Järistyksen jälkijärkytys

Manauksessa on kolme sanomalehteä, A Critica, Diario do Amazonas ja Em Tempo. Tänään jokaisen lehden etusivun uutinen oli Karibian maanjäristys. Se ei ole mikään ihme, media on yleensäkin kiinnostunut onnettomuuksista ja murheista.

Järkytyin kun syvennyin Diarion sisäsivujen järistysuutisiin. Lehdessä oli kuva kodistamme jonka portilla parveili kaikki talomme kodinhoitajat, keittäjät ja siivoojat. Farol da Ponta Negran - kotitalomme - kuudennen kerroksen keittäjää ja kymmenennen kerroksen siivoojaa haastateltiin tapahtuneesta. Molemmat olivat hyvin järkyttyneitä, kuudennen kerroksen keittäjä muisti järistyksen olleen jo toinen hänen elämänsä aikana.

Jos kahdeksannen kerroksen rouva ei olisi katsonut uuvuttavan typerää brasilialaista Naisten Kanavan televisio-ohjelmaa kauneusleikkauksista, hän ei olisi nukahtanut vaan olisi huomannut maanjäristyksen. Ja kun hän olisi huomannut maanjäristyksen, hän olisi mennyt parvekkeelle ja huomannut alhaalla portilla parveilevat ihmiset ja mennyt mukaan parveilemaan. Ja luultavasti antanut lehteen haastattelun. Esimerkiksi: "Olen suomalainen. Asun täällä ja pidän kaupungista. Minua ei pelota." Näin olisi kahdeksannen kerroksen rouva todennut medialle jollei olisi nukkunut soffalla koko järistyksen ajan.

Tämän vuoksi olen järkyttynyt etteivät talomme vartijat evakuoineet rakennusta. Menetin mahdollisuuteni olla Kaunis ja Rohkea, saada kuuluisuutta ja olla aito the Survivor.

Josiella uusi panta

Ilkka kertoi tänään:
Antti rikkoi Josien vanhan pannan, ja osti tilalle liian ison (vaikka olikin Citymarketin pienin panta). Sellaisen josta Josien pää mahtui sujuvasti ulos, niin että kesken pupunmetsästyksen jäi pelkkä remmi käteen. Joten nyt se sai uuden.

Josie ja sen uusi panta linkin kuvissa.

Kaikkia tietenkin kiinnostaa pupun kohtalo kun jäniskoira oli vapaana. Pupu pääsi karkuun hyvin helposti.... Josie jähmettyy paikalleen hämmentyneenä aina kun panta luiskahtaa pään - sen kovin pienen ja litteäotsaisen pään - yli. Josiella ei koskaan ole mitään mahdollisuuksia. Puput voittavat aina.

Maanjäristys

Jotkut ovat tapahtumien keskipisteessä ja kaikenlaisessä hässäkässä mukana. En minä. Kaikki muut.

Eilen Martinique-saaren lähellä Karibialla oli 7.4 Richterin maanjäristys. Järistys tuntui laajalla alueella, Kalifornian eteläosissa ja Venezuelassakin. Ja Manauksessa mitattiin 3 Richterin järistys. Se on tavatonta, Manaus ei ole järistysalueita. Joitain ikkunoita oli mennyt rikki ja puita kaatunut - tuhot eivät poikkea tavallisesta trooppisesta sadekuurosta.

Mutta tavallisen trooppisen kuuron aikana ei evaukuoida ihmisiä rakennuksista. Nyt evakuoitiin 20 rakennusta, joista yksi oli Mikon tehdas. Kaikki menivät pihalle ja ihmettelivät mitä on tapahtunut ja mitä pitää tehdä. Järistyksen aikaan Mikko istui neuvottelussa ja tunsi ikäänkuin hetkellistä huimausta. Se oli se järistys Manauksessa.

Evakuointitilanteen rauhoituttua Mikko soitti minulle ja kysyi olenko päässyt jo sisälle. Olin aika tokkurassa koska Mikko herätti minut kesken Canal Mulher-ohjelman (Naisten kanava) jossa oli esitetty tyytymättömiä naisia ennen ja tyytyväisiä naisia jälkeen kauneusleikkausten. Olin menettänyt sekä kauneusleikkaukset että maanjäristyksen.

Sellaista se on kun ei ole valppaana.

Joulu on tuossa tuokiossa

Lasten ollessa pieniä haimme joskus Somerniemeltä joulukuusen. Talvisessa metsässä valikoimme puun jonka saatoimme käsisahalla ja kirveellä kaataa ja tuoda auton katolla kotiin. Tai ostimme Partiolaisten joulukuusen Espoon markettien parkkipaikalta.

Amerikassa kuusenhaku oli järjestettyä ohjelmaa. Ajoimme joulukuusifarmille, kiersimme hevosen vetämissä heinäkärryissä riviin istutettujen kuusten välissä kunnes näimme yksilön jonka saimme itse kaataa. Puu nostettiin kärryihin, paketoitiin siististi, laitettiin auton katolle sillä aikaa kun nautimme lämmintä omenasiideriä ja pikkuleipiä ja ostimme kuusenhavukransseja kodin ulko-oveen laitettavaksi.

Amazonilla ei ole joulukuusifarmeja, ei luonnonkuusia eikä edes tuotettuja havupuita, mutta marketit myyvät muovikuusia. Vieraillessani Mikon työpaikalla iskin silmäni sisääntuloaulan vitivalkoiseen muovikuuseen - lähes kokonaan peitetty punaisin palloin ja punaiset vilkkuvat jouluvalot kiertävät kuusta, latvassa lempeän näköinen enkeli. Kuusi koristettiin heti marraskuun alussa.

Viikonloppuna kiersimme marketit ja keskustassa hallin ympärillä olevat halpakaupat. Joulukoristeita, palloja, kransseja, vilkkuvia valoja, muovisia joulupukkeja, itseni kokoisia puhallettavia rantapallotyyppisiä käsiä heiluttavia joulupukkeja, tikkaissa kiipeäviä joulupukkeja, narussa roikkuvia joulupukkeja oli, puhumattakaan aidon kokoisista puhallettavista poroista ja lumiukoista ja mekaanisista joulupukeista, -muoreista ja tontuista jotka toistivat ho-ho-ho. En halunnut rantapallopukkeja tai -poroja, halusin valkoisen muovikuusen jonka täyttäisin punaisilla palloilla ja punaisilla vilkkuvilla jouluvaloilla.

Olen nyt kiertänyt kaikki keksimäni Manauksen kaupat joissa saatettaisiin myydä muovikuusia, mutta kaikki ovat vihreitä. Seimiä on kaupoissa eri kokoisia, mutta minulla on Lauttasaaren varastossa hyvä seimi enkä tarvitse toista. Valkoista muovikuusta minulla ei ole ennestään.

Pizzerian miestarjoilijat ovat vahvasti intiaanipiirteisiä - vinot silmät, korkeat poskipäät, tumma iho, tuikean hymytön ilme. Ja tonttulakki päässä. En tiedä miksi olen mielessäni ominut tontut ja tonttukulttuurin Pohjoismaihin, etenkin Suomeen. Tonttulakkiset intiaanit pizzeriassa jonka takaseinällä on valtava taulutelevisio jossa pauhaa karnevaalihenkiset brasilialaiset musiikkivideot. Parasta forroa ja boi bumbaa. Ahdasmielinen ja vieraisiin kulttuureihin sopeutumaton kun olen, joulurauha ei tule ensimmäisenä mieleen.

Sadeaamu

Verhoista huolimatta herään valoisuuteen aamulla heti kuuden jälkeen. Tänään tarvittiin herätyskelloa. Oli hämärää.

Hämäryys on niin poikkeuksellista että piti tarkistaa televisiosta oikea aika. Auringonpaisteen sijaan puoli seitsemältä aamulla satoi vettä ja taivas oli marraskuisen harmaa – ei Manauksen vaan suomalaisen marraskuun. Suomalaiseen tapaan rupesimme heti marisemaan säästä.

- ”Sade tulee iltapäivällä tai yöllä, miksi nyt sataa”,

- ”Miksi ei sada kunnolla vaan tihuttaa masentavasti?”

Manaus edustaa päiväntasaajan ilmastoa tyypillisimmillään tai tylsimmillään. Manauksen lämpötilan kuukausikeskiarvot ovat vakaat – vuorokauden minimi 24C ja maksimi 31-33C, ympäri vuoden. Kylmimmän ja kuumimman kuukauden keskilämpötiloissa on kahden asteen ero. Vakuutan että tuota eroa ei huomaa. Huippukuumia päiviä ei ole koskaan eikä ikinä ole viileätä.

Sade tuo mielenkiintoa. Kesä-, heinä-, elo- ja syyskuussa sateisia päiviä on keskimäärin alle kymmenen kuukaudessa, kun taas tammi-, helmi- ja maaliskuussa sadepäiviä on kaksikymmentä. Tämä on oikeasti mielenkiintoista, Manaushan on keskellä sademetsää. Sademetsässä sataa itse asiassa varsin harvoin!

Josie pentuna

Skannasimme Ilkan pyynnöstä valokuvia Josiesta pentuna. Kuvat löytyvät osoitteesta http://picasaweb.google.com/Kaukoranta/. /M

Hevosjuttu kuvina

Ratsastaja

Hevostäti

Ratsastajista huippujohtajia?

Ei, huippu en ole minä vaan Mikko.

Eilen ratsastin Mikon entisellä lempihevosella Queenilla. Luotettava ja rauhallinen Queen annetaan alkeistunneille pikkulapsille jotka aloittavat jalon ratsastusharrastuksen. Mikko on nyttemmin mieltynyt uljaaseen täysveriseen Soberbaan, jossa on vauhtia ja haastetta.

Lomapäivien vuoksi moni oli nyt korvaustunnilla ja minun Hollywoodini ei ollut tarjolla. Siis Queen. Mikko antoi ohjeeksi että Queen pitää heti alkuun kesyttää ruoskalla niin että sen saa käyntiin, hieman kuten autot tarvitsevat ryyppyä.

Ruoskani heilui, mutta Queen peruutti yrittäen rutata toiset hevoset. Olin ilmeisen vaarallinen kentällä vaikka opettaja vain nauroi että "Hei Karina, Queen ei ole Hollywood". Queen meni lopulta esteradan läpi - no, kirjaimellisesti... pudottaen joka esteen. Mikolla Queen on lentänyt esteiden yli kuin lintu.
Myös Mikon ohjaama Soberba lenteli eilen kotkan tavoin yli 60-senttisten esteiden. Kauppalehdessä kerrottiin että hevostytöistä kasvaa johtajia. Ehkä johtaja on luonnostaan ratsastaja, huippujohtaja huippuratsastaja, sukupuolesta riippumatta?.

Jaa että miksi Queen ei minua totellut ... minä olen työtön...

Poliisin kynsissä

Onhan täällä ratsioita useinkin mutta yleensä poliisit pysäyttävät mopoilijoita. Mopoilijoilla ei ole kypärää tai mopossa on liikaa ihmisiä tai mopoilijalla ei ole lupaa mopoilla. Otollisia sakotettavia siis.

Aamupäivällä mahdollisimman uneliaaseen aikaan ajaessani lentokentältä kotiin minut pysäytettiin. Poliisin kanssa pitää olla aina varovainen. Poliisi ei aina ole ystävä. En ollut ihan varma pitäisikö minulla jo olla paikallinen ajokortti - ainakaan sitä ei ole - joten laitoin koko naisellisuuteni peliin. Ehdin sipaista huulipunaakin.

Tarjosin iloisesti kaikki dokumentit mitä löytyi, suomalaisen ajokortin, sairausvakuutuskortin, hammashoitokortin ja kopion passista. Ja auton tiedot, ostotodistukset, katsastuskortin ja ohjekirjankin joka oli samassa kansiossa. Ei naisen tarvitse kaikkea tietää. Enkä sitäpaitsi tiedäkään.

Poliisi oli hyvin ystävällinen, mutta osoitteli ajokorttini käännöksessä kohtaa jossa oli suomalaisen ajokorttini voimassaoloaika. Seurasin poliisia tien pientareelle puun katveessa olevaan toimipisteeseen. Kevyt puutarhapöytä ja kaksi retkituolia. Liikkuva poliisi.

"Kortti on vanhentunut jo toukokuussa."
Itsekin ällistyin portugalinkielistä pulputustani kysellessäni mitä minun nyt pitäisi tehdä ja miten ihmeessä se on päässyt vanhentumaan ja voinko ajaa ja voi, voi mitä nyt teen. Poliisi komensi minut olemaan hiljaa! Joko portugalintaitoni on huimasti kehittynyt tai on niin kamalaa ettei sitä kestä kuunnella. Ratsiaan joutunut kohtalotoveri vaati että hänen asiansa käsitellään ensin - arveli että tuon ulkomaalaisen kanssa menee ikä ja terveys ja hermot - ja näytti ajokorttiaan. Loputtoman yhteistyöhaluisena kysyin "Pitäisikö minun nyt hankkia tuollainen kortti?". Kyllä vain, juuri tuollainen, omalla nimelläni tosin.

Kohtalotoverini unohti kiireensä, kiinnostui tapauksestani, luki ajokorttini käännöksen ja katsoi suomalaista korttiani. Jälleen naputeltiin kohtaa jossa oli ajokorttini voimassaoloaika... toukokuuhun 2027 asti. Tunnustin auliisti että Suomessa on tuollaisia ajokortteja. Poliisi ja kohtalotoverini puhuivat vuosiluvusta kiivaasti ja kohtalotoverini sanoi yhtäkkiä englanniksi että kaikki on kunnossa. Manauksessa ei todellakaan puhuta englantia ja sitten tässä tien poskessa tämä kiireinen kuski puhuu englantia kuin syntyperäinen britti! Poliisi ei kertakaikkiaan voinut ymmärtää että jossain maassa ajokortti on yli 50 vuotta voimassa ja oli ajatellut että kortissani on painovirhe. Että korttini oli vanhentunut toukokuussa 2007.

Hyvä korttihan se on, vielä seuraavat 20 vuotta voimassa saman nuorekkaan valokuvan kanssa.

Eduardo Gomes

En malttanut odottaa. Oli pakko tietää kuka Eduardo Gomes on. Brasiliassa on paljon paikkoja jotka on nimetty kuuluisuuksien mukaan, esimerkiksi Manauksen lähes ainoa kaupungin ulkopuolinen nähtävyys, Presidente Figueiredon putoukset, on nimetty Brasilian viimeisen diktaattorin kunniaksi. Nimeämisen aikaan Figueiredo toki oli vielä diktaattori. On brasilialaista luonnetta - sallivuutta - kuvaavaa että nimeä ei ole vaihdettu.

Eduardo Gomes eli 1896 - 1981. Hän oli sotilas, vallankumoustaistelija ja poliitikko. Eduardo oli nuorena useaan otteeseen vallankumouksellisten vehkeilyjen vuoksi vankilassa, välillä lähetettiin Karibialle vankeuteen Trinidadin saarellekin. Sitkeästi Eduardo tuli vallankumouksellisena takaisin Brasilian parrasvaloihin.

Vuoden 1930 verettömän vallankumouksen yhteydessä presidentiksi tuli Getúlio Vargas, populistinen nationalisti ja anti-kommunisti, Brasilian teollistamisen ja liberaalien uudistusten isä. Eduardo Gomes pääsi Vargasin hallituksen sotaministeriöön, perusti armeijan lentojoukot ja sen koulutuksen. Eurooppaa seuraten Vargas kääntyi Mussolinin ja Hitlerin suuntaan, yrittäen kuitenkin sodan aikana pysytellä sekä Saksan että Yhdysvaltain ystävänä. Yhtälö oli mahdoton ja Vargas erosi 1945.

Sodan jälkeen Brasiliassa elettiin tasavallan aikaan. Vargas tuli valituksi uudelleen presidentiksi 1951, jolloin vastaehdokkaana oli ystävämme Eduardo Gomes. Vargasin ammuttuaan itsensä vuonna 1954, Eduardosta tuli ilmailuministeri, virka jossa hän pysyi myös 1964 alkaneen diktatuurin aikana, jääden poliittisesta elämästä vuonna 1967.
Nuoruuden vallankumouksellisuuden hiivuttua Eduardo toimi politiikassa kehittäen sekä armeijan ilmavoimia että siviilimatkustamista. Eduardo oli itsekin lentäjä. Manauksen kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä, syntyikin Rio de Janeiron osavaltiossa.

Kun Manauksen lentokenttä valmistui vuonna 1976, se oli Brasilian modernein ja tunnettiin lempinimellä "Yliäänikenttä" sen jälkeen kun joku Concorde-kone laskeutui kentälle aikataulujen ulkopuolisesti. Tästä tapahtumasta en kyllä löytänyt enempää tietoa. Virallinen nimi kentälle on "Aeroporto Internacional de Manaus - Eduardo Gomes" ja kansainvälinen lyhenne MAO.

Kenttä on toimiva, vaikka tuskin moderni. Nostalgisen 70-lukulainen - tai parhaat päivänsä nähnyt - eikä ensimmäisenä tule mieleen kansainvälinen kenttä. Toisaalta, onhan Ivalon lentoasemakin kansainvälinen.

Torstaiksi kotiin

Taisi tosiaan mennä torstain puolelle kun pääsin vihdoin kotiin lähdettyäni Helsingin keskustasta tiistaiaamuna kello kuusi.

Helsingissä oli pikkupakkanen lähtiessä, sateli lunta. Manauksessakin oli ilmat muuttuneet. Se toinen vuodenaika on vihdoin tullut, sadekausi. Lentokoneessa oli kylmä, oli huppari ja filttiä, mutta Eduardo Gomesin kansainväliseltä lentokentältä ulos astuessa kostea kuuma ilma läsähti päälle kuin märkä harso. Hupparista kuoriutui nopeasti. Ei satanut, maa oli jo kuivunut, mutta vaatteet liimautuivat ihoon kiinni. Keskiyöllä.

Joku päivä otan selvää kuka oli Eduardo Gomes.

Kotona oli ilmastointi päällä, mutta juuri Suomesta tuotu Pian ylioppilaskuva oli aamulla käppyrällä. Parvekkeen ovi oli jäänyt auki ja päästänyt yökosteuden sisään. Paljain jaloin kävellessä lattia tuntui nihkeältä kuin kostealla pyyhkimisen jälkeen.

Oli kiva tulla kotiin. Immigraatio sujui joutuisasti eikä matkatavaroitani tullissa pengottu kuten useimmille käy. Suomi-EU-passilla on voimaa jota väsyneenä ilomielin hyödyntää. Mikko oli vastassa, samannäköinen kuin aikaisemminkin. Kotitalon vartijat tervehtivät iloisesti yölläkin. Ananas ja papaia maistuivat makealta ja aivan tavallinen kaupan persikkanektari taivaallista. Kaksi ylinopeussakkoanikin oli maksettu, kuitit työpöydällä siististi pinossa.

Matkalla taas

Matkatessa huomaa kuinka kaukana Amazon on Suomesta tai onko se painvastoin. Ja matkatessa huomaa etta kun ei ole vaivautunut opettelemaan miten loytaa skandinaaviset aakkoset englantilaisesta tietokoneesta, ne vaan pitaa unohtaa.

Kun lahtee aamulla Helsingista, joutuu Lontoossa odottamaan viisi tuntia Miamin konetta. Miamiin paasee illansuussa. Siella noukin matkatavarani, otan taksin lentokenttamotelliin ja asettaudun motelliin yoksi (USAssa motelli on tavallisen matkaajan yopymiseen tarkoitettu toisin kuin Brasiliassa) ja odottelen seuraavan paivan iltapaivaa etta paasen taas lentokentalle ja sielta viiden tunnin lennolla Manaukseen. Se onkin yhta juhlaa kun paasee suoralla lennolla Amerikasta Manaukseen. Keskiyon tienoilla olenkin jo kotona.

Jollei ole viela selvinnyt, Manaus on kaukana. Eika sinne paase kuin lentaen. Tai laivalla, mutta se kestaa jo tosi kauan. Tai Venezuelasta autolla, mutta sekin vie puolitoista vuorokautta ja sita ennen pitaa paasta Venezuelaan. Usein tulee mieleen minka ihmeen takia Manaus, keskella Amazonin viidakkoa, on oikeasti miljoonakaupunki. Senko takia ettei sielta sinne kerran joutuneet paase pois?

Amazon Film Festival

Emme aina tiedä mitä kaupungissa tapahtuu kun olemme laiskoja ostamaan paikallisia lehtiä; Pirkko on tainnut ostaa kahdesti, minä en kertaakaan. Tällä kertaa olin kuitenkin tilanteen tasalla. Tiesin että, Amazon Film Festival järjetetään 9-14 marraskuuta. Tänään olisi hyvä päivä mennä katsomaan joku filmi tai ehkä sillä on vaikka jotain mielenkiintoisin luentoja tai paneelikeskusteluja.

Filmifestivaalien kotisivut löytyivät ongelmitta. Ne oli jopa englanniksi. Ainoa ongelma, että linkki festivaalien ohjelmaan meni tyhjälle sivulle. No ei hätää, kun ei ollut muutakaan tekemistä ajelin päivällä Teatro Amazonasille, joka on juhlien pääpaikka. Tietenkään siellä ei ollut yhtään ovea auki, ei myöskään päivän ohjelmistoa teipattuna oveen.

Vietin illan katsomalla pari leffaa televisiosta. /M

Suomi ylitti uutiskynnyksen

Suomi ylitti tänään pitkästä aikaa uutiskynnyksen, niin täällä Brasiliassa kuin amerikkalaisessa mediassa. Uutisointi Jokelan koulun järkyttävistä ampumisista on hyvä muistutus sille, että kaukana olevista maista näkyy uutisissa yleensä vain negatiivisia juttuja. Positiiviset uutiset eivät ole uutisia.

Sain sattumalta juuri tänään lehtileikkeen (tosin se oli Iltiksestä tai Iltalehdestä, joten sen nyt voi jättää omaan arvoonsa), jossa kerrottiin kuinka kamala paikka Sao Paulo on. Jopa niin vaarallinen, että formulakuskit joutuvat menemään radalle helikopterilla; Interlagosin rata on kuulemma keskellä vaarallisimpia slummeja. Olen käynyt kaksi kertaa katsomassa ajoja siellä (oli muuten todella mahtava tunnelma nyt kun Kimi voitti ja etenkin kun Alonso ei voittanut, tuntui että koko katsomo oli innoissaan suomalais-brasilailaisen yhteistyön onnistumisesta). Kumpaankin suuntaan on menty pikkubussilla ja kävelty loppumatka. Eikä edes ymmärretty pelätä. Ehkä formulakuskit käyttävät helikopteria samasta syystä kuin esimerkiksi Silverstonessa: liikenneruuhkassa ei ole kiva istua kun pitäisi keskittyä tulevaan kilpailuun. Selvyyden vuoksi: Sao Paulon slummit ovat todellakin vaarallisia, eikä niihin pidä mennä. Mutta ei niihin ihan helposti eksy, itse olen nähnyt niitä vain moottoritietä ohi ajaessa vaikka olen käynyt Sao Paulossa ainakin parikymmentä kertaa.

Jokelan koulun verilöylystä kertovissa kansainvälisissä uutisissa on muuten mainittu, että Suomessa on kolmanneksi eniten ampuma-aseita väkilukuun suhteutettuna (USA:n ja Jemenin jälkeen). Anteeksi vaan Willelle kun kommentoidessani hänen taannoista blogiaan muistelin, että Suomessa niitä olisi jopa USA:a enemmän. /M

Joen laskeminen ja hiekkaranta

Kuvissa esiintyvä hotelli Tropical on Manauksen ainoa korkeatasoinen business-hotelli. Mitään erityistä ylellisyyttä siinä ei ole, normaali hotelli. Bonuksena kaunis sijainti ja jokaviikonloppuinen ulkoilmaohjelma massoille. Kaikki tulevat kävelemään Ponta Negran rantatielle.

Kaikki eivät mene uimaan paljastuneelle hiekkarannalle. Varakkaat manauslaiset eivät missään nimessä sinne mene. Heillä on oma vene tai vuokraavat veneen ja hurauttavat kauemmaksi puhtaammille rannoille. Me ulkomaalaisina voisimme tehdä mitä vaan koska joka tapauksessa toimimme väärin, ulkomaalaisille ei ole määriteltyä normia käyttäymiseen, mutta emme silti ole koskaan rannalla käyneet. Tunnemme selvästi olevamme siellä väärässä seurassa.

Köyhille on kaksi harrastusta yli kaiken. Uiminen ja leijan lennättäminen. Ilmaisia huveja. Uimista toki harrastavat kaikki, mutta uimapaikat eivät ole kaikille samat. Brasilia on hyvin eriarvoinen yhteiskunta, se toimii sen mukaisesti, sen mukaan meidänkin on toimittava. Emme voi muuttaa sitä vain julistamalla että kaikki ovat samanarvoisia.

Kohtelin jo kerran kodissani käyvää siivoojaa kohteliaasti - ihmisenä - kuten Suomessa on tapana, kyselin kuulumisia ja katsoin valokuvia. Palkkioksi minulta katosi kultakoruni ja parhaimmat puseroni - kallis hinta ystävällisyydestä. Brasilialaiset tutut olivat järkyttyneitä kuullessaan siivoojani kutsuvan minua ilman titteliäni - epäkunnoittavaa, ottaa oikeuksia joita hänellä ei ole, pitää itseään tasavertaisena kanssasi, joudut vielä vaikeuksiin. Karu totuus - maassa on toimittava maan tavalla.

Kuvasarja joen laskemisesta

Joki on nyt matalimmillaan. Oheisesta linkistä pääsee katsomaan kuvasarjaa joen laskemisesta ja hiekkarannan kasvusta. Aloin ottaa kuvia vasta 1.9 alkaen, jolloin vesi oli jo ainakin pari metriä alempana kuin ylimmillään. Sarjan ensimmäisenä kuvana on osasuurennus kesäkuussa otetusta auringonlaskukuvasta - olisiko siitä kuvasta, joka on blogin etusivulla.

http://picasaweb.google.com/Kaukoranta/PraiaDaPontaNegraJoka10Paiva

Kapsekki matkailee

Pääsin ihan sujuvasti Miamista Phillyyn, Phillystä Lontooseen, Lontoossa mieletön turvatarkastusjono purkautui kuitenkin sujuvasti ja ehdin Helsingin koneeseenkin. Kapsekkini ei ehtinyt, mutta luvattiin sen tulevan seuraavalla koneella Lontoosta.

Tiistaina Ilkka oli vastassa, käytiin hakemassa Antti ja mentiin Liisankadulle Kolmeen Kruunuun syömään silakkapihviä, pyttipannua ja lihapullia.

Hieman oli nihkeätä olla nuhjaantuneissa matkavaatteissa, mutta kyllähän sen nyt yhden illan kestää.

Aamulla soitin matkatavaroista. Ovat Frankfurtissa ja tulevat illalla. Mitään ei kuulunut. Torstaina soitin taas, nyt matkatavarat oli lähetetty Phillystä Frankfurtiin ja tulevat illalla. Tunnin kuluttua minulle soitettiin ja kysyttiin toiveikkaasti olenko jo saanut kapsekkini. "Ai ei vielä, no soitamme heti kun se tuodaan!"

Perjantaina soitin taas. Kapsekki on Philadelphiassa. "Kyllä se piti lähettää Frankfurtiin. Mutta laukku on paikannettu ja tiedetään missä se on." Hienoa... he tietävät missä laukkuni on. Minä kaipaan puhtaita farkkujani ja hajuvettäni.

Lauantai. "Nyt en osaa sanoa onko se lähtenyt Philadelphiasta, ei se tänään kyllä ainakaan tule". Sunnuntaina "Laukku on Frankfurtissa ja se tulee Helsinkiin." Kahdeksalta illalla sain ilmoituksen että laukku on Helsingissä ja se toimitetaan vielä illalla. Viiden päivän matka! Josie nuuhki kapsekkiani vallan vimmatusti. Minuakin kiinnostaisi tietää missä se oli seikkaillut.

Matkustelua

Manauksen lentokenttä on kansainvälinen kenttä. Sieltä lähtee lentoja Peruun, Panamaan ja Miamiin. Huolimatta hankalasta viisumipakosta, brasilialaiset matkaavat mielellään USAan. Shoppailemaan. USAssa kiinnostaa etenkin edullinen elektroniikka ja halvat vaatteet, ihan kuten eurooppalaisiakin.

Miamin koneella on Manauksessa välilasku. Vaikka olimme hyvissä ajoin kentällä, tarjolla oli hajapaikkoja keski-istuimilla tai viimeisellä penkkirivillä kaksi vierekkäistä paikkaa. Sen jälkeen kun kerran jouduin matkaamaan kahden naisen välissä jotka iloisesti täyttivät kolme paikkaa - siis minunkin paikkani, pystyin hädin tuskin hengittämään heidän läskiensä vyöryessä molemmilta puolilta päälleni - olen karttanut viimeiseen asti keskipaikkoja. Koskaan ei voi tietää millaiset naapurit saa. No, nyt istuimme takarivissä, selkänojaa ei saanut laskettua, koska WC:n seinä oli vastassa. Selkä suorana istuessa tuli katsottua kanssamatkaajia joita vieressä riitti. Käytävä täynnä WC-jonossa seisovia, brasilialaisilla hammasharja mukanaan. Hohtavat hampaat jokaisella. Matka Miamiin kestää 4.5 tuntia. Ei se ihan pyrähdys ole.

Vietimme mukavan viikonlopun Miamissa. Hotellimme oli Miami Beachillä, South Beachillä, kävelymatkan päässä ravintoloista ja suosituista humupaikoista. Olimme kyllä vaisuja juhlijoita, mutta Miami paljasti meille miellyttävät kasvonsa. Mielessämme kaupunki oli ollut vihamielinen ja luotaantyötävä, mutta yhtäkkiä se olikin siisti, iloinen, virkeä. Miami Beach oli täynnä turisteja, sekä amerikkalaisia että ulkomaalaisia. Vuokrasimme auton ja kiersimme lähiöihin - hyvinhoidettuja ja kauniita paikkoja. Shoppailimme tietysti, söimme todella hyvin ja kävimme leffassakin.

Huolimatta immigraatiovaikeuksista - tai ehkä juuri siksi... - oli kuin olisi kotiin tullut. Tuttu kieli, kommunikointi oli helppoa, ihmiset olivat kohteliaita, paikat siistejä. Immigraation tietokonejärjestelmä on siitä mystinen ettei se ollenkaan kerro kunkin kulloistakin statusta, vaan jouduimme takahuoneeseen selittämään miksi meillä on Green Cardit vaikka asumme Brasiliassa ja olemme suomalaisia ja miksi vaimolla ei ole kaikkia tarvittavia matkadokumenttejakaan mukana. Tämä toistuu lähes joka kerran maahan mennessä vaikka meillä on joka-ainoa dokumentti viimeisen päälle kunnossa.

Mikko heitti minut lentokentälle, lensin Philadelphian kautta Lontooseen josta Suomeen, Mikko palautti auton ja ehti sopivasti Manauksen koneeseen.