Kaikkeen tottuu

Kun vuosi sitten tuli Manaukseen, tuijotin kauhuissani kampaajalla olevia naisia joiden hiuksia värjättiin, leikattiin ja föönattiin. Samalla manikyristi viilasi kynsiä toisen käden sormien liotessa pienessä kipossa odottamassa samaa kohtelua. Jalkojen juuressa oli kolmas nainen lakkaamassa varpaiden kynsiä. Kolme puuhakasta naista hääri yhden asiakkaan ympärillä.

Homma näytti minusta todella typerältä. Kauneushoitoloita on Manauksessa ja ilmeisesti koko Brasiliassa tiuhemassa kuin ruokakauppoja Suomessa. Joka kortteliin mahtuu ainakin yksi salonki jossa hoidetaan kynnet ja nyhdetään ihokarvat.

Pikku hiljaa suomalainenkin sopeutuu. Kun antaa pikkusormen manikyristille, viedään koko käsi, sitten jalat ja sitten onkin mennyttä.

Käyn nyt viikottain käsi- ja jalkahoidossa. Mikko tuli eilen kotiin ja yllättäen huomasi että olin käynyt kampaajalla. Sanoin aivan normaalina asiana että oli pakko saada kynnet leikattua, ja siinä samalla saatoin leikkauttaa otsatukankin.

Joulun ruokapakkaus käyttöön

Jouluksi Manauksessa on tapana antaa ruokapakkauksia työntekijöille. Ruokapakkauksia ruettiin myymään kaupoissa marraskuussa, oli erihintaisia ja -tasoisia pakkauksia. Sellaisia viitisen kiloa painavia pakkauksia, suuren kenkälaatikon kokoisia ja sitten on tietenkin pienempiä. Hintahaitari kaupoissa oli jostain 8 eurosta 20 euroon. Voi olla että oli kalliimpiakin, en niin tutkinut.

Meille kerrottiin että meidän kuuluu antaa ruokapakkaus siivoojallemme ja talomme vartijoille. Onneksi talossamme oli rahakeräys, ja taloyhtiö hankki yhteisesti jokaiselle työntekijälle pakkaukset. Emmehän me edes tiedä kuinka monta ihmistä talossamme on töissä - on pihankunnostajaa, vartijat, uima-altaan hoitajat, siivoojat jne.

Ostin kaupan valmiin ruokapakkauksen Marialle. Olisin mieluummin antanut rahaa, mutta se ei kuulemma ole sopivaa. Pakkauksessa oli keksiä, riisiä, papuja, karamellia, pastaa, joitain säilykkeitä jne. Ihan tavallista ruokaa siis. Maria oli iloisena vienyt pakkauksen kotiinsa.

Kun tulimme Suomesta tammikuussa, meillä kotona oli Salcompin ruokapakkaus odottamassa. Se kun jaettiin kaikille tehtaan työntekijöille, siis myös Mikolle, joka itse antoi ne kaikille työntekijöilleen. Salcompilla oli deluxe-pakkaus joihin kuului myös kalkkuna. Maria oli laittanut kalkkunan kiltisti pakastimeen odottamaan. Olin aika järkyttynyt. Mitä ihmettä teen kaikella tuolla ruoalla! Papuja en osaa edes valmistaa enkä erityisemmin ole mieltynyt paikallisiin kekseihin. Säilykeananas oli eksoottinen juttu, se on varmaan hienompaa kuin tuore ananas jota täällä kasvatetaan ja maksaa noin 50 senttiä kappale torilla.

Säästin säilykeherneet ja ne eksoottiset säilykeanakset, pari spaghettipakkausta ja majoneesin. Loput laitoin laatikkoon takaisin ja kysyin Marialta onko hänellä käyttöä ruoille. Onneksi Maria oli hyvin ilahtunut myös kalkkunasta joka lähti ruokkimaan Marian perhettä.

Kaupassakäynti on halpaa

Manauksessa ei tosiaankaan ruokakauppaan meiltä suuria summia kulu. Viikossa menee ehkä 50 euroa josta 30 euroa menee hedelmiin joko kaupassa tai torilla.

Käymme tukussa ostamassa talous- ja WC-paperit, mutta muuten isojen pakkausten ostaminen ei kannata. Kaupoissa niitä ei ole edes tarjolla, kilon pakkaukset ovat suurimpia mitä voi ostaa. Ruokatavarat menevät nopeasti pilalle kuumuudessa, pesujauheet kostuvat ja kokkaroituvat, paperit käpristyvät. Ei niitä kannata kamalasti varastoida kotiin.

Meillä kuivatavaraa kuluu vähän ja joudumme heittämään epäilyttäviä ruokia pois. Vaikka laitamme avatut spaghetit, jauhot ja sokerit ilmatiiviiseen purkkiin jotta kosteus ei hyökkäisi ruokiimme, jauhojen pinnalle kertyy harmaata möhnää, kaurahiutalepurkin pohjalle tulee epäilyttävä kostunut tiivis kerrostuma, sokeriin hiipii pikkuisia muurahaisia.

Viikonloppuostoksia tehdessämme katsoimme kymmentä ostostamme ja totesimme ettei herätostoksia ole. Ei ole ihania oliiveja joita yhtäkkiä tekisi mieli tai mielettömän herkullista leipää jota on pakko saada.
- "En oikeastaan olisi vielä tarvinnut tätä kahvia, tämä nyt oli heräteostos..."

Viikonlopun laiskottelua

Nyt taitaa olla sellainen aika ettei viitsi tehdä mitään viikonloppuisin. Jatkamme edelleen ravintolassa ruokailua - kauppojen ruokatarjonta on sen verran suppeata ettei oikein inspiroidu ruoan laittamiseen. Kun olemme vuosikaudet tehneet ruokaa viisihenkiselle perheelle, kahdelle hengelle ruoan valmistus tuntuu turhanpäiväiseltä näpertämiseltä.

Perjantaina kävimme ravintolassa - churrascaria - syömässä. Näissä on runsas buffet-alkuruokapöytä, johon kuuluu aina myös sushi. Manauksessa ja Brasiliassa yleensäkin on paljon japanilaisia. Sitten tarjoilijat kiertävät erilaisten grillattujen lihojen kanssa ja viistävät siivuja halukkaille. Näin jatketaan niin pitkään kuin vatsa vetää lihaa. Mukavia ja hyvin suosittuja paikkoja.

Olimme kotona vasta puolen yön aikaan ja sen jälkeen jatkoimme Prison Break-sarjan ensimmäisen tuotantokauden katsomista.

Lauantaina aurinko paistoi ja oli kiva ilma joten menimme uima-altaalle. Se käy ihan työstä ja olimme niin voipuneita ettemme jaksaneet tehdä ruokaa vaan lähdimme pizzalle. Täällä on tapana että naiset laittautuvat ravintolaan, joten reipastuin yrittäessäni kaunistautua. Miesten ei tarvitse komistautua mikä on tietenkin epäoikeudenmukaista. Manauksessa on yksi oikein hyvä pizzapaikka, niin hyvä etteivät suostu tuomaan pöytiin paikallisen ruokakulttuurin vaatimaa pizzan lisuketta, majoneesia ja ketsuppia. Oliiviöljy kyllä on pöydissä. Pizzat ovat melkoisia energiapommeja joten ylimääräisen rasvan mättäminen tuntuu hieman omituiselta. Sen jälkeen katsoimme kotona Prison Break-sarjan seuraavat kuusi jaksoa.

Yö oli tukala. Prison Break kummitteli molempien unissa - sarja on tosi intensiivinen ja ahdistava mutta kuten saattaa arvata, siihen jää koukkuun.
Sunnuntaiaamuna kävelimme tunnin reippaan lenkin, joka kuumuudesta johtuen vastaa hölkkälenkkiä. Yleensä jatkamme vielä talon kuntosaliin, mutta nyt talon teinit olivat, harvinaista kyllä, aivan oikeasti kuntoilemassa teinimusiikkivideoiden rytmittäminä. Annoimme teinien olla rauhassa ja menimme kotiin. Mikko teki portugalin tehtäviä parvekkeella, minä katsoin telkkaria josta tuli Prison Breakin toisen tuotantokauden jaksoja portugaliksi dubattuna. Harjoittelimme siis molemmat portugalia.

Pikaisen kaupassakäynnin jälkeen kirjoitan tämän blogin, teemme ruokaa ja illalla ajattelimme katsoa loput kuusi Prison Break-jaksoa. Sitten varmaan ihmettelemme mistä saamme puuttuvat kahden vuoden jaksot jotta olisimme ajan tasalla sarjan suhteen.

Machoilua

Portugalinopettajamme sitten jaksaa pauhata pohjois-brasilialaisten miesten miehisyydestä.

Tänään menin tehtaalle jotta saatoimme pitää yhteisen keskustelutunnin Mikon kanssa. Opimme paremmin kun on edes kahden oppilaan ryhmä kasassa. Tulin hieman myöhässä ja jo käytävään kuulin Aryn tuohtuneena tivaavan Mikolta "Pidätkö minua homona vai?". Mikko oli tarjonnut Arylle teetä. Pohjoisen miehet eivät teetä litki vaikka etelän hienohelmat sellaista harrastavatkin. Pohjoisessa juodaan caipirinhaa, kahvia ja olutta. Viini ja tee jää etelän herroille.

Ero etelän ja pohjoisen välillä on kieltämättä muutakin kuin maisemallinen. Etelän asuttivat italialaiset, saksalaiset ja muut eurooppalaiset; pohjoisessa olivat espanjalaiset, portugalilaiset ja hollantilaiset. En tosin ymmärrä minkä vuoksi espanjalaiset ja portugalilaiset unohtivat viininjuonnin Brasiliaan muutettuaan. Tämä juttu on Aryn kertomaa ja voi olla että Ary pohjoisbrassina haluaa kuitenkin samaistua näihin kansoihin.

Mutta totuus on että mustaa teetä ei ole tarjolla. Jos teetä on, se on jotain yrtti- tai hedelmäteetä, ei darjeelingia tai kello viiden taukoon sopivaa teetä. Kun Mikosta ei ole kahvinjuojaksi eikä olutkaan maistu, olisi caipirinha ainoa rehti pohjoisen miehinen vaihtoehto, mutta ei sitä oikein voi töissä lipittää. Se on paikallista pontikkaa, ei siis varsinaisesti janojuomaa.

Ja se täkäläinen kahvittelu! Kolmen senttilitran kertakäyttökipposesta vahvasti sokeroidun kahvin juominen ei kyllä ole machoa! Sitä ei hörpitä vaan suu suppuun ja varovasti nautiskellaan, muki kun on niin hentoinen, kuin pikkuinen kahiseva muovipussi. Asioita voi katsoa niin eri kanteilta että sitä on aivan mahdoton tajuta.

Inisimme vaivalloisella portugalillamme että tässä tapauksessa pidämme etelän miesten tavoista aika tavalla enemmän. Ary arveli halveksuen meidän juovan teetä ja syövän paahtoleipää - voiko mies enempää itseään nöyryyttää! "Miten minä paahtoleivän edes söisin! Sievästi kahdella sormella kiinni pitäen, pikkusormi pystyssä ja haukkaisin pienen palasen kerrallaan, vai?"

Vain laihduttavat naiset pohjois-Brasiliassa juovat teetä ja syövät paahtoleipää. Aryn sisko on tällaisella dieetillä, muttei vielä ole laihtunut. "Laittaakohan sisko paahtoleivän päälle voita ja marmelaadia...?"
"Marmelaadia leivän päälle! Ei tietenkään. Vain voita ja juustoa. Marmelaadihan on jälkiruokaa, joka syödään lusikalla."

Voi näitä tapoja. Manauksessa todellakin kauhotaan erilaisia hilloja lautaselle ja sitten niitä lusikoidaan sellaisenaan tuhdin liha-riisi-maniokkifarofa-papuaterian jälkeen.

Ei taida Mikosta kunnon machoa täällä tulla. Tapojemme puolesta kuulumme etelän herraskaisiin, eikä ulkonäössämmekään ole yhtään tyypillistä pohjoisbrasilialaista piirrettä. Se siitä sulautumisesta kaupunkikuvaan.

Pitkät lomat ovat vihoviimeisiä

Brasiliassa kuten Suomessakin harrastetaan pitkiä lomia. Lomat ovat jopa niin säädettyjä, ettei kymmentä päivää lyhyempää lomaa saa pitää. En ole varma syystä. Luultavasti arvellaan että muutaman päivän lomalla työntekijä ei virkisty tarpeeksi.

Täällä on nyt kesälomakausi. Koulut loppuivat vähän ennen joulua ja alkavat helmikuussa. Tosin helmikuussa on heti neljän päivän karnevaaliaika, jolloin yleensä ei olla koulussa tai töissä. Useimmat pitävät nyt neljän viikon loman.

Sain vihdoin viisumin joka oikeuttaa työntekoon. Kävin lokakuussa ihan lupaavia keskusteluja työpaikasta jotka silloin kariutuivat viisumin puutteeseen. En tietenkään voi olla varma oliko se tekosyy olla etenemättä palkkaamisessa - täällä tavataan välttää suoran "ei"-sanan käyttöä tällaisessa yhteydessä, mutta pienestäkin toivonkipinästä työtön ilahtuu.

Nyt mahdolliset tulevat työtoverini ovatkin sitten kesälaitumilla ja tulevat karnevaalin jälkeen töihin. Tämähän on kuin Suomessa jossa kaikki katoavat viikkojen lomilleen kesä-elokuun välissä! Vuoden norkoiltuani lähes toimettomana olisin enemmän kuin valmis riuskaan työntekoon. Tai edes kuulemaan onko työpaikkaa luvassa vai ei.

Nettiongelmia

Tietokoneet ja portugali menevät yli ymmärrykseni. Mutta voin lohduttautua että tietokoneet ja englanti menevät yli Michellen ymmärryksen.

Michelle on kiltisti hoitanut tehtaalta käsin internetin asentajat ja heidän tulemisensa ja menemisensä. Nettimiehet puhuvat vain portugalia. Michelle puhuu auttavasti englantia mutta tietokonesanaston englanniksi kääntäminen on ongelmallista, etenkin kun ei tiedä mistä on kyse. Tiedän mistä puhun koska en itse koske muuta kuin valmiiksi asennettuihin tietokoneisiin ja kaapelit haluaisin katkoa lattialta ja pöydiltä pölyä keräämästä.

Odotimme Mikon kanssa kotiimme langatonta yhteyttä lokakuusta alkaen. Meille on nyt asennettu parikymmentä metriä pitkä kirkkaansininen kaapeli, jota saa luikerrettua näppärästi työhuoneesta olohuoneeseen. Ei se ihan langaton verkko ole siten kuin se yleensä käsitetään.

Mutta saimme mitä tilasimme. Michelle ei ole tietokone-englannin asiantuntija ja - samoin kuin minä - on valmiiden yhteyksien ja asennuksien käyttäjä. Michelle arveli että kun katolle asennetaan uusi antenni joka salaperäisesti nappaa ilmasta yhteyksiä, se on se "wireless".

Jossain vaiheessa meille ruetaan taas puuhaamaan oikeata langatonta yhteyttä. Nyt voimme olla iloisia sinisestä kiemurtelevasta kaapelista joka tuo ainakin viisi kertaa aikaisempaa nopeamman internet-yhteyden kotiimme.

Hangista sandaaleihin

Olimme aamulla reippaalla kävelyllä ja kuntosalilla. Tajusin että Manauksessa käytän sukkia vain kun laitan lenkkarit ja menen kuntoilemaan. Muuten aina käytän sandaaleja tai pikkukenkiä ilman sukkia.

Nyt on sadekausi. Lähes päivittäiset sateet ovat alkaneet ja ilma on selvästi aikaisempaa kosteampaa. Ensimmäiset homehtuneet kengät löytyi kaapista - ne saa kyllä puhdistettua. Sellaiset kengät joita en täällä ole kertaakaan käyttänyt... kun olisi pitänyt lähteä vain sandaalien kanssa matkaan...

Hyvä että ehdimme Suomessa nähdä lunta ja hieman pakkastakin. Manauksessa sellaiset asiat unohtuvat, vaikka se kenkiin ja vaatteisiin tuleva home onkin kuin ohutta pakkaslunta tai pölysokeria.

Vuosi vierähtänyt

Tyhjä olo. Vuosi sitten tulin Manaukseen ja nyt ihmettelen mitä oikein olen saanut aikaiseksi. Olenkohan tehnyt mitään.

En ole vieläkään töissä. Tosin nyt vasta saimme työhön edellyttävän viisumin. Se oli työvoitto jo sellaisenaan vaikkei koskaan töitä löytyisi. Viisumin piti olla valmiina viime tammikuussa kun lähdin Manaukseen, sitten kesällä, sitten marraskuussa aivan varmasti. Nyt pitkitimme joululomaamme Suomessa jotta viisumi ehtisi mukaan. Viisuminkirjoittaja oli myös pitkällä joululomalla.

Manauksen kodissa tietoliikenneyhteydet eivät ole parantuneet. Itse asiassa huonontuneet... Langatonta yhteyttä ja uutta antennia katolle on puuhattu jo puolitoista kuukautta. Kaapelimiehet olivat jättäneet jotain koodinumeroita sisältävän lapun keittiöön sinä aikana kun olimme Suomessa. Enhän minä niistä mitään ymmärtänyt. Ja vielä uuden tietokoneeni kanssa. En päässyt nettiin. Mikko tuli töistä kotiin ja sai yhteyden kaapelin avulla. Minä yritin lukea Hesaria omalta koneeltani uudella yhteydellä mutta heti tuli portugalinkielinen vaatimus salasanasta jota minulla ei ole. Ja kehoitus ottaa yhteys operaattoriin, siis niihin kaapelimiehiin. Nytkin piti ottaa kone kokeiltavaksi ostoskeskukseen jossa on ilmainen langaton yhteys ja kirjoitan tätä valitusta Millenium-ostoskeskuksen foodcourt'issa.

Millenium on Manauksen paras ostoskeskus. Ihmiset näyttävätkin rikkaammilta. Paljon krokotiili-paitoja ja koruja. Brasilialainen musiikkivideo luo kuitenkin tunnelmaa kuten yleensä paikoissa jossa muutenkin on hälyä riittämiin.

Kun ensimmäisen kerran tulin Manaukseen käymään ennen muuttoani tulimme suoraan lentokentältä Mikon kanssa tähän samaiseen foodcourt'iin lounaalle. Paikka ei tehnyt silloin varakasta vaikutelmaa. Meteli oli hirveä ja kaikki ihmiset näyttivät samanlaisilta. Vuoden aikana olen ainakin tottunut meteliin eivätkä manauslaisetkaan ole kaikki samannäköisiä. Ja osaan tilata ruoan enkä kurki kassakoneesta paljonko ostokseni maksaa.

Lunta etsimässä

Lunta ei ole Etelä-Suomessa. Tämä on sitä samaa harmaata sadetta ja koleaa kosteutta. Päivä ei koita koskaan. Ainakin tulee nukuttua pitkään.

Täällä asuimme

Lähdimme Kemijärvelle. Salcomp on sieltä lähtöisin ja on hyvä kunnioittaa firman syntysijoja. Onhan Kemijärvi lisäksi kaunis paikka, ja sieltä ajaa nopeasti laskettelupaikkoihin - Suomutunturi, Pyhätunturi ja Luostotunturi.

Lapissakaan ei ollut lunta. Oli hieman valkeutta maassa mutta se suli ensimmäisenä aamuna vesisateeseen. Mutta rinteissä oli lunta ja laskeminen onnistui hyvin. Ihmisiäkin oli vain muutama.

Pirkko, Antti, Mikko

Illalla kävimme Mikon esimiehen kotona istumassa iltaa. Kemijärvisten elämänlaatu on loistava. On taloja järven rannassa ja mökillekin voi hyvässä lykyssä olla vain 100 metrin kävely. Tilaa ja puhdasta ilmaa on riittämiin.

Antti ja Ilkka

Sitten satoi muutama sentti lunta tuoden valoa kaamokseen ja talvisen ilmeen. Latureitit eivät kuitenkaan olleet auki eivätkä kaikki rinteetkään lumenpuutteen vuoksi olleet auki. Laskimme kuitenkin pienessä pakkasessa muutaman tunnin joka päivä. Enimmäkseen nautimme joutilaasta olostamme, saunomisesta, avannosta - tai, no Pirkko ja Ilkka taisivat olla ainoat jotka pulahtivat avantoon - ja yhdessäolosta ja television katselusta.

Uudenvuodenaattona lensimme takaisin sateiseen, koleaan Helsinkiin. Lunta ei vieläkään vaikka vuosikin vaihtui.
Hyvää uutta vuotta 2008!