuljettaja, kokki ja moottorimies / apupoika ja opas nukkuivat ilmeisesti keulassa riippumatoissa. Turistit voivat myös nukkua yläkannelle viritetyissa riippumatoissa, joka on taatusti mukavampaa kuin kuumissa ahtaissa hyteissä.

Matkustaminen jokilaivalla on varsin leppoisaa.

Kävimme katsomassa jokaiselle turistille pakollisen jokien kohtaamisen. Siis sen kun musta, hitaasti virtaava Rio Negro-joki ja mutainen, nopeasti virtaava Solimoes kohtaavat ja kulkevat pari kilometriä rinnakkain eri virtausnopeudella niin että joessa on selvä väriero. Kaksi jokea yhdessä joessa. Nyt korkean veden aikana kohtalaisen reipas tuuli oli kuitenkin sekoittanut veden pinnan eikä väriero ollut selkeä viiva.

Samaan pakolliseen kuvioon kuuluu myös Amazonin jättilumpeiden ihastelu. Lumpeet ovat kukassaan vain yöllä tiettyina aikoina vuodessa, päivisin katsotaan suuria repaleisia lumpeenlehtiä - ei kovin mielenkiintoista.

Yhden yön vietimme hylätyssä viidakkomajatalossa. Emme päässeet selville onko majoitus toiminnassa vai ei. Meidät vain vietiin sinne ja kysyttiin haluammeko olla yön siellä tai veneessä. No, hylätyt viidakkomajat kai pitää kokea. Paikasta vastasi pariskunta, ketään muita ei ollut. Kello 18 jälkeen päiväntasaajalla on pimeätä - generaattorilla tehtiin sähköä kello 18-23, sen jälkeen olimme taskulamppujen varassa. Tai oikestaan jo ennen sitä. Huolimatta hyttysverkoista, valo houkutteli pieniä itikoita lautalattioiden ja -seinien raoista sisään. Yö oli kostea ja kuuma. Lakana takertui nihkeään ihoon. Jokaisessa pikkumökissä oli alkeellinen kylpyhuone, ruskea vesi johdettiin joesta. Suihku tuntui ihanalta aamulla. Joessa ei suositeltu uimista. Pistäviä stingray-kaloja on liikaa.

Kuusi kahden hengen koppia maksaville vieraille... Kaikenlaiseen sitä joutuukin!

Yöllinen alligaattorinmetsästys pienellä moottoriveneellä oli mahtava. Alligaattoreita emme löytäneet, mikä ei haitannut ollenkaan. Itse ajelu lämpimässä, tyynessä pimeydessä oli aivan upea. Pimeässä tuli vastaan pieniä veneitä ja kanootteja, taskulamppujen valossa liikkuen kuten mekin. Pehmeän kostea yön lämpö kietoutui lempeästi ympärille, tähdet loistivat pilvettömällä taivaalla.

Odotetuin ohjelmanumero oli viidakossa nukkuminen. Siihen tarvittiin paikallinen intiaaniopas. En tiedä oliko leirialue intiaanikylän alueella vai mikä sopimus Amazon Explorersillä on kyseisen kylän kanssa. Mutta vaikka oma oppaamme, Jorge, oli aikanaan opastanut Jennifer Lopezia ja Val Kilmeriä heidän kuvatessaan Anaconda-elokuvaa, emme aivan luottaneet Jorgen selvitymistaitoihin. Jorge puhui aivan liikaa siitä mitä kaikkea oli oppinut katsoessaan Discovery-kanavaa televisiosta. Paikallisen intiaanin mukanaolo tuntui turvalliselta.

Tytär ja äiti iltanuotiolla vesiputousuinnin jälkeen sademetsän pilkkopimeässä yössä . Mikon hikiset vaatteet somasti kuivumassa. Intiaaniopas Antonio - taustalla - puuhaili koko ajan jotain.

Kävimme yhdessä monista jokivarren kylistä. Siellä asui kolmisenkymmentä perhettä. Oli presbyteerikirkko, jalkapallokenttä, koulu ja maniokkipeltoja. Varsinainen elanto saadaan vierailevista turisteista. Jokainen perhe valmistaa koruja ja puhallusputkia myytäväksi. Materiaali saadaan luonnosta - erilaisia siemeniä ja kalansuomuja koruihin, puhallusputkiin bambunruokoa.

Kylän presbyteerikirkko, jumalanpalvelus alkamassa. Viereiset kylät olivat katolisia.

Matkanteko veneellä oli hidasta. Maisemat ovat jotakuinkin samoja, kylät ovat piilossa rannan puiden takana. Veden vaihteleva korkeus pakottaa asumaan kaukana rannasta, mahdollisimman korkealla. Se mikä nyt oli upeata valkoista hiekkarantaa, on syvällä joen pohjassa mustan veden alla näkymättömissä kesäkuussa.

Puolen vuoden kuluttua tällä hiekkarannalla ei kävellä. Vesi nousee yli rinteiden puolivälin.

Jo kolmas vieras Manauksessa!

Tai voiko oman perheenjäsenen käyntiä sanoa vierailuksi. Pojat kävivät viime marraskuussa Mikon luona, nyt tuli Pia. Pia lensi näppärästi Montrealista Chicagoon, juoksi siellä odottavaan Miamin koneeseen ja norkoili sitten Miamissa viisi tuntia koska TAMin kone lähti myöhässä. Matka sujui siis ihan normaalisti.

Montrealin kentällä kaikki olivat ystävällisiä, immigraatiossa vitsailtiin ja naurettiin, Chicagossa ja Miamissa oltiin tiukkoja ja epäystävällisiä, Brasilian Manauksessa tullidokumentteja ei edes kaivattu - punatukkaisen, vihreäsilmäisen tytön valoisa hymy riitti yleensä varsin virkaintoisille miesvirkailijoille.

Pia tuli Manaukseen joskus kello 2 maissa emmekä päässeet nukkumaan ennen neljää. Olihan juteltava. Aamulla kello 9 meitä odotti jokiristeilyvene Hotelli Tropicalin laiturissa. Mutta joella on aikaa nukkua riippumatoissa. Matkanteko on hidasta eikä maisemat juuri muutu matkan varrella.

Lääkärin glooria

Uusi siivoojamme, Maria, pesi valkoisen lääkärintakkini, jossa on Trooppisen sairaalan logo. Marialle valkeni että tämä kieltä surkeasti puhuva ulkomaalainen onkin lääkäri. Kohosin jalustalle, minusta tuli Dona Karina ja sain nähdä Marian ihottuman, kuulin pitkän tarinan moskiiton puremasta ja sen seurauksista. Tarina ei aivan auennut. Mielestäni Maria kärsii puheviasta enemmän kuin ihottumasta, mutta ihotautilääkärin vastaanotolle meneminen oli minustakin hyvä idea. Ja voi olla että se puhevikakin on vain minun korvissani.

Maria on tehtaan työntekijöitä ja siten yksityisen sairasvakuutuksen piirissä. Samana päivänä oli järjestynyt aika yleislääkärille, joka lähetti Marian ihotautilääkärille jonne pääsi heti seuraavana päivänä. Terveydenhuolto pelaa.

Mutta se lääkärin gloria. Olen miettinyt mistä se johtuu. Se ei ole pelkästään raha ja rikkaus. Suomessa lääkärin palkka on surkea, mutta silti ammattia arvostetaan niin että ainakin itse lääkärinä sen huomaa. Minkä takia? Työhän on usein epämiellyttävää, sotkuista ja haisevaa. Sairaudet eivät ole kauniita. Lääkärille on palkitsevaa saada potilas kuntoon, tai ainakin saada tauti siten kuriin että potilaan elämänlaatu parantuu. Se on potilaallekin onnellista.

Suomessa lääkärin arvostus on kuitenkin rajallista. Amerikassa jo tajusin ammatillisesti olevani paljon Mikon yläpuolella vaikken ollut edes töissä. Täällä arvostus menee jo sfääreihin. Sekä täällä että Amerikassa lääkäreiden palkat ovat korkeat. Mikä merkitys sillä lopulta on - en tiedä.

Lääkäri kysyy vastaanotolla intiimejä asioita, sellaisiakin mitä ei muille kerrota. Lääkäri tutkii, katsoo, koskettaa, painelee, puristaa, koputtelee ja kokeilee. Lääkäri ei kysy haluaako potilas riisuutua. Lääkäri tekee hoitosuunnitelman. Lopullinen vastuu hoidosta on lääkärillä. Tauti kuin tauti, ala kuin ala. Lääkärille hoitopäätös ja vastuu tutkimuksista ja hoidosta tai hoidon lopettamisesta tai ettei tutkimuksia tai hoitoa tarvita on suuri asia, en tiedä tajuavatko potilaat sen. Jos tajuavat, silloin ymmärrän lääkärikunnioituksen. Lääkäri tekee jokaisen tapaamansa potilaan kohdalla päätöksen jatkohoidosta. Ihan tavallinen terveyskeskuslääkäri näkee parikymmentä potilasta päivässä. Se tarkoittaa yhtä montaa hoitopäätöstä. Toisen ihmisen elämään vaikuttavia päätöksiä viidentoista minuutin välein. Kaikki päätökset eivät ehkä ole oikeita, mutta päätös on tehtävä.

Potilaat menevät kotiin, kertovat perheelle ja sukulaisille mitä lääkäri sanoi. Se voi olla merkittävä tapahtuma potilaalle, sellainen joka muistetaan vielä vuosien kuluttua. Kun potilas raportoi perheelleen vastaanottokäynnistään, lääkäri on jo tavannut sata muuta potilasta ja tehnyt sata uutta päätöstä. Ehkä siinä se glooria. Vastuu monen ihmisen terveydesta ja sairaudesta. En tiedä.

En ole täällä töissä, mutta oikeastaan - en pane pahakseni sitä glooriaa. Olen ainakin jotain.

Ajokortti vaarassa

Ei siitä ole kuin viikko kun motkotin Mikolle joka ajoi ylinopeutta, hidastaen 60 km/t vain tutkan kohdalla. Huomautin että on todellakin mahdollista ajaa kuten minä: en koskaan aja yli sallitun nopeuden joka on täällä tuo 60 km/t. Mikko väitti minunkaltaisteni vaarantavan hitaalla ajolla liikennettä. Niinkuin tässä kaaoksessa mitenkään voisi vielä lisätä liikenteen vaarallisuutta. Kuinka tekopyhä joku voikaan olla!

Perjantaina sain kirjeen Manauksen kunnallisesta liikennevirastosta. Ilmoitus ylinopeudesta... Kieltämättä kirjeen kuvassa oli hyvin selkeästi minun autoni. Minua ei tosin näkynyt ratissa - olisiko joku voinut hetkeksi varastaa autoni?

Elokuun lopussa oli revittänyt 70 km/t vauhdilla tutkan ohi. Asia on sikäli kiusallinen että tutkat ovat kiinteitä ja hyvin merkittyjä. Niistä on varoituksiakin sadan metrin välein. Salaisia tutkia ei ole. Tutka jonka ohi porhalsin, on 500 metrin päässä kotoamme, ajan sen ohi joka päivä.

Lisäksi muistan tilanteen. Lähdin kotoa ja muut autot ajoivat kahdeksaakymppiä. Minä pyrin pitämään mittarin viisarin täsmälleen kuudenkympin kohdalla, mutta miten sillä kertaa ajatuksissani pysyttelinkin muun liikenteen rinnalla. Yhtäkkiä tajusin että vielä äsken edessäni ajaneet autot olivat kaikki takanani. Tutkan kohdalla kuuluu hidastaa - mieluummin kuuliaisuutta osoittaen vauhtiin 40-50 km/tunnissa.

Saamani kirje kertoi minun ajaneen 70 kilometriä tunnissa. Koska oletus on että mittarit joka tapauksessa ovat epätarkkoja, mittauslukemasta vähennetään 10 prosenttia mitatusta nopeudesta, eli 7 km/t. Minun loppulukemakseni tuli siis 63 km/t.

Ensimmäinen kirje on ilmoitus ylinopeudesta. Nyt voin kiistää tapahtuman ja väittää viranomaisille että en ollut ratissa, vierittää syyn vaikka Mikon niskoille. Jos en kiistä saan sakkolapun, ja samalla räpsähtää neljä virhepistettä. Jos virhepisteitä tulee vuodessa yli kymmenen - siis ajaisin vielä kaksi kertaa tutkan ohi ylinopeutta tai pysäköisin väärin, menettäisin korttini loppuvuodeksi. Laskentakausi on alkanut elokuussa - onnistuin todella valikoimaan väärän ajan rikokselleni.

Tämä oli elämäni ensimmäinen ylinopeus. Mutta pistesysteemi on hyvin stressaava. Nyt pelkään koko ajan ajavani ylinopeutta ja menettäväni korttini. Tosin ulkomaista ajokorttia ei voi menettää eikä minulla vielä ole brasilialaista. Mutta silti uhka vaanii.