Voi olla hieno idea että meillä on Mikon kanssa sama portugalin opettaja Ari. Mikolla on ollut kesästä alkaen 2 kertaa viikossa 1.5 tuntia opetusta, tosin usea tunti on jäänyt töiden vuoksi väliin. Minulla on miltei kuukauden verran ollut joka arkipäivä 2 tuntia ja olen juuri saamassa Mikkoa kiinni.
Kuulemme opelta aina kuulumiset toisen edistymisestä. Mikko on ollut kovin epätoivoinen opintojensa suhteen. Minä tulkitsin Mikon vaikeudet johtuvan käännöksiin perustuneeseen epäonnistuneeseem kouluopetukseen, kun taas itse olen nauttinut luetun ja kuullun ymmärtämisestä, jolloin voin rennommin kommunikoida pelkäämättä virheitä.
Eilen en osannut yhtään mitään. Päivä oli muutenkin synkeä. Satoi ja Suomessa kaikki tuntuvat sairastavan, Pialla oli tänään deadline amerikkalaisten yliopistojen stipendi- ja rahallisen tuen hakuun - aikaavievä internetissä täytettävä yksityiskohtainen lomake. Kaikki nämä olivat häirinneet oppimista.
Aina kun tunti ei mene hyvin, yritän jutella englanniksi niitä näitä jottei tarvitsisi nöyryyttää itseään osaamattomuudella. Kerroin Arille tuon Mikon ja minun opintostragian eron. Ari pohti vakavasti että sehän todistaa käännösten olevan tehokkaita! Olin pudota tuolilta ja tietysti tuohduin. Minähän olen perheen kielinero. Todistin kuinka Mikko voi kyllä muistaa sanoja, ja jotain kieliopistakin, mutta ei se mitään tajua puheesta tai edes kirjoitetusta tekstistä, vaan minä se tulkkaan kaiken Mikolle.
Varovasti kysäisin "was Mikko any good today...?" Joo, Mikko oli ollut tosi hyvä, oli lukenut kuulema lentokoneessa tullessaan Sao Paulosta ja osasi hyvin.
Vajosin syvemmälle tuoliin. Inisin että sairaalassa olivat samana päivänä kehuneet kuinka olen edistynyt kielen kanssa, mutta se ei tehnyt opeen vaikutusta.
Epäilemme Arin taktiikan olevan kehua toista aina sille jota opettaa jotta saisi meidät kilpailemaan keskenään ja oppimaan nopeammin. Silti tuntuu että strategia saa meidät molemmat tuntemaan itsemme toivottomiksi lahopäiksi.
keskiviikko 28. helmikuuta 2007
sunnuntai 25. helmikuuta 2007
Valtaako viidakko talomme?
Asumme kahdeksannessa kerroksessa. Viidakko alkaa takapihalta jatkuen
silmänkantamattomiin. Talo on täkäläisen paremman rakentamisen tapaan kaakeloitu. Hyttys- ja ötökkämyrkytykset tehdään viikottain. Ja saniainen sen kun puskee seinästä kodinhoitohuoneemme ikkunan yläpuolella.
lauantai 24. helmikuuta 2007
Brasiliassa on rikollisuutta
Yleensä paikalliset Manauksessa kertovat ettei täällä ole rikollisuutta, ainakaan siten kuin Sao Paulossa tai Riossa. Sao Paulolaisia perheitä on muuttanut Manaukseen sekä työn että etenkin lasten turvallisuuden vuoksi.
Silti Manauksessa on alueita jonne ei kannata mennä pimeän aikaan. Jos eksyy, ohjeena on että missään nimessä ei saa pysähtyä, liikennevaloista on ajettava päin punaista.
Vaikka kuinka olisi varovainen ja välttäisi pahoja paikkoja, rikoksen uhriksi voi joutua. Sao Paulosta Manaukseen perheineen muuttanut Salcompilainen Fernando ryöstettiin kotonaan. Fernandon koti on vartioidulla, aidatulla, hyvätasoisella omakotialueella. Fernando oli joku viikko sitten vaimonsa kanssa perjantai-iltana kello 23 maissa kotinsa edessä juttelemassa naapureiden kanssa. Paikalle käveli neljä aseistettua miestä jotka aseella uhaten käskivät Fernandon vaimoineen ja naapurit yläkertaan makuuhuoneeseen lattialle makaamaan, kädet niskan takana. Ryöstäjät pitivät asetta Fernandon ohimolla tivaten missä on aseet, korut, elektroniikka ja rahat. Aseita ei kotona ollut, muu arvokas vietiin Fernandon autoon jolla roistot pakenivat saaliinsa kanssa. Fernandon 5-13-vuotiaat lapset nukkuivat omissa huoneissaan koko ajan, mutta heräsivät roistojen lähdettyä vanhempiensa huutoihin tulla avaamaan makuuhuoneen ovi.
Rauhalliseen tapaansa Fernando kertoili etteivät vaimonsa kanssa ole tapahtuman jälkeen pystyneet nukkumaan yhtään yötä kunnolla. Pelottaa.
Salcompin tehtaan yövuoro alkaa kello 24. Tehdastyöläiset tulevat bussilla ja melkein joka ilta bussia odottaessa joku on ryöstetty. Työläiset ovat köyhiä eikä töihin tulla korujen tai suurten rahojen kanssa. Rahan menetys kirpaisee, mutta pelko on suurempi ongelma.
Meidän talossamme on portilla aina useampi aseistettu vartija. Vartijat avaavat portin kaksinkertaiset ovet kun tunnistavat auton ja kuskin, samoin kävellessä kuljetaan kahden oven läpi. Joka päivä kun portugalin opettajani Ari tulee meille iltapäivällä, vartijat soittavat minulle ensin ja varmistavat voiko opettaja tulla vaikka jo hyvin tuntevat Arin.
Koska osavaltion kuvernööri asuu väliaikaisesti talomme ylimmässä kerroksessa, parveilee talomme edustalla jatkuvasti muutenkin poliiseja, mikä alkuun tuntui liioittelulta, mutta nyt oikeastaan ihan mukavalta.
Väkivaltaisisia rikoksia tapahtuu silti hyvin harvoin kahden miljoonan asukkaan kaupungissamme. Manaus on turvallinen paikka asua. Philadelphiassa tapahtuu enemmän rikoksia kuin täällä.
Silti Manauksessa on alueita jonne ei kannata mennä pimeän aikaan. Jos eksyy, ohjeena on että missään nimessä ei saa pysähtyä, liikennevaloista on ajettava päin punaista.
Vaikka kuinka olisi varovainen ja välttäisi pahoja paikkoja, rikoksen uhriksi voi joutua. Sao Paulosta Manaukseen perheineen muuttanut Salcompilainen Fernando ryöstettiin kotonaan. Fernandon koti on vartioidulla, aidatulla, hyvätasoisella omakotialueella. Fernando oli joku viikko sitten vaimonsa kanssa perjantai-iltana kello 23 maissa kotinsa edessä juttelemassa naapureiden kanssa. Paikalle käveli neljä aseistettua miestä jotka aseella uhaten käskivät Fernandon vaimoineen ja naapurit yläkertaan makuuhuoneeseen lattialle makaamaan, kädet niskan takana. Ryöstäjät pitivät asetta Fernandon ohimolla tivaten missä on aseet, korut, elektroniikka ja rahat. Aseita ei kotona ollut, muu arvokas vietiin Fernandon autoon jolla roistot pakenivat saaliinsa kanssa. Fernandon 5-13-vuotiaat lapset nukkuivat omissa huoneissaan koko ajan, mutta heräsivät roistojen lähdettyä vanhempiensa huutoihin tulla avaamaan makuuhuoneen ovi.
Rauhalliseen tapaansa Fernando kertoili etteivät vaimonsa kanssa ole tapahtuman jälkeen pystyneet nukkumaan yhtään yötä kunnolla. Pelottaa.
Salcompin tehtaan yövuoro alkaa kello 24. Tehdastyöläiset tulevat bussilla ja melkein joka ilta bussia odottaessa joku on ryöstetty. Työläiset ovat köyhiä eikä töihin tulla korujen tai suurten rahojen kanssa. Rahan menetys kirpaisee, mutta pelko on suurempi ongelma.
Meidän talossamme on portilla aina useampi aseistettu vartija. Vartijat avaavat portin kaksinkertaiset ovet kun tunnistavat auton ja kuskin, samoin kävellessä kuljetaan kahden oven läpi. Joka päivä kun portugalin opettajani Ari tulee meille iltapäivällä, vartijat soittavat minulle ensin ja varmistavat voiko opettaja tulla vaikka jo hyvin tuntevat Arin.
Koska osavaltion kuvernööri asuu väliaikaisesti talomme ylimmässä kerroksessa, parveilee talomme edustalla jatkuvasti muutenkin poliiseja, mikä alkuun tuntui liioittelulta, mutta nyt oikeastaan ihan mukavalta.
Väkivaltaisisia rikoksia tapahtuu silti hyvin harvoin kahden miljoonan asukkaan kaupungissamme. Manaus on turvallinen paikka asua. Philadelphiassa tapahtuu enemmän rikoksia kuin täällä.
Tapahtumaköyhää elämää
Vaikka asuu ulkomailla, arki on usein tylsää. Vaikka nyt onkin viikonloppu. Mikko kehitti eilen töissä itselleen kuumeen ja tuli normaalia aikaisemmin kotiin, jo seitsemän maissa illalla. Tehtaan kaikki printterit oli työllistetty koko päivän ja huohottaneet printatessaan 287 sivua WHO:n malarian hoito-ohjeita, parikymmentä sivua jäi vielä odottamaan seuraavaa päivää. Mikko ehti kuienkin selata malariaohjeita ja oli itsekin päätynyt ettei taida olla asiaa Trooppisen sairaalan potilaaksi, vaikka kuume nousikin nopeasti.
Mikon työkaveri Teemu, Salcompin controller, tuli pikaisesti illalla katsomaan vaimonsa ja Suomesta visiitillä olevien vanhempiensa kanssa kotimme. Teemu ja Kirsi ovat olleet Manauksessa syyskuusta alkaen, mutta olivat meillä käymässä ensimmäistä kertaa. Seuraelämä ei taida olla kovinkaan vilkasta... Teemu ja Kirsi ovat kyllä meitä parikymmentä vuotta nuorempia joka voi olla myös syynä siihen ettei jatkuvasti olla tekemisissä.
Nyt lauantaina Mikko oli edelleen hieman sairas ja koska on sunnuntaina lähdössä Sao Pauloon, oli parempi pysyä kotona. Toisaalta, ilman Mikkoa shoppailu on helpompaa vaikkei etenkin jos mitään ei tule ostettua.
Amazonas Shopping Center ei ole Philadelphian King of Prussian veroinen ostoskeskus, mutta kyllä siellä saa ajan kulumaan. Ostin pari t-paitaa, farkkuhameen ja lenkkarit. Kengät on hieman ongelmalliset koska suurin naisten kenkänumero täällä vastaa suomalaista numeroa 40. Se on usein minulle hieman pieni, suurijalkainen kun olen. Manauksen hintataso on korkeampi kuin muualla Brasiliassa, eikä valikoimat ole huikeat. Kovin kummoisia vaatteita ei kyllä tarvita - sandaaleja, shortseja, lyhyitä hameita, hellemekkoja, uikkareita, paitoja ja toppeja. Täällä on aina lämmin ilma.
Söin jotain juustotäytteistä pasteijaa maitokahvin kanssa. Ostarissa on ihan kelvollisia pikaruokapaikkojakin, mutta niin suuri nälkä ei kuitenkaan ollut. Ostarin kahvilat ovat hyviä. Yllättäen tässä kahvimaassa ei juoda jatkuvasti kahvia. Muutama pieni kipollinen vahvaa makeaa kahvia maidon kanssa tai ilman. Tyypillinen amerikkalainen näky ihmisistä kulkemassa styrox-muki kädessä kahvia juoden ei kuulu tänne. Kofeiinitonta kahvia on kaupassa, mutta en ole kuullut kenenkään kysyvän sitä kahvilassa, tuskin sitä edes saisi. Jätskiä syödään paljon ja se on hyvää, nimenomaan jätskibaareissa. Kaupan jätski on enimmäkseen Nestlen, eikä poikkea suomalaisesta. Ehdotonta suosikkiamme Häagen-Dazs-jäätelöä myydään, mutta puolen litran purkin hinta on 10 euroa. Muissa kaupungeissa Brasiliassa hinta on puolet tuosta.
Hyvän shoppailulorvailun päätteeksi ajoin kaatosateessa kotiin. Vaikka sadekausi on vahvasti ylimainostettu, joskus silti sataa. Hyvä niin, koska ehdimme aamulla jo surra Amazonin mahdollista kuivumista koska useaan päivään ei ole satanut yhtään. Mikko oli kotona jotakuinkin terveenä tekiemässä portugalinläksyjä. Ulkoa kuuluu iloista lasten kiljuntaa, pelaavat futista. Ei tule niin kuuma kun sataa, vaikka mikään ilma ei täällä estä futiksen peluuta. Ei se elämä kovin glamouria täällä ole.
Mikon työkaveri Teemu, Salcompin controller, tuli pikaisesti illalla katsomaan vaimonsa ja Suomesta visiitillä olevien vanhempiensa kanssa kotimme. Teemu ja Kirsi ovat olleet Manauksessa syyskuusta alkaen, mutta olivat meillä käymässä ensimmäistä kertaa. Seuraelämä ei taida olla kovinkaan vilkasta... Teemu ja Kirsi ovat kyllä meitä parikymmentä vuotta nuorempia joka voi olla myös syynä siihen ettei jatkuvasti olla tekemisissä.
Nyt lauantaina Mikko oli edelleen hieman sairas ja koska on sunnuntaina lähdössä Sao Pauloon, oli parempi pysyä kotona. Toisaalta, ilman Mikkoa shoppailu on helpompaa vaikkei etenkin jos mitään ei tule ostettua.
Amazonas Shopping Center ei ole Philadelphian King of Prussian veroinen ostoskeskus, mutta kyllä siellä saa ajan kulumaan. Ostin pari t-paitaa, farkkuhameen ja lenkkarit. Kengät on hieman ongelmalliset koska suurin naisten kenkänumero täällä vastaa suomalaista numeroa 40. Se on usein minulle hieman pieni, suurijalkainen kun olen. Manauksen hintataso on korkeampi kuin muualla Brasiliassa, eikä valikoimat ole huikeat. Kovin kummoisia vaatteita ei kyllä tarvita - sandaaleja, shortseja, lyhyitä hameita, hellemekkoja, uikkareita, paitoja ja toppeja. Täällä on aina lämmin ilma.
Söin jotain juustotäytteistä pasteijaa maitokahvin kanssa. Ostarissa on ihan kelvollisia pikaruokapaikkojakin, mutta niin suuri nälkä ei kuitenkaan ollut. Ostarin kahvilat ovat hyviä. Yllättäen tässä kahvimaassa ei juoda jatkuvasti kahvia. Muutama pieni kipollinen vahvaa makeaa kahvia maidon kanssa tai ilman. Tyypillinen amerikkalainen näky ihmisistä kulkemassa styrox-muki kädessä kahvia juoden ei kuulu tänne. Kofeiinitonta kahvia on kaupassa, mutta en ole kuullut kenenkään kysyvän sitä kahvilassa, tuskin sitä edes saisi. Jätskiä syödään paljon ja se on hyvää, nimenomaan jätskibaareissa. Kaupan jätski on enimmäkseen Nestlen, eikä poikkea suomalaisesta. Ehdotonta suosikkiamme Häagen-Dazs-jäätelöä myydään, mutta puolen litran purkin hinta on 10 euroa. Muissa kaupungeissa Brasiliassa hinta on puolet tuosta.
Hyvän shoppailulorvailun päätteeksi ajoin kaatosateessa kotiin. Vaikka sadekausi on vahvasti ylimainostettu, joskus silti sataa. Hyvä niin, koska ehdimme aamulla jo surra Amazonin mahdollista kuivumista koska useaan päivään ei ole satanut yhtään. Mikko oli kotona jotakuinkin terveenä tekiemässä portugalinläksyjä. Ulkoa kuuluu iloista lasten kiljuntaa, pelaavat futista. Ei tule niin kuuma kun sataa, vaikka mikään ilma ei täällä estä futiksen peluuta. Ei se elämä kovin glamouria täällä ole.
torstai 22. helmikuuta 2007
Sairaalapäivä
Ensimmäinen varsinainen harjoittelujakson päivä trooppisessa sairaalassa on takana. Teen lyhennettyä päivää klo 8-14 koska iltapäivällä klo 16-18 on portugalia joka päivä.
Sain ostettua noin 10 euron hintaisen lääkäritakin Amazonas Tropical Hospitalista jossa on hieno logokin. Kaupasta kenties tyylikkäämpi takki olisi maksanut kolme kertaa enemmän, ja ilman Tropicalin logoa.
Aamulla ajoin 10 minuutin päähän sairaalan ja päädyin ottamaan malarianäytteitä potilailta. Yksikään opastajistani ei puhunut englantia joten ei muuta kuin otetaan kaikki portugalin sanat jostain muistin kätköistä esiin ja yritän jos joku osuisi oikeaan. Yllättävän hyvin asioita kuitenkin ymmärsi ja huomasin että itsekin yritin kysellä ja kertoa jotain koska tuppisuuna suulaiden brasilailaisten kanssa on vaikea olla.
Pistelin potilaita ihan hemoglobiinityyliin sormenpäähän, josta malarian sivelynäyte otetaan. Ei se aina silti onnistunut, mutta potilaiden mielestä oli jännittävää kun selitettiin että tässä suomalainen lääkäri on sairaalassa käymässä. Olen eksoottisen vaalea näillä kulmilla vaikka eilen portugalin läksyjä uima-altaalla tehdessä taisimme molemmat Mikon kanssa polttaa nahkamme huolimatta rasvauksista.
Kävin muiden kanssa lounaalla joka kuuluu työntekijän etuihin vaikkei saa palkkaakaan. Olenkin kadehtinut kunnon työpaikkalounaita jollaisia tarjotaan Salcompin työntekijöille. Nirso Mikko ei osaa arvostaa niitä, mutta minusta salaatti, riisi, papumuhennos ja maniokkijuuresta raastettu sahanpuru on ihanaa. Toki aina tarjolla on myös jotain lihapataa tai kalaa, mutta ne ei ole niin eksoottisia. Juomaksi on makeaa hedelmämehua. Sairaalan ruoat oli ihan samanlaisia kuin Salcompinkin.
Huomenna koulutukseni etenee vaativammalle tasolle kun menen tutkimaan tekemiäni mikroskooppinäytteitä ja etsin mahdolliset malariaplasmoidit. Opettajani siellä on Sr Eckner, jonka nimi lausutaan yllättäen Ekine, eikä tietankään puhu sanaakaan englantia eikä myöskään saksaa vaikka nimi harhauttaa siihen suuntaan.
Sain ostettua noin 10 euron hintaisen lääkäritakin Amazonas Tropical Hospitalista jossa on hieno logokin. Kaupasta kenties tyylikkäämpi takki olisi maksanut kolme kertaa enemmän, ja ilman Tropicalin logoa.
Aamulla ajoin 10 minuutin päähän sairaalan ja päädyin ottamaan malarianäytteitä potilailta. Yksikään opastajistani ei puhunut englantia joten ei muuta kuin otetaan kaikki portugalin sanat jostain muistin kätköistä esiin ja yritän jos joku osuisi oikeaan. Yllättävän hyvin asioita kuitenkin ymmärsi ja huomasin että itsekin yritin kysellä ja kertoa jotain koska tuppisuuna suulaiden brasilailaisten kanssa on vaikea olla.
Pistelin potilaita ihan hemoglobiinityyliin sormenpäähän, josta malarian sivelynäyte otetaan. Ei se aina silti onnistunut, mutta potilaiden mielestä oli jännittävää kun selitettiin että tässä suomalainen lääkäri on sairaalassa käymässä. Olen eksoottisen vaalea näillä kulmilla vaikka eilen portugalin läksyjä uima-altaalla tehdessä taisimme molemmat Mikon kanssa polttaa nahkamme huolimatta rasvauksista.
Kävin muiden kanssa lounaalla joka kuuluu työntekijän etuihin vaikkei saa palkkaakaan. Olenkin kadehtinut kunnon työpaikkalounaita jollaisia tarjotaan Salcompin työntekijöille. Nirso Mikko ei osaa arvostaa niitä, mutta minusta salaatti, riisi, papumuhennos ja maniokkijuuresta raastettu sahanpuru on ihanaa. Toki aina tarjolla on myös jotain lihapataa tai kalaa, mutta ne ei ole niin eksoottisia. Juomaksi on makeaa hedelmämehua. Sairaalan ruoat oli ihan samanlaisia kuin Salcompinkin.
Huomenna koulutukseni etenee vaativammalle tasolle kun menen tutkimaan tekemiäni mikroskooppinäytteitä ja etsin mahdolliset malariaplasmoidit. Opettajani siellä on Sr Eckner, jonka nimi lausutaan yllättäen Ekine, eikä tietankään puhu sanaakaan englantia eikä myöskään saksaa vaikka nimi harhauttaa siihen suuntaan.
tiistai 20. helmikuuta 2007
Karnevaaliajan Boi Bumba-juhlat
Olemme olleet laiskoja karnevaalijuhlijoita, mutta eilen olimme Manauksen stadionilla Boi Bumba-juhlassa (härkäjuhlat). Härkäjuhlia on usein ja ne ovat Amazon-alueen erikoisuus.
Boi Bumba-tarina:
Taustalla on vanha tarina maanviljelijästä joka on lahjoittanut kauniin ja arvokkaan härän rakkaalle tyttärelleen. Härän huolenpito on uskottu maatilan työnjohtajalle Isä Franciscolle. Sattuikin niin että Franciscon vaimo Äiti Caterina raskautensa vuoksi himoitsee syödäkseen härän kieltä. Francisco on niin epätoivoissaan pelätessään Caterinan raskauden keskeytyvän jollei vaimo saa nauttia härän kieltä että varastaa isäntänsä härän, tappaa sen ja tarjoaa kielen vaimolleen. Rikos paljastuu, pariskunta pakenee viidakkoon, ja paikalliset intiaanit kutsutaan apuun ja rikolliset löydetään kohtaamaan kuolemanrangaistus. Yllättäen Johannes Kastaja ilmaantuu maanviljelijän uneen ja varoittaa tappamasta Isä Franciscoa ja Äiti Caterinaa. Saatuaan uuden mahdollisuuden, epätoivoinen Francisco saa shamaanien ja rumpujen paukkeen avulla elvytettyä tapetun härän. Kaikki ovat onnellisia.
Juhlat:
Menimme stadionille illalla klo 22 maissa, musiikki soi kovaa, ihmisiä oli vain tuhatkunta, mutta koko ajan nuoria vaelsi lisää. Niin, nuoria. Manaus on täynnä nuoria. Vanhusten keski-ikä on noin 30 vuotta... Sitä vanhemmat myivät kojuissa ruokaa, juomia, t-paitoja.
Kenttä oli puolisen kilometria pitkä ja täynnä tanssijoita tai siis yleisöä. Myös katsomot oli täynnä yleisöä tai siis tanssijoita. Kaikki tanssivat yhdessä korokkeella tanssivien taitavien esitanssijoiden tapaan, stadionin molemmin puolin oli esiintymislava jossa oli kilpailevat laulajat tanssijoineen. Monet myös lauloivat vaikka meidän mielestä nopeatempoisen laulun monotonisesta laulusta ei voinut erottaa sanoja.
Kaikki joivat olutta, mutta minkäänlaista häiriköintiä ei ollut. Paikalla oli luotiliiveihin pukeutuneita poliiseja, mutta he seisoivat asennossa, enkä usko että edes varpaat vipattivat musiikin tahtiin, ovat täällä sen verran kovan näköisiä kavereita. Tunnelma oli riehakas, ihmisiä alkoi olla jo useampi tuhat. Ikävä vain että tuollaiset rivitanssit joissa on määrätyt askeleet, käännytään, nostetaan käsiä ja taputetaan tiettyyn aikaan ovat meille mahdottomia. Sitäpaitsi täkäläiset ovat käsittämättömän notkeita, nopeita ja rytmitajuisia.
Ostimme hienot ja piukat t-paidat joissa näytämme siltä kuin yrittäisimme näyttää 17-vuotiailta ja lähdimme kotiin kahden aikaan yöllä. Porukkaa tuli koko ajan lisää.
Boi Bumba-tarina:
Taustalla on vanha tarina maanviljelijästä joka on lahjoittanut kauniin ja arvokkaan härän rakkaalle tyttärelleen. Härän huolenpito on uskottu maatilan työnjohtajalle Isä Franciscolle. Sattuikin niin että Franciscon vaimo Äiti Caterina raskautensa vuoksi himoitsee syödäkseen härän kieltä. Francisco on niin epätoivoissaan pelätessään Caterinan raskauden keskeytyvän jollei vaimo saa nauttia härän kieltä että varastaa isäntänsä härän, tappaa sen ja tarjoaa kielen vaimolleen. Rikos paljastuu, pariskunta pakenee viidakkoon, ja paikalliset intiaanit kutsutaan apuun ja rikolliset löydetään kohtaamaan kuolemanrangaistus. Yllättäen Johannes Kastaja ilmaantuu maanviljelijän uneen ja varoittaa tappamasta Isä Franciscoa ja Äiti Caterinaa. Saatuaan uuden mahdollisuuden, epätoivoinen Francisco saa shamaanien ja rumpujen paukkeen avulla elvytettyä tapetun härän. Kaikki ovat onnellisia.
Juhlat:
Menimme stadionille illalla klo 22 maissa, musiikki soi kovaa, ihmisiä oli vain tuhatkunta, mutta koko ajan nuoria vaelsi lisää. Niin, nuoria. Manaus on täynnä nuoria. Vanhusten keski-ikä on noin 30 vuotta... Sitä vanhemmat myivät kojuissa ruokaa, juomia, t-paitoja.
Kenttä oli puolisen kilometria pitkä ja täynnä tanssijoita tai siis yleisöä. Myös katsomot oli täynnä yleisöä tai siis tanssijoita. Kaikki tanssivat yhdessä korokkeella tanssivien taitavien esitanssijoiden tapaan, stadionin molemmin puolin oli esiintymislava jossa oli kilpailevat laulajat tanssijoineen. Monet myös lauloivat vaikka meidän mielestä nopeatempoisen laulun monotonisesta laulusta ei voinut erottaa sanoja.
Kaikki joivat olutta, mutta minkäänlaista häiriköintiä ei ollut. Paikalla oli luotiliiveihin pukeutuneita poliiseja, mutta he seisoivat asennossa, enkä usko että edes varpaat vipattivat musiikin tahtiin, ovat täällä sen verran kovan näköisiä kavereita. Tunnelma oli riehakas, ihmisiä alkoi olla jo useampi tuhat. Ikävä vain että tuollaiset rivitanssit joissa on määrätyt askeleet, käännytään, nostetaan käsiä ja taputetaan tiettyyn aikaan ovat meille mahdottomia. Sitäpaitsi täkäläiset ovat käsittämättömän notkeita, nopeita ja rytmitajuisia.
Ostimme hienot ja piukat t-paidat joissa näytämme siltä kuin yrittäisimme näyttää 17-vuotiailta ja lähdimme kotiin kahden aikaan yöllä. Porukkaa tuli koko ajan lisää.
maanantai 19. helmikuuta 2007
Viikonlopun ostokset
Me käydään melkein joka viikonloppu hallissa ostamassa viikon hedelmät ja vihannekset. Tällä kerralla ostettiin 3.3 kiloa mangoja (€2.50), 2 avocadoa (€1.50), terttu banaaneja (€4). Yritettiin kyllä saada ostettua pienempi määrä banaaneja, mutta tuo oli pienin tarjolla oleva oksa. Lisäksi ostettiin vesimeloni (€2.50), joka ei näy kuvissa.
Lisäksi käytiin rannan epämääräisissä rautakaupoissa, joista ostettiin vasara ja nauloja tarkoituksena ripustaa Suomesta viikko sitten tulleet taulut seinälle. Täytyy vaan toivoa, että kukaan ei huomaa että teemme sen itse. Mikko pesi kerran auton itse alatallin pesupaikalla. Kaikki ohikulkijat tuijottivat häpeilemättömän ihmettelevinä. Sen jälkeen jouduin käyttämään pelkästään huoltohissiä muun palvelusväen tavoin - asukkaiden hissi ei suostunut tulemaan meidän kerrokseemme.
Loput ostokset ovat tavallisesta ruokakaupasta. Normaaliin viikonloppuun poiketen ostettiin oikein alkoholia: nuo pikkupullot ovat erilaisia lonkeroita karnevaalien kunniaksi. Kuvassa näkyvä maniokki-jauhopussi on myös uusi kokeilu. Tarkoituksena olisi tehdä huomiseksi aamiaiseksi tapioca-lettuja. Saa nähdä miten onnistuu. Ohjeiden mukaan homman pitäisi onnistua ihan vaan ripottelemalla jauhot kuumalle pannulle ja paistamalla - Mikko yritti jo, mutta lopputulokseksi tuli vain ruskeita jauhoja. Pitänee löytää toinen resepti.
Ongelmia portugalin kanssa?
Varkkikset kommentoivat lieviä vaikeuksia portugalinkielisten sivujen vuoksi. Siinä perheessä on ranskaa ja espanjaa puhuvia ihan riittämiin, joten heidän luulisi pärjäävän. Me joudumme elämään tämän kielen keskellä ilman em. kieliopintoja. Ehkä näistä sivuista välittyy edes häivähdys niistä ongelmista mitä meillä on englantia tyystin taitamattoman kansan keskuudessa.
Jostain syystä kaikki nettisivut kääntyvät brasilialaisiksi, Google, hotellivaraukset, tämä blogisivu, etc. menevät portugaliksi. Varmaan jotain asetuksia voisi laittaa, mutta se vain on jäänyt.
Kuten ensimmäisenä työpäivänäni trooppisessa sairaalassa parhaiten englantia puhuva lääkäri sanoi minulle: "Hey..., relax, sit down ... we are in Brazil". Ei kaikella niin hurja kiire ole.
Jostain syystä kaikki nettisivut kääntyvät brasilialaisiksi, Google, hotellivaraukset, tämä blogisivu, etc. menevät portugaliksi. Varmaan jotain asetuksia voisi laittaa, mutta se vain on jäänyt.
Kuten ensimmäisenä työpäivänäni trooppisessa sairaalassa parhaiten englantia puhuva lääkäri sanoi minulle: "Hey..., relax, sit down ... we are in Brazil". Ei kaikella niin hurja kiire ole.
sunnuntai 18. helmikuuta 2007
Takaisin Brasíliasta
Tulimme tänä aamuna Brasíliasta, siis pääkaupungista jossa kävimme Suomen lähetystössä jättämässä passihakemuksen. Samalla matkalla kävimme myös Sao Paulossa - Mikko työmatkalla, minä ostamassa soffatyynyjä. Tyynyt jäi ostamatta mutta brasilialaisen muodin mukaiset kireät farkut ja kullanväriset, timanttikoristeiset sandaalit löytyi.
Sao Paulo on trendikäs paikka, Brasília taas futuristisen arkkitehtuurin ystävän unelma. Trooppisen ilmaston rapistaman Manauksen välillä molemmat olivat virkistäviä kokemuksia. virkistäviä jopa ilmaston suhteen! Vaikka eteläisellä pallonpuoliskolla on nyt kesä, palelimme iltaisin lämmön laskiessa hiukan alle 20C. Kummassakaan kaupungissa ei ollut tarvetta ilmastoinnin käyttöön yöllä.
Sao Paulo on trendikäs paikka, Brasília taas futuristisen arkkitehtuurin ystävän unelma. Trooppisen ilmaston rapistaman Manauksen välillä molemmat olivat virkistäviä kokemuksia. virkistäviä jopa ilmaston suhteen! Vaikka eteläisellä pallonpuoliskolla on nyt kesä, palelimme iltaisin lämmön laskiessa hiukan alle 20C. Kummassakaan kaupungissa ei ollut tarvetta ilmastoinnin käyttöön yöllä.
Uutisten lisäksi päiväkirja
Blogit tuntuvat olevan muodikkaita joten ajattelimme kokeilla onko meistä nettipäiväkirjan pitäjiksi. Kotisivu säilyy entisellään tarjoten laadukkaita tarinoita; blogiin kirjataan nopeat mietteet ja uutiset.
Diário da Ponta Negra tarkoittaa Ponta Negran Uutiset tai päiväkirja. Diário das Amazônas on Brasilian Amazônas-osavaltion yksi tärkeimmistä sanomalehdistä tai toisaalta, toinen Manauksen päälehdistä.
Ponta Negra on kaupunginosa jossa asumme ja suomeksi se voisi olla vaikkapa Musta Kärki tai sanakirjan mukaan Musta Seksuaalinen Halu. Sanakirjaan ei kannata aina kirjaimellisesti uskoa, vaikka kotitalomme edessä oleva Praia da Ponta Negra - Ponta Negran ranta - on koko kaupungin suosituin vapaa-ajanviettopaikka. Manauslaisia riittää rantaan joka vuorokauden aikaan, mutta suosituin kotikatumme on iltaisin ja öisin. Aamulenkillä kello 6-7 aikaan viimeiset juhlijat istuvat hämmästyttävän pirteinä bussipysäkillä.
Ponta Negrassa asuvat rikkaat eivät ole rannalla remuajia. Me olemme käyneet vain yhden kerran illalla katsomassa rahvaan juhlintaa.
Diário da Ponta Negra tarkoittaa Ponta Negran Uutiset tai päiväkirja. Diário das Amazônas on Brasilian Amazônas-osavaltion yksi tärkeimmistä sanomalehdistä tai toisaalta, toinen Manauksen päälehdistä.
Ponta Negra on kaupunginosa jossa asumme ja suomeksi se voisi olla vaikkapa Musta Kärki tai sanakirjan mukaan Musta Seksuaalinen Halu. Sanakirjaan ei kannata aina kirjaimellisesti uskoa, vaikka kotitalomme edessä oleva Praia da Ponta Negra - Ponta Negran ranta - on koko kaupungin suosituin vapaa-ajanviettopaikka. Manauslaisia riittää rantaan joka vuorokauden aikaan, mutta suosituin kotikatumme on iltaisin ja öisin. Aamulenkillä kello 6-7 aikaan viimeiset juhlijat istuvat hämmästyttävän pirteinä bussipysäkillä.
Ponta Negrassa asuvat rikkaat eivät ole rannalla remuajia. Me olemme käyneet vain yhden kerran illalla katsomassa rahvaan juhlintaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
