Uusi auto

Mikko peri edeltäjältään Toyota Hilux-merkkisen auton. Suomalaisittain arvioituna se on pieni kuorma-auto, tyypillinen USA:n keskilännen farmariperheen pick-up jolla kulkee lehmät, possut, heinät ja kaikki tilalla tarvittavat työkalut. Manauksessa sellaiset autot ovat kova sana vaikkei olisikaan maatilaa possuista puhumattakaan. Meidänkin autotallissa on Hiluxia ainakin kahdeksan.

Autossa oli kuitenkin lukuisia ongelmia:

1. Jouset puuttuivat.
- Mitäs niistä valittamista?

No, Manauksen tiet ovat kuoppaisia, siis todella kuoppaisia - tiessä saattaa olla halkaisijaltaan puolen metrin onkalo kun sade ja eroosio voivat parissa tunnissa syödä asfaltin ja saman tien huuhtoa alla olevan punaisen hiekan pois. Tuloksena on syvä kuoppa. Jos kuoppia olisi vain muutama tai niitä ei yhtäkkiä vain ilmestyisi, niiden paikat muistaisi ja voisi ajella aivan huoleti kuoppia väistellen. Mutta koskaan ei voi olla varma uusista kuopista. Ne väijyvät varomatonta kuskia ja siksi pitää jatkuvasti olla valppaana.

Pienirenkaisella autolla tuollaiseen monttuun ajaessa rengas puhkeaa ja matkanteko tyssää siihen. Rekan tai pienen kuorma-auton rengas ei uppoa kuoppiin, mutta toki auto tärähtää sellaiseen osuessa. Jousista on silloin paljon iloa, matkanteko on mukavampaa.

Vanhalla autollamme ajaminen oli jyskyttävää. Takapenkillä istuneet ovat valittaneet pahoinvointia, munuaisten irtoamista, joku on saanut pitkäkestoisen selkäsäryn, minulle tuli päänsärkyä.

2. Autossa oli pressulla peitetty lava.
- No eikö se ole näppärä kuljetusten kannalta?

Lähes päivittäisten sateiden takia pressua ei halua ottaa pois ja jos haluaisikin, sen pois ottaminen on hankalaa. Erillistä tavarakonttia ei ole, joten jos lentokentälle mennessä laitoimme kapsekit lavalle, pressua piti raottaa ja työntää kapsekit vellomaan suurelle lavalle. Sama juttu ostosten kanssa. Laita nyt esimerkiksi torilta ostetut 50 appelsiinia, kymmenen ananasta ja pari vesimeloonia lavalle. Hedelmäsalaatti on kotiin tullessa valmis, mutta väärässä paikassa. Kuorma-automme lava oli siis aina tyhjä, kapsekit ja ostokset kulkivat takapenkillä.

3. Kuljettajan, saati matkustajan häikäisysuojasta puuttui peili.
- Eikö muka ongelma!

Kuoppaisilla teillä ajaessa on vaikeata laittaa huulipunaa. Mutta että huulipuna, kuoppaiset tiet eikä peiliä!

Oli vain ajan kysymys koska uusi auto on hankittava. Auton piti olla siis suuripyöräinen, iso ja jousitettu, meikkipeileillä ja takakontilla varustettu. Automaattivaihteisuus ei olisi haitaksi. Värivaihtoehtoja ei Manauksessa ole kuin ne ennenkin mainitut musta, valkoinen ja harmaa. Yritimme beigeä, mutta sen värisen auton tuottaminen jostain Etelä-Brasiliasta olisi ollut arpapeliä. Auton merkkiä ja väriä emme vaihtaneet. Harmaa Toyota Hilux on varma valinta.

Uusi Hilux tilattiin toukokuussa. Pikatoimituksella saimme sen elokuun puolivälissä. Olemme nyt uuden Hiluxin onnellisia käyttäjiä.

Vesi laskee

Joki on meidän kohdalla neljä kilometriä leveä. Vastaranta häämöttää.
Keskelle jokea on tullut pitkä litteä lautta jonka päällä on pyöreitä pensaita. Harmittaa kun en enää muista tuleeko siitä oikea saari ja pensaista puita. Pitää odottaa tammikuuhun, siihen kun vesi on matalimmillaan ja tällaiset saaret suurimmillaan.

Vastarannalla rikkonainen vaalea viiva erottaa nyt tummana siintävän metsän ja joen. Hiekkaranta alkaa tulla esiin. Hotelli Tropicalin eteen on tullut hiekkarantaa, ihan vähän vain. Viisi metriä korkealta kivetyltä rantabulevardin jokimuurilta ei kannata enää hypätä veteen - mustan veden alta häämöttää hieman valkoista rantahiekkaa.

Parvekkeen puolella joki elää ja muuttuu, kasvaa ja kutistuu, virtaa ja on tyyni tai aaltoaa. Työhuoneen puolella viidakko on aina samanlainen, kaikissa vihreän sävyissään yhtä läpitunkematon joka päivä. Kaksi eri maailmaa.

Narnia-kirjoissa kahden maailman välissä oli metsä. Täällä maailmojen välissä on meidän koti.

Ostoksille!

En mennyt Kanadaan shoppailemaan. Mutta ei sille voi mitään että pakonomainen tarve ostaa jotain, mitä vaan, yllättää kun pääsee ostosparatiisiin. Ja Manaukseen verrattuna mikä hyvänsä paikka on ostosparatiisi, saati sitten Pohjois-Amerikka.

Olin yhtä riivattu Kanadan ostoskeskuksissa kuin Sao Paulon ihanuuksien ympäröimänä. Yhtäkkiä olisi pitänyt saada kesämekko tai ainakin kesäisiä toppeja ja t-paitoja. Tai edes sandaalit. Tai käsilaukku. Kesävaatteiden alennusmyynnit olivat kyllä ohi. Ei niitä kesähepeneitä enää ollut tarjolla.

Olin silti tyytyväinen ostoksiini. Sain tammikuusta asti etsimäni soffatyynyt, viisi suurta tyynyä. Ja vielä kaupasta joka myy muiden kauppojen ylijäämätavaraa, joten hintakin oli aivan mitätön. Tyynyt mahtuivat kätevästi Mikon kapsekkiin. Mikon vähäiset vaatteet sai tungettua minun tietokonelaukkuuni.

WalMartista sain vielä ostettua neljä teelusikkaa. Sellaisia ei ole Manauksessa. On vain hyvin pieniä espressolusikoita, suurehkoja jälkiruokalusikoita ja ruokalusikoita. Ihan tuli iloinen olo kun sain tehtyä tarpeellisia ja edullisia ostoksia.

Kommentteja kaivataan

Olisi mukava saada edes vähän enemmän palautetta kirjoituksiin. Alentaaksemme kynnystä, muutimme blogin kieliasetukset - ainakin väliaikaisesti - suomeksi. Palautteen antaminen on tosi helppoa:

- Klikkaa linkkiä "0 kommenttia" (valitettavasti siinä lukee todella usimmiten nolla)
- Kirjoita avautuvaan ikkunaan kommenttisi-kysymyksesi-huomautuksesi
- Valitse henkilöllisyys: Google käyttäjätunnuksesi, vapaavalintainen tai anonyymi (jos valitset anonyymi, toivomme että panet itse kommentin loppuun nimesi tai ainakin nimikirjaimet)
- Klikkaa "Julkaise kommentti" linkkiä

/M

Koulun alku

McGillin MacDonald kampus

Pia jäi Montrealiin, me lähdimme Brasiliaan, pojat ovat Suomessa. Kaukorannat valloittavat maailman, nimensä velvoittamina... kaukoranta.

Pia totesi että itsenäistymisessään astuu nyt oikeastaan askeleen taaksepäin, koska on asunut jo tammikuusta asti yksin Helsingissä. Kampuksella asuntola-asuminen on holhottua ja kollektiivista. Huone jaetaan kämppäkaverin kanssa, yleisten tilojen siivous on järjestetty, yhteiskeittiössä on aina muita opiskelijoita. Asuntolassa on mahdotonta olla yksin.

Suomesta ei ollut mitään järkeä tuoda huonekaluja tai edustavaa tauluvalikoimaa. Seiniin ei saa hakata nauloja, joten teipatut julisteet ovat parempi vaihtoehto. Ja koska huone jaetaan toisen kanssa, on ihan hyvä sopia mitä kämppään ahdetaan. Amerikkalainen kämppis tuli Mainesta täyteen ahdetulla pakettiautolla ja toi - etukäteen sovitun mukaisesti - mukanaan veljeltään perimänsä normaalikokoisen jääkaapin ja pienen television. Sen lisäksi toi arkistokaapin, pöytälamppuja ja valtavasti vaatteita ja kenkiä. Pian tavarat mahtuivat hyvin Camryn takakonttiin.

Tarkoitus on kuitenkin tehdä yhteisiä hankintoja. Kämpästä pitää tulla viihtyisä, onhan se nyt Pian koti.

Kampusaluetta

Ensimmäinen viikko on pelkästään orientaatiota. Informaatiota on taatusti riittävästi. Montrealin keskustan pääkampuksella käydään, opiskelu käytännön asiat neuvotaan, vapaa-ajan ohjelmista, kerhoista ja urheilumahdollisuuksista on omat informaatiotilaisuudet.


Ensivaikutelma kampuksesta, kylästä, opiskelijoista ja henkilökunnasta, Montrealista itsessään oli valtavan positiivinen. Ei tuntunut vaikealta jättää Piaa sinne. Kanada tuntui amerikkalaisen tutulta, mutta samalla siinä on jotain hyvin suomalaista.

Ste-Anne-de-Bellevuen järveä, kanavaa ja rannan kävelytie

Ja se ranskalaisuus on mukava lisä. Kuten Suomessa suomenruotsalaiset, paitsi että kielet ovat toiset - puhuvat keskenään ranskaa, mutta englanti sujuu yhtä hyvin. Yliopistossa 50% opiskelijoista on ranskankielisiä, vaikka McGill on englanninkielinen yliopisto.

Montreal on Toronton jälkeen Kanadan toiseksi suurin kaupunki, 1,6 miljoonaa asukasta. Suur-Montrealissa esikaupunkeineen asuu 3,6 miljoonaa asukasta, lisäksi tietysti opiskelijat.

Päivämatka Quebec Cityyn

Ensi vuonna Quebec City viettää 400-vuotisjuhliaan. Ranskalainen löytöretkeilijä Samuel de Champlain tuskin arvasi vuonna 1608 että paikka kukoistaisi vielä useamman vuoden jälkeen. Kaupunki nimettiin Kebéc'iksi intiaanikielen mukaan, tarkoittaen "paikkaa jossa joet kapenevat".

Alkuun joen varressa oleva paikka oli pelkkä turkisasema, mutta tärkeä valtavalle ranskalaiselle territoriolle - tai imperiumille. Pohjoinen alue ulottuu Jäämerelle asti, mutta asutusta siellä tuskin on. Joen varsi Quebec Citystä Montrealiinkin oli varsin harvaan asuttua.

Itse kaupunki on vaikuttava. Montrealista ajaessa maisema on litteätä kuin Pohjanmaalla. Kanadan vuoret ovat muualla. Yhtäkkiä saavutaan kauniiseen vanhaan ranskalaiseen kaupunkiin, koristeellisia rakennuksia ja muurien ympäröimä vanha kaupunki korkeimmalla kukkulalla. Pieniä kapeita katuja, paljon ravintoloita ja kahviloita, kauppoja, turisteja ja valtava linnamainen rakennus joka dominoi koko kaupunkia. Se on nykyään hotelli jossa itsekin asuin muinoin Hormoksen aikaan kongressissa esittämässä Hormoksen keksintöjä bioteknologian allalla.

Ilma oli kanadalaisen vaihteleva. 20-25C, välillä sadetta, välillä aurinkoa. Pia ehti jo palella joten kävimme ostamassa uuden pitkähihaisen puseronkin. Heti sen jälkeen taas lämpeni eikä uutta puseroa tarvinnutkaan. Nautimme hyvästä ruoasta, kahviloista ja kaupoista ja kauniista kaupungista. Oikein hyvä retki. Quebecissa kannattaa käydä.

Päivämatka Quebec Cityyn

Hyvää ruokaa

Manauksen ruoka alkoi jo hieman kyllästyttää. Montreal tuntuu täydelliseltä Manauksen vastakohdalta ravintolatarjonnan suhteen. Ruoka on hyvää ja kaikkea on saatavilla. Olemme syöneet etupäässä Pian kampuksen viereisessä kylässä, istuen terassilla järven rannalla, nauttien loistavista kala-aterioista. Pian kanssa kävimme ennen Mikon tuloa myös ihan epäeksoottisissa paikoissa kuten Pizza Hut'issa ja leffan jälkeen peräti McDonalds'issä. Pinttyneelle rasvalle haisevassa perinteisessä dinerissa oikein hyvän sushin syöminen oli erikoinen kokemus.

Ja tietysti jäätelöä. Keskustassa etsimme Häaegen-Datz-jäätelöbaaria ja luulin jo löytäneeni sellaisen. Pysähdyin katsomaan näyteikkunaa ja yritin nähdä mitä jäätelöä siellä tarjottiin. Mikko ja Pia tulivat kiskomaan minut näyteikkunan edestä pois.
- "Kauanko aiot seistä siinä peep-show'n ikkunaa ihailemassa..."

Ei se ollutkaan jäätelöbaari.

Opiskelun aloitus

Ensin pitäisi keksiä mitä haluaa opiskella. Sitten pitää valita yliopisto ja päästä sinne sisään. Jos yliopisto on ulkomailla, on hankittava erilaisia dokumentteja, viisumeita ja lupia. Pia joutui hankkimaan niitä Quebecin osavaltiolta, Montrealista yliopistosta, Kanadan Lontoon lähetystöstä (Kanadan lähetystö Suomessa ei hoida opiskelija-asioita), KELAsta, opintotukitoimistosta, pankista.

Sitten Montrealissa. Immigraatiopaperit eivät saapuneet ajoissa Suomeen ja kaikista piti saada viralliset kopiot. Ne piti hakea Montrealin immigraatiovirastosta. Asuntola-asuntosopimus allekirjoitettiin ja sen kanssa pankkiin avaamaan tili ja Pia sai kanadalaisen pankkikortin. Tilille sai jopa siirrettyä rahaa Suomesta. Yliopistolta Pia sai kuvallisen opiskelijakortin ja siihen tarran joka oikeuttaa ilmaisiin bussimatkoihin McGillin Montrealin keskustassa olevan pääkampuksen ja Pian kampuksen välillä. Puhelinkin piti hankkia. GSM-operaattoreita on kaksi. Toinen tarjosi ulkomaiselle opiskelijalle sopivaa ohjelmaa, jossa niistä kuukausista jolloin ei käytä puhelinta ei tarvitse maksaakaan. Pia on kesät Suomessa. Lisämaksusta sai tekstiviestit ja näytölle sen kuka soittaa. Kanada, kuten USAkin, on näissä asioissa melko tavalla Suomea jäljessä. Kuukausimaksu on samaa luokkaa kuin meillä oli koko perheen puhelut Suomessa.

Peittoa ja lakanaa, pyyhkeitä. Lautasia ja laseja, kattila ja paistinpannu. Perustarpeita on hankittava vaikka huone on kalustettu. Yhtäkkiä Pia huomasi tarvitsevansa kenkiä ja lenkkareita, pitkähihaisia puseroitakaan ei ole yhtään. Omituista sinänsä - tyttö tulee kylmänä pidetystä maasta toiseen kylmänä pidettyyn maahan eikä omista edes kunnon kenkiä. Pia ei itsekään ymmärrä miten pärjäsi viime vuonna loska-ajat Suomessa.

Wal-Martiin ostamaan kansioita, pesuaineita ja vedenkeitintä ja sen sellaista. Kärry oli jo kunnioitettavan kukkuroillaan kun Mikko jäi kärry vierellään valikoimaan superhalpoja DVD-elokuvia. Mikko löysi hyvät elokuvat, mutta kadotti kärryt. Kauppa oli täynnä koulua ja opiskelua aloittavien lasten ja nuorten perheitä ja kärryt sekaantuvat helposti. Kello oli yhdeksän illalla ja kauppaa suljettiin. Hätäpäissämme kasasimme jotain kärryyn. Taisi tulla uusi keikka Wal-Martiin.

Opiskelusta

Montrealissa liikkuessa vetreä keski-ikäinen voi tuntea itsensä vanhaksi. kaupungissa on valtavasti opiskelijoita. Quebecin osavaltion suurimmassa yliopistossa, ranskankielisessä, on 80,000 opiskelijaa ja englanninkielisessä McGillissä 35,000. Pia on McGillin MacDonald-kampuksella joka on 35 minuutin bussimatkan päässä kaupungin keskustan pääkampuksesta. Sinne on keskittynyt maatalous- ja ympäristötieteet ja kaikki siihen liittyvät aineet kuten biotieteet, meteorologia, ravitsemusala, parasitologia ja genetiikka. Opiskelijoita kampuksella on 3,000.

Quebec on niin ranskalainen provinssi että kaikki on suunniteltu ranskalaisen monimutkaisesti. Toisaalta, amerikkalainen mutkattomuus kumoaa ranskalaisuutta niin että yhdistelmä on varsin hyvä. Joka tapauksessa... kukaan quebeciläinen nuori ei aloita opiskelua suoraan lukion jälkeen. Lukio tai High School on vuoden lyhyempi kuin USAssa, koulua käydään 11 vuotta 12 vuoden sijaan. Koulun jälkeen quebeciläiset menevät pariksi vuodeksi collegeen joka on jonkinlainen joko ammattiin tai yliopistoon valmistava koulu. Sen jälkeen pyritään yliopistoon. Siksi quebeciläisten Bachelor-tutkinto on 3 vuoden pituinen, kun muille se on 4 vuotta. Siksi Piakin lukee ensimmäisenä vuonna biologiaa, kemiaa, matematiikkaa ja fysiikka ja muutama valinnainen aine, jotta olisi samalla viivalla quebeciläisten kanssa vuoden kuluttua.

Pia pääsee valitsemaan pääaineensa siis vuoden kuluttua, quebeciläiset valitsevat sen ensimmäisenä yliopistovuotenaan. Tällainen systeemi on valtavan hyvä silloin kun ei ole vielä ihan varma mitä todella haluaa opiskella. Tapaa muita opiskelijoita ja kuulee mitä kaikkea voi yleensä opiskella, tapaa opettajia ja professoreita ja opinnonohjaajia jotka antavat mielellään tietoa eri suuntautumisvaihtoehdoista. Pääaineen valittuaan voi kursseja valita melkoisen vapaasti. Siinä vaiheessa kyllä kannattaa keskustella taas opettajien kanssa että kokonaisuudesta tulee järkevä.

MvGillin Agricultural and Environmental Sciences on vireä koulu. Tutkimusta tehdään paljon, nimenomaan tutkimusta jolla haetaan käytännön hyötyä - WHOn kanssa on globaaleja vesi- ja ravintoprojekteja, parasitologiassa malariatutkimus on tärkeä.

Ja jos haluaa opiskella lääkäriksi tai eläinlääkäriksi, tämä McGillin kampus on se missä opiskellaan vaadittavat pre-Med tai pre-Vet-aineet. Lääkäriksi Pohjois-Amerikassa opiskellaan siten että ensin suoritetaan Bachelor-tutkinto ja vasta sen jälkeen pyritään lääketieteelliseen.

Tiukat turvatarkastukset... onko kuitenkaan... on

Turvatarkastukset lennolle Manauksesta Miamiin ovat maailman tiukimmat. Tai no, en ole koskaan lentänyt Israeliin… Passi ja muut dokumentit tarkastetaan ensimmäisen kerran ennen check-in aulaan pääsyä, sitten check-in aulassa olevassa erillisessä tarkastuspisteessä, seuraavaksi niitä ihmetellään check-in:ssä, ja lopulta vielä ennen turvatarkastukseen pääsyä. Turvatarkastuksessa ei tarvitse riisua kenkiä, mutta kaikkien käsimatkatavarat pengotaan huolellisesti, tietokone pitää käynnistää ja kaikille tehdään vielä manuaalinen ruumiintarkastus. Sen jälkeen tapahtuu varsinainen passintarkastus; passi skannataan ja poliisi tutkailee pitkään ruudulle ilmestyneitä tietoja. Kaiken tämän jälkeen minä pääsin kuitenkin kotimaan lentojen puolella olevaan VIP-tilaan. Muut täällä olevat matkustajat ovat menossa kotimaan lennoille, joilla ei ole kummoisiakaan turvatarkastuksia. Systeemissä taitaa kuitenkin olla miehen mentävä aukko.

Kirjoitettuani ylläolevan, minua tultiin hakemaan lennolle ja koko jutun hauskuus lässähti. Ei turvajärjestelyistä löytynytkään aukkoa. Minut vietiin uudelleen metallinpaljastimen läpi, käsimatkatavarat läpivalaistiin, portilla tarkistettiin uudelleen, että nimi passissa ja lentolipussa oli sama, passin hologrammit tutkittiin huolellisesti, ja vielä aivan koneen ovella viimeinen tarkastuskerta kädessä pidettävällä metallinpaljastimella. /M

Autoja

Mikolla on mahtava karma autojen vuokraamisen suhteen. Pari vuotta sitten olimme Amerikassa joulun ja saimme kammottavan pappamallisen Lincolnin. Nyt Mikko väitti varanneensa aivan tavallisen auton meille Montrealiin ja mitä sain? Pappamallinen Lincoln tietysti!

Koska olin vuokraamossa hieman ennen puoltayötä ja Bed & Breakfastin täti odotti pääsevänsä nukkumaan, en ruennut riitelemään auton vaihdosta etenkin koska muita autoja ei ollut tarjolla. Yöllä Montrealin kadut olivat hiljaisia joten viisi metriä pitkä auton keula ei ihmeemmin haitannut näkyvyyttä. Löysimme ihmeen kaupalla muutenkin perille. En ollut printannut ajo-ohjeita ja meillä oli vain osoite tiedossa. Vuokraamosta neuvoivat väärän moottoritien ulosajon, mutta Pia luki karttaa tarkasti ja löysimme oikean kaupunginosan. Bensa-asemalta menin kysymään tarkempia neuvoja. No, siellä oli töissä hyvin vanha mies joka kuuli huonosti ja väitti vielä olevansa uusi työntekijä. Kaikenlaisia sitä tapaakin! Kaivoi jostain kuitenkin toisen kartan josta löysin katumme nimen.

Nuutuneina laahustimme Rosemaryn kotiin ja kaaduimme sänkyyn. Aamulla Rosemary-täti totesi että olemme aamuvalaistuksessa paljon paremman näköisiä kuin illalla, jolloin hymyttöminä ja enempiä seurustelematta halusimme vain nähdä huoneemme.

Kävimme lentoaseman autovuokraamossa heti aamulla. Naisena on valtavan helppoa sanoa avuttomasti että auto on kovin suuri enkä osaa ajaa sitä, voisinko saada sellaisen jota osaan ajaa. Minulle tarjottiin oitis anteeksipyyntöjen kera Toyota Camry, joka on astetta suurempi auto kuin minkä Mikko oli alunperin varannut. Hintakin tietysti sama.

Illalla Rosemary totesi ohimennen, mutta silminnähden helpottuneena "olette näköjään vaihtaneet auton..."

Pia huokasi onnellisena Camryssa "onneksi ei enää ole sitä hirveätä autoa!". Mitenhän Mikko kestää pappa-autonsa menetyksen.

Kampusta katsomassa

On jotenkin tavattoman ihmeelistä kun joku asia toimii. Toissailtana Montrealin lentokentällä immigraatiossa saimme kaikki Pian opiskeludokumentit 15 minuutissa kuntoon ilman ihmettelyjä tai kysymyksiä. Posti vaan ei ollut tuonut niitä koskaan kotiin tai niitä ei ollut lähetetty, mutta kaikki oli sähköisinä versioina immigraation tiedossa.

Eilen kävimme kampuksella. Kampus on pienen Saint-Anne-kylän kupeessa, sellainen kampus joita mielellään näytetään tuleville opiskelijoille suunnatuissa mainoksissa. Paljon vihreätä nurmikenttää, järvi vieressä, purjeveneet seilaavat järvellä, kylässä lukuisia ravintoloita ja terasseja järven rannalla, kampuksen talot suurelta osin sata vuotta vanhoja punatiilisiä rakennuksia, ihmiset pyöräilevät tai ovat muuten vaan reippaan näköisiä.

Kaikki tapaamamme ihmiset olivat hauskoja. Itse asiassa hieman hullujakin. Student servicen tädeille veimme Pian asuntola-asunnon vuokrasopimuksen jota ei vielä oltu allekirjoitettu. Kysyivät haluaako Pia nähdä huoneen ensin vai allekirjoittaako suinpäin. Yksi tädeistä huomautti että tuo ei kyllä kuulosta kovin lupaavalta heidän suustaan. Pia halusi mielellään nähdä huoneensa joka oli ihan kiva. Yksinkertainen, kahden hengen huone. Suihkut ja veskit käytävllä, keittiö ja telkkaritila koko käytävän porukalle. Olikohan siinä 20 huonetta, eli 40 henkeä yhteensä. Pia allekirjoitti vuokrasopimuksen ja tädit vakuuttivat että oli tehnyt järkevän ratkaisun. Kaikki viihtyvät asuntolassa. Kertoivat mitä kaikkea kampuksella voi tehdä, mitä kerhoja, mitä toimintaa, urheilua, lumikengillä kävelyä, hiihtoa, Halloweenia, bileitä, juhlia,... ai niin, muista opiskella ahkerasti!

Kiersimme kampuskierroksen yhden opiskelijatytön kanssa. Sellainen iloinen reipas kaunis tyttö joka opiskelee aineita joilla voi pelastaa maailman. Haaveena Etelä-Amerikka, sen luonto ja eläimet ja ilmasto. Pia kertoi opastettavalle ryhmälle että tämä hänen äitinsä joka asuu Amazonilla kaataisi mielellään kaikki sademetsän puut. Pia alkaa opiskella ympäristötieteitä ja biologiaa ja sen sellaista. On hyvä että perheessä on mielenkiintoa joka lähtöön.

Ei vain Brasiliassa

Brasiliassa lennot ovat aina myöhässä. Alle tunnin myöhästymistä ei lasketa. Mutta osataan sitä muuallakin.

Lensin tällä viikolla Suomesta Manaukseen, matkaan meni 51 tuntia. Lontoossa oli jotain häiriöitä joten BA:n kone tuli Helsinkiin tunnin myöhässä. Sen takia lähtö olisi myöhästynyt tunnin, mutta kun olimme menettäneet slottimme niin jouduimme odottamaan starttilupaa vielä 45 minuuttia. Poikkeuksellisesti pääsimme sentään laskeutumaan melkein heti Lontooseen saavuttua. Näytti jo siltä, että saattaisin sittenkin ehtiä São Paulon koneeseen kunnes jouduimme odottamaan puoli tuntia kun kenttähenkilökunta yritti saada matkustajaputkea toimimaan. Kippari kuulutti kuivalla brittihuumorilla "yleensä ongelmana on, että mistään ei löydy putken käyttäjää; onhan tämä ainakin vaihtelua". En ehtinyt siihen SP:n koneeseen vaan vasta seuraavaan, 24 tunnin päästä lähtevään. Lontoossa on kyllä aina mukava käydä; Oxford Streetillä ja Regent Streetillä tuntee olevansa oikeassa kaupungissa.

Matkustaminen vaan on tällaista. Eikä Lontoon välttäminen mitään auta; edellisen kerran lensin Pariisin kautta ja jouduin silloinkin yöpymään kaupungissa "koneen myöhäisen saapumisen" takia. Euroopan lentokentät ovat yksinkertaisesti liian ruuhkaiset. Samoin USAn. /M

Suomesta maailmalle

Viikon matka Suomeen alkaa olla lopuillaan. Huomenna kohti Kanadaa, Montrealiin. Huolimatta tiiviistä portugalin opinnoista ei sukulaiskieli ranska tunnu oikein avautuvan. Olen useamman kerran soittanut Quebecin immigraatiotoimistoon kysyäkseni opiskelijan viisumiasioista. Virasto on virasto Kanadassakin ja odottaminen käy pitkäksi - ja taatusti kalliiksi kun soittaa suomalaisella kännykällä. Siinä ohessa olen yhden jos toisenkin ranskankielisen selostuksen kuunnellut, ilmeisesti kerrotaan että joitain asioita voisi hoidella nettisivunkin kautta. Tai jotain muuta. En ymmärrä yhtään ranskaa.

Sao Paulon kautta

Manauksesta on pitkä matka minne vain. Suomeen matkatessa joutuu väkisin yöpymään joko Miamissa tai Sao Paulossa. Sao Paulo - kuten olen joskus tainnut ohimennen mainita - sopii minulle hyvin. On kuin kotiin tulisi.

Mikko meni muutamaksi tunniksi hotellin vieressä olevaan konttoriin, minä taidan lähteä katsomaan naapurissa olevaa ostoskatua.

Ylpeästi suomalainen

Katsoin aamulla laiskasti BBC-uutisia. Wal-Mart näkyy valtaavan Intian markkinatkin. Kiinassa yritetään saada olympialaiskrääsän piraattimyynti kuriin. Englannissa pohditaan miten ratkaista kesän tulvien aiheuttamat ongelmat. Suomessa selvitettiin saunomisen maailmanmestaruus. Alastomat miehet hikoilivat yhdessä löylyhuoneessa, uikkareihin sonnustautuneet naiset olivat ahtautuneet toiseen. Kasvot punaisina, hiki noroina valuen. Samassa yhteydessä muistettiin mainita myös muut suomalaisten vahvat lajit, vaimonkanto ja hyttysten tappo.

Ulkomailla asuessa sitä on niin ylpeä kun oman maan saavutuksista kerrotaan maailmalla. Mutta miksi ne niin usein esitetään loppukevennyksinä?

Amazonin eksotiikkaa

Mikko heräsi kahdeksalta sunnuntaina katsomaan Formula ykkösiä parvekkeelta - aamuaurinko ei porota vielä sinne. Suuri taulu-TV on olohuoneessa ja se näkyy hyvin parvekkeelle jonne tulee se äänikin. Minä luin Andrew Taylorin "The American Boy" historiallista romaania.

Edellisillan tuhdin ja myöhäisen ravintolaillallisen jälkeen ei ollut nälkä. Söimme ananasta, joka on nyt todella hyvää. Sadekauden loppuvaiheissa ananakset pilaantuivat nopeasti ja maistuivat käyneiltä.

Formuloiden päätyttyä menimme hissillä takapihan kentälle pelaamaan tennistä. "Pelata" on ehkä liioittelua, mutta huidoimme mailoilla ja keräsimme palloja. Aurinko porotti suoraan yläpuolellamme, lämpöasteita +35C. Vaikkei pallo kulkenut Wimbledonin tapaan, hiki tuli kuitenkin. Sen jälkeen siirryimme talomme alakertaan kuntosalille.

Hissillä kotiin. Luin sisällä "The American Boy´ta" puoli viiteen jolloin sain sen loppuun. Mikko luki parvekkeella Isabel Allenden "The House of the Spirits" saaden sen loppuun. Huomasimme että olisihan sitä voinut uima-altaallakin lukea. Ja tajusimme että sekä sisällä että ulkona on todella kuuma. Aurinko laskee puoli kuuden maissa, mutta auringonlaskunkin aikaan voi mennä uimaan. Uima-altaalla ei juuri koskaan ole ihmisiä. Nyt oli toinen pariskunta.

Kello tuli kuusi - alkaa olla nälkä. Voikohan jo lähteä syömään... Italialainen ravintola on auki, yleensä ravintolat ovat Manauksessa sunnuntaisin kiinni. Olimme ainoat asiakkaat. Muita alkoi tulla ravintolaan vasta kun teimme lähtöä. Söimme paikalliseen tapaan tilaten vain yhden annoksen jonka jaoimme... ruoka-annokset ovat täällä valtavia.

Siirryimme viereiseen jäätelöbaariin nauttimaan hyvästä jäätelöstä. Jäätelöbaareissa on aina ihmisiä; tämä on kaupungin kallein, joten kaupungin rahakkaat suosivat paikkaa. Siellä on mukava tarkkailla ihmisiä.

Kotona katsoimme Risto Jarvan "Bensaa suonissa"-elokuvan vuodelta 1970. Parasta siinä oli Rauli Badding Somerjoen taustalla kuuluva laulu "Bensaa suonissa" ja ohimennen vilahtavat Retu-kengät ja James-farkut. Eri automerkkien tunnistaminen oli samoin hupaisaa.
Mikko aloitti vielä Andrew Taylorin "The American Boy" historiallisen romaanin, minä nukahdin. Oli ollut rankka päivä. Ja todella eksoottinen... täällä sademetsän keskellä, Amazonin viidakossa.

Postinkulkua

Muistan jonkun sanoneen Sveitsin olevan maa jossa "se mikä ei ole kiellettyä, ei ole sallittua". Brasiliaankin se pätee jossain määrin, mutta voisi hieman tarkentaa "se mikä ei ole kiellettyä, on laitonta".

Mikon tehtaan hallintopäällikkö oli lähettänyt tiukkasävyisen sähköpostin: Joku on käyttänyt FedExiä, firma joutuu suuriin vaikeuksiin. FedExin käyttö on laitonta. Etenkin FedEx-lähetyksen vastaanottaminen on laitonta.

Hmmm... tämähän vaikeuttaa elämää huomattavasti. Miten postin kuuluisi kulkea nopeasti Brasiliaan jos tunnetuinta kansainvälistä kuriiria ei voi käyttää? Brasilian postin kautta vai? Teemun vanhemmat lähettivät postitse Suomesta Teemulle luottokortin, joka ei vielä kuuden kuukauden odotuksen jälkeen ole tullut perille. No, ei se sinänsä Teemua haitannut. Luottokorttiyhtiö joka tapauksessa sulki tilin luottorajan ylityksen vuoksi. Se vain tuli yllätyksenä - luottoraja ylitetty kortilla jota Teemu ei ole koskaan nähnyt, saati käyttänyt. Sellaista sattuu.

Mutta FedExiin. Hallintopäällikkö väänsi asian rautalangasta Mikolle, joka ei ollut ymmärtänyt yksinkertaista asiaa.

Kyllä ASIAKIRJOJA voi lähettää Manaukseen FedExillä ja yksityishenkilö voi jopa vastaanottaa FedExillä lähetettyä tavaraa. Mutta firmaa koskevat toiset säännöt:
- vain tietyillä, valikoiduilla huolintayhtiöillä on oikeus TAVAROIDEN tullaamiseen
- FedExille on MUUALLA BRASILIASSA myönnetty nämä oikeudet, mutta EI MANAUKSESSA
- eli Manauksessa firma ei voi käyttää FedExiä tavaroiden vastaanottamiseen
- koska FedExillä Manaukseen saapuvan tavaran vastaanottaessaan firma toimii vastoin lakia

Kuten on aiemminkin todettu, Brasiliassa pienimpäänkin asiaan, komponenttiin tai osaan on oma lakinsa. Kyllä me ne vähitellen opimme.

Tähtiratsastajat kentällä

Nilton Lins ratsastusyhdistyksen kasvatti menestyi hienosti Pan American esteratsastuskilpailuissa. Samaan aikaan kisattiin Brasilian esteratsastusseurojen väliset kilpailut, joissa seuramme menestyi mahtavasti. Iloon, ylpeyteen ja juhlintaan oli aihetta.

Perjantaina tallilla vietettiin festa, kunnon karkelot. Paikalle tulivat kaikki menestyneet ratsastajat, omaiset ja laajat suvut.

Perjantaina meillä oli tietenkin ratsastustunti. Samaan aikaan kun tuntimme piti alkaa, terassille talutettiin vanhainkodeista tuotuja isoäitejä. Helmiä, koruja, hepeneitä. Meillä oli sinänsä tyylikkäät ratsastushousut ja saappaat ja Salcomp-paidat, mutta tuossa tilanteessa ne yhtäkkiä tuntuivat olevan väärässä seurassa.

Gina, tallin omistaja löytyi.
- "Onko meillä tuntia, voimmeko ratsastaa?"
- "Tottakai, työ jatkuu. On teillä tunti!"

Juhlivat ihmiset parveilivat terassilla kun buffet-pöytää katettiin. Kentällä ei ollut muita kuin Mikko ja minä. Mikko laukkasi uljaasti Queenillään, jonka on nyt onnistunut jo kesyttämään niin että teki laukanvaihtoa vauhdissa. Se oli upeata. Minulla oli uusi hevonen, Rabibe, joka korskui ja oli hienoin hevonen jolla olen koskaan ratsastanut. Länkisäärinen opettaja tuli mustalla oriilla kentälle ja käski meidän laukata perässään. Laukkasimme kuin kolme Zorroa ympäri ja ympäri ja ympäri kenttää. Terssilta näkyi salamavalojen välähdyksiä ja videokameroiden valoja kun ihmiset kuvasivat meitä.

Olimme jo ennen tätä tallin julkimoita, "ne suomalaiset jotka ei puhu portugalia". Nyt meidät tuntevat jo isoäiditkin.