Emme tutustuneet talomme asukkaisiin

Kesäkuun juhlat, Festa Junina, jatkuu vielä. On isoja ja pieniä, yksityisiä, eri seurojen ja firmojen juhlia saman maalaisteeman ympärillä. Eilen illalla talomme järjesti Festa Juninan asukkaille ja heidän perheilleen.

Juhlat alkoivat 20.30. Ehdimme hyvin ratsastustunnillemme kello 20-21 ja sen jälkeen rauhassa siistiytyä. Olimme puolen yhdentoista aikaan talomme grillialueella, joka on uima-allasalueen vieressä. Ihmisiä oli pilvin pimein. Lapsia vilisti joka paikassa ja naiset tanssivat rivitanssia esitanssijan johdolla. Buffet-pöydät notkuivat ruokaa ja grillissä käristyi lihaa varras vartaan jälkeen.

Olin taas sonnustautunut koruihin ja Mikko arveli minun olevan hyvin brasilialaisen näköinen. Muuten pukukoodi oli rento. Menimme hissillä alas ja vaelsimme lihavartaiden luokse. Löysimme yhden vapaa pöydän ja söimme kaksistaan ja katselimme mitä muut tekevät. Oikeastaan samaa kuin mekin. Osa tunsi toisensa, osa istui perheensä kanssa. Autoja oli talon edessä paljon, varmasti suuri osa asukkaista oli pyytänyt muualla asuviakin mukaan. Lisäksi oli talon vartijoita ja siivoojia perheineen.

Rivitanssia tanssivista naisista suurin osa ei osannut juurikaan askelia, mutta ajatuskin mennä mukaan kompuroimaan ja kääntymään aina väärään suuntaan kauhistutti. Hieman sama kuin jossain jumpassa tai aerobicissä joita olen yrittänyt. Monimutkaisia askelkuvioita ja aina olen menossa eri suuntaan kuin muut.

Emme puhuneet kenenkään kanssa eikä kukaan puhunut meidän kanssa. Mutta kuvernööri oli kyllä paikalla. Hänet tunnisti suuresta olkihatusta. Kuvernööri siis asuu edelleen talossamme. Nyt nähtyäni hänet tiedän että olen kerran sanonut autotallissa kuvernöörille päivää. Wau.

Lähdimme kotiin ja matkalla paheksuimme kun lapset paukuttelivat pieniä ilotulitteitaan juuri kunnostetulla tenniskentällä. Kukaan talossamme ei pelaa tennistä. Meillä on mailat, mutta kenttä on ollut surkeassa kunnossa eikä siinä ole voinut pelata. Toissapäivänä se saatiin kunnostettua. Tänään siinä on räjähteiden aiheuttamia pikku kuoppia.

Kulttuuria janoamassa

Selviydyttyäni kunnianhimoisesta puolestatoista päivästäni puhtaasti portugalinkielisessä Pan-Amazonas hematologiakongressissa, lähdin varmistamaan että tulevaisuudessa on jotain kevennystä. Suurissa kadunvarsimainoksissa ilmoitetaan Leila Pinheiron esiintyvän heinäkuun 10 päivä Teatro Amazonasissa.

En tiedä kuka on Leila Pinheiro, mutta mainoksen mukaan kyseessä on MPB eli Musica Popular Brasileira, bossanovasekoitteista brasilialaista populaarimusiikkia. Tällaisten musiikkiesitysten mainoksessa on akustisen kitaran kuva. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, etenkin kun sanat ovat kielellä jota ei ymmärrä. Rauhallista musiikkia siis.

Luulisi että lippuja voisi ostaa netistä tai jostain lippupisteestä. Ne on kuitenkin haettava keskustasta Teatro Amazonasista. Viime viikolla olin siellä eräänä aamuna kahdeksan maissa, mutta teatteri avataan vasta kymmeneltä. Nyt yritin puolen päivän jälkeen.

Ajoin 20 minuuttia keskustaan. Parkkeerasin auton ja menin teatteriin. Ilmoitustaululla oli printattu Word-dokumentti, teatterin ohjelmisto. Näkyi olevan ohjelmaa joka päiväksi, melkein kaikki ilmaisia konsertteja. Ja sitten oli kaksi maksullista konserttia, kyseinen Leila Pinheiro ja joku toinen.

Kysyin tiskin takana istuvalta tytöltä millaista musiikkia nämä edustavat ja kumpi on suositumpi, ostaisin lipun. Tyttö sanoi ettei hän puhu hyvää englantia ja tuli katsomaan ilmoitustaulua kanssani. Hän näytti maanantaina olevaa konserttia, amerikkalainen gospel-kuoro.
- Tämä on englanniksi ja se on ilmainen.
Sanoin etten tarvitse musiikkia englanniksi, portugali käy varsin hyvin, voin maksaa lipuista ja olen kiinnostunut Leila Pinheirosta tai tuosta toisesta, millaisia ne ovat.
- Leila Pinheiro laulaa ja nämä toiset laulavat myös.
- Ahaa... No, kumpi on suositumpi?
Tyttö päätyi epävarmasti Leila Pinheiroon.
- Kiva, otan kaksi lippua.
- Voi, ei lippuja vielä myydä. Mutta voit tulla näihin ilmaisiin konsertteihin.

Lippuja Leila Pinheiron konserttiin, joka on 10 päivän kuluttua, ruetaan myymään ehkä neljä tai viisi päivää ennen konserttia. Kysyin saisinko oman printin ohjelmistosta niin muistan paremmin tulevat konsertit. Mutta ilmoitustaulun printti on ainoa, niitä ei jaeta eikä kopioida.
- Aina voi tulla muutoksia, sanoi tyttö tyytyväisenä. Hän oli selviytynyt hienosti englanninkielisestä keskustelustamme. Teatro Amazonas on Manauksen tärkein turistinähtävyys ja siksi henkilökunnan on osattava englantia.

Lähdin ilman lippuja. Pitää yrittää kolmannen kerran ostaa lippuja Leila Pinheiroon. Nyt on jo pakko kokea Leila Pinheiro, olenhan käyttänyt lippujen metsästykseen enemmän aikaa kuin yhteen konserttiin.

Hematologikongressi

Olin menossa Trooppiseen sairaalaan aika haluttomasti. Jotain muuta pitäisi keksiä kuin toisten työnteon katsominen.
Poukkasin aamulla viereisen hotelli Tropicalin kautta katsomassa josko sieltä löytyisi jotain turisti-informaatiota viikonlopputekemiseksi. Siellä oli Pan-Amazonas Hematologikongressi. No, sehän voittaa sairaalassa istumisen.
- Voiko vielä ilmoittautua? Se sopi, tinkasin osallistumismaksun 60 euroon ja loput 1.5 kongressipäivää on minun.

Kaikki on tietysti portugaliksi. No, veritaudit ja etenkin verisyövät pitäisi olla minulle Scheringin ajoilta tuttuja. Osallistujia oli kolmisensataa, yksi osio oli hammaslääkäreille ja -hoitajille, yksi fysioterapeuteille ja yksi kai sitten hematologeille. Kuuntelin niitä hematologiluentoja. Ei voi sanoa että olisin ymmärtänyt kaiken, mutta ainakin yritin.

Bayer-Schering oli näköjään sponsoroinut tilaisuutta, oli ständikin, mutta siinä oli vain pari lääkemainosta, ei yhtään ihmisiä. Olisi ollut parempi ettei olisi ollut mitään. Näytti todella hylätyltä. Lääkemainoksetkin kuin menneen ajan muistoja. Kongressiosallistujat söivät eväitään siellä ja heittivät roskat brasilialaistapaan lattialle. Ständistä tuli kaatopaikka.

Illalla oli hotellilla Boi Bumba-tanssiesitys ja illallinen. Käsitin että se kuuluu kongressin hintaan ja menin rehvakkaasti sinne yksin. Mikko onkin kuumeinen ja jälleen selkäkipuinen. Ilmeinen tietokoneen aiheuttama hiirikäsi / niska. Tarvitsee fysikaalista hoitoa ja jumppaa.

Esitin saamaani kutsua tarjoilijalle. Tarjoilija kysyi koska haluan maksaa. Sanoin etten halua maksaa, koska minulla on kutsu. Tarjoilija meni neuvottelemaan esimiehensä kanssa ja tuli uudestaan sanomaan että kyllä vaan pitää maksaa. Yritin vielä kertoa että pelkään pahoin että illalliseni tulee näin maksettua kahteen kertaan. Mutta lappuni oli vain kutsu, sen voisi vaihtaa maksua vastaan voucheriin, mutta yhtä hyvin voin maksaa suoraan. Kummallisia kutsuja sitä jaetaankin. Kyse oli vain 24 eurosta, mutta kongressini tuli kalliimmaksi kuin luulin. Ja ottaen huomioon etten ymmärrä siitä mitään, voi olla että investointi oli huono.

No, istuin samaan pöytään erään vanhemman naisen kanssa. Kävi ilmi ettei hän kuulunutkaan kongressiporukkaa, oli kuitenkin eläkkeelle jäänyt lääkäri joka oli lomamatkalla. Viipyy kaksi päivää Manauksessa ja jatkaa sitten viikoksi Venezuelaan. Venezuelassa on kauniita kaupunkeja joissa viihtyy hyvin. Viidakko ei ollut tehnyt mahtavaa vaikutusta paljon matkustelevaan naiseen. Meillä oli kuitenkin hyvin rattoisaa. Ja sitäpaitsi nainen puhui englantia.

Hiipuuko ratsastusharrastus?

Eilen Mikko teki uljaan sisääntulon ratsastuskentälle: laukkasi komeasti korskealla Queen-hevosellaan suoraan tallista kentälle. Sen jälkeen molemmat ratsastuksenopettajat hyökkäsivät Mikon kimppuun. Ensin piti kävellä, sitten ravata, sitten ravata ja pysähtyä. Mikko oli ajatellut lämmittää hevosen laukkaamalla koko tunnin. Pysähtelyjä Mikko piti joutavanpäiväisinä, ja kaiken huippu on että häntä yritetään opettaa. Mikko on lukenut Lucky Lukea ja uskoo sen avulla osaavansa kaiken mitä pitää ratsastuksesta tietää. Jos tämä menee siihen että nuo rupeaa opettamaan, ei tämä enää ole hauskaa!

Minulla taas oli kaikki pielessä. Hevoseni Imagem oli koko tunnin temppuillut ja leikkinyt kanssani, keikutellut päätään ja kieltäytynyt laukkaamasta. Molemmat opettajat olivat laukanneet vieressäni ja näyttäneet miten pitää toimia. "Mais perna, mais perna. Perna, perna!" Enemmän pohkeita. Koko terassillinen ihmisiä katseli kun täti temppuilee hevosen kanssa eikä anna pernaa.
- Nämä on niitä suomalaisia, ei ne puhu portugalia.

Mikko laukkasi kahdeksikkoa ympärilläni ja kertoi että aidan vieressä seissyt mies oli käskenyt sanoa että vaimon pitäisi hieman enemmän antaa pohkeita hevoselle - "mais perna".

Kiukku kirvoitti kielen. Puhkuin sille hyvännäköiselle opettajalle että kyllä minä tiedän mikä perna on, ymmärrän ihan hyvin mitä pitää tehdä, mutta tämä typerä hevonen ei nyt vaan ymmärrä sitä, että tämä ei nyt ole ollenkaan hauskaa, en pidä tästä lainkaan, ilta on hyvin huono, äläkä sano koko ajan että enemmän pernaa kun siitä ei ole mitään apua, etkö ymmärrä. Puhuin portugalia, jota voi pitää ihmeenä.

Koko ilta olisi mennyt ihan pilalle ellei se hyvännäköinen olisi armahtanut minua. Vaihdoimme ratsuja open kanssa. Johan alkoi sujua! "Isso, isso", juuri noin. Peukkuja alkoi nousta pystyyn, osaahan tuo täti sentään. Jatkoimme kun muut lopettivat, teimme pohkeenväistöä käynnissä ja ravissa ja hienoa koottua laukkaa.

Mikko istui terassilla juomassa kokista ja kiitti mielessään tuota hyvännäköistä opettajaa. Oli jo ehtinyt miettiä miten pääsisi yksin pois tallilta kun kiukkuisen ja myrtyneen vaimon kanssa ei samassa autossa viitsisi olla.

Kulttuuria ja ruokailua

Meidän viikonloput ovat rauhallisia. Yhdet juhannusjuhlat riittävät viikonloppuna - jätimme suosiolla suomalaisryhmän lauantaiset juomingit väliin. Sen sijaan kävimme aamulenkillä, kuntosalilla, torilla ostamassa hedelmiä, kaupassa ja ehdimme lojua hieman uima-altaallakin.

Uima-altaalla oleskelu näyttää kodin parvekkeelta katsottuna hyvin hauskalta. Näemme kaikkien naapuritalojen altaille, ja useimmat ovat hyvässä käytössä. Ihmiset viihtyvät altaalla tuntikausia. Mutta kun itse menemme altaalle, siellä on tylsää. Vaikea lukea auringossa ja sitten nukahtaa ja iho palaa. Ja vedessä lotraaminsta ei montaa minuuttia viitsi tehdä. Olemme altaalla korkeintaan tunnin.

Lauantai-iltana kävimme ravintolassa syömässä. Sellainen helppo, viihtyisä paikka lyhyen automatkan päässä meiltä. Alkupalat seisovasta pöydästä, sushia on paljon tarjolla perinteisten herkkujen ohessa. Sitten voi hakea erilaista lihaa suoraan grillistä. Ja voi syödä niin paljon kuin jaksaa. Toisaalta kuumassa ilmassa ei kauhean paljon jaksa raskasta ruokaa.

Sunnuntaina taas aamukävely ja kuntosali. Joelta tuli reipas kuiva tuuli ja meillä oli kotona huikea läpiveto, homeille kyytiä. Joella näkyi ensimmäistä kertaa surffaaja ja purjevene! Mikko teki ruokaa. Olimme tunnin verran uima-altaallakin.

Illalla lähdimme keskustaan. Oikeuspalatsissa pitäisi olla jotain valokuvanäyttelyitä ja muutenkin Teatro Amazonasin vieressä oleva vanha, hieno rakennus olisi kiva nähdä sisältä. Se kun on aina ollut kiinni. Nyt sen pitäisi olla auki. Mykistyimme kun se todella oli auki. Ovella istuvat opaspojat hämmentyivät kun pöllähdimme sisään, ilmeisen ulkomaalaisina. Toinen katosi jonnekin, toinen aikansa mietittyään päästi meidät sisälle. Nämä kulttuuritilaisuudet eivät maksa mitään. Katsoimme valokuvia ja taloa. Vain yläkerta oli vielä näkemättä. Vielä kolmas nuori opiskelijapoika törmäsi käytävällä vastaan ja ilmoitti olevansa oppaamme. Siis tätä englantia taitavaa opasta se toinen vastaanotossa istuva poika oli rynnännyt hakemaan.
Pojan englanti oli niin vahvasti sekoittunut portugaliin että omista portugalin opinnoistamme oli selkeästi hyötyä. Poika ei osannut kielioppia, ei hallinnut mennyttä muotoa, jota voisi museon oppaalla pitää jonkinlaisena ongelmana... Kesti koko kierroksen ennenkuin tajusimme että Oikeuspalatsi on vuodesta 1998 ollut museo, enää siellä ei ole tuomareita, vaikka oppaamme oli innokkaasti näyttänyt pöydät joiden ääressä tuomarit ISTUVAT. Tarkensimme vielä että aivan joka päiväkö ja vielä nykyään, ja poika vahvisti asian. Every day. Joka tarkoittaa "siis joka päivä vielä yhdeksän vuotta sitten" mutta se olisi ollut liian vaikea lause.

Teatterin edessä oleva aukio on iltaisin vireä. Siellä on kuppiloita ja erilaisia esityksiä. Löysimme toisenkin taidenäyttelyn. Heitimme heti sisään mennessä huolettomasti portugalinkielisen tervehdyksen ja kysymyksen. Tiskin takana istuvat nuoret rentoutuivat ilmiselvästi - ei tarvitse yrittää jotain ulkomaankieltä. Paljon ihmisiä. Istuimme kaakaolla ja kahvilla lämpimässä pimeydessä. Pimeys tulee kello kuuden maissa. Kävimme vielä suosikkijätskipaikassamme syömässä kaneli- ja vaniljajäätelöt.

Illalla katsoimme kotona Tauno Palon kaksi viimeistä elokuvaa - "Kovaa peliä Pohjolassa" vuodelta 1959 ja "Tulipunainen kyyhkynen" 1961. Joel Rinteen "Kuollut mies kummittelee" ja Hannes Häyrisen legendaarinen "Radio tekee murron" on jo katsottu. Nostalgiaa katsoa lapsuutemme Helsinkiä mustavalkoelokuvissa. Yritimme jopa bongata itsemme tai vanhempamme katuvilinästä. Ei ollut tuttuja.

Informaatiokatveessa

Onkohan kyse trooppisen ilmaston aiheuttamasta ilmiöstä, brasilialaisesta mentaliteetista vai Manuksen asukkaiden vahvasta intiaaniperimästä. Täällä toimii oma erityinen kommunikointisysteemi. En tarkoita sentään savumerkkejä, mutta jokin ulkomaalaiselle näkymätön ja kuulumaton linja on oltava.

Viikonloppuna talomme edessä olevalla rantabulevardilla velloi useampia auto- ja kävelykulkueita. Kovaäänisistä kaikuu uskomaton musiikin kakofonia. Osa kulkueista meni ohi ilman että saimme koskaan tietää mitä ne olivat. Toisissa oli joku kyltti - Terveyskävely ja Boi Bumba-härkäjuhlan punaisen härän kannattajien kulkue. Terveyskävely ei ollut kerännyt kuin parisataa henkeä, mutta Punainen Härkä oli saanut mahtavan autokulkueen. Kuorma-autojen lavalla ihmiset tanssivat, pikkuautoista roikkui ihmisiä ikkunasta niin että ainoastaan jalat olivat auton sisällä, avoautojakin oli löytynyt - ihmiset istuivat auton päällä ja kun auto lähti liikkeelle, istujat olivat pudota. En tiedä kuinka moni loukkaantui pudotessaan, yhden ainakin näimme todella putoavan autosta.

Mistään kulkueista ei ollut mitään ilmoituksia tai mainoksia.

Olen käynyt internetissä virallisilla kulttuurisivuilla, joissa pitäisi olla erilaiset tapahtumat ja aukioloajat. Uusimmissa tapahtumissa voi yhtä lailla olla toukokuun tapahtumia, jopa viime vuoden tapahtumia kuin joitain tuleviakin. On täysin sattumanvaraista mitä löydän. Minulta puuttuu se telepaattinen yhteys paikallisiin.

Trooppisessa sairaalassa yllätyn viikottain kun yhtäkkiä on joku tapahtuma tai luento josta en ole tiennyt mitään. Joskus näen ilmoitustaululla mainoksen, menen luentosaliin mainittuna aikana eikä siellä olekaan mitään. Joskus taas on.

Kolmipäiväinen leismanioosiseminaari oli minulle yllätys. Oli myös yllätys että se olikin kaksipäiväinen. Ohjelman mukaan perjantai oli täysi päivä kello 8-17. Menin luentosaliin kello 9.30, koska edellisenäkin päivänä esitykset alkoivat niillä main. Paikalla oli muitakin, mutta mitään ei tapahtunut. Tunnin kuluttua tuotiin osallistumistodistukset. Seminaari oli päättynyt. Viidakkorummut olivat taas toimineet.

Ratsastusklubin Festa Junina

Iltamme tallilla oli mukava. Paikalla oli noin sata ihmistä, perheitä. Me olimme varmaan ainoa lapseton pariskunta. Lapsia oli paljon. Hyvin harvat olivat pukeutuneet maalaisesti, mutta joitain ruutupaitoja oli miehillä ja pojilla, muutamilla tytöillä rimpsuiset maalaishenkiset mekot. Mikolla oli ruudullinen paita, minulla farkut ja parempi pusero ja koruja. Olimme aivan oikein pukeutuneet.

Menimme kahdeksan maissa, ihmisiä tuli vähitellen. Gina, tallin omistaja, tervehti iloisesti poskisuudelmin, samoin toimistontäti. Hänen nimi pitäisi kyllä vähitellen opetella! Tylsö puhua vain toimistontädistä. Vieraiden tuomia ruokia kerättiin yhteen ja laitettiin tarjolle. Menimme Mikon kanssa istumaan oman pöydän ääreen. Teini-ikäiset pojat joiden kanssa olemme ratsastaneet samaan aikaan kävivät kättelemässä. Toisen isä, se keisarillinen mies, kävi ylevästi tervehtimässä ja vaihtamassa muutaman sanan.

Gina yritti pakottaa hakemaan ruokaa, mutta kukaan muukaan ei syönyt vielä joten istuimme ja odotimme. Gina ja toimistontäti toivat kuitenkin meille kukkuraiset lautaset alkupaloja. Pieniä pasteijoja, juustopalleroita. Ja makeita kakkuja. Jotta maineemme pysyisi kunniallisena, pakotin Mikon juomaan Skol-olutta, kuten miehet näkyivät tekevän, naiset joivat Coca Colaa tai jotain muuta alkoholitonta.

Musiikki oli hilpeätä reipasta kansanmusiikkia. Gina johti katrillin ympäri terassia, lapset ja nuoret ja jotkut vanhemmat hyppivät mukana, useimmat aikuiset istuivat pöydissään taputtaen rytmiä - niin mekin. Emme lopulta tanssineet ollenkaan. Illan mittaan musiikki vaihtui jumputtavaksi forro-musiikiksi. Tuntui että tämä vierasjoukko ei ole köyhän kansan musiikin tanssijoita, koska tanssijat vähenivät huomattavasti musiikin vaihtuessa.

Lapsilla oli tähtisadetikkuja ja pieniä ilotulitteita. Lihavartaita grillattiin ja lämmin perinneruoka otettiin esille. Siis riisiä, maniokkijuurisahanpurua, ja bataattimuussia johon oli murskattu kuivattuja katkarapuja kuorineen. Yritin syödä muussia, mutta annos oli jätettävä kesken, katkaravunkuoret eivät kertakaikkiaan maistuneet. Lihavartaat oli hyviä.

Emme oikeastaan puhuneet kenenkään kanssa vaikka viihdyimme puoleen yöhön asti. Oli kiva tunne kuulua johonkin yhteisöön vaikka näinkin löyhästi. Oli kiva tunne että niin monet tunsivat ja tiesivät meidät. Emme olekaan ihan yksin täällä.

Festa Junina - juhannus?

Ennenkuin lähden ensimmäiseen Festa Juninaan, kesäkuun juhlaan, täytyy tutkia minne menen. Juhlitaan Johannes Kastajaa, siis tavallaan juhannus. Kesäkuun 24 päivä on pyhimys São Joãon päivä. Samoihin aikoihin vietetään myös São Antonion, avioliittopyhimyksen juhlaa, samoin São Pedron - kuvittelisin olevan Pyhä Pietari, katolisen kirkon perustaja. Näille on omat juhlansa, festas, mutta käsitän että pyhimykset menevät hieman sekaisin ihmisten mielessä ja portugalilaisten Brasiliaan muinoin tuoma festa on kahden viikon juhlaputki.

Pelkän pyhimyksen juhliminen on aika uskonnollista. Festa Juninassa kiitetään Johannes Kastajaa sateista joilla viljat kasvoivat. Siitä juontaa nykyinen maalaishenkinen juhlaperinne. Pukeudutaan maalaisiksi, miehet laittavat ruutupaidat ja olkihatut, rikkinäiset farkut (tai farkkuihin ommellaan huolettomasti paikkoja jotka revitään myöhemmin pois), naiset taas ... en tiedä. Mikko oli viime vuonna Festa Juninassa, muttei kiinnittänyt huomiota naisten pukeutumiseen. Kaupoissa myytiin pienille tytöille leveähelmaisia ruudullisia mekkoja, ja näin kuvia joissa naisilla ja tytöillä oli pitkät palmikot ja perinteinen etelä-Amerikkalainen leveälierinen hattu, sellainen joita intiaanit leffoissa käyttävät.

Minun hiuksistani ei palmikoita tule, enkä ostanut sitä olkihattuakaan. Taidan pukeutua hepeniin. Niin on tapana täällä. Mennään minne vaan, ravintolaan, leffaan, iltaa istumaan, miehet ovat säädystä riippumatta renttuja, shortseissa tai farkuissa, t-paita tai paita rennosti housujen päällä, jalassa sandaalit. Naisilla on mekkoja, koruja, hienoja vaatteita, korkeat korot.

Luultavasti naisten on oltava hemaisevan näköisiä kun Festa Juninaan on liitetty avioliittopyhimyskin. En tiennyt että sellainenkin on. Ehkä katolisessa maassa ei tarvitse tehdä taikoja, kerätä kukkasia tyynyn alle ja unelmoida sulhasesta, vaan luotetaan pyhimyksen voimaan. Kyllä se sulhanen Festasta löytyy. Parempi pysyä Mikon lähellä.

Pyhän Pietarin roolia en ymmärrä enkä löytänyt siihen selitystä. Ehkä sen tarkoitus on rauhoittaa juhlinta ettei remu kävisi ihan hurjaksi. Brasilialaisista ei koskaan voi olla varma.

Festa Junina on ulkoilmajuhla, voi olla kokkoja ja ilotulituksia. Tanssitaan rivitanssia ja syödään perinneruokaa, enimmäkseen maissia. Ja ilmeisesti myös banaanitorttua, jota meidän piti viedä sinne talliklubin juhliin. Löysin banaanitorttua vasta kolmannesta leipomosta, joko se on sesonkituote, tai sitten tallimme haluaa vain olla erikoinen. En ymmärtänyt leipomoissa oliko torttu loppunut vai eikö se kuulu valikoimiin. Sitä se on kun ei osaa kieltä.

Eli on meillä juhannusjuhlat ja -tanssitkin. Ehkä hieman toisenlaiset kuin Somerniemellä. Kerron tarkemmin huomenna.

Lomanjälkeisblues

Pitkä matka Manaukseen. Kotona homeiset kengät ja vaatteet. Tervetuloa kotiin... Väsyttää. Matkasta kipeä ja sen vuoksi ärtyisä. Jääkaappikin tyhjä. Kaikki taas aloitettava alusta.

Heräsin eilen kello 3 yöllä enkä sen jälkeen nukkunut. Mikko lähti jo ennen kuutta töihin. Keräsin adrenaliinia ja ajattelin läksyttää Renataa homevaatteista. Renata tuli aurinkoisesti hymyillen uusissa vaatteissaan kerrankin täsmällisesti 7.30, toivotti tervetulleeksi kotiin, vaihtoi työvaatteet ja alkoi pestä parveketta. Adrenaalini haihtui juuri kun sitä tarvitsin. Olin kasannut homekengät parvekkeelle. Menin jynssäävään Renatan luokse ja sanoin että "paljon hometta, paha juttu, vaatteissa myös, pitää poistaa". Renata sanoi että ikkunat on olleet auki. Nyökkäilin myöntävästi. Sitten lähdin. Hississä tajusin että Renata oli sanonut että ikkunat ovat olleet kiinni. Kiinni ja auki - fechado ja aberta - ei yleensä mene sekaisin minulla, mutta nyt meni. Renatan piti nimenomaan pitää ikkunoita auki ja tuulettaa. Äääähh... olkoon.

Sairaalassa oli kolmipäiväisen leishmanioosiseminaarin toinen päivä meneillään. Menin kuuntelemaan luentoja. Koska seminaarissa oli ulkomaisia vieraita, kaikki esitykset esitettiin sekä portugaliksi että englanniksi. Ylellistä. Tajusin kyllä jossain vaiheessa että olin nukkunut suurimman osan luentoja. Alkoi tuntua että jatkuvasti taputettiin ja puhuja vaihtui ehtimättä sanoa mitään.

Franklin kieltäytyy puhumasta englantia minulle. Hänen mielestään en opi koskaan portugalia jollen uskalla puhua sitä.

Sain Aryltä tekstarin. Iltapäivän oppitunnin aikana kerron koko loman tapahtumat portugaliksi -"etsi sanastoa sitä varten". Kirjoitin kotona neljä sanaa, nekin tiesin ennestään. En jaksanut kaivaa sanakirjaa esille. Nukahdin ja heräsin kun puhelin soi ja vartija ilmoitti Aryn tulevan.

Ary sanoi että Mikko oli omalla tunnillaan kieltäytynyt kertomasta lomasta portugaliksi. Ollaan tässä varsinaisia tähtioppilaita. Ary huokaili, "I am worried you lose the future subjunctive - yksi yli kymmenestä verbintaivutusmuodosta... - ja sanoi ettei tosiaan auta muu kuin saada meidät hänen sukulaisten joukkoon metsästysretkelle - Mikko metsälle, minä naisten joukkoon maatilalle. Siellä ei kukaan osaa englantia.

Illalla menimme ratsastamaan. Mikko laukkasi upeasti Queenillään, minun Imagem niskoitteli. Opettaja käski pysyä perässä, minä säntäsin eteen. "Atras" ja "frente" ei edes muistuta toisiaan, mutta ne vaan meni sekaisin.

Toimiston täti pyysi meitä klubille perjantain Festa do Junhoon, kesäkuun juhlaan, "tuokaa banaanitorttu mukananne". Kiitos, kyllä tulemme. Kai tämä tästä lähtee käyntiin.

Taas Manauksessa

Suomen loma on lämmin, intensiivinen ja lyhyt. Neljä viikkoa meni liian nopeasti eikä mitään ehtinyt tehdä. Tai ehti paljon, mutta vielä enemmän jäi taas tekemättä, ihmisiä tapaamatta, paikkoja käymättä.

Tärkeintä oli viettää Pian ylioppilasjuhlat. Mahduimme kodikkaasti Väinämöisenkadun asuntoon ja tunnelma oli lämmin ja iloinen. Vieraita oli paljon ja olisi ollut mukava jutella jokaisen kanssa kauemmin, mutta ylioppilasjuhlat ei ole oikea paikka siihen. Ne olivat Pian juhlat. Pia säteili ja oli vielä kauniimpi kuin tavallisesti. Mikon selkäkipukaan ei haitannut näitä juhlia eikä tällä kertaa tarvinnut lähteä kiidättämään isää päivystykseen - edellisen päivän naprapaatin käsittely oli auttanut ja selkäkivun syy oli lokalisoituinut niskaan.

Mikko, Antti, Ilkka ja Pia ehtivät purjehtia kymmenen päivää, minä käydä Virossa Muhussa maastoratsastuslomalla tätiryhmäni kanssa. Mitä enemmän tulee tädeille ikää, sitä hurjemmiksi tulee matkat ja villimmiksi puheet. Ja sitä enemmän nuoret matkalaiset ihmettelevät miksi piillottaudumme nimikkeen "täti" taakse vaikka kukaan meistä ei ole tädin prototyyppi - kuivettunut, elämältä jo unohtunut, valittava ja kolotuksista kärsivä helppoa elämää hakeva marisija.

Matka Manaukseen Vantaan kentältä Lontoon ja Sao Paulon kautta Manauksen kentälle kesti 28 tuntia. Tulimme keskipäivän jälkeen kotiin.

Olimme sopineet että Renata käy kaksi kertaa viikossa tuulettamassa kotia ja pitämässä sen siistinä ja katsomassa ettei kerry hometta. Pöytäliinat olikin vaihdettu. Renata oli löytänyt jostain pitsisiä kateliinoja ja ripotellut niitä telkkarin kaiuttimien päälle, hyllyille, pikkuesineiden alle - oikein somaa ja erittäin sopimatonta italialaiseen design-kalustukseemme. Poistin pitsiliinat heti ja huomasin että melkein kaikki kengät oli homeessa, ja osa vaatteista. Renata oli keskittynyt somistukseen enemmän kuin tylsään homeenetsintään.

Rio Negro-joen vesi on nyt korkeimmillaan. Hotelli Tropicalin uimaranta on kokonaan kadonnut. Keskellä jokea olevan saaren puiden latvat vielä häämöttävät veden pinnalla kuin ruohon hahtuvat. Parvekkeelta meillä on aava näkymä joelle. Sadekausi on päättynyt.