Quebecin kukkulat

Kävin Montrealista päiväretkellä Mont Tremblant'issa, montrealilaisten suositussa retkeily- ja hiihtokeskuksessa 125km päässä Montrealista. Alue on laaja kukkulainen metsä jossa voi hiihtää, tarpoa, pyöräillä ja kaikkea reipasta. Korkein kukkula on tuo Mont Tremblant, jonne Piakin teki yliopiston kanssa talvella hiihtoviikonloppuretken.

Oli se kesälläkin mukava paikka. Kiva pieni kylä, paljon ihmisiä, järvi ja se kukkula joka kohosi 875 metrin korkeuteen. Ei se ihan Alppeja tai Kalliovuoria vastaa, ja Appalakeiksikin on matalan puoleinen. Mutta siellä on ilmeisen paljon rinteitä ja paikkana se on viehättävä.

Hassua että itäinen Kanada on niin lättänää. Litistyy heti USA:n rajalla. Vermontista Montrealiin ajetaan ihan tasamaata pitkin.

Kuva kaapista

Lupasin kuvan IKEAn kaapista. Laitan sen tähän. Muuten kuvien kanssa kävi hieman ikävästi. Minulla oli hieno järjestelmäkamera mukana, jonka ajattelin olevan asetettu automaattiasentoon. Ei se ollutkaan. Otin kaikki kuvat muotokuvasennolla, joten ovat hieman epätarkkoja.

Tässä se kaappi ja Pia.

Tässä on Pian kotitalo ja Pia kävelemässä kotiinsa.

Tämä on Ste-Anne-de-Bellevuen rantaa. Ravintolat terasseineen ovat tuossa kävelytien vieressä. Jokaisessa tarjotaan hyvää ruokaa ja kauniit maisemat.

Collegen alkua

Äidit ne vaan huolehtii. Minäkin vietän viisi päivää Montrealissa vain koska Pia aloittaa toisen college-vuotensa täällä. Eihän Pia minua tarvitse. Pialla on kaikki ihan hallussa. Pia osaa kieltä paremmin kuin minä ja tuntee yliopiston ja osavaltion tavat. Ymmärtää jopa jonkin verran ranskaakin.

Vaan oli minusta hyötyäkin. Ostimme Ikeasta valtavan vaatekaapin Pialle ja kaikkihan tietää Ikean nokkelat huonekalut. Kivan näköisiä kaupassa ja kotona ihmettelee litteitä painavia laatikoita joista ilmaantuu laudanpätkiä, lastulevya ja pussikaupalla ruuveja. Ja kuusiokoloavain. Paitsi kuusiokoloavain on nykyään ilmeisesti havaittu riittämättömäksi koska eniten tarvitsimme ruuvimeisseliä. Kaapista tuli hieno. Laitan kuvan heti kun osaan siirtää valokuvat kamerasta tietokoneelle. Se voi viedä aikaa.

Niin, Pia on iso tyttö. Pätevä ja osaava. Tuntee niin Ste.Annen pienen kylän ja Mac-kampuksen kuin Montrealin keskustan. Pia oli paikallinen, minä turisti. Toisaalta - Manauksessa minä olin paikallinen ja Pia turisti. Tai en tiedä olenko sielläkään paikallinen. Luultavasti paikalliset eivät pidä minua paikallisena.

Järkyttävää

Naapuritalon toisen kerroksen parvekkeella on ollut mies riippumatossa monta kuukautta. Käsittääksemme yötä päivää. Olemme tarkkailleet häntä ahkerasti ja olemme onnistuneet todistamaan hänen poistumisensa parvekkeelta vain kerran. Raportoin siitä 22.5.2008 yhtiömme pääkonttoriin seuraavasti:

"Näin eilen riippumaton miehen nousevan ja tassuttelevan sisään. Ehkä hänellä ei olekaan sorsaa, tai sitten se oli täynnä? Kun katsoin seuraavan kerran, keinuminen jatkui entistäkin reippaampana."

En muista milloin huomasimme tämän reippaasti keinuvan miehen ensimmäisen kerran, kuitenkin jo pitkän aikaa ennen kuin esittelimme tätä ihmettä Nipalle huhtikuun puolivälissä.

Kun vilkaisin parveketta äsken, mies ja riippumatto olivat kadonneet. Oheisesta kuvastakin näkyy (vaikka kännykän zoomi ei oikein tahtonut riittää), että parvekkeella on kumollaan olevia huonekaluja, mitä ilmeisimmin taistelun merkkejä. Jos olisin Suomessa, ilmoittaisin asiasta välittömästi poliisille. Mutta kaverit kertovat, että poliisi ei aina olekaan ystävä Brasiliassa, joten tyydyn raportoimaan asiasta vain näin blogin välityksellä. /M

Kultaa

Ei täällä kyllä mitään juhlintaa näy. Jos vaikka Manauksen Nova Cidaden kaupunginosan jalkapallojoukkue voittaa Chapadan kaupunginosan joukkueen, rantabulevardilla kaahaa letka autoja ja mopoja torvia soitellen ja musiikki pauhaten. Tai jos Boi-juhlien esikisoissa Caprichoso-härkätanssijoilla on mennyt Garantido-härkätanssijoita paremmin, sama möykkäävä porukka sinisten lippujen liehuessa velloo parvekkeemme alla.

Brasilian naislentopalloilijat voittivat USAn olympialaisissa. Telkkarissa riemu oli suuri ja ensimmäistä kertaa kuulimme että joku osaa Brasilian kansallislaulun sanatkin. Ainakin jonkinlaista lauluntapaista kuului televisiosta. Tähän asti olimme kuvitelleet ettei siinä sanoja olekaan. Rantabulevardimme oli tyhjä ja hiljainen.

Mutta hienosti pelattu! Rantalentopallo hävittiin USAlle, mutta perinteinen lentis voitettiin. Kun rantalentopallo tuli aikoinaan olympialajiksi, Brasiliassa oltiin tyytyväisiä että on ainakin kaksi takuuvarmaa kultaa joka kisoista - miesten ja naisten rantalentis. Ensimmäiset kullat tuotiinkin Brasiliaan, sen jälkeen muut ovat ottaneet lajin ilmeisesti tosissaan.

Oikeastaan, Brasiliassa rannalla oleminen on suosituin urheilulaji ohittaen jopa jalkapallon. Kun brasilialaiselta kysyy lomavinkkejä tai paikkoja joissa kannattaa käydä, saa aina kuulla mistä löytää parhaat hiekkarannat. Eikä ne parhaat rannat koskaan ole samoja.

Brasilialla ei mene hyvin

Yksi kultamitali olympialaisissa. Joku uimari. Jalkapallohan on ainoa jolla on jotain merkitystä, rantalentopallo on kakkoslaji.

Ja Brasilia hävisi häpeällisesti finaalipaikan Argentiinalle. Jo se että unelma ensimmäisestä Brasilian jalkapallokullasta olympialaisissa tuhoutui oli paha juttu, mutta että häviö oli murskaava 3-0 Argentiinalle on enemmän kuin mikään maa voi kestää.

Tänään a crítica-lehti kuvasi kuinka Brasilian lyöty jalkapallojoukkue oli vajonnut rahvaan tasolle matkustaen pronssiottelua varten Shanghaihin Air Chinan Airbus 330:n turistiluokassa. Häpeä konkretisoitui joukkueen sijoittuessa tyhjähkön koneen perälle lähelle WC:tä.

Lähes kaksituntisen lennon aikana riville 49 asettunut itkuisenoloinen Ronaldinho ei puhunut sanaakaan. Valmentaja Dunga istui vielä kauempana rivillä 54. Koneen laskeuduttua joukkue odotti että muut matkustajat olivat poistuneet ja häipyivät unisin kasvoin bussiinsa. Poissa oli kaikki glooria ja ylellisyys mihin Brasilian joukkue on tottunut. Poissa oli mahdollisuus olympiakultaan. Se oli annettu Argentiinalle.

Muuten on kyllä todettava että katukuvassa ei olympialaiset ole mitenkään näkyneet samoin kun jalkapallon MM-kisat. Brasilia-paitoja ei juurikaan Manauksessa näe, Ronaldinho-paitoja ei vilise yhtään enempää kuin tavallisestikaan.

Armeijaa ja vankilaa

Olen huolettomasti heitellyt virheellisiä tietoja ettei Brasilia ole koskaan ollut sodassa. Voi, voi, on toki ollut sotia.

Ensimmäinen sota oli Brasilian omalla maaperällä Bahiassa. Armeija kukisti vuonna 1823 kourallisen Portugalin lipulle uskollisia sotilaita taaten itsenäisyyden.

Isompi juttu oli se toinen sota - II maailmansota. Saksalaiset ja italialaiset sukellusveneet tuhosivat vuonna 1942 brasilialaisia kauppalaivoja. Presidentti Getulio Vargas, joka yritti olla kaikkien kaveri, ei olisi halunnut sotkeutua sotaan, mutta kansan painostuksen vuoksi Brasilia julisti todella sodan Italiaa ja Saksaa vastaan elokuussa 1942. Ajatuksena oli lähettää 100,000 miestä Italiaan, mutta kahden vuoden kutsuntojen aikana saatiin vajaa 25,000 sotilasta jotka lähetettiin Italiaan 1944-45. Sodan loppumetreillä Brasilialla ei ollut ratkaisevaa merkitystä, mutta symbolista arvoa toki oli.

Siihen ne sodat sitten loppuivatkin. Brasilian historia ei armeijan kannalta ole kovin sotaisa vaikka orjuutta, intiaanien lahtaamista, diktatuuria ja muuta ikävää onkin ollut.

Brasiliassa on jopa yleinen asevelvollisuus. Tämä todella yllätti minut. Jokainen 18 vuotta täyttänyt mies on kutsuntavelvollinen. Maavoimissa palvellaan 12 kuukautta, ilmavoimissa 24 kuukautta ja laivastossa peräti 36 kuukautta. Brasiliasta on pitkä matka joka paikkaan laivalla! Brasilian erikoisuus, viidakkojoukot Manauksessa, palvelevat 12 kuukautta.

Mutta, mutta. Vaikka armeija on pakollinen, se ei ole kaikille pakollinen. Jos opiskelee tai aikoo rueta opiskelemaan yliopistossa, tai on vakituisessa työssä, ei tarvitse mennä armeijaan. Jos on terveyden kanssa jotain häikkää tai ihotatuointeja, ei ole armeijaan menemistä. (Tatuoinnit voivat infektoitua). Tai jos on liian pitkä tai liian lyhyt tai liian laiha tai liian lihava tai jos on jotain muuta estettä.

Vähän sama on vankilan kanssa. Olen pelännyt Brasilialaista vankilaa kuin ruttoa. Nyt kuulin että jos vaikka olen imeskellyt liköörikonvehteja liikaa ja minulta puhallutetaan yli 0.6 promillea ratsiassa, pääsen yliopistotutkintoni ansiosta miellyttäviin vankilaoloihin ja voin käydä töissä. Ehkä minulle jopa järjestetään palkallista työtä? Voin mukavassa omassa vankilahuoneessani pitää puhelinta, televisiota ja tietokonetta, minulla on nettiyhteys ja muuta kivaa. Kaikki sen vuoksi että olen opiskellut.

Tämän jos minkä pitäisi houkuttaa brasilialaisia opintielle!

Kiinassa kuukin on kummempi...

... tai olisiko Brasiliassa. Erilainen silti, kuten maa ja tavat.

Anna Kiinan tehtaalta oli Manauksessa. "Miksi operaattoritytöillä on maalattu kukkia kynsiin?" Enia São Paulosta selitti itsekin käyvänsä manikyyrissä ja pedikyyrissä kerran viikossa "Täytyy pitää huoli kynsistä." Anna ihmetteli "Minä leikkaan kynnet".

Miksi operaattorit meikkaavat töihin tullessaan? Ei Kiinassa tehdä niin. Manauksessa naiset ovat kovin seksikkäitä. Vapaa-aikana on kovin piukat ja pienet vaatteet. Omituista.

Kävin Annan kanssa katsomassa jokien kohtaamista, sitä kuinka Rio Solimões ja Rio Negro kohtaavat ja kulkevat 12 kilometria rinnakkain eikä vedet sekoonnu keskenään. Musta Negro ja vaaleanmutainen Solimões. Se oli Annan mielestä hienoa. Vesikin oli puhdasta "Onko vesi juotavaa?"

Anna halusi ostaa tuliaisia. Michelle oli ehdottanut amazonilaisia Bonbons finos, cupuacu-suklaata. Menimme kauppaan, hinta 85 centavoa. "Nämähän ovat halpoja!" kuiskasi Anna. Ihmettelin hetken kiinalaista palkkatasoa ja mutisin että minusta ne on aika kalliita. "Ai tämä on yhden suklaan hinta!!! Luulin että se on kilohinta!" 30 - 50 senttiä kappaleelta. Vie nyt lapselle tuliaiseksi yksi suklaa...

- "Olisi kiva viedä jotain tyypillistä amazonilaista".
- "Piranhat ovat tosi suosittuja."
- "Piranha? Kala?"
- "Niin, kuivattuja ja lakattuja kaloja, terävät hampaat ja kaikki."
- "Kuivattuja. Ahaa, ne laitetaan veteen pehmiämään ja syödään"
- "Ei syödä, ne laitetaan kirjahyllyyn ja pidetään hauskoina koristeina"
Anna ei voinut ymmärtää koristekalaa. Kalaa jota ei syödä. Ehkä minäkin olen oppinut kuivan kalan koristemerkityksen Aku Ankasta. Anna on 40-vuotias eikä ole omaksunut länsimaista kulttuuria Aku Ankasta. En minäkään ripustaisi kuivattua kalaa takan päälle Ankkalinnan tapaan, mutta en myöskään liottaisi matkamuistopiranhaa ruoaksi.

Anna ei juuri tehnyt ostoksia. Kiinasta saa kaiken ja vielä enemmän mitä täältä, laatu on parempaa ja hinta viidesosa siitä mitä Manauksessa joutuu maksamaan. Anna katsoi kauhuissaan kenkäkaupan ikkunassa olevia 40 euron sandaaleja "Nämä maksaa neljä euroa Shenzhenissä!"

Pähkinöistä tai siemenistä väsätyt helmet maksoivat yhtä paljon kuin viljellyt aidot helmet Shekoussa. Vakuutin Annalle että siemenkorut ovat aitoa intiaanikäsityötä ja siten tavoiteltavia. Anna näki ne alkeellisina kyhäelminä.
- "Kun pääsen takaisin Kiinaan lähetän sinulle oikeat helmet, nekin on käsityötä. Pidätkö valkoisista vai vaaleanpunaisista?"

Suomalaisuus kunniaan

Ei se ole pelkästään Badding Somerjoki jonka nimi tunnetaan laajasti Brasiliassa. Formula-kuskit ovat jopa Baddingiä voimallisempia Suomi-tunnettavuuden levittäjiä.

Kuulin juuri että tunnin lauttamatkan ja 120 kilometrin päässä Manauksesta, Rio Solimõesin rannalla Manacapurussa asuu pieni koululainen nimeltään Kimi Raikkonen Maciel de Menezes. Kutsumanimi on Raikkonen, tai brasilialaisittain "Haikone". Kimi eii ole kovinkaan erityinen, sehän on vain väännös Joaquim'ista, Räikkönen on komea.

Poika on ylpeä nimestään etenkin kun sisaruksilla on katoliseen tapaan ihan tylsät raamatulliset nimet, ei edes Ayrton Sennaa tai Felipe Massaa.

- "Haikone, se-sente e almoçe!" ("Räikkönen, istu alas ja syö lounaasi") kaikuu kipakasti manacapurulaisesta kodista.

Likainen autonikkuna

Manauksessa ei ole tapana pestä erikseen auton ikkunoita. Toki pikkulapset risteyksissä punaisten valojen palaessa pesevät aivan ilokseen autojen ikkunoita - ei se toki ole lapsityövoimaa, Brasiliassa ei sallita sellaista. Viisivuotiaatkin ylettyvät puhdistamaan miltei koko ikkunan ja voi kuinka se onkaan hauskaa! Yksi real pesusta taitaa olla suuri raha perheelle.

Niin, yleensä pestään koko auto. Jostain syystä autoni oli pölyyntynyt niin että etulasikin oli samea ja yritin siihen suihkia vettä pissapojasta. Pissapoika oli tyhjä. Menin bensikselle ja sanoin että lasi on likainen, voiko sen pestä. Ei voi. Bensiksellä ei laseja pestä. Kaveri toi kannussa vettä ja olisi täyttänyt pissapojan. En tiennyt miten konepelti avataan. Kaveri seisoi tyhjä katse silmissään vesikannu kädessä. Kai nyt huoltamon henkilökunta tietää miten Focuksen moottoriin pääsee käsiksi! Tuli pari muuta kaveria ihmettelemään ulkomaalaista. Sain paljon myötätuntoa, mutta huoltamon porukka ei ole niitä rikkaita jotka omistavat auton, vaan kulkevat töihin bussilla tai mopolla. Ja jos ei omista autoa, ei voi tietää konepeltien mysteereistä mitään.

Alkoi tulla kiire portugalin tunnille. Palatessani pysähdyin toiselle bensikselle lukemaan Focuksen ohjekirjaa. Konepelti pitää avata avaimella, mitään automaattinappia ei olekaan. Tyhjäkatseinen kaveri tuli taas vesikannun kanssa - yritti kyllä ensin avata akun nappuloita ja kaataa sinne vettä - ja sain ikkunani sen verran kirkkaaksi että näin ajaa.

Kai pitää taas pesettää auto.

Nimet uusiksi

Kävimme lentäen Brasilian entisessä pääkaupungissa Salvadorissa. Koneeseen mennessä kiinnittyi huomio boarding passissa oleviin nimiin. Mikolla näytti lukevan Eduardo. Ei nimi Mikkoa pahenna?

Tutkimme kotona liput uudestaan. Koska Mikolla on etunimiä riittämiin, sukunimi ei mahtunut lippuun. "Mikko Juho Eduard" oli riittävä. Samoin "Pirkko Caarina" oli TAM-lentoyhtiön mielestä parempi kuin oma versioni. Sukunimistä viis.

Karina tai Carina on tusinanimi, kukaan ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Mutta Mikon olisi aika muuttaa nimensä ihan tavalliseksi Eduardoksi säästyäkseen kiusalliselta huomiolta ja naurulta. Eduardo on hyvin muodikas nimi Brasiliassa.

Eikä Brasiliassa olla niin pilkun tarkkoja kaikesta.

Isänpäivä

Kansainvälistyminen on taitolaji. Viime sunnuntaina Brasiliassa vietettiin isänpäivää. Isänpäivän kunniaksi tehtaalla oli perjantaina tavallista herkullisempi lounastarjoilu ja jokainen isä sai lahjan - auton mukitelineessä pidettävän puolen litran termosmukin. Amerikan malliin. Tehtaan henkilöstöjohtaja olikin juuri ollut koko lomansa sukuloimassa Kaliforniassa.

Mitä mukilla Manauksessa tehdään? Kahvia juodaan sormustimen mitalla, teetä ei juo kuin vatsatautiset tai laihduttavat naiset. Nokkelat isät keksivät mukille käytön: chopi-muki. Hanaolutta.

Tehdas on onneksi naisvaltainen. Brasiliassa on kesäkuusta alkaen ollut se Kuiva laki, jonka perusteella laitetaan vankilaan jokainen joka puhaltaa ratsiassa yli 0.6 promillea.

Uskonnollinen herätys vatsataudin uhalla

Roma Negra, Musta Rooma. Salvador on Brasilian katolisen kirkon keskus. Salvadorissa on tarinan mukaan kirkko joka päivälle, 365 kirkkoa, jokainen yrittäen olla toistaan parempi.

Kuten Brasiliassa on tapana, kaikki sekoitetaan. Uskontokin. Afrikkalaisten orjien tuoma candomblé-uskonto elää ja voi hyvin Bahian osavaltiossa. Katolinen kirkko ei katsonut hyvällä afrikkalaista pakanauskontoa, joten orjat sekoittivat candomblén katolisuuteen hämäten papit.

Kun orjuus lakkautettiin 1800-luvun lopussa, uskonnon suosio kasvoi. Nykyään candomblén harjoittajia on noin kaksi miljoonaa (1,5% väestöstä), ja he kuuluvat kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Myös monet muihin uskontokuntiin kuuluvat brasilialaiset osallistuvat satunnaisesti candomblén rituaaleihin. Kuten me.

Etsimme Gastronomia-koulua jossa piti olla hyvä bahialainen ravintola. Seisoimme torilla jolla koulun piti olla - ei vaan osunut silmiin. Mikko kysyi torin kulmassa seisovalta rastatukalta neuvoa. Kaveri vei meidät ravintolaan jonka edesssä olimme seisseet, mutta sitä ennen olimme maksaneet 60 euroa ilmoittautumalla samaniltaiseen candomblé-rituaaliin. Hmmm... kaikkeen sitä joutuu.

Meidät haettiin puoli kahdeksalta hotellista. Pikkubussissa oli yhteensä 12 ihmistä ja takapenkiltä kuului suomenkielistä puhetta! Neljä helsinkiläistä sosiaalityöntekijää osallistui kansainväliseen kongressiin Salvadorissa ja heidät oli samalla torilla houkuteltu rituaaleihin mukaan.

Candomblén luokittelu on epäselvää. Candomblétä pidetään spiritualistisena uskontona, sillä siihen liittyy useiden jumalien ja henkien palvomista. Toisaalta candomblé on monoteistinen, sillä periaatteessa todellisia jumalia on olemassa vain yksi, esiintyen vain hieman eri muodoissa.

Matka Salvadorin esikaupunkiin kesti melkein tunnin. Olimme alueella jota ennen Manaukseen muuttoa olisin kutsunut slummiksi, mutta nyt tiedän että se on alemman keskiluokan kunniallista asuinaluetta. Tilaisuus oli yksityistalossa, jonkinlaisessa salissa, ehkä noin 30 neliötä. Miehet istuivat salin toisella puolella muovisissa puutarhatuoleissa, naiset toisella puolella.

Candomblén "tanssijat" olivat pukeutuneet valkoisiin, musta yleisökin oli valkoisissa vaatteissa. Yksitoikkoinen neljän miehen rummutus oli taukoamatonta. Tanssijat lauloivat monotonisesti tuntemattomalla kielellä, kävelivät salin keskellä ympyrässä, vaipuen välillä jonkinlaiseen transsiin, joku korisikin. Toiset kävivät heitä sitten virvoittelemassa, taputtelemassa, avaamassa päähuivia, ja tanssi jatkui.

Candomblé-tanssi (kuva Miami Herald)

Me vain istuimme ja katsoimme. Valokuvia ei saanut ottaa, videointi oli kielletty. Jotenkin tuo rummutus alkoi kammottaa, rupesi miettimään ettei ole juotavaa mukana ja ruokailustakin on aikaa. Tuntuu heikottavalta...

Tanssijat tulivat taas rinkiin kantaen päänsä päällä ruukkuja joissa oli ruokaa. Tuo ruoka tarjottiin seurakunnalle. Lautasina puunlehdet, ruoka syötiin sormin. Mikko ei syö perinneruokaa eikä maistanut pöperöitä. Minut oli jo vallannut ajatus heikotuksesta, joten nautin rasvaisen okra-kana-ties mitä-aterian kiitollisena. Vähemmästäkin olen Brasiliassa saanut vatsataudin! Mutta ehkä minulle on syntymäni hetkellä tullut suojaksi joku Orishá , jumalainen elementti, ja pysyn terveenä ja tyytyväisenä.

Candomblé ruokatarjoilua (kuva BBC)

Rummutus ja tanssi jatkui läpi yön. Kaksi tuntia riitti turisteille, joista osalla oli suuria vaikeuksia pysyä hereillä.

Tilaisuus oli oikeasti mielenkiintoinen ja erikoinen kokemus. Paikallista porukkaa kertyi, osa oli talon pihalla tullen välillä sisään. Lapsia ja aikuisia. Välillä kohotettiin käsiä tai kosketettiin otsalla tai kädellä lattiaa ynähdellen jotain mystistä. Aika maagista.

Laskin että vatsatautini tulee alkamaan aamuyöstä jolloin heräsin odottamaan taudin voimallista iskua. Luulen että minulle on siunaantunut vahva positiivinen Orishá. Olen edelleen hyvin terve.

Salvadorin historiaa ja päämäärätöntä vaellusta

Hotellimme terassi ennen auringonlaskua

Joskus haluaisin nähdä hienon brasilialaisen hotellin. Luxus on kaukana neljästä brassitähdestä. Mutta hotelli oli siisti ja hyvällä paikalla ja aamiainen oli riittävä. Ja respan setä ihmetteli kun puhumme portugalia ilman ulkomaalaisaksenttia!!

Olimme perjantaiaamuna Salvadorissa ja lähdimme heti liikkeelle. Lentokoneessa tuli nukutuksi varsin hyvin.Tutustuimme Farol da Barra-majakkaan joka museonsa mukaan näytteli tärkeätä roolia Brasilian itsenäisyystaistelussa. Kaikki tietävät että Brasilia ei ole koskaan ollut sodassa. Itsenäisyyssotaa ei tullut. Syyskuun 7, 1822 Brasiliaan mieltynyt Portugalin kuningasperheen Dom Pedro nousi Ipiranga-joen rannalle, repi Portugalin sinivalkoiset värit univormustaan, kiskaisi miekkansa tupesta ja huudahti: "Kautta vereni, kunniani ja Jumalani: teen Brasilasta vapaan maan!".

No, ennen Dom Pedron huutoa Salvador oli ollut Brasilian itsenäisyysliikkeen keskus. Itsenäisyyssotana voi kai pitää Salvadorin vapautumista Portugalin vallattua Salvador vielä Dom Pedron huudon jälkeen 1823.

Kävelimme kilometritolkulla mukulakivikatuja. Goethe Instituutin, Brasilia-Ranska-keskuksen ja Espanja-Brasilia-keskuksen tienoot olivat siistejä. Espanja on varmasti saanut kasoittain EU-rahaa espanjalaisen kulttuurin edistämiseen Brasilian Salvadorissa, rakennus oli mitä upein. Sen jälkeen katukuva muuttui. Emme enää sulautuneet joukkoon. Missä on kaikki Salvadorin turistit? Missä kuuluisat kahvilat ja ravintolat? Siirtomaatyyliset rakennukset? Salvador on tehty turistille turvalliseksi ripottelemalla poliiseja sinne tänne. Täällä ei ollut yhtään turistia eikä yhtään poliisia. Täpötäysiä busseja jyrisi ohi, kaupat työntyivät kadulle kuten Manauksessa, Mikon työmatkan "lähiöissä". Emmehän me Manausta tulleet Salvadorista etsimään!

Kartan levittäminen ei aina ole fiksu juttu, joten jatkoimme määrätietoista kävelyä toiseen suuntaan. Salvador on kahden kerroksen kaupunki. Konkreettisesti. Yläkaupunki on 85 metriä korkeammalla kuin Alakaupunki. Olimme raahautuneet turistien suosiman Yläkaupungin liepeille, muttemme osuneet Pelourinhoon, vanhaan kaupunkiin. Pelourinhossa on kaupungin ylpeys, vuodesta 1873 toiminut hissi, joka yötä päivää kuljettaa ihmisiä ylös alas 5 sentin maksua vastaan. Jos ei löydä hissiä, on meidän tapaan kuljettava sik-sak-katuja ihaillen entisiä taloja joita toiveikkaasti joku entisöi. Suuri osa jyrkänteen taloista oli vain pensaita kasvavia julkisivuja. Liioittelematta, kivirakenteiset talot olivat romahtaneet ja jäljelle jääneet rakenteet olivat kompostoituneet niin että ne näyttivät tarjoavan erinomaisen kasvualustan vaikka kahvin tai hampun viljelylle.

Kaksi kaupunkia, hissi ja talojen kasvullisuus

Lopen uupuneina löysimme kauppahallin, entisen tullirakennuksen jossa oli kaksi ravintolaa ja rihkamakojuja. Manauksesta poiketen Salvadorissa osataan myydä ja markkinoida. Siemenistä tehtyjä helminauhoja ja koruja saa Manauksestakin, mutta Salvadorissa joku oli koko ajan nykimässä hihasta koruja kaupaten. Manauksessa myyjät odottavat että asiakkaat löytävät heidät jostain, sitten ilmaisevat halunsa ostaa (mieluiten portugaliksi), sitten ruetaan tinkaamaan hintaa.

Hissillä pääsi takaisin Yläkaupunkiin, löytyi se vanha kaupunki ja laumoittain turisteja. Näkymä "Pyhäinmiesten päivän lahdelle" oli upea. Italialainen löytöretkeilijä Amerigo Vespucci oli ensimmäinen eurooppalainen joka Pyhäinmiestenpäivänä 1501 saapui Bahiaan - lahden nimi on todella Baía de Todos os Santos. Portugalilaiset asettautuivat alueelle 1549 ensimmäiseen Brasilian siirtokuntaan. Salvadorista tuli pääkaupunki satamansa, sokeriviljelyn ja orjakaupan ansiosta ja se on edelleen Brasilian katolisen kirkon keskus.

Koko Brasilian rannikko on pilkutettu linnoituksilla, fortaleza, tarkoituksena puolustautua hollantilaisten hyökkäyksiltä. 1630 alkaen hollantilaisten hallussa olikin lähes puolet Brasiliasta, hollantilaiskeskuksen "Uusi Hollanti" ollessa Recifessä, suomalaistenkin suosimassa Pohjois-Brasilian rannikkokaupungissa. Portugali nujersi hollantilaiset, Uusi Hollanti kukoisti vain vajaa 30 vuotta. En ole kuullut että hollantilaisten vallasta olisi jäänyt mitään Brasilialle, joitain vaaleita jälkeläisiä lukuunottamatta.

Hollantilaisia ei siis näkynyt, turistit olivat enimmäkseen espanjaa ja portugalia puhuvia. Toki myös amerikkalaisia, saksalaisia ja ranskalaisia. Bahian osavaltion kuuluisan afro-brasilialaisen keittiön sijaan menimme nauttimaan kehutun japanilaisen ravintolan saopaulolaisen keittiömestarin anteja. Illallinen meren yllä, terassilla istuen, tumman yön tähtitaivasta ihaillen, nauttien bahialaisittain piristettyä sushia oli loistava päätös viikonloppuloman ensimmäiselle päivälle.

Viikonloppumatkalle Salvadoriin

Voi olla tyhmää kirjoittaa etukäteen paikasta jonne menee, mutta silti kerron että lähdemme tänään torstai-perjantaivastaisena yönä viikonloppumatkalle Salvadoriin.

Ja kuten aina, huomaamme kuinka kaukana kaikesta Manaus on. Kartasta katsoen Salvador on näppärässä paikassa. Tuossa alaoikealla Manauksesta, Atlantin rannalla. Mutta kun sinne lähtee matkaamaan, tietää että samassa ajassa matkustaisi Portugaliin tai Kanadaan.

Joten taas Brasilian kartta esiin:

Manauksesta on suoria lentoja rajoitetusti. Onnistuimme saamaan lennot vain yhdellä vaihdolla. Sen sijaan että poikkeaisimme viidellä eri pohjois-Brasilian lentokentällä, käymme nyt vain etelässä São Paulossa ja sieltä takaisin pohjoiseen Salvadoriin. Takaisin tullessa piipahdamme maan keskipisteeseen Brasíliaan josta on suora lento Manaukseen. Siksi yölennot ovat käteviä, jos niin voi sanoa. Lähdemme puoliltä öin ja olemme kahdessa eri lentokoneessa makeasti nukutun yön jälkeen perillä joskus klo 8 maissa aamulla, valmiina Salvadorin valloitukseen.

Salvador on Bahia-osavaltion pääkaupunki. Bahiasta kaikki tietävät että se on Brasilian afrikkalaisin osavaltio. Salvador oli orjakaupan keskus. Bahiassa sanotaan olevan maan mausteisimmat ruoat, onnellisimmat ihmiset, parhaimmat rannat, paras musiikki, eniten musiikki- ja kulttuuritapahtumia, festivaaleja ja juhlia. Kuuluisimmat brasilialaiset muusikot ovat bahialaisia. Tiedän tosin vain yhden - se kulttuuriministeri, Gilberto Gil, se joka juuri lähti hallituksesta jatkaakseen musiikin tekoa.

Sanotaan myös että Bahiassa asuu Brasilian laiskimmat ihmiset. Samaa sanotaan Rio de Janeirosta, josta voinee vetää johtopäätöksiä. Kateellisia? Rio on yksi maailman kauneimmista kaupungeista. Miksi asuisi paratiisissa jos ei ehdi siitä nauttia?

No jaa. En ole vielä ollut Salvadorissa. Lähden tänään.

Salvador on etelämpänä kuin Manaus, siellä on nyt talvi. Kylmin kuukausi. Yöllä +21C, päivällä +28C. Olemme suomalaisia ja tottuneet karuihin oloihin. Talvi on meille tuttu. Täältä tullaan Salvador da Bahia!

Ensimmäinen olympiamitali Salcompille

Perjantai-iltana Manauksessa oli olympialaisten avajaiset. Ensimmäisenä lajina oli menestyminen avajaiskulkueessa. Salcomp tuli toiseksi heti Philipsin jälkeen, Nokian jäädessä kolmanneksi. Salcompilla oli tosin arpaonnea - Nokian sinänsä kelvollinen avajaisesitys arvioitiin Salcompin veroiseksi ja sijoitus ratkaistiin arvalla.

Kyseessä on Brasilian teollisuustyöntekijöiden sosiaalipalveluista huolehtivan organisaation SESIn vuosittaiset kisat. SESI perustettiin vuonna 1946 Promover a qualidade de vida do trabalhador e de seus dependentes, com foco em educação, saúde e lazer, e estimular a gestão socialmente responsável da empresa industrial, vapaasti suomennettuna "edistämään työntekijöiden ja heidän omaistensa elämänlaatua keskittyen koulutukseen, terveyteen ja vapaa-aikaan, sekä virkistämään johdon sosiaalista vastuuta teollisuusyrityksestä"

Ensimmäiset SESI-olympialaiset pidettiin 1953 Curitibassa

SESIn toiminta Manauksessa on hyvin aktiivista. Järjestöllä on suuri alue jossa on useita jalkapallo- ja lentopallokenttiä, yleisurheilukenttä, uima-altaita, pingispöytiä, shakkilautoja. Ainakin nämä ovat edustettuina olympialaisissa, muita lajeja en osaa kääntää portugalista.

Työajan jälkeen ja ennen töitä Salcompinkin operaattorit kerääntyvät harjoittelemaan, pelaamaan, viettämään aikaa yhdessä. Perheet mukana. Tai koska kyseessä on naisvaltainen teollisuus Brasiliassa - äidit lapsineen. Äitejä ei aina erota lapsista, Manauksessa äidit ovat hyvin nuoria.

Tehtaalta oli bussikuljetus stadionille jotta perheet pääsevät tilaisuuteen. Salcomp oli varannut stadionille väelleen rekallisen juotavaa, omenia ja sämpylöitä.

Salcompin avajaisohjelman oli ohjannut alihankkijalla työskentelevä kaveri, palkatta tietysti. Esitystä oli hiottu tehtaan pihalla monena päivänä.

Oli upeaa katsoa kuinka ylpeästi pikkutytöt kantoivat ilotulitusten räiskiessä äitiensä työpaikan, Salcompin, banderollia, jota seurasi yhtä uljaat pienet lipunkantajat: Brasilian, Amazonasin, Salcompin ja Suomen liput. Salcompin voittoisa naisten jalkapallojoukkue esitti oman voimistelu/tanssiesityksensä. Lopulta kaikki Salcompin toistasataa urheilijaa peittyi valtavan Salcomp-lipun alle johon oli kirjattu Salcompin arvot - Asiakastyytyväisyys, Kunnioitus ja Vastuu, Jatkuva oppiminen, Saavuttaminen. Katsomon salcompilaiset hurrasivat, heiluttivat ilmapalloja ja huiskuja ja kiljuivat minkä jaksoivat.

Tilaisuus oli todella kuin olympialaisten avajaiset jossa isäntämaan tanssi- ja taide-esitykset oli korvattu osallistujien aktiivisuudella. Brastemp-kodinkonevalmistajat marssivat tylsän näköisinä, Samsung kuljetti jättimäistä lohikäärmettä, Mushashilaiset, Hondan alihankkijafirma, hyppelivät riemukkaasti amerikkalaistyyppisten cheerleadereiden tahdittamina kun taas Honda luotti viiteen taitavaan voimistelijatyttöön joiden takana remusi riemukkaasti hondalaisten tanssiva urheilijajoukkue. LG toi brasilialaisesti höystettyä korealaista pukeutumista ja tanssia, Philips marssi ryhdikkäästi rivissä haalistuneensinisen logolippunsa heiluessa, kuin Baden-Powelin partiolaiset, Nokialaiset täyttivät kentän pukeutuneena erivärisiin t-paitoihin, räikeitä mainosbanderolleja kuinka Nokia yhdistää ihmiset, iloinen ja reipas ohjelma. Ja kaikki muut. Työntekijät olivat todella paneutuneet avajaisiin, harjoitelleet ja mikä upeinta - ottaneet lapsensa mukaan kentälle.

Ensimmäinen laji oli siis avajaisesiintyminen ja Salcomp sijoittui toiseksi. Miten käy jatkossa?

Sunnuntaina leffaan

Gotham City vai Philadelphia?

Sunnuntai on Manauksessa leffapäivä. Ostoskeskuksen yhteydessä olevat teatterit on joka päivä auki, mutta sunnuntaisin on tapana mennä leffaan ja sen jälkeen pizzalle tai ostoskeskuksen Food Courtiin syömään. Sunnuntai-iltaisin suurin osa muista ravintoloista on kiinni. Se on omituista, koska Brasiliassa ihmiset syövät paljon ulkona.

Leffassa ei tullut mitään erityisen kiinnostavaa. Toisaalta, kun olen nähnyt kaikki Spidermanit, Batmanit, Supermanit ja viimeksi jopa IronManin, tämä uusin Batman oli kai pakko katsoa. Kriitikotkin ovat kehuneet sen ihan taivaisiin.

Ja toinen syy miksi Batman pitää nähdä on tietenkin se että Batman asuu Gotham Cityssä ja olen aina mielessäni yhdistänyt Gotham Cityn ja Philadelphian samaksi kaupungiksi. Oman kylän leffat on nähtävä.

Emme olleet ainoat Batmanin katsojat. Jonotimme puoli tuntia lippuja. Nuoria ja perheita, ei sentään isovanhempia. Sali oli lähes täynnä, ainakin kaksisataa ihmistä.

Hyvin tehty leffa, hyvät näyttelijät, hyvin näytelty. Mutta ei se ihan purrut, eikä Gotham Citykään ollut Philadelphian näköinen.

Leffa loppui yhdeksältä jolloin ostoskeskuksen kaupat menevät kiinni. Teimme kuten muutkin - menimme alas ostarin Food Courtiin syömään. Food Court on ostarin "oikeita" ravintoloita suositumpi. Ja meluisampi. Suurella valkokankaalla keskellä ruokailutilaa esitettiin nyt brasilialaisten musiikkivideoiden sijaan ABBAa. Musiikki on ihan kivaa, mutta kun ihmisten pitää puhua vielä kovempaa kuin musiikki, meteli on hurja. Tai ihan normaali brassihäly. Ihmiset viihtyvät. Nuoriso istuu keskenään ja viettää iltaa, perheet ovat syömässä leffan jälkeen, ystävät tapaavat toisiaan. Kannettavia tietokoneita on pöydillä, sellaista oleskelua.

Ja ABBA laulaa kaiken hälyn taustalla: I Have a Dream. Gimme! Gimme! Gimme! Money, money, money. .... Mamma Mia!

ABBA on tosi kiva. Parempi kuin Batman, mutta Manauksessa ikävä kyllä tänään täysin sivuosassa.

Kausivaihtelua

Luulen tosiaan että nyt on se Amazonasin sateettomampi ja kuumempi kausi. Lämpötila tuntuu kipuavan harva se päivä 42 C asteeseen ja viilentyvän Rio Negro-joen rannalla iltaisin 34C asteeseen. Täällä joen rannalla on aina hieman viileämpää ja korkealla kerrostalossa huomaa tuulenkin vilvoittavan.

Sateita on ollut täällä viettämäni viikon aikana vain muutama lyhyt kuuro. Mietimme jatkuvasti miten saisimme parhaiten tuuletettua kotimme ja pidettyä hiipivän homeen loitolla. Nyt olemme kokeilleet pitää makuuhuoneessa tuuletuksia lukuunottamatta jatkuvasti ilmastointia päällä 27C asteessa. Yöksi ilmastointi menee 25 asteeseen. On aika luonnollista että Manaukseen ei ole kehittynyt tapaa nukkua paksujen filttien alla, käytetään joko pelkkää lakanaa tai sen lisäksi ohutta kanavakangas-tyyppistä peittoa.

Päivisin vedämme pimennysverhoja ikkunoiden suojaksi niin ettei aurinko pääse paahtamaan ja kuumentamaan sisätiloja. Parvekkeelle käy hentoinen tuuli ja siellä on varsin miellyttävä olla kun aurinko ei osu sinne.

Autossa ilmastointi joutuu koetukselle. Ainakin minun Focukseni joutuu ähkimään ilmeisen äärirajoilla yrittäessään viilentää sisätilan auton seisottua vaikkapa ostoskeskuksen parkkipaikalla parikin tuntia. Silti ostoskeskukseen mennään mieluusti farkkuihin pukeutuneena, asussa joka ei ensimmäisenä tule suomalaisen mieleen asiallisena tropiikkivaatetuksena 42C kuumuudessa. Ostarit ja kaupat ovat varsin maltillisesti ilmastoituja ja shortseissa tarkenisi hyvin. On jotenkin turistimaista mennä shortseissa ravintolaan tai kauppoihin, vaikka toki sitä tehdään.